Tiedän kyllä mikä on hulvaton. Esimerkiksi Ilves ja minä tänään vesijuoksualtaassa. Laulamme joululauluja, ensin hiljempaa, sitten lujempaa. Ilves pitää eniten lauluista "Kaikui laulu enkelten" ja "En etsi valtaa loistoa", minä kallistun "Sylvian joululauluun" ja "Kulkusiin". Laulamme sanoittaen samalla kun vesihölkkäämme. Vaihdamme vuoroa kulmakarvoja kohottaen, lennossa, saumattomassa yhteistyössä.
- Jo taivahalla vyö sinisnä looistaa, ja altaan turkoosi sen värin toistaa. Vesivyö odottaa, siihen nyt astukaa...
-...soo-oo-ii-i uimahaa-alli, sooi uuimahalli!
Kanssahölkkääjät eivät ilmeistä päätellen ymmärrä hupiamme, joka on kuitenkin aika viaton mummonpotkimiseen ja veropetoksiin verrattuna. Mitä, eikö kolmikymppinen akateeminen saisi nauraa ja laulaa? Ilves on nähnyt sukeltajien pikkujoulut, jossa altaan pohjalla on muovinen kuusi valoineen kaikkineen, ja sukeltajat sen ympärillä kumipuvuissaan, käsi kädessä piirileikkiä kuusen ympäri. "Oi", huokaan, vanha romantikko. Fantastisia näkyjä tännekin, kiitos. Mutta ei. Lihava mies vain pyytää uimavalvojaa videoimaan hyppyjään. Mies on niin maanisen oloinen, että meinaamme naurultamme hukkua. Ilmiselvästi käy niin, että ylväiden joskin pallomaisen muotoisten hyppyjen taustanauha on valmiiksi naurettu. Hekohekohek, Ilves, Käkätäkäkäk, Veloena. Saan vettä suuhun ja vähän hengitysteihinkin. Yskin. Ilves yskii sympatiayskää.
Jatkamme laulua.- Kaikui laulu enkelten, veden pintaa liikkuen. Allas kertas kaiullaan hölkkälaulun vetisen. Glooo-ohoho-gloo-hohoho-gloo-hohohohooria, hölkkälauluuun veeetiiiiseeen.
Vakavoidumme. "Tuo lihava mies joka halusi videon, on varmasti skitsofreeninen", toteaa Ilves. "Kamalaa", sanon kuulostaen hieman bättrefolkkaavalta tädiltäni. "Olen kuullut, että mielenterveyspotilaat, esimerkiksi juuri skitsofreenikot, pääsevät tänne ilmaiseksi. Tämä on ikään kuin osa niiden kuntoutusta", sanoo Ilves. "No mutta, mehän sovitaan mainiosti joukon jatkoksi. Meitä ei paljaalla silmällä erota mitenkään skitsofreenikoista", lohdutan Ilvestä. Nauramme lisää.
Vakavoidumme taas, puhumme joulutavoista. Ilveksen kotona katsotaan yleä, minun lapsuudenkodissani maikkaria. En ole ikinä nähnyt lumiukkojouluohjelmaa. "Ja olet sentään jo kolmekymmentä!" Ilves melkein huutaa. Meillä syödään jouluna sushia ja savutofua, Ilveksellä laatikoita ja rosollia. Lapsuudenkotini on läpeensä postmoderni. Minulla on vain kolme valoköynnöstä Ilveksen kymmentä vastaan. Tässä kilpavarustelussa häviän. Käyköön niin. Päätämme piparkakkutalotalkoiden päivämäärän. "Taidan tehdä tänä vuonna huussin", ilmoitan. "Tai karjasuojan. Pihattonavetan. Mulla on kato lehmämuottikin olemassa."
Lopulta paljastuu se, mikä ei voi jäädä paljastumatta ruodittuamme seksisuhteemme läpikotaisin: se, kuinka lapsena kuvittelin olevani toisesti tuleva messias. "No ei tuo niin ihmeellistä ole", sanoo Ilves. "Minäkin kuvittelin, sentään kouluikäisenä, että jos oikein kovasit rukoilen, että kuollut mummo palaisi takaisin, niin kävisi." Nyökkään. Ilveksen äiti ei sentään edes ollut uskonnollinen, toisin kuin minun äitini, joka edelleen pitää kiinni siitä, että on nähnyt enkelin. Ja ainakaan en enää kuvittele moista. Toinen messias joo joo, joku muu saa hoitaa hommat.
