Antisankaruutta mittaamassa

Pääsykoe on karmiva, kestää auringonnoususta auringonlaskuun ja sisältää paljon erilaisia tehtäviä, jotka mittaavat psykologista soveltuvuutta alalle. Piirtelen Warteggit ja nimeän ruudut veikeästi. "Koettivat myydä lastenlipun", "Psykonaama väärinpäin", "Siveät neidit Ibizan rannalla" ja "Ripusti pyykit alasti" ja "Kuuskytluvun kolttu kirppiksellä". Itsestäni kertovan esseen otsikoin "MINÄMINÄMINÄ, JEI!"

Jokin ilkikurinen penikka riistäytyy käsistä ja kirjoittelee täydennyslauseisiin: "Toivoisin olevani... asteen verran tyhmempi, jotta elämään sopeutuminen olisi helpompaa."

Hybriksestä rankaistaan: joudun selittämään oudot lauseeni yksilöhaastattelussa ja luiskahtelen persoonallisuusteorian filosofisen kritiikin ja viisivuotiaan itsepäisyyden väliä. "No sinulla onkin varsin poikkeava tausta tässä joukossa", sanoo psykologi ja mulkoilee paperin yli. Ryhmäkeskustelussa vien kuin Siperian-juna ja tajuan jostain kaukaa, jaksamatta välittää enää tippaakaan, kuinka ystävällisesti vittuilevan aggressiiviselta kuulostan. "Niin mutta eikö voisi ajatella myös, että..." Voi, iänikuinen akateeminen vänkääminen vielä yhden mahdollisen näkökulman perään. Muut sanovat palautesessiossa, että oli mielenkiintoista kuulla toisten ajatuksia aiheesta "mitä harrastukset kertovat ihmisestä", itse havaitsen sanovani napakasti, että viisitoista minuuttia on suomalaisessa keskustelukulttuurissa selvästi liian lyhyt aika lämmetä puhumaan ventovieraiden kanssa, ja että keskustelussa syntyi tukalia hiljaisuuksia. Kohisen metatasolla yksin. Olen tottunut päällehuutajiin, ja kun muita ei löydy, huudan itse.

Vain luvut ja loogiset tehtävät eivät petä minua, eivätkä "mikä viidestä adjektiivista ei kuulu joukkoon". Ne ovat ihania, selkeitä ja valoisia. Voi luoja, ja siinä sitä sitten ollaan, keskellä valintakoetta ammattiin, jonka hakuohjeissa erikseen muistetaan korostaa, että hyvät ihmissuhdetaidot ovat olennaiset.

Oksennan väliajalla syömäni banaanin samantien ulos ja olen liian tietoinen siitä, että psykologit haistavat sen. Koetan näyttää järjelliseltä. Voi kyllä olla, että oikeastaan näytän niin sädehtivältä kuin unettoman yön jälkeen nyt voi näyttää. (Tosiasiassa olen aika hyvä tässä lajissa - katsokaapa ihmisiä, joilla on tanssimenneisyys. He ovat. Kun esirippu on ylhäällä ja pimeä yleisö istuu tuijottaen hämärästään, ja yhtäkkiä unohtaa, mitä piti tehdä, pitää vain sädehtiä entistä kovemmin minäosaantätää, eikä kukaan tajua, että jotain on pielessä. Ehkä teatteri-ihmisillä on sama rutiini, en tiedä.)

En odota liikoja. Lisättäköön vielä, että kun missaan täpärästi dösan himaan, päätän kävellä Haagasta Käpylään vaikka ruoka ei ole koko päivänä pysynyt sisälläni. "Kulje, kulje, tyttöhyvä", hopotan, olen nälästä ja väsymyksestä tärisevä latuska ja jossain vaiheessa alan hihittää tiedostaen siitä, miten absurdilta sen kaiken täytyy näyttää jostain kauempaa katsottuna. Etäännyn itsestäni, kunnes kävelevä hahmo Ilmalanraitilla voisi olla kuka tahansa farkkutakkiin pukeutunut mustahattuinen tyttö viileänä syyspäivänä, kuraiset autot ohi kiirehtien.