Cafe Ursula, kasvot valoon päin, vastapelureilla varjoon. Ekana tullut valitsee. Pöydällä pieni pullo Sankaria, teekupit, vihreä jäätee, vuohenjuusto-aurinkokuivattu tomaatti -leipä.
- Se on jännä tyyppi, se. Miten sitä nyt luonnehtisi. Vähän niin kuin esiintyy ei ihan niin älykkäänä kuin on.
- No kato se on pissis!
- Häh? Mikä on pissis?
- Sellainen kuin mä. (Tässä vaiheessa kaikki voivat tehdä aallon: tämä on tietenkin minun ääneni. Jalassani on UFFilta kahdella euksulla ostetut Miss Sixtyn pissisfarkut, malli Tommy, koko 27 tuumaa.)
- Ja sä olet...?
Hetki hiljaisuutta. Voi teitä, voi teitä. Tässähän minä istun, ei se nyt niin vaikeaa voi olla. Hypoteesit kehiin, voin palauttaa ne pingismailalla ko-pong-ko-pong.
- No niinku tyttö.
(Tällaisia akateemiset ihmiset keskustelevat käveltyään jäällä auringossa taittamassa krapulaa ja miesten vakuuttaessa, että heitä ei tosiaan huvita hyppiä ja juosta kuten minua huvittaisi. Miehet puhuvat runokokoelmista ja manipulaation käsitteestä. Esitän pragmatiikkaan nojaavaa kritiikkiä käsitteelle ja huomautan, että sitä olisi ainakin käytettävä selkeästi teknisenä terminä. Ehdotus ei miellytä - olisi kuulemma parempi että käsite istuisi saumatta luonnolliseen kieleen. En viitsi huomauttaa, että kaikkeahan ei voi saada, etenkään filosofiassa. Sori. Joko käsite on sanahirviö niin kuin rigidit designaattorit, tai sitten se on jatkuvasti lipsumassa ulos teknisyydestään, kuten vaikkapa tahto. Toistan myös vanhaa käsitystäni, että oikeastaan tieteenfilosofiaa pitäisi opettaa pistämällä ihmiset pelaamaan intensiivijakso Mastermindia eli Möttemaasteria. Siinä pelissä oppii kaiken oleellisen verifikaatiosta, falsifikaatiosta ja hypoteesien ja mallien muodostamisesta. Sitä en tosin muista huomauttaa, että tieteenfilosofian kurssin pitäisi olla pakollinen kaikille akateemisille alaan katsomatta ja että kurssin läpäisisi vasta siinä vaiheessa kun peittoaisi tietyn määrän vastustajia pelissä. Mutta ei se mitään - minulla onkin darra, ei voida edellyttää täyttä toimintakykyä. Sitä paitsi, kuljemme jäätä myöten, se on melkein kuin kävelisi veden pinnalla. Pitää keskittyä, ettei putoa ohimennen laivaväyliin.)
******************
Hämärä, ruokapöytä. Puoliksi pöydällä saunanrameana. Äiti ja mummu keskustelevat. Taustalla, olympialaisten päättäjäiset ja hierovan nojatuolin narske sen möyhiessä isän selkää ja hartioita.
- Ja sullahan kävi viime vuonna flaksi hyvin. Onko vielä käynyt?
- En min mitään... mikä laksi?
- No se mies joka olisi heittänyt sinut ostarille.
- En min mene vieraiden miesten kyytiin. En puhu semmottille.
- Niin et mennyt mutta sulta kysyttiin ja nauroitte siskos kanssa että nyt kävis flaksi.
- Eiii, nyt narraat.
- Etkö muista?
- Ei tuommottist... ei ei ei. Ei vaikka ois kuolemaks.
- No ei sun kuolla tarvitsekaan. Mutta etkö muista.
- Oon vissiin ollut taivaassa. (Piirtää kädellään laajan kaaren, näyttää loukkaantuneelta.)
- Ite kerroit.
- Ei en puhu vieraille, vieraihin ei saa luottaa.
(Tytär nostaa päänsä katseluasentoon. Ruudun uusi sirkus ja karnevaali ja keittiön tilanne sekoittuvat ikävästi. Lopeta, koettaa viestittää äidille telepatialla, johon ei usko. Koettaa myös potkaista äitiä kevyesti pöydän alla, mutta onnistuupa vain satuttamaan varpaansa tuolinjalkaan. Tuoli sanoo kroooh mennessään lattiaa pitkin potkun voimalla.)
- Kuule ite kerroit. Olit ollut pihassa ja menossa, ja se mies oli huikkassu auton ovelta, että minne oot matkalla ja olit sanonut ostarille. Ja se oli sanonu, että voi heittää sut.
- Herranjestas. Uskaltaako tässä enää ulos...
- Mutta et ollut mennyt. Mutta nauroitte pitkään sitä flaksia.
- Kuolemaksi, kuolemaksi...
- Ja ihan hyvä ettet mennyt. Olisi voinut ajeluttaa vaikka minne, kolkata ja viedä rahat.
- Niin vieraisiin ei voi luottaa, etenkään miehiin. Niillä voi olla semmonen laksi. Taidan tästä muuten mennä. Lääkkeet on jo tunnin myöhässä. En min ymmärrä, en min ymmärrä enää mitään tästä... uskaltaaako enää edes pihan poikki... en min ymmärrä.
(Mummun lähdettyä on pakko kysyä, tarvitseeko tätä aina mopata. Dementia ei ole helppoa, etenkin kun ei ole täysin dementoitunut vaan tajuaa, että jotakin on pielessä. "En tiedä, mikä minuun meni", puolustautuu äiti. Haukottelen. Laura kysyy puhelimella, lähdenkö extemporenytheti teatteriin vapaalipuin mutten pääse - olen kahlittu kuuntelemaan analyysia siitä, kuinka äitiä järkytti, että mummu mainitse ääneen sen naisen nimen, joka oli äidille sanonut päin naamaa, että mummu oli pitänyt isän edellisestä naisesta enemmän. "Se oli vuonna kuusikymmentäkahdeksan", laskeskelee äiti. Häntä järkyttää asia edelleen.)
***********
Ulko-ovella.
- No syötkö varmasti tarpeeksi.
- Joo.
- Etkö kuitenkin ottaisi vielä mehun?
- Ei en mä tarvi, se ei mahtuis jääkaappiin.
- Älä tee tyhmyyksiä.
- En.
- Pidä itsestäsi huolta.
- Joo totta kai. Ei sitä kukaan muukaan tee. Tai no ehkä te.
- Soita. Muista soittaa.
- Joo joo.
- Tai ehkä minä soitan.
- No soita.
- Ja saat tulla makutuomariksi verhoihin ja silmälaseihin.
- Joo.
- Mutta tietysti vain jos sinulla on aikaa.
- Joo on mulla.
- Onko varmasti?
- On on.
- Mutta ettei se ole liikaa pyydetty?
- Ei ole, älä hössötä.
- En minä hössötä.
- Okei, et sitten.
- Rakastan sinua mutten käytöstapojasi.
- Niin äiti.
- Rakastan sinua.
- Niin mäkin teitä.
(Isää ei saa halata, isää ei ole saanut halata enää sen jälkeen kun rinnat kasvoivat. Mutta äitiä saa, äiti on pieni, niin pieni ja niin täynnä virtaa, minä olen häneen verrattuna kovin vetelä ja rauhallinen vaikkei tätä kukaan uskokaan ennen kuin on tavannut äidin hösäämässä. Äidin, joka pukeutuu vaaleaan pellavaan ja pohjoismaisuuteen vaikka koti notkuu kristallikruunuja, persialaismattoja, palmuja, tummaa puuta ja puisia kuikkia. Niitä kuikkia en ole ikinä ymmärtänyt. Miksi niitä pitää olla niin monta? Ilmeisesti yksi tai yhdenkokoinen kuikka ei tee vielä viihtyisää kotia. Kuikkia pitää olla kokonainen armeija, jotta äiti suostuu uskomaan rivitalonpätkän kodiksi.)
Nämä darrajuttusi ovat hyin kuvaavia. Minä olen krapulassa hirveän sentimentaalinen, ailahteleva, hysteerinen ja vähäpäinen, jos darra on sopiva. En kyllä tiedä, miten sen saa asennettua sopivaksi, kun se yleensä on ihan kauhea, itkettää ja ahdistaa, seinät kaatuu päälle ja maailma on väritön ja haalea...
VastaaPoistaYmmärsinkö nyt oikein alemman postauksesi: Yrjönkadullakin vesijuostaan? Onko siellä nykyään uikkaripakko vai saako olla ilman? Olen vakuuttunut, että voitan vesikammoni(jota on jatkunut jo muutaman vuoden, sitä ennen olin lapsesta asti himouimari ja -kylpijä) nimenomaan vesijuoksun avulla, koska yhdistän juoksuun lämmön, mutta uimiseen viileyden, vaikka uisin kovaakin. Joutuuko juostessa tarkkailemaan liikkeitään ja tasapainottelemaan vai pääseekö siinä rauhassa meditoimaan,kuten rintauinnissa?
-minh-
Yrjönkadulla saa olla uikkareissa tai ilman, oman maun mukaan. Siellä on vesijuoksijoille oma kaista ja lainavöitä.
VastaaPoistaAluksi juoksussa pitää vähän tarkkailla, mutta eihän se mitään koreografiaa sillä tavalla vaadi, että pitäisi koko ajan keskittyä. Aika meditatiivista, siis, etenkin jos syvähengittelee.
Kiintoisat kankkuskeskustelut täällä. Minulla ei ole asiaa, mutta:
VastaaPoistaDarra voi olla parhaimmillaan omalla kohdallani ainakin tietyssä vaiheessa maailman ryöpsyttävin, luovin olotila. Muttei aina. Joskus se on myös kellistävä horkka. Olin sunnuntaina ehkä vähän hämmentynyt: ei vähäistäkään darraa, ei jomotusta takaraivosopukassa. No ehkä toisaalta selluin siihen malliin, että vähintään univaje ilmeni liikeratojen hitautena.
Sunnuntaisin kadut ovat epätavallisen leveitä.
Menen pois; estän itseäni jaarittelemasta jonninjoutavia lisää.
Niin, koko maailma kärsi viime sunnuntaina krapulaa. Minulla siinä ei onneksi ollut moraalista sivumakua eikä sinullakaan.
VastaaPoistaMutta miten kauniit silmät -
Ai, kenellä?
VastaaPoistaMinunpa silmäni herättivät minut yöllä valitusvirrellään: liikaa, aivan liikaa, liikaaliikaa piilolinssejä vierasesineinä hiljattain!
Rapisivat kuivuuttaan, mokomat.
Minä rapisen pois täältä. Se on varmasti paras ratkaisu.