"Ikh hob dikh tzufil lib"

Tehdessäni töitä kuuntelen klassista musiikkia. Se auttaa kannattelemaan selkää ja harteita, muistamaan vatsalihaskorsetin ja niskan pituuden. Mutta baletilta se ei kuulosta, enemmänkin kesiltä. Kesin ei tarvitse ajatella, että on pysyttävä suorana ja hymyilevänä. Se käy luonnostaan eivätkä yötkään ole pimeitä.

Miten on mahdollista, että Faurén musiikissa on niin paljon surumielistä ja villiä kujeellisuutta? Ehkä samalla tavalla kuin on mahdollista se, että elän tuota mielentilaa päivästä toiseen syyttä suotta, tärisen pyörineni mäkeä alas niin lujaa, että pelkään jääväni motoroitujen alle. Vaikka miksi pelätä? Ajan varovasti, heijastimin, lujaa. Käyn uhmakkaaksi ajatellessani, että ainahan on mahdollista, että kuolen todella liikenteessä, kuten pelotellaan. En osaa kuvitella, millaista se olisi, tuo kuoleminen. Vammautumisen osaan kuvitella. En pidä ajatuksesta. En osaa jarruttaa kiitäessäni Kasarminkatua pohjoiseen päin tärinän selkärankaani imien.

Muutenkin holtittomuutta on ilmassa. Taon tekstiä koneelle, vääntelen lauseet suomeksi. Sitten on pakko nousta ja venytellä. Joskus pitää myös tanssia hitusen, ettei täysin lannistuisi ajatukseen uudesta vaalitoimikuntakierroksesta laitoksissa. Saahan siitä toki palkkaa olla "itsellinen", olla seinien omistama Veloena, mutta kyllä tämä on aika turhaa vallirallia (kuten caucus race on suomennettu siinä Alicessa, joka on hyllyssäni). Kun tuntuu jo aivan liikaa siltä, että haluan tanssia, laitan soimaan klezmerkasetiltani ikh hob dikh tzufil libin ja sen kappaleen, joka kuulostaa siltä, miltä poutanaisia kieputtava myrskytuuli kuulostaisi Bella Chagallin sanoin, jos Bella puhuisi suoraan puupuhaltimin ja valittavin viuluin. Mitäpä siinä, kotona on hyvä tanssia. Hiukset auki, sorkkamaiset kengät jalasta seinään, liikkeelle.

En voi mitään sille, että ajatuksissani olen kolmikymppisen modernin sinkun sijasta mustiin mekkoihin pukeutuva arkaainen leski, joka avaa hiukset nutturaltaan vain yksin ollessaan.

Mutta samalla, kun jotkut elämäni osat tuntuvat painuvan merenalisen kaukaisiksi, tuskin erotettaviksi, toiset osat yllättävät ilmestymällä vuosikymmenen jälkeen. Saan sähköpostin, jossa kysytään, muistanko vielä. Tietenkin muistan. Muistan kuinka istuimme katolla, ja myöhemmin myös kävelimme työmiehille sinne viritettyä palkkia eestaas, näkyi yli Helsingin kattojen, tahdoit soittaa viuluasi siellä, minä tahdoin tehdä palkilla kuperkeikan. Se oli juuri silloin, kun luin Bella Chagallia, hassua että viestisi tulee juuri tänään, kun olen tänä viikonloppuna kuunnellut Bellan mieleen tuovaa kasettia liikaa. Ja viikko sitten näytin juuri kuvasi ystävälle, ja mietin ääneen, mitä sinusta on tullut.

Kun istumme katolla tarpeeksi monta hyppytuntia, pudotusta lakkaa pelkäämästä. On elokuu tai syyskuu tai toukokuu, lämmin. Pelti hehkuu. Jossain vaiheessa ruotsinopettaja keksii paikkamme ja katolle meno, kolmannen kerroksen ikkunasta ulos pujottautuminen ja siipirakennuksen kattopeltiä seinän vierestä ylös ryömiminen, kielletään eksplisiittisesti. Opettajaa järkyttää eniten se, että tyhmyys on tyttöjen, ei poikien, keksimä.