Lähetän työhakemuksen työhön, jonka todellakin tahtoisin. En mainitse työhakemuksessa, että olen kuvitellut olevani Jeesuksen uusi inkarnaatio vielä ala-asteen parilla ensimmäisellä luokallakin. En mainitse myöskään, että vesijuoksen. Tai että saatan laulaa ääneen yleisessä uimahallissa. Tai että osaan kikattaa puolitoista tuntia yhteen menoon vaikeuksitta. Ehei. Hakemuksessa korostan, kuinka kiinnostunut olen asiakysymyksistä ja kuinka minulla on kokemusta, kokemusta, kokemusta, kokemusta, kokemusta, kokemusta.
Sekin on totta. Saatan olla asiakysymyksistä aivan yhtä jipoissa kuin taivaisesta vesilaulusta. Tosin en muista koskaan vielä asiakysymystä pohtiessani huomanneeni, kuinka maailma alkaa kiertyä ympärilläni nauruksi ja värikierteiksi niin, että minun pitää hetkeksi pysähtyä ja hengitellä rauhallisesti, ollaanhan julkisella paikalla. Asiakysymyksissä unohdan vain syödä ja mennä nukkumaan. Sanastun.
Voi, kunpa saisin sen työn!
Meillä on monia puolia. Onneksi.
VastaaPoistaPidetään peukkuja.
"lapsena kuvittelin olevani toisesti tuleva messias"
VastaaPoistaAi, sinäkin? Minun versioni kuvitelmasta oli tosin aika ei-kristillinen ja Tolkien-sävytteinen, mutta muodoltaan vastaava.
Miten mainiota! Tiedän kyllä, että kuvitelma ei ole kovin harvinainen, mutta esim. ex-exästäni sain sen kaivettua irti vasta perusteellisen pöydän alle juottamisen avulla.
VastaaPoistaEufemia, sinun PITÄÄ kyllä tulla tänne skypelaulamaan. KAKSI ex-toista messiasta on jo jonkinlainen meriitti!
No, olen tulossa Suomeen 19.12. myöhään illalla. Kahdeskymmenes on varattu muihin rientoihin, mutta sen jälkeen on kolme päivää (eikö joulukonserttien pidä olla ennen joulua?) joista jonain tulen oikein mieluusti laulamaan, vaikka taidot ovatkin sitten kuoroaikojen ehkä hieman ruostuneet.
VastaaPoistaMaailmanlopun piti muuten tulla kun olin 15-vuotias. Ei se sitten tullut, toisaalta en minä 15-vuotiaana enää olettanutkaan että se tulisi.
Hehe, täällähän on kokoontumisajot: minäkin tajusin lapsena olevani uusi Jesse. Kunnes säikähdin miten paskamainen duuni se onkaan ja aloin luistella velvollisuuksistani :-) Rukoilin myös, etten ihan vielä tulisi kunnon uskoon, että ehtisin tehdä kaikkea kivaa...
VastaaPoistaAlle kouluikäisenä mieliharrastukseni oli ihmetellä, miten "minä" voi tajuta "minun" olevan olemassa. Jouduin keskeyttämään leikin yleensä tajunnantilan hämärtyessä. Öisin oli kiva ihmetellä että jos avaruus loppuis seinään, niin mihin se seinä loppuis? Uni tuli pian.
Minä en suoranaiseksi kuvitellut itseäni Jeesukseksi, mutta uskoin että minulla on jokin suuri tehtävä. Mikä pahinta, vielä lukiossakin salaa ajattelin että minulla on Tehtävä. Kerran kerroinkin siitä kaverilleni, joka heti sanoi, että "ethän sä koskaan tee mitään", mistä loukkaannuin aika perusteellisen pitkäksi aikaa.
VastaaPoistaHah. Minä en kuvitellut olevani Jeesus. (Oikeastaan kuulin näistä Jeesus-asioista vasta koulussa, vaikka kirkkoon kuuluimmekin.)
VastaaPoistaSen sijaan hellittelin teini-iässä pitkään fantasiaa, että olen ulkoavaruuden muukalaisten lähettiläs, joka aivan pian tajuaa oikean alkuperänsä.
Tai se mikään fantasia ollut. Hitto, mistä minä tiedän vaikka Muistot Kotiplaneetasta palaisivat huomenna!
