Harjoituksista

Tällä erää olen eniten raivoissani ajatuksesta, että kirjoittaminen olisi ensisijaisesti jonkin kirjoittamistekniikan harjoittelua, rutiinin vereänä pitäviä sormiharjoituksia. Sormien sijasta tässä harjoitetaan kyllä muita kehonosia.

Olen tänään havainnut jälleen kerran, että Bach-levyni auttaa minua työskentelemään todella pedantisti. (Tosin sen soidessa päähäni pulpahtelee ikävästi outoja katkelmia epistemologiaa. Kuuntelin Brandenburgin konserttoja vähän liikaa kissaihminen van Fraassenin empiristisen tieteenfilosofian ja epistemologian rajoilla seikkailevaa kandintyötä vääntäessäni, silloin kauan kauan sitten.) Sen sijaan Ravelin La Valse, jota en osaa rakastamatta koko hupsuudellani, tempaa kirjan äärestä hakemaan vielä kupin teetä ja uppoutumaan hulluihin kuvitelmiin, joita suoritan etupäässä jaloillani pientä olohuonettani ympäri kieppuen. Valitettavasti taidan olla enemmän La Valse temperamentiltani ja maailmankuvaltani.

Pian joudun todelliseen koetukseen, sairaaloihin ja vanhainkoteihin presidentinvaalin ennakkoääniä keräämään. Alan kuulostaa ikävästi joltain pylväspyhimykseltä asiasta ystäville kertoessani, eikä se miellytä. Laitan uudelleen La Valsen soimaan. Raivostuttavasta CD-soittimesta puuttuu täysin repeat one -toiminto. Mutta myös repeat all. Päätän, etten osta koskaan CD-soitinta ulkonäön perusteella kuten vuokraemäntäni näyttää tehneen.

Saan sentään kirjoitettua Jeaniesta ja Conniesta luettuani Svenin väärin ja läksytettyäni tätä siitä, miten maailma on. Ikään kuin minä tietäisin, miten se on. Tai siis, tietysti tiedän, miten se on, ainakin silloin kun soitan La Valsea tai vesijuoksen. Sellaisena kuin se on minulle. Mutta ei se ole koko totuus. Maailmassa olisi kovin vähän toivoa ja ironiaa, jos maailma sellaisena, kuin se minulle on, olisi koko totuus. Ja kovin vähän kirjoitettavaa. (Väärinlukeminen on mainiota. Olen hyvä siinä. Erittäin hyvä, oikeastaan. Onneksi. Eipähän pääse luiskahtamaan dogmien kivimetsään ja aina välillä tuohtuu sanomaan jonkin kantansa kirkkaasti.)

En ole juurikaan puhunut muiden kanssa kuin entisen työkaverini ja Kelan virkailijan. Heidätkin kohtaan puhelimitse. Kelan virkailija kyselee hämäriä Gramex- ja Teosto-maksuista. Kaikki on erään männävuotisen työnantajani syytä - se on maksanut edellisen vuoden juttupalkkioni jostain syystä tekijänoikeuspalkkioina. Nyt Kelassa ei tahdota uskoa, että olen lopettanut sanoilla säveltämisen rahasta tälle impressaarille. (Nykyään vain siivoan rahasta sanoilla ja sanoja. Koska säveltäminen on vaikeampaa ja kompromissittomuudenhakuisempaa kuin siivoaminen, olen tyytyväinen saadessani olla sanasävellellessäni oma impressaarini. Ainakaan en aivan yhdellä kuuntelulla totea, että rahahana sulkeutuu, koska Jeaniesta ja Conniesta ja näiden melkeinhymyilystä ei ole baletin taustamusiikiksi. Rahahana ei sulkeudu, koska sitä ei ole. Villiinnyn.)

Aina ajatellessani utopioita ja Kierkegaardia alan ajatella myös Talvipuutarhaa. Tahtoisin mennä joku päivä taas Talvipuutarhaan. Ottaa rasiallisen dolmatheksia, enkä myös baklavaa, ja haarukan, ja syödä siellä, vehreyden keskellä. (Helvetti, kun mulla ei ole uunia, tykkäisin tehdä baklavaa - parasta saa, kun tekee itse. Vaikka täytyy sanoa, ettei arabileipomo Mannerheimintiellä sekään aivan huonoa baklavaa myy!) Harmillista, kertakaikkisen harmillista, että pitää hankkia rahaa, jonka todellisuuteen en oikein edes usko, en edes silloin, kun nielen sen amaranttina ja spagettikurpitsana. Kurpitsa kyllä onkin itse siemenestä kasvatettu. Siemenen sain lahjaksi. Kun hymyilee, saa. Sitten tarvitsee vain kitkeä ja vaalia.

Kaipaan ilmiselvästi kitkemistä.