Kuinka voisin unohtaa jonkun niin lahjakkaan ja sovinnaisuudesta piittaamattoman? "Olen romantikko", sanoit. Uskoin sen heti. Myös sinä tahdoit seikkailla ja seikkailikin kanssani vaarallisten miesten keväässä raahaten punaviinipulloja repussa, ilmoittaen aikovansa tänä iltana maata jonkun kanssa. (Siihen aikaan sitä vain ilmoitettiin ja sitten pistettiin hulinaksi.)

Jälkeenpäin kuvaat kokemustasi yksityiskohtaisesti. Nopeus, jolla etenet miesten kanssa, hämmästyttää. Vaikka kuinka koetan, en pysty vastaavaan enkä oikein osaa harmistua siitä - me nyt vain olemme erilaiset. Miehet keksivät aina, että olen suloinen lapsukainen, jota on suojeltava. En tajua sitä, koska olen kuitenkin sinua pidempi ja tasapainoisempi, ja minulla on niin paljon vähemmän hävittävää, koska minulla ei ole sinun musiikkiasi. (Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että minulla on tämä oma musiikkini, tanssi ja sanamusiikki. Tai oikeastaan, olisi kai parempi sanoa, että ne lainailevat minua silloin kun niitä sattuu huvittamaan. Ei minulla mitään ole. Minä kyllä olen, tapahdun, mutta vain tullessani lainailluksi, ja sitten palautetuksi takaisin mietteliäisyyteen unta odottaessa.)

Voi ei, en unohda, taatusti. Ja kuinka unohtaa, miten makasimme lattialla selällään kuunnellen klassista musiikkia, mistä muut eivät niin perustaneet; muistan senkin, että pidit eniten Beethovenista. Ja lukiotyttösuhteesi keski-ikäiseen venäläiseen sellistiin, oliko se sellisti vai viulisti, no kuitenkin, Ilja, muistan hyvin kaiken, vaikka yksityiskohdat ovatkin joskus epäselviä. Et sinä hänen soittamisestaan niin paljon puhunutkaan kuin siitä, mitä teitte hotelleissa. Olit rakastunut, se oli selvää.

Nyt saan sähköpostin. Hymyilen, hengitän kevyemmin, käsiin kohoaa pieni hiki. En vielä vastaa, pitkitän ajatusta, pyöritän sitä, vasta tanssitunnin jälkeen, on illaksi jotain odottamista.

Ja kun hyvästelen toisen tärkeän ihmisen taas joksikin aikaa - en osaa olla rakastamatta ystäviäni liian alttiina - hän sanoo jotain, joka on pakko kirjata muistiin. "Vaikka olenkin paska pitämään yhteyttä, olet mulle hirveän tärkeä", hän sanoo. Halaamme, esplanadi-ihmiset melkein juoksevat ylitsemme, emme lähtisi minnekään. On mentävä.

Muistahan lähettää minulle se lupaamasi levy, jossa lauletaan ystävämme Wislawan runo "Terroristi, hän katsoo". Tälläkään kertaa Cafe Esplanad ei räjähdä, vaikka käymme sinne sisään ja viivyttelemme aivan liian pitkään kertoessasi, kuinka lensit autollasi voltin ja sait otsaasi vain pienen verinaarmun ja sääreesi mustelman. Se ei räjähdä, vaikka siviiliuhrien räjäytteleminen onkin parhaita tapoja saada otsikoihin analyyseja maailmantilanteesta.

Olisihan se outoa, jos täällä räjähtäisi.

Ei, tanssin jälkeen käyn vain istumaan viestistä iloisena. Survon hiukseni takaisin pompulan taakse, kaadan lisää jasmiiniteetä. Nainen, jonka nimeä en tiedä, joskus olen aivan typerä, äänitän musiikkia kirjaamatta esittäjää ylös, vaihtaa kesken laulun englanniksi ja vesittää tunnelman.

Vaihdan musiikin takaisin Fauréen.