Kun kävelemme kohti Ilveksen asuntoa tuulista rantaa korvat vihloen (tai en mene muiden korvista takuuseen), huudan viiman yli: "Nyt tapaat Lyytikin!" Lyytikki on Ilveksen kissa, jolla on tupsut korvissa ja sapfinen katse. Tuiskussa sanat vääristyvät ja ne kuullaan: "Nyt teet Lyytikin!"
"Mikä se on?"
"Kissa."
"HÄH?"
"Ilveksen kissa. Olenhan mä sen kuvankin näyttänyt, viettelijätär Lyytikki."
"Mitenniin mä teen sen?"
"Mitenniin sä teet sen? Mitenniin teet?"
"Sä sanoit että mä teen Lyytikin."
"Jeesus. Tuo kuulostaa aika perverssiltä."
Naurua ja liukastelua.
Ehkä jokin räntäliukuliike on nimeltään Lyytikki. "Kolmoislyytikki - mutta vain asiaan vihkiytyneille", kuulutan kovaan ääneen, jottei tuuli vääristä sanoja taas.
"Lyytikki kerien!"
Lyytikki kuulostaa kieltämättä aika pelottavalta liikkeeltä. Lyytien kanssa ei ole leikkimistä. Minunkin Lyyti-tätini, inkeriläisiä, kääri (vai keri?) käämejä aikuisiällä ja kasvatti yhdestä lapsestaan narkomaanin. Lydia, tietysti, kukapa olisi Lyyti muuten kuin siviilissä. Juu, en aio tehdä kolmoislyytikkiä.
Minulle on väitetty tasan kaksi kertaa, että blogini on vaikea. Mikä tässä tarkalleen on vaikeaa? Ihminen vai sanat vai tyyli? Sisällön pamppailevuus vai jokin formaatti, jolle olen itse armollisen kuuroutunut? Sekö, että viittaan välillä Arskaan ja välillä kyvyttömyyteeni käyttää uuden tietokoneen copy-paste -toimintoa? (Itse asiassa olen tainnut juuri oppia sen. Täällä sitä ei tehdä kontrollilla vaan omenoin. Jeesus. Tämä tietää moraalin rappiota.)
Vai se, että kirjoitan välillä sellaisista pelottavista nonsensikaalisista asioista kuin kolmoislyytikki? Vai se, etten yleensä kirjoita lyytikeistä? Vai se, että ylipäänsä kirjoitan? Vai se, että teen muutakin kuin kirjoitan?
Lisättäköön, ettei mulle vaikeus ole itsetarkoituksellista. Lisättäköön, etten usko sen muillekaan olevan. Lisättäköön, että tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä Veloena on ihana ja helppo tapa tarkistaa, olenko edelleen hengissä ja kuinka ärsyyntynyt mikäkin päivä olen. Kato kun kätevää - jos se vaikuttaa kierroksissa olevalta, ehdotapa kahvia vasta ens viikolla, koska tällä viikolla se sanoo vaan, ettei oo juonut kahvia enää vuosikausiin näy näy näy. Koska kahvi juoksuttaa seinille mutta rooibos ja sitten se ei lopeta. Ja sitten joku viikko se on tyyni ja sitä voi vaikka pistellä hakaneulalla. (Lisättäköön, ettei tämä ole niitä viikkoja jolloin alistuisin hakaneulontaan inisemättä vastaan.)
Lisättäköön, että tämä tyttö käy nyt nukkumaan. Siinä ei pitäisi olla mitään vaikeatajuista.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
keskiviikko 30. marraskuuta 2005
Elämää etsimässä
Blogiuutiset maailmalta saavat minut tänään itkemään.
Itkeminen ei ole kivaa, mutta toisaalta en ole koskaan erityisemmin arvostanut kivoja asioita. Pidän asioista ja ihmisistä, jotka saavat minut hihittämään, itkemään, kutiamaan, painamaan katseeni ja toisaalta, loikkimaan ja ulvomaan kuulle vaikka leikillään. "Kiva" on niin beige sana. Etäisyyksinen. Lattesukupolvinen, vieras. Itse kasvatan omat sitruunakissanminttuni kynnet mudalla hankaamatta puolikuita puhtaaksi.
Sanat ovat ihmeellisiä, mutta en etsi sanoja. Sanat voivat olla tyhjää kimallusta ja nokkelaa assosiaatiopalapeliä, joka avaa oivalluksia siitä, miten voisi olla. Elämää minä etsin, sitä miten asiat ovat vaikkeivät voisikaan, elämällä sitä, ostamalla käytettynä samanlaisen punaisen tiukan takin kuin äidillä on ollut seitsemänkymmentäluvulla ja liimaamalla seinälle Klimtin "Die Jungfrau" -taulun julisteen. (Huvittaako teitäkin se JUNGfrau? Ajattelen tässä sitä Jungia, joka puhuu arkkityypeistä...ja jonka ajatteluun osittain perustuu myös blogimaailmassa riemua niittänyt tyypittely - lisättäköön mauttomasti hihitellen, että itse siis olen INFP.) Kuuntelemalla kovalevylle ladattua The Robot ate me -yhtyeen "Genocide Ball" -kappaletta. Kirjaamalla.
"Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä. Sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellänsä", laulaa Pekka Streng Gilgamesh-eeposta.
Pyh. Totta kai elämää voi etsiä. ("Katsele yössä" on muutenkin parempi kappale.) En jaksa lukea pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja, vaikken mikään traditionaalinen realisti olekaan. Pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja? Huh, tulinpa luoneeksi paradoksaalisen kehitelmän. Ei tietenkään sellaisia edes ole. Etsin elämää sen merkeistä. Tulkitsen, mitä tarkoittaa huomautus rusinasopasta tai siitä, että kuvituksen tytössä on jotain tuttua. (Tällä hetkellä etenen lauseessa, joka alkaa sanoin "There was a table set out under the tree in front of the house" - pahoittelen kryptisyyttäni, mutta tämä on myös minun päiväkirjani.) Valvon neljään aamuyöllä, päivä on pimeä, työmiehet puuhailevat ikkunan takana enkä voi viilettää puolipukeisena verhottomassa asunnossa vaan sonnustaudun huppariin, ponchoon ja farkkuihin. Mobutu on päivähoidossa, kulkea rapisee huoneesta toiseen ja visertää.
Koiran avoimuus koskettaa, sitä on helppoa silittää ja halata, se yrittää purra kädestäni, kun ei enää näe kunnolla.