Tervetuloa rinkiin, Joakim. Täytyypä koklata tuota seinäläppää. Ehkä se tuo unen. Toisaalta, jos itseni tunnen, alan piirrellä sen seinän kuvia ja lopulta kirjoitan siitä tarinaa ja sitten kello on kuusi kolmekymmentä aamulla. Mutta kokeiluhan ei maksa mitään.
VastaaPoistaTuo "ethän sä koskaan tee mitään" on kyllä kovinkovin liikuttava. Muistuttaa vähän jotain gradukeskusteluita. "Joo oon tehnyt kovasti." ja "Monta sivua olet edistynyt jo?" Hiljaisuus. "No siis en mä ole vielä alkanut kirjoittaa, olen sommitellut päässäni -"
Vesa, vielähän sinä ehdit. Vanhainkodissa, jos et sitä ennen. VOi herramunjee, voin kuvitella scifityyppeihin erikoistuneen vanhainkodin...
Joku sosiologi kerran tilitti, että ei vanhusten uskonnollisuus kerro siitä, että kuoleman lähetessä jumala alkaisi kiinnostaa, vaan siitä, että kirkossa käynti on ollut heidän nuoruudessaan tärkeä sosiaalinen rituaali ja he hakevat siitä sitten turvaa kun kaikki taas on muutoksessa. Kuvitelkaapa larppaajat vanhoina...
Toivon melkein, että tuo sosiologi olisi väärässä.
Ah, onneksi vartuin kodissa, jossa aina sanottiin raamatun yms. olevan humpuukia ja satua. Näin ollen ei tarvinnut arvostelukyvyttömämä uskoa mihinkään satuihin ja vedellä niistä luuloja tai pelkoja.
VastaaPoistaJoo, tavallaan se on varmaan Mikko onni. Mutta toisaalta, Kissa, jolla on samanlaiset olosuhteet, on ollut aivan huvittavan huolestunut Jeesus-kompleksistani ja siitä, että mun mutsi uskoo enkeleihin (JA sielunvaellukseen, eläköön puhdasverinen kristittyys...), eikä osaa hahmottaa omaa lapsuudenaikaista unia vienyttä ydinsodan pelkoaan aika vastaavana lapsuuden kuplana.
VastaaPoistaUniaan ei kannata menettää asiasta, johon ei voi itse vaikuttaa niin kovin.
Tietysti ydinsota, sen voi näin aikuisena jo todeta, on astetta todennäköisempi juttu kuin paljastuminen toisesti tulleeksi messiaaksi... mutta lapsen kokemusmaailmassa tällaiset todennäköisyyteen perustuvat erottelut eivät ole kovin keskeisiä.
Tavallaan pidän jopa hyvänä, että lapsilla on elävä kosketus fantasiaan. Se herkistää kokemuksen joillekin piirteille, samalla tavoin kuin animismikin.
Kirsti, minä uskon edelleen, että minulla on Tehtävä. Kaikilla meillä on, kyllä oma elämä sellaiseksi riittää.
VastaaPoistaKyllä, Anu, tuo on hyvä kommentti. Oma elämä, joka kietoutuu toisten elämiin. Ympäröivän ilmapiirin helpottaminen ja vapauttaminen, ihmisten tilanteiden kohentaminen, puhekyvyttömien eläinten puolustaminen puhein ja teoin ja niin edelleen.
VastaaPoistaSiinä on Tehtävää.
Ei hätää, lapset. Kyllä minun kämmenelläni on tilaa teille kaikille.
VastaaPoistat: hän, joka tajusi pienenä olevansa omnipotentti, eikä koskaan kasvanut isoksi
Vau. Tämä muistetaan kun elämä seuraavan kerran keikuttaa. Suosittelen kyllä kevyttä bodausta. Painan kuitenkin reippaasti päälle puolensataa kiloa, ja jos kämmenellesi ahtautuvat myös muut luopuneet Jeesukset, on siinä sulle kannattelemista.
VastaaPoistaMutta sullahan onkin kotikuntosali!!!
(Kolme huutomerkkiä on oikein tyylikästä, kiitos vaan.)
Hulvaton-sana tuli markkinoille vuonna 1979. Muistan nimittäin asiayhteyden, missä kuulin sen ensi kerran. Valitettavasti se ei kuollut samantien pois niin kuin useimmat muotihokemat.
VastaaPoistaSe on siis näitä uudissanoja, jotka yhä tänä päivänäkin niin kirskuttaa korvissa, kun kuulee...