Mutta pidän odottamisesta ja adventti-ilosta. Jumaloin hyasintteja, teen jokavuotisen vierailuni Talvipuutarhaan, jossa hengitän syvään ja rakastavasti, polttelen kynttilöitä ja kulauttelen glögiä, leivon piparkakkutalon ja ihastelen lunta. Joinain vuosina olen muurannut lumesta jouluhevosen. Etsin lähimmille ystäville ja perheelle lahjoja mietteliäänä ja antautuen, eläytyen heidän todellisuuksiinsa. Herkistyn laulamaan Sylvian joululaulua suihkussa. (Laulan usein myös Kesäpäivä Kangasalla, jonka epäjouluisuutta mikään mahti maailmassa ei taida saada minua uskomaan; sama Sylviahan tässäkin loruilee.) Kuuraan kaakelit kirkkaiksi ja siirryn astetta tummempaan huulipunaan. Poltan jasmiinisuitsukkeita. Hamstraan erilaisia vegaanisia suklaita kaappiin. Ostan ainakin kilon sokeroitua inkivääriä. Länttään kanelia soijajugurttiin.
Kärsin siitä, ettei minulla ole joululaulu-cd:tä, jonka tahtiin voisin stepata, kuten sopivaa olisi. Ei, tämä ei ole vihje! En halua sellaista oikeasti. Luulen, että on kehittävämpää, että laulan ja steppaan yhtäaikaisesti. Se ainakin synnyttää aktiivisen kysymyksen, säestääkö rytmi laulua vai laulu rytmiä. (Klassinen hyväksikäyttökysymys: kumpi kumpaa. Molemmat, ei kumpikaan. Että sitten inhoan joitain tapoja hahmottaa tilanteita.)
Olen odottanut niin paljon ja erilaisia asioita. Nyt tuntuu, etten enää odota. Olen rauhallinen, elän adventtiaikaa. En näe unia vaan nukun siirappikaivossa, näen siirappia, hengitän siirappia, maalaan siirapilla ja niin edelleen. Olen rauhallinen, vaikka Kissa palaa tänään Lontoosta ja olen päättänyt jäädä tänne, vanhaan kotiini, yöksi, nukkua eläinten umpimuuraamana. Aiemmissa paluissa olen katsonut peilistä huolestuneena silmäpussejani ja miettinyt, näytänkö ylirasittuneelta, vanhalta tai tavallista kummallisemmalta. Tiennyt, ettei sillä ole väliä, mutta ollut kuitenkin huolissani. Nyt en ole valvonut öisin. Olen oppinut nukkumaan yksin, nauttimaan adventista.
Odotanko mitään? Ehkä kesää. Kesästä ei voi olla pitämättä. Kesä on pitempi kuin joulu eikä siihen liity samanlaisia vaateita olla pollyannamaisen pirteä ja ainailoinen. On helppoa olla iloinen ja kepeä, kun sitä ei vaadita. Mutta kun ihmiseen kohdistetaan vaade iloisuudesta ja järkkymättömästä optimismista, kaltaiseni melioristikin huomaa tätä vaadetta vasten luihuja varjoja, jotka supattavat, että tämä on kamalaa, en jaksa hymyillä, miksi se noin sitten sanoo jos ei kerta saa sanoa ilkeästi ja niin edelleen. Jopa melioristille joulu on koettelemus. Eihän parempi maailma voi tarkoittaa sitä, että pitää hymyillä sokerihuurretusti, tapahtui mitä tapahtui. (Koska silloin Finlandia-talo, kaikki kunnia edesmenneelle työnantajalleni, olisi ihanneyhteiskunnan pienoismalli: asiakkaalle hymyillään halutti tai ei. Useimmiten ei, ainakaan jos asiakas on ottanut pari hömpsyä liikaa ja tekee ehdotuksia. Siinä oppii hymyilemään sillä tavalla, ettei kukaan voi sitä hymyä ajatella ystävälliseksi ja rohkaisevaksi. En osaa kuvitella, missä ammatissa tästä työssä opitusta taidosta olisi erityisesti hyötyä - koronkiskurina?)
Tänä jouluna olen täällä taas, vanhassa kodissani. Eläinten ja Kissan kanssa. Kumpikaan meistä ei kestä ajatusta joulusta vanhempiensa kanssa. Yhdessä olemme vielä kestäneet ne koettelemukset, mutta yksin siihen höykytykseen meneminen tuntuu hulluudelta. Siispä linnoittaudumme asuntoon eläinten kanssa, hoidamme normaalit joulurutiinit ja nautimme niistä asioista, joista molemmat pidämme. Teemme ison aterian, kuuntelemme hyvää musiikkia, kävelemme koirien kanssa, käymme Hakaniemen hallissa ostoksilla. Voi olla, että itkemmekin. Jouluun sekin sopii. Kuusta ei tule tänäkään vuonna, jos minulla on siihen sanomista (mistä en ole varma). Minua loukkaa moinen puiden tappaminen muutaman päivän takia. Eri asia olisi, jos asunto lämmitettäisiin puilla, mutta eihän täällä mitään takkoja ole, lähiössä.
Jotkut ihmiset katsovat pitkään, kun sanon viettäväni joulun exäni kanssa. Heillä on toisenlaisia säädyllisyyksiä. "Etkö voi mennä perheesi pariin?" kysyy yksi. Osaan vastata siihen vain, että eläimet ja Kissa ovat se, mitä voin edelleenkin kutsua lähinnä perheeksi. Ei ole muita, joita osaisin rakastaa sillä tavalla, kipeästi ja ehdottomasti. Mihin sellainen muuttuisi suhteen päätyttyä? Ei mihinkään, emme me osaa vihata toisiamme.
Voisin toki olla yksinkin Tähtitorninmäellä, mutta jaksaisinko lopulta edes kokata muuta kuin iänikuista kauranlesettä omenamehussa? En pidä itseäni niin kummallisena, että hemmottelisin itseäni kovasti. Enköhän vain tekisi vatsalihasliikkeitä ja venytyksiä ja söisin kauranlesemössöä. Mutta Kissan kanssa jaksan avata pullon Amaronea tai Victoirea, tehdä uunipolentaa mustatorvisienillä ja tanssia musiikkiin. Iloita lumikuurosta tai kirkkaista tähdistä, hämärästä ja lupauksesta käydä ruokkimassa viettelijätär Lydia. Tai sitten itkemme ja olemme surullisia. Sitä ei voi tietää etukäteen.
En osaa odottaa piinaavasti, vaan iloitsen odottamisesta. Nostelen astioita tiskikoneeseen, väsään yöpalaa kotiinpalaajalle. Huomenna napittaudun punaiseen takkiini ja lähden takaisin uuteen elämääni, joka muistuttaa yhdeksäntoistiaan elämää enemmän isoäitien elämää: säntillistä liikuntaa, säntillistä syömistä, säntillistä pieneläjäajattelua, sukkahousujen parsimista, hyasintti-iloa, teekupposia ja korvakoruja. Tarpeettomuutta olla huolissaan siitä, miltä näyttää, tuntuu tai kuulostaa. Suunnitelmia torstaisesta kuurausurakasta ja perjantaisista piparkakkuharjannostajaisista. (Ovatko jotkin katukiviksi sopivat karamellit maidottomia? Kestääkö liima tänä vuonna?) Suunnitelmia siitä, mitä tarjoan luonani hoilaaville talkooihmisille skypejoululauluillassa 21.12.. Eihän kuivin suin sovi laulaa! (Tilaa on uusillekin skypelaulajille! Rohkeasti mukaan vaan!)
Kaapissani on pullo Amarettoa, juuri sopivasti. Mymmelimäistä täydellisyydentavoittelua. Siitä sitten vaan sormustimella annostelemaan glögin sekaan. (Muistaako joku muukin sen sarjakuvan, jossa Mymmeli ostaa pikkumustaa ja päätyy ostamaan täsmälleen samanlaisen mekon kuin ennenkin? Kyllä, juuri niin. Nuttura auki, punaiset kengät nurkkaan ja tanssiksi siinä iänikuisessa mekossa.) Että sitten rakastan juhlia, joissa vain ollaan.
Kaikki on järjestyksessä, tofua uunissa. Pyykkikone laulaa toisaalla, toisaalla stereoissa Pizzicato Five. Yhdeksän tuntia, ja Kissa on kotona ja ehdimme puhua Lontoosta, ainoasta toisesta kaupungista, jossa olen Helsingin lisäksi asunut, nuorena ja säikkynä, kävellyt katsomaan sarvifasaaneja ja merihevosia päivittäin ja miettinyt, pitäisikö tuntea syyllisyyttä siitä, etten osaa mennä yöelämään kuten kollegani. Vielä täällä on rauha. Mitä nyt pyykkikone linkoaa, kotoisasti.
Tuttua! Minäkin nautin joulua edeltävästä ajasta enemmän kuin itse joulusta mekaanisine perheperinneohjelmineen (aamupuuro-hautausmaakäynnit-liturgia hautausmaan tsasounassa-joulusauna-ruoanlaitto-syöminen-lahjat-yökahvi).
VastaaPoistaMutta tänään - oikeastaan tuon Kirstin yksinäisyyskeskustelun myötä - huomasin, että aina adventtiaikaan olen paljon seurankipeämpi kuin muulloin. Kaipaan ystäviä sen punkkuglögilasin ääreen, eikä pipareiden tai maustekakun leipominen tunnu mielekkäältä, jos niitä eivät syö muutkin. Haluan kiivaasti kyläillä ja olla kyläilyn kohteena, minä, joka muulloin saatan olla lapsellisen ylpeä suhteellisesta erakkoudestani ja kyvystäni viihtyä yksin. Mistähän moinen johtuu?
Vaan minkäpä teet, kun rakkaat ja läheiset ovat ympäri Suomea ja maailmaa, kovin harva muun kuin virtuaalisen iltaglögimatkan päässä.
"säestääkö rytmi laulua vai laulu rytmiä"
VastaaPoistaAina muusikoiden tulee kommunikoida keskenään, mutta tämä myös genrekysymys. Rytmimusiikissa laulaja osallistuu aktiivisesti rytmisen intensiteetin (svengin) luomiseen yhdessä soittajien kanssa.
Klassisessa musiikissa rytmiikka tarkoittaa aivan eri asiaa ja sisältää varsin paljon eloa poljennon sisällä.
Steppaaminen ja laulaminen yhtäaikaa ovat mielettömän hyvä rytmiikkatreeni. Silloin rytmiä ilmentää yhtä aikaa sekä kroppansa sisällä, että ulkoisesti. Mukaan tulevat myös helposti polyrytmiikka sekä esim. tasapoljento jaloilla ja synkopointi laululla. Laitan oppilaitani usein laulamaan ja soittamaan yhtäaikaa juuri tuosta syystä.
Olisi hienoa, kun treenatessa myös KEHITTYISI jonnekin... siitä kyllä olen aika epävarma, kehitynkö rytmisyydessäni paljonkaan. Mutta ainakin tulen ajatelleeksi musiikkia, olen rakastanut aina musiikkia, ja niin monelle se jää kaukorakkaudeksi. Ainakin itse pääsen hetkeksi sen sisään, juostessani ja hoilatessani.
VastaaPoistaNaapurit saattavat tietysti olla sitä mieltä, että olen musiikillisesti niin ulkona, että harjoitteetkin olisi paras tehdä siellä :P
Pagistaan, kyllä, kyllä - yhteisöllisyys on ERITYISEN vahvaa adventtiaikana. Skypetätkö sinä muuten? Skypelaulaenhan voi koko suku hengata glögin ja laulun ääressä kukin omassa majatalossaan.
Minä muistan sen Mymmeli-sarjakuvan.
VastaaPoistaMinusta kesäänkin tuntuu kyllä liittyvän vaatimuksia. Oletuksia hymyilystä ja hyvästä mielestä, vaatimuksia siitä, että kesästä ja auringonpaisteesta otetaan kaikki irti - ei istuta sisätiloissa. Yleensäkin odotetaan kaikkien rakastavan kesää.
Pidän kyllä kesästä, mutta joskus tuntuu, etten muiden mielestä pidä siitä riittävästi, tai että puhun vierasta kieltä, kun sanon, etten oikeastaan nauti helteistä.