Tänään rullaan selkääni jokasuuntaisesti, kamppailen vatsalihasteni jännittämiseksi ja koetan pidentää selkärankaani joka hengityksellä. Mitä varten tämä kaikki ponnistelu? On silkkaa sattumaa, että olen elossa. On silkkaa sattumaa, että elämää on. On silkkaa sattumaa, että ylipäänsä mitään on olemassa. Se juonikertomuksista.
Itkeminen tekee hyvää. Etenkin, kun voi itkeä mustaan, kiharaiseen karvaan. Minulla ei ole hätää. Mobutulla ei ole hätää. Maailmassa on paljon hätää, mutta se on muualla. Käperrymme sohvalle takkuiseksi kasaksi, kaksi pientä, hengittävää eliötä. Toisen aika loppumassa, toisen muodostamassa kiteytymiä, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä. Molempien kylkiluut helposti tunnettavissa, molempien intresseissä laumajäsenyys. Yksinäinen susi ja yksinäinen susi.
Tänään on suvantopäivä. Ripustan valoja ja kiiltäviä kankaita. Huomenna alkaa pikkujoulukausi. Edessä on kolmen päivän sosiaalisuusputki. Ja tänäänkin menen entisen työkaverin kanssa kävelylle ja koetan saada hänet vakuuttumaan siitä, että naamiaisiin pukeutuminen ei ole niin vaikeaa. Perfektionismia on vaikeaa ymmärtää kaikessa muussa kuin ihmissuhteissa.
Itkeminen ei ole kivaa, mutta toisaalta en ole koskaan erityisemmin arvostanut kivoja asioita. Pidän asioista ja ihmisistä, jotka saavat minut hihittämään, itkemään, kutiamaan, painamaan katseeni ja toisaalta, loikkimaan ja ulvomaan kuulle vaikka leikillään. "Kiva" on niin beige sana. Etäisyyksinen. Lattesukupolvinen, vieras. Itse kasvatan omat sitruunakissanminttuni kynnet mudalla hankaamatta puolikuita puhtaaksi.
Sanat ovat ihmeellisiä, mutta en etsi sanoja. Sanat voivat olla tyhjää kimallusta ja nokkelaa assosiaatiopalapeliä, joka avaa oivalluksia siitä, miten voisi olla. Elämää minä etsin, sitä miten asiat ovat vaikkeivät voisikaan, elämällä sitä, ostamalla käytettynä samanlaisen punaisen tiukan takin kuin äidillä on ollut seitsemänkymmentäluvulla ja liimaamalla seinälle Klimtin "Die Jungfrau" -taulun julisteen. (Huvittaako teitäkin se JUNGfrau? Ajattelen tässä sitä Jungia, joka puhuu arkkityypeistä...ja jonka ajatteluun osittain perustuu myös blogimaailmassa riemua niittänyt tyypittely - lisättäköön mauttomasti hihitellen, että itse siis olen INFP.) Kuuntelemalla kovalevylle ladattua The Robot ate me -yhtyeen "Genocide Ball" -kappaletta. Kirjaamalla.
"Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä. Sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellänsä", laulaa Pekka Streng Gilgamesh-eeposta.
Pyh. Totta kai elämää voi etsiä. ("Katsele yössä" on muutenkin parempi kappale.) En jaksa lukea pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja, vaikken mikään traditionaalinen realisti olekaan. Pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja? Huh, tulinpa luoneeksi paradoksaalisen kehitelmän. Ei tietenkään sellaisia edes ole. Etsin elämää sen merkeistä. Tulkitsen, mitä tarkoittaa huomautus rusinasopasta tai siitä, että kuvituksen tytössä on jotain tuttua. (Tällä hetkellä etenen lauseessa, joka alkaa sanoin "There was a table set out under the tree in front of the house" - pahoittelen kryptisyyttäni, mutta tämä on myös minun päiväkirjani.) Valvon neljään aamuyöllä, päivä on pimeä, työmiehet puuhailevat ikkunan takana enkä voi viilettää puolipukeisena verhottomassa asunnossa vaan sonnustaudun huppariin, ponchoon ja farkkuihin. Mobutu on päivähoidossa, kulkea rapisee huoneesta toiseen ja visertää.
Koiran avoimuus koskettaa, sitä on helppoa silittää ja halata, se yrittää purra kädestäni, kun ei enää näe kunnolla.
Tänään rullaan selkääni jokasuuntaisesti, kamppailen vatsalihasteni jännittämiseksi ja koetan pidentää selkärankaani joka hengityksellä. Mitä varten tämä kaikki ponnistelu? On silkkaa sattumaa, että olen elossa. On silkkaa sattumaa, että elämää on. On silkkaa sattumaa, että ylipäänsä mitään on olemassa. Se juonikertomuksista.
Itkeminen tekee hyvää. Etenkin, kun voi itkeä mustaan, kiharaiseen karvaan. Minulla ei ole hätää. Mobutulla ei ole hätää. Maailmassa on paljon hätää, mutta se on muualla. Käperrymme sohvalle takkuiseksi kasaksi, kaksi pientä, hengittävää eliötä. Toisen aika loppumassa, toisen muodostamassa kiteytymiä, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä. Molempien kylkiluut helposti tunnettavissa, molempien intresseissä laumajäsenyys. Yksinäinen susi ja yksinäinen susi.
Tänään on suvantopäivä. Ripustan valoja ja kiiltäviä kankaita. Huomenna alkaa pikkujoulukausi. Edessä on kolmen päivän sosiaalisuusputki. Ja tänäänkin menen entisen työkaverin kanssa kävelylle ja koetan saada hänet vakuuttumaan siitä, että naamiaisiin pukeutuminen ei ole niin vaikeaa. Perfektionismia on vaikeaa ymmärtää kaikessa muussa kuin ihmissuhteissa.
tiistai 29. marraskuuta 2005
Hyvästä huomenesta
Hyvän huomenen kriteerit ovat tiukat. Herätyskellon tulee soida oikeana hetkenä. Damasion kirja ei ole saanut sulkeutua pudotessaan pianon päältä lattialle römeltäessä parvelle nukkumaan ja potkaistessa sitä ohimennen. Hyasintti ei ole vielä saanut avautua. Pahvilaatikon tulee olla tyhjä, jotta sen voi täyttää ja kantaa kellarikomeroon illan tullen, kun julkisivuremontin haalarimiehet ovat siivoontuneet koteihinsa. Tim Curryn tulee huokailla stereoissa olevansa suloinen transvestiitti transseksuaalisesta Transsylvaniasta.
Kirkasvalolampun tulee toimia moitteettomasti ja valo kohdistaa silmiin muutamankymmenen senttimetrin päästä. Kasvien tulee näyttää muuton jälkeen ja vettä saatuaan virkistyneiltä. Eilisen paidan tulee tuoksua riittävän puhtaalta, jotta se voidaan pukea päälle tänäänkin. Pellavansiementen tulee olla riittävän lionneita soijajugurttiin. Näyttää siltä, ettei sada. Uimahallirepun sisällön tulee löytyä helposti: pyyhe, alusvaatteet, hiuslenkki, shampoo, hoitoaine, ihovoide. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamiseen tulee olla enää muutama päivä.
Punaisen samettimekon tulee roikkua kaapissa. Sen alla tulee seistä kenkien, joiden korko on täsmälleen yhdeksän senttimetriä ja kahdeksan millimetriä ja jotka ostettiin nimenomaisesti tällä kriteerillä.
Kriteerit ovat tilannekohtaisia, darlings.
Päiväsuunnitelmien tulee olla kiinnostavat: valosuunnittelua, kankaiden ripustamista ja sensellaista. Hihitystä. Syömistä ja vesijuoksua ja pyöräilyä Mäkelänrinteeseen ja takaisin. Ja pitää tuntea ylpeyttä, että onnistui lopulta nukahtamaan ilman troppeja, vaikka Kissan toimiminen kasvien muuttomiehenä aiheuttikin sellaisen uuvuttavan surun hyökyaallon, että lopulta minun oli heitettävä hänet ulos, kun tajusin, etten pysty nukkumaan, jos parun useamman tunnin miettien, onko elämälläni enää lainkaan tulevaisuushorisonttia romanttisissa ulottuvuuksissa. Kunnon Ranevskaja-parut, siis. Tästäkin tulee pystyä tuntemaan kiitollisuutta.
Yöpaidan tulee roikkua siististi henkarilla parven reunasta, kuultaa läpi ja osoittaa, että olen yksitoista tai yhdeksäntoista.
("Sitähän tämä kai osittain on, ettet halua mennä aikuisten tylsään elämään, tämä sinun uusi asuntosi ja ne ihmiset, joiden kanssa liikut nykyään", sanoo Kissa. "En mäkään sinne halua, muuten." Koetan kuunnella ajatusten yli, kuinka Billie Holiday laulaa "The way you look tonight". Olen joskus tanssinut siihen koreografiaa, jossa jalkoja nosteltiin jatkuvasti vyötärötasolle pehmeästi ja ylävartaloa kallistellen ja välillä kiedottiin käsivarsi viereisen vyötärölle. Haluaisin olla läsnä analyyttisesti, mutta luiskahdan aina liikkeeseen ja soittoon. Onko se epäkypsyyttä vai antiikkia, en osaa sanoa.)
Hiukset tulee kiskoa kahdelle tiukalle palmikolle ja laittaa paksu kerros huulirasvaa. Tulee muistaa, että hattua valitessa pitää ajatella marraskuun lopun sää yhdistettynä pyöräilijän nauttimaan tuuletukseen. Aamiaisen pitää olla riittävän tukeva, teen kuumaa. Kelloa tulee tarkkailla ikään kuin aika kuluisi nopeammin kuin siihen ehtii juosta polvet korkealle nostaen, ylävartalo eteen taivutettuna, rytmiä kuunnellen ja tehden. Aika tulee ajatella kuten Aristoteles jossain kohdin Metafysiikkaa siihen viittaa: siten että jokainen eliö (erotuksena muista olioista) kehrää oman tilansa ja aikansa.
Olen tämä keho, sen assosiaatiot ja matka ihon alla. Luen Damasion kirjoitusta naisesta, jonka Parkinsonia koetettiin parantaa asentamalla naisen aivoihin elektrodeja (tekniikka on käytössä ja toimii useissa tapauksissa hyvin). Kun erääseen kohtaan potilaan aivoihin asennettiin elektrodit ja johdettiin niihin sähkö, "(p)otilas lopetti keskustelunsa yhtäkkiä, laski silmänsä alas ja katsoi oikeaa puoltaan, kumartui sitten hieman eteenpäin oikealle ja hänen emotionaalinen olemuksensa muuttui surulliseksi. Muutaman sekunnin jälkeen hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat ja hänen koko olemuksensa kertoi syvästä murheesta. Pian hän nyyhki. Emootion jatkuessa hän alkoi kertoa, miten syvän surullinen hän oli, miten hänellä ei ollut voimaa jatkaa elämää tällä tavalla, miten toivottomaksi ja uupuneeksi hän itsensä tunsi... hoidosta vastaava lääkäri oivalsi. että epätavallinen tapahtuma johtui virrasta ja keskeytti toimenpiteen. Voin yhdeksänkymmenen sekunnin kuluttua potilas käyttäytyi taas normaalisti. ... Erittäin nopeasti hän hymyili, näytti rentoutuneelta ja seuraavien viiden minuutin ajan hän oli melko leikkisä, jopa vitsaileva. Mitä tuo äskeinen oli, hän kysyi. Hänestä oli tuntunut kammottavalta, mutta hän ei tiennyt syytä."
Naista pyydettiin kuvaamaan tunnettaan sen velloessa. Kuulostaako tutulta: "Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään... Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni... En halua elää enää, elämä inhottaa... Kaikki on hyödytöntä... tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan... Itken tietysti itseni takia... Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?" (Kuvaus löytyy Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä, s. 70-72)
En osaa sanoa tuota naista paremmin, miksi suru toisinaan pureutuu sellaisella voimalla tai miksi äkkiä se katoaa ja maailma on taas selkeä ja käsitettävissä. Ainoastaan yhdestä seikasta olen varma: surumielisyyden ihannointi on väärä ratkaisu. Empiiriset tutkimukset osoittavat kyllin selvästi, että surun vallitessa ihmisen päättelykyky huonontuu olennaisesti. (En tahtoisi mainita, että samoin käy rakastuessa, kun oksitosiiniarvot loikkaavat pilviin ja loogisen päättelyn alueet aivoissa vaipuvat dogmaattiseen uneen ihanuudesta. Ilmeisesti tällä on terveyttä edistävä vaikutus. Mainitsenpa kuitenkin. Ihan vain vertailun vuoksi.)
Hyvää huomenta. Otan takkini ja käyn ylos ovesta. Vesijuoksemaan! Endorfiinitaso on saatava siedettävämmäksi.
Kirkasvalolampun tulee toimia moitteettomasti ja valo kohdistaa silmiin muutamankymmenen senttimetrin päästä. Kasvien tulee näyttää muuton jälkeen ja vettä saatuaan virkistyneiltä. Eilisen paidan tulee tuoksua riittävän puhtaalta, jotta se voidaan pukea päälle tänäänkin. Pellavansiementen tulee olla riittävän lionneita soijajugurttiin. Näyttää siltä, ettei sada. Uimahallirepun sisällön tulee löytyä helposti: pyyhe, alusvaatteet, hiuslenkki, shampoo, hoitoaine, ihovoide. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamiseen tulee olla enää muutama päivä.
Punaisen samettimekon tulee roikkua kaapissa. Sen alla tulee seistä kenkien, joiden korko on täsmälleen yhdeksän senttimetriä ja kahdeksan millimetriä ja jotka ostettiin nimenomaisesti tällä kriteerillä.
Kriteerit ovat tilannekohtaisia, darlings.
Päiväsuunnitelmien tulee olla kiinnostavat: valosuunnittelua, kankaiden ripustamista ja sensellaista. Hihitystä. Syömistä ja vesijuoksua ja pyöräilyä Mäkelänrinteeseen ja takaisin. Ja pitää tuntea ylpeyttä, että onnistui lopulta nukahtamaan ilman troppeja, vaikka Kissan toimiminen kasvien muuttomiehenä aiheuttikin sellaisen uuvuttavan surun hyökyaallon, että lopulta minun oli heitettävä hänet ulos, kun tajusin, etten pysty nukkumaan, jos parun useamman tunnin miettien, onko elämälläni enää lainkaan tulevaisuushorisonttia romanttisissa ulottuvuuksissa. Kunnon Ranevskaja-parut, siis. Tästäkin tulee pystyä tuntemaan kiitollisuutta.
Yöpaidan tulee roikkua siististi henkarilla parven reunasta, kuultaa läpi ja osoittaa, että olen yksitoista tai yhdeksäntoista.
("Sitähän tämä kai osittain on, ettet halua mennä aikuisten tylsään elämään, tämä sinun uusi asuntosi ja ne ihmiset, joiden kanssa liikut nykyään", sanoo Kissa. "En mäkään sinne halua, muuten." Koetan kuunnella ajatusten yli, kuinka Billie Holiday laulaa "The way you look tonight". Olen joskus tanssinut siihen koreografiaa, jossa jalkoja nosteltiin jatkuvasti vyötärötasolle pehmeästi ja ylävartaloa kallistellen ja välillä kiedottiin käsivarsi viereisen vyötärölle. Haluaisin olla läsnä analyyttisesti, mutta luiskahdan aina liikkeeseen ja soittoon. Onko se epäkypsyyttä vai antiikkia, en osaa sanoa.)
Hiukset tulee kiskoa kahdelle tiukalle palmikolle ja laittaa paksu kerros huulirasvaa. Tulee muistaa, että hattua valitessa pitää ajatella marraskuun lopun sää yhdistettynä pyöräilijän nauttimaan tuuletukseen. Aamiaisen pitää olla riittävän tukeva, teen kuumaa. Kelloa tulee tarkkailla ikään kuin aika kuluisi nopeammin kuin siihen ehtii juosta polvet korkealle nostaen, ylävartalo eteen taivutettuna, rytmiä kuunnellen ja tehden. Aika tulee ajatella kuten Aristoteles jossain kohdin Metafysiikkaa siihen viittaa: siten että jokainen eliö (erotuksena muista olioista) kehrää oman tilansa ja aikansa.
Olen tämä keho, sen assosiaatiot ja matka ihon alla. Luen Damasion kirjoitusta naisesta, jonka Parkinsonia koetettiin parantaa asentamalla naisen aivoihin elektrodeja (tekniikka on käytössä ja toimii useissa tapauksissa hyvin). Kun erääseen kohtaan potilaan aivoihin asennettiin elektrodit ja johdettiin niihin sähkö, "(p)otilas lopetti keskustelunsa yhtäkkiä, laski silmänsä alas ja katsoi oikeaa puoltaan, kumartui sitten hieman eteenpäin oikealle ja hänen emotionaalinen olemuksensa muuttui surulliseksi. Muutaman sekunnin jälkeen hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat ja hänen koko olemuksensa kertoi syvästä murheesta. Pian hän nyyhki. Emootion jatkuessa hän alkoi kertoa, miten syvän surullinen hän oli, miten hänellä ei ollut voimaa jatkaa elämää tällä tavalla, miten toivottomaksi ja uupuneeksi hän itsensä tunsi... hoidosta vastaava lääkäri oivalsi. että epätavallinen tapahtuma johtui virrasta ja keskeytti toimenpiteen. Voin yhdeksänkymmenen sekunnin kuluttua potilas käyttäytyi taas normaalisti. ... Erittäin nopeasti hän hymyili, näytti rentoutuneelta ja seuraavien viiden minuutin ajan hän oli melko leikkisä, jopa vitsaileva. Mitä tuo äskeinen oli, hän kysyi. Hänestä oli tuntunut kammottavalta, mutta hän ei tiennyt syytä."
Naista pyydettiin kuvaamaan tunnettaan sen velloessa. Kuulostaako tutulta: "Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään... Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni... En halua elää enää, elämä inhottaa... Kaikki on hyödytöntä... tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan... Itken tietysti itseni takia... Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?" (Kuvaus löytyy Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä, s. 70-72)
En osaa sanoa tuota naista paremmin, miksi suru toisinaan pureutuu sellaisella voimalla tai miksi äkkiä se katoaa ja maailma on taas selkeä ja käsitettävissä. Ainoastaan yhdestä seikasta olen varma: surumielisyyden ihannointi on väärä ratkaisu. Empiiriset tutkimukset osoittavat kyllin selvästi, että surun vallitessa ihmisen päättelykyky huonontuu olennaisesti. (En tahtoisi mainita, että samoin käy rakastuessa, kun oksitosiiniarvot loikkaavat pilviin ja loogisen päättelyn alueet aivoissa vaipuvat dogmaattiseen uneen ihanuudesta. Ilmeisesti tällä on terveyttä edistävä vaikutus. Mainitsenpa kuitenkin. Ihan vain vertailun vuoksi.)
Hyvää huomenta. Otan takkini ja käyn ylos ovesta. Vesijuoksemaan! Endorfiinitaso on saatava siedettävämmäksi.
maanantai 28. marraskuuta 2005
Takaisin pimennosta
Kirjoitan tätä kotonani, minulla on nyt jälleen lähelläni tietokone ja verkkoyhteys.
Havaitsen riippuvuuteni mutten aio tehdä sille mitään muuta kuin todeta siinä olevan hyödyllisiä piirteitä. Ilman joitain riippuvuuksia kirjoittamisesta tulee lapuille tuhertelua. Laput hukkuvat.
Olen nukkunut neljäntoista tunnin yöunet, lukenut Damasiota eteenpäin ja kävellyt kaupungilla sateessa. Olen antanut rahaa aids-keräykseen ja ostanut punaisen tietokonelaukun. Minulla ei ole edelleenkään yhtään eyeliner-kynää. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että viihdyn maailmassa.
Havaitsen riippuvuuteni mutten aio tehdä sille mitään muuta kuin todeta siinä olevan hyödyllisiä piirteitä. Ilman joitain riippuvuuksia kirjoittamisesta tulee lapuille tuhertelua. Laput hukkuvat.
Olen nukkunut neljäntoista tunnin yöunet, lukenut Damasiota eteenpäin ja kävellyt kaupungilla sateessa. Olen antanut rahaa aids-keräykseen ja ostanut punaisen tietokonelaukun. Minulla ei ole edelleenkään yhtään eyeliner-kynää. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että viihdyn maailmassa.
sunnuntai 27. marraskuuta 2005
Skumppanja-askel
Kiinalaisen runon graafisesti kaunein sana on "putoaa". Kuu putoaa, linnut taisivat nousta ja sitten jotkin lehvät, hopeisina varmaan, tekivät jotain tai olivat vain. Ei, runoissa ei vain "olla". Minun pitäisi muistaa paremmin, koska olen lukenut runosta hyvän analyysinkin aiemmin ja tunnistan sen heti tytön suomentaessa sen ääneen. Alkoholilla on tietenkin osuutta muistini vähyyteen - olen jo illan toisissa juhlissa, joissa skumppanja virtaa.
Matkalla juhlien välillä sataa painavaa, märkää lunta hiljakseen. Levitän sateenvarjoni ja annan kulun levittyä lantiooni. "Vegetaristit kävelevät aina jollain omalla liukuhihnallaan", nurisee jälkijoukko. En viitsi mainita, että liukuhihnani on pikemminkin vihreää teetä, cavaa ja menneisyyteni lukemattomia tunteja selkä hiessä, varpaat rakoilla, olkavarret kivistäen, reisiä isoloiden, lantiota halliten, musiikkiin hukkuen. Sateenvarjon liike synkopoi jalkoja vaivihkaa, huomaan kulkiessani.
"Onko kaikki hyvin", kysytään kerta toisensa jälkeen. "Kaikki on hyvin", vakuutamme. Olen Sigmunda Freud, istun sohvan reunalla, kuuntelen. Välillä tuodaan appelsiini kuorittuna, kun ihmettelen ääneen, ovatko nekin syötäväksi. Hemmoteltukakaruus ärsyttää jonkin verran, mutta työnnän negatiivisuuden pois päästäni kuplivalla lanalla. No, kerrankos tässä ollaan viisivuotiaita!
Kuuden aikaan aamuyöstä näen talon, jonka julkisivuremonttisuojan alta loistaa valo (kuva flickrissa, opera ei anna linkittää, grr). Talo on paketoituna kauniimpi kuin luonnossa.
Entäpä jos paketoisimmekin jouluksi vain taloja, ei lahjoja? Katselisimme valkoisen muovin kalvoa ikkunaa vasten, emme näkisi lainkaan ulos? Kuvittelisimme lumen muuranneen ikkunan umpeen. Maalaisimme ikkunaan sormivärein laivoja.
Matkalla juhlien välillä sataa painavaa, märkää lunta hiljakseen. Levitän sateenvarjoni ja annan kulun levittyä lantiooni. "Vegetaristit kävelevät aina jollain omalla liukuhihnallaan", nurisee jälkijoukko. En viitsi mainita, että liukuhihnani on pikemminkin vihreää teetä, cavaa ja menneisyyteni lukemattomia tunteja selkä hiessä, varpaat rakoilla, olkavarret kivistäen, reisiä isoloiden, lantiota halliten, musiikkiin hukkuen. Sateenvarjon liike synkopoi jalkoja vaivihkaa, huomaan kulkiessani.
"Onko kaikki hyvin", kysytään kerta toisensa jälkeen. "Kaikki on hyvin", vakuutamme. Olen Sigmunda Freud, istun sohvan reunalla, kuuntelen. Välillä tuodaan appelsiini kuorittuna, kun ihmettelen ääneen, ovatko nekin syötäväksi. Hemmoteltukakaruus ärsyttää jonkin verran, mutta työnnän negatiivisuuden pois päästäni kuplivalla lanalla. No, kerrankos tässä ollaan viisivuotiaita!
Kuuden aikaan aamuyöstä näen talon, jonka julkisivuremonttisuojan alta loistaa valo (kuva flickrissa, opera ei anna linkittää, grr). Talo on paketoituna kauniimpi kuin luonnossa.
Entäpä jos paketoisimmekin jouluksi vain taloja, ei lahjoja? Katselisimme valkoisen muovin kalvoa ikkunaa vasten, emme näkisi lainkaan ulos? Kuvittelisimme lumen muuranneen ikkunan umpeen. Maalaisimme ikkunaan sormivärein laivoja.
lauantai 26. marraskuuta 2005
Winter wonderland
Talvi on rännännyt kaduille. Kun työnnän Ainottaren porttikongista, jossa se asuu, paksulle kadulle, näyttää valkoiselta ja idylliltä. Mutta mukulakivien päällä oleva sohjo on liukasta eivätkä nastarenkaat tapaa sen läpi kiinteää pohjaa. Luisun mäkeä alas ajatellen, että kohta ollaan Marian sairaalassa, puupaa, tällaista se on aina aluksi, talvipyöräily. Mitään ei tapahdu, ohjaan pyörää pystyyn painoavuin, sujahdan Esplanadille ja siitä rautatieaseman ohi.
Pyöräteitä ei ole luotu ja kävelijät ovat unohtaneet, että meitä räntäsotkijoitakin on. Soitan kelloa ja etenen iloisena lumesta, läähättäen ja verkkopaidastani iloiten.
Yöllä asunnon katosta kuuluu askelia, jotka kaikuvat oudosti. Menee hetki ennen kuin tajuan, että päälläni ovat rappukäytävän portaat. Nukun portaiden alla parvella, pää lasitiili-ikkunan luona. Mallinukke tököttää keskellä pimeää timangivyö uumallaan, smaragdinauha kaulassaan. (Joo, ei kannata murtautua - feikkejä kaikki tyynni.) Steppikengät seisovat lakanpunaisilla portailla jaloitta ja vartaloitta. Äiti suuttuu taas tullessaan käymään. "Täällä näyttää bordellilta", hän sanoo ja nyrpistää nenäänsä. Äiti pitää pohjoismaisesta sisustuksesta ja kammoaa viininpunaisia pintojani. Äiti ei ole vielä käynyt, en ole vielä kutsunut. Pitää ensin koota voimia, jotta voin hymyillä siperiantiikeristi takaisin ja sanoa: "Tämä on bordelli. Äiti, se oli vitsi, älä näytä tuolta." Ja keitellä sitten kamomillateetä järkytyksiin, mihinkä minä enää muuttuisin. Äiti luottaa, että muutun. En muutu, paitsi takaisin yhdeksäntoistavuotiaaksi.
Pyörin valkoisessa puuvillayöpaidassa pussilakanattoman peitteen alla. Päässä jatkuu vakuutusyhtiössä käyty keskustelu. "No etpä hyvää diiliä tehnyt", nauraa vakutuusvirkailija kuultuaan uusien kotivakuutustemme koti-irtaimiston arvot: Kissalla kaksikymmentätuhatta euroa, minulla kaksituhatta viisisataa. "Niin pientä ei saa", sanoo virkailija. "Kahdeksantuhatta viisisataa on minimi. Varmasti jo pelkät vaatteesi ovat sen arvoiset." En viitsi mainita, että vaatteeni ovat lähinnä UFFista ja vähät tarvekaluni dyykattuja tai itsetehtyjä, kuten mallinukke. Televisiota, stereoita tai sensellaisia minulla ei tietenkään edes ole. Suurin osa musiikistanikin on kaseteilla. (Jos jollakulla olisi myytävänä latvialaisen Ilze Purmalieten Lidojums CD:llä, voin harkita kyllä ostamista. Kasetin nauha alkaa olla venynyt. Tosin epäilen, että Lidojums on alunperinkin tehty vain kasetille. Mikä vääryys.)
Tanssin illalla hetken. Ihan hetken vain, mutta sen verran, että pyöritän hieman kaksoisolentoani ympäri samaan tyyliin kuin Gene Kelly tanssii katulampun kanssa tiedätte-kyllä-missä. (Gene ei kyllä tarkemmin ottaen tempaa katulamppua mukaansa, mutta se johtuu vain siitä, että katulamppu on vakaampi olento kuin torsoni, joka on hieman vähemmän valopäärautajalka.) Nukahdan ajatukseen, että Kissa on viimein ymmärtänyt, kuka olen. Hän hyvästelee minut tavalla, joka alkaa itkettää ja jatkaa itkettämistä. Hyvästit ovat muunnelma erään kirjan nimestä. Erään kirjan, joka kertoo tavattoman itsetyytyväisestä henkilöstä, joka keskittyy toisten hyvinvointiin ja liimaa kultapaperisia tähtiä taivaalle tikapuilla seisten.
Olen ottanut eräästä suklaalevystä talteen kultapaperin, silittänyt sen sormin pöytälevyä vasten suoraksi ja aion leikata siitä tähden, johon kirjoitan erään stepittären nimen.
Kyllä kyllä, asun teatteripuvustossa, likimain, kerron puhelimessa. Elämäni on draamaa, jossa kristallikaulanauhoilla ja kultapaperitähdillä on suuria merkityksiä. Rakutettujen kuppien, viininvärisen sametin ja korollisten luomiskenkien yhdistelmän epäsovinnaisuus piinaa minua hieman, mutta selvinnen siitä.
Sitä ei kyllä uskoisi aamulla, kun teen itselleni mateeta suuren kupillisen ja kiskon sitten päälle punaisen kuoritakkini ja naksautan Ainottaren lampun päälle ja poljen kaupungin halki. Kaupunki on lauantaiaamuisin uninen ja luminen. Jos sataa koko päivän, takaisin on vieläkin raskaampi ajaa. Illalla on ystävättären vakityönsaamiskutsut, pääsen halaamaan ihmisiä ja syömään vegaanijuhlattaren maun mukaan tehtyä, minulle automaattisesti sopivaa ruokaa (ei tarvitse kysyä kiusallisesti, onko tässä maitoa tai munaa ja selittää sitten, mikä ero on maitoallergialla ja laktoosi-intoleranssilla eikä, onneksionneksi, kuvata maitoallergiaan liittyviä iho- ja suolisto-oireita seisovan pöydän ääressä - se tuntuu aina yhtä brutaalilta!) ja juomaan alkoholittomia juhlahumppajuomia. Ihanaa. Arvon vielä, kumman hameen laitan päälle, mustan vain viininpunaisen. Nyt kun asun lähellä kutsuja, voin pukeutua hameeseenkin ja kävellä pari korttelia sivistyneesti sen sijaan, että kyntäisin Käpylästä räntää keskustaan ja sitten höyryäisin hikeä boolimaljan ääressä.
On niin idyllistä, kun kaikkialla on lunta! (Tai miksi sitä nyt sitten halutaankaan kutsua, sohjomossuksi tai miksi vaan.)
Pyöräteitä ei ole luotu ja kävelijät ovat unohtaneet, että meitä räntäsotkijoitakin on. Soitan kelloa ja etenen iloisena lumesta, läähättäen ja verkkopaidastani iloiten.
Yöllä asunnon katosta kuuluu askelia, jotka kaikuvat oudosti. Menee hetki ennen kuin tajuan, että päälläni ovat rappukäytävän portaat. Nukun portaiden alla parvella, pää lasitiili-ikkunan luona. Mallinukke tököttää keskellä pimeää timangivyö uumallaan, smaragdinauha kaulassaan. (Joo, ei kannata murtautua - feikkejä kaikki tyynni.) Steppikengät seisovat lakanpunaisilla portailla jaloitta ja vartaloitta. Äiti suuttuu taas tullessaan käymään. "Täällä näyttää bordellilta", hän sanoo ja nyrpistää nenäänsä. Äiti pitää pohjoismaisesta sisustuksesta ja kammoaa viininpunaisia pintojani. Äiti ei ole vielä käynyt, en ole vielä kutsunut. Pitää ensin koota voimia, jotta voin hymyillä siperiantiikeristi takaisin ja sanoa: "Tämä on bordelli. Äiti, se oli vitsi, älä näytä tuolta." Ja keitellä sitten kamomillateetä järkytyksiin, mihinkä minä enää muuttuisin. Äiti luottaa, että muutun. En muutu, paitsi takaisin yhdeksäntoistavuotiaaksi.
Pyörin valkoisessa puuvillayöpaidassa pussilakanattoman peitteen alla. Päässä jatkuu vakuutusyhtiössä käyty keskustelu. "No etpä hyvää diiliä tehnyt", nauraa vakutuusvirkailija kuultuaan uusien kotivakuutustemme koti-irtaimiston arvot: Kissalla kaksikymmentätuhatta euroa, minulla kaksituhatta viisisataa. "Niin pientä ei saa", sanoo virkailija. "Kahdeksantuhatta viisisataa on minimi. Varmasti jo pelkät vaatteesi ovat sen arvoiset." En viitsi mainita, että vaatteeni ovat lähinnä UFFista ja vähät tarvekaluni dyykattuja tai itsetehtyjä, kuten mallinukke. Televisiota, stereoita tai sensellaisia minulla ei tietenkään edes ole. Suurin osa musiikistanikin on kaseteilla. (Jos jollakulla olisi myytävänä latvialaisen Ilze Purmalieten Lidojums CD:llä, voin harkita kyllä ostamista. Kasetin nauha alkaa olla venynyt. Tosin epäilen, että Lidojums on alunperinkin tehty vain kasetille. Mikä vääryys.)
Tanssin illalla hetken. Ihan hetken vain, mutta sen verran, että pyöritän hieman kaksoisolentoani ympäri samaan tyyliin kuin Gene Kelly tanssii katulampun kanssa tiedätte-kyllä-missä. (Gene ei kyllä tarkemmin ottaen tempaa katulamppua mukaansa, mutta se johtuu vain siitä, että katulamppu on vakaampi olento kuin torsoni, joka on hieman vähemmän valopäärautajalka.) Nukahdan ajatukseen, että Kissa on viimein ymmärtänyt, kuka olen. Hän hyvästelee minut tavalla, joka alkaa itkettää ja jatkaa itkettämistä. Hyvästit ovat muunnelma erään kirjan nimestä. Erään kirjan, joka kertoo tavattoman itsetyytyväisestä henkilöstä, joka keskittyy toisten hyvinvointiin ja liimaa kultapaperisia tähtiä taivaalle tikapuilla seisten.
Olen ottanut eräästä suklaalevystä talteen kultapaperin, silittänyt sen sormin pöytälevyä vasten suoraksi ja aion leikata siitä tähden, johon kirjoitan erään stepittären nimen.
Kyllä kyllä, asun teatteripuvustossa, likimain, kerron puhelimessa. Elämäni on draamaa, jossa kristallikaulanauhoilla ja kultapaperitähdillä on suuria merkityksiä. Rakutettujen kuppien, viininvärisen sametin ja korollisten luomiskenkien yhdistelmän epäsovinnaisuus piinaa minua hieman, mutta selvinnen siitä.
Sitä ei kyllä uskoisi aamulla, kun teen itselleni mateeta suuren kupillisen ja kiskon sitten päälle punaisen kuoritakkini ja naksautan Ainottaren lampun päälle ja poljen kaupungin halki. Kaupunki on lauantaiaamuisin uninen ja luminen. Jos sataa koko päivän, takaisin on vieläkin raskaampi ajaa. Illalla on ystävättären vakityönsaamiskutsut, pääsen halaamaan ihmisiä ja syömään vegaanijuhlattaren maun mukaan tehtyä, minulle automaattisesti sopivaa ruokaa (ei tarvitse kysyä kiusallisesti, onko tässä maitoa tai munaa ja selittää sitten, mikä ero on maitoallergialla ja laktoosi-intoleranssilla eikä, onneksionneksi, kuvata maitoallergiaan liittyviä iho- ja suolisto-oireita seisovan pöydän ääressä - se tuntuu aina yhtä brutaalilta!) ja juomaan alkoholittomia juhlahumppajuomia. Ihanaa. Arvon vielä, kumman hameen laitan päälle, mustan vain viininpunaisen. Nyt kun asun lähellä kutsuja, voin pukeutua hameeseenkin ja kävellä pari korttelia sivistyneesti sen sijaan, että kyntäisin Käpylästä räntää keskustaan ja sitten höyryäisin hikeä boolimaljan ääressä.
On niin idyllistä, kun kaikkialla on lunta! (Tai miksi sitä nyt sitten halutaankaan kutsua, sohjomossuksi tai miksi vaan.)
Koheesiovoimaa rattaisiin
Your Birthdate: December 18 |
You are a cohesive force - able to bring many people together for a common cause. You tend to excel in work situations, but you also facilitate a lot of social gatherings too. Beyond being a good leader, you are good at inspiring others. You also keep your powerful emotions in check - you know when to emote and when to repress. Your strength: Emotional maturity beyond your years Your weakness: Wearing yourself down with too many responsibilities Your power color: Crimson red Your power symbol: Snowflake Your power month: September |
perjantai 25. marraskuuta 2005
Älä osta tietokonetta -päivä
Hyvää älä osta mitään -päivää!
Aion tänään hankkia itselleni kannettavan tietokoneen, kaapelimodeemin, vedenkeittimen yms. pientä sälää - jälleen kerran älä osta mitään -päivänä. Sori maailma, erot eivät päiviä paljon katsele. Ja onhan mun saatava duunata koneella. Kirjoitettava, siis.
Uhh.
Mainittakoon, että tavarani ovat nyt uudessa kämpässäni, joka on naisen sukuelinten muotoinen (edestäpäin katsottuna). Luonnehdinta kuvaa psyykkistä tilaani - pää on taas pinnalla. Kirjoitan tätä tekstiä entisessä kodissani Käpylässä, olen hakemassa täältä nastarengastettua pyörääni ja joitain keramiikkaesineitä sekä kameraa - jotta voin joskus flickrata, miltä kämppä näyttää. Kunhan ensin saan koneen ja modeemin ja asennan kuvankäsittelyohjelman ja niin edelleen ja niin edelleen.
Olen käynyt lounaalla ja minulle on väläytetty ideaa tietokirjan kirjoittamisesta eräästä itselleni rakkaasta aiheesta. Voitte siis arvata, että liikun korvat höröllä ja tahdon sen koneen itselleni mahdollisimman pian kolutakseni kaiken oleellisen tiedon netistä ja tehdäkseni hyvää jäsennystä, sommittelua ja ideointia.
Muutenkin, elämä selkiytyy hieman. Haluaisin halata jokaista vastaantulijaa. Ja jos näette minut, saatte halata. Olen hieman yksinäinen ja kieppuva, mutta oudolla tavalla rauhallinen ja hereillä. Omituista kyllä, eilisen panikoinnin ja eestaasjuoksemisen, itkuilun ja sensellaisen jälkeen olen luottavainen ja itsevarma pitkästä aikaa.
Aion tänään hankkia itselleni kannettavan tietokoneen, kaapelimodeemin, vedenkeittimen yms. pientä sälää - jälleen kerran älä osta mitään -päivänä. Sori maailma, erot eivät päiviä paljon katsele. Ja onhan mun saatava duunata koneella. Kirjoitettava, siis.
Uhh.
Mainittakoon, että tavarani ovat nyt uudessa kämpässäni, joka on naisen sukuelinten muotoinen (edestäpäin katsottuna). Luonnehdinta kuvaa psyykkistä tilaani - pää on taas pinnalla. Kirjoitan tätä tekstiä entisessä kodissani Käpylässä, olen hakemassa täältä nastarengastettua pyörääni ja joitain keramiikkaesineitä sekä kameraa - jotta voin joskus flickrata, miltä kämppä näyttää. Kunhan ensin saan koneen ja modeemin ja asennan kuvankäsittelyohjelman ja niin edelleen ja niin edelleen.
Olen käynyt lounaalla ja minulle on väläytetty ideaa tietokirjan kirjoittamisesta eräästä itselleni rakkaasta aiheesta. Voitte siis arvata, että liikun korvat höröllä ja tahdon sen koneen itselleni mahdollisimman pian kolutakseni kaiken oleellisen tiedon netistä ja tehdäkseni hyvää jäsennystä, sommittelua ja ideointia.
Muutenkin, elämä selkiytyy hieman. Haluaisin halata jokaista vastaantulijaa. Ja jos näette minut, saatte halata. Olen hieman yksinäinen ja kieppuva, mutta oudolla tavalla rauhallinen ja hereillä. Omituista kyllä, eilisen panikoinnin ja eestaasjuoksemisen, itkuilun ja sensellaisen jälkeen olen luottavainen ja itsevarma pitkästä aikaa.
keskiviikko 23. marraskuuta 2005
Kärsivällisyyden koettelua
"Rakkaus ei ole tunne, koska sitä voi koetella", siteeraa yksi ystävistäni toisinaan Wittgensteinia. En ole viitsinyt ottaa selville, onko sitaatti oikea. Siinä on järkeä. Kärsivällisyyskään ei selvästi ole tunne vaan asenne.
Ja kuinka sitä voidaankaan koetella!
Olette nähneet tai kuulleet, miten nyt kukin lukemansa sitten ymmärtääkään, kuinka pyörin lähtökuopissa ja temmon päivien päähän. Ylihuomenna, kirjoitan eilen. Ylihuomenna ja vitut. Tänään soitan heti oikeustalosta ulos päästessäni H:lle, joka sirkuttaa puhelimeen iloisesti, että onkin tässä ihan lähellä, Ruoholahden verkkokauppa.comissa.
Sinne siis. Ja eiköhän vain kärsivällisen viittä vaille kuuteen istumisen jälkeen - kuudelta olisi alkanut juosta uusi palkkioluokka "mutta ei me niin voida laittaa, kun kello on viittä vaille", sanoo tuomari - sada kasvoilleni lisää haisevaa moskaa. "En mä lähdekään viel torstaina vaan vasta perjantaina", sanoo H. En tiedä, lysähtääkö maahan, alkaako kirkua vai antaako litsari. Tyydyn mulkoilemaan ja keskityn sisäiseen dialoogini, joka kuuluu suunnilleen näin: "Voi vittuvittuvittu, mäen kestä" ja "Tyhmä hemmoteltu pentu, se on vain yks päivä ja sä saat neljä kuukautta asua siellä ja ekasta viikosta et ees maksa vuokraa, älä nyt repeä" ja niin edellen, ikuisesti regressoituen.
Lopulta pitkähkön prosessoinnin tuloksena ilmoitan, että auto on käytössä torstaina illan ja muutan silloin ja yön nukun kyllä silloin jo siellä vaikka sohvalla jossei muuten, kiitos vaan.
Haluaisin lähinnä lysähtää, se mainittakoon.
Perjantai, jonka luulin sujuvan avoliiton lopullisen purun merkeissä, näyttääkin kuluvan aamupuoleltaan oikeudessa, kun emme saa juttua edelleenkään pakettiin. Se on rasittavaa. Iltapäivällä sitten pitäisi saada hoidettua läppärin osto, welho-liittymä ja kaapelimodeemin vuokraus, pankkitilin jakaminen kahtia ja niin edelleen. En IKINÄ pääse pois painajaisesta, jota kutsutaan parisuhteeksi ja kunnon ihmisyydeksi. Ärsyttää!
Kuvitelkaa luento, jolla kaksi Pasternakista puhuvaa dosenttia ääntää päähenkilön nimen väärin, toinen Pasnartek ja toinen Pasnak. Tunnista toiseen. Kuvitelkaa sisäinen dialogi.
Jos jokin on vihabloggausta, tämä. Vieteri alkaa olla äärimmilleen venytetty. Älkää tuoko enää yhtään uutta huonoa uutista, kiitos.
Ja kuinka sitä voidaankaan koetella!
Olette nähneet tai kuulleet, miten nyt kukin lukemansa sitten ymmärtääkään, kuinka pyörin lähtökuopissa ja temmon päivien päähän. Ylihuomenna, kirjoitan eilen. Ylihuomenna ja vitut. Tänään soitan heti oikeustalosta ulos päästessäni H:lle, joka sirkuttaa puhelimeen iloisesti, että onkin tässä ihan lähellä, Ruoholahden verkkokauppa.comissa.
Sinne siis. Ja eiköhän vain kärsivällisen viittä vaille kuuteen istumisen jälkeen - kuudelta olisi alkanut juosta uusi palkkioluokka "mutta ei me niin voida laittaa, kun kello on viittä vaille", sanoo tuomari - sada kasvoilleni lisää haisevaa moskaa. "En mä lähdekään viel torstaina vaan vasta perjantaina", sanoo H. En tiedä, lysähtääkö maahan, alkaako kirkua vai antaako litsari. Tyydyn mulkoilemaan ja keskityn sisäiseen dialoogini, joka kuuluu suunnilleen näin: "Voi vittuvittuvittu, mäen kestä" ja "Tyhmä hemmoteltu pentu, se on vain yks päivä ja sä saat neljä kuukautta asua siellä ja ekasta viikosta et ees maksa vuokraa, älä nyt repeä" ja niin edellen, ikuