"Olen mä", vastaan. Olen kaivertanut kannun kannen ontoksi ja piirtänyt hesarinpalaseen lyijykynällä alastomia naisfiguureja miettien kevään veistosta, jonka aion lasittaa metsänvihreäksi sen valmistuttua. "Olen mä skissannut." Virnistän. Kesken luonnostelun keksin näet, kenet otan mallikseni. Itseni, tietysti. Sitten voin kesken veistämisen vääntyä asentoon ja koettaa sormin, miten selkänikamat asettuvat ulkopäin tunnustellen. Ei tarvitse tuijottaa epämääräisen latteita valokuvia eikä käpälöidä vieraita ihmisiä. Soitella itsensä perverssiksi kokien: "Anteeksi, kultaseni, minun pitää vielä kerran tunnustella alaselkääsi siinä asennossa." Asiat etenevät. Ei haittaa, vaikka itseään ei näe - hevosveistostakin tunnustelin sormenpäillä silmät ummessa, ja minulla on vahva kämmentuntu. Kädet ovat silmiä luotettavammat.
Riehakkuus kostautuu. Lähden kaduille, katselen ihmisiä ja pimeitä jouluvaloja valmiiksi pingoitettuina, unohdan vahtia, onko kuuta enää ollenkaan. Nyt minulla on kännykkä ensimmäistä kertaa elämässäni. En saa sitä toimimaan aluksi, vaan joudun soittamaan neuvontaan. Neuvotaan niin ja niin, ja joudun lopulta sanomaan: "Ai niinku minne mä sen laitan? Tää on ensimmäinen kännykkä mitä mulla on enkä mä tiedä näistä yhtään mitään." Tyttö puhelimessa nauraa ja sanoo kuulevansa fraasin ensimmäistä kertaa työuransa aikana.
Nuori ääni, lyhyt työura, ajattelen. Nauran mukana, mutta olen vähän pettynyt siihen, että nyt kuulun ehdottomaan enemmistöön ikätovereistani. Ummikkoromanttinen uniikkius on riistetty banaalilla tavalla puhelimen alkaessa pimputtaa laukun hämärässä.
Ostan Punnitse ja Tuhlaasta luomukaurahedelmäpatukan ja tungen sen suuhuni ja kävelen Kurvissa suu täynnä luonnonmukaista kaurahedelmärasvasokeria. En osaa tuntea paljon mitään näiden nöyryytysten jäljiltä. Matkapuhelin, ajatella nyt. Helvetin helvetti. Nyt työnantaja voi sitten sanoa minulle, etten ole enää se ainut työntekijä, jolla ei matkapuhelinta ole, mutta jonka saa paremmin kiinni kuin matkapuhelimelliset kollegat. Minusta tulee matkapuhelimellinen, jonka laukussa puhelin on kiinni ja joka nukkuu kippurassa sohvilla, hiukset takussa. Olen viettänyt aikaani tässä huoneistossa liikaa. Olen kuvitellut olevani yksi jasmiineista. (Kirjoitan tätä Käpylässä tietysti, en Kurvissa. Anteeksi illuusiottomuus.)Eniten harmittaa se, ettei kukaan enää järjestä naamiaisia. On niin tylsää teeskennellä itseään. Olen ollut hevonen, kuningatar Kristiina, maalisjänis, Cybele, Shirley Temple ja merirosvo. On latteaa olla ihminen, jonka nimi voisi olla vuodenaika muttei kuitenkaan ole.
Otan mustan pyöräni, nousen satulaan - takaisin satulaan ennen kuin alkaa hirvittää - ja poljen Käpylään sydämistyneenä siitä, että naistenkoon takit ovat käyneet entistäkin suuremmiksi laihduttuani surustressistä. Mutta hip hip huraa, pyörällä on ihanaa ajaa, sää kuin sää. Huomenna se matkaa huoltoon ja saa talveksi nastarenkaat. Kun ajan jaloilla sutkuttaen, tätänykyä päässäni soi Loven "Wonder People", yksi kaikkien aikojen pomppimiskappaleita (juuri siksi että välillä lauletaan häpeilemättömän eksplisiittisesti lalallallala). Arvatkaa vaan, maltanko pitää tupaantulijaiset, jotka eivät olisi naamiaiset ja joissa ei pompittaisi naamiaisasuissa?
Hip hip hurraa. Nyt kun istun kotona, ihmettelen pääni jukeboksia. "Wonder People" kuulostaa päässäni paremmalta, mutta stereoissa pidän enemmän kappaleesta "The good humor man he sees everything like this".
"Tietävätkö nykynuoret edes Jormasia", kysyy Diiva keramiikkatunnilla. Hän on ollut Jormasin konsertissa ja järkyttynyt yleisön iästä. "Kyllä kyllä, mullakin on Jormasin levy!" kiirehdin puolustamaan. Sitten mietin hetken ja lisään asiallisesti: "Vaikka en kyllä tiedä, olenko enää niin nuori." Tai olenko koskaan ollutkaan, naamiaisasukaapillisineni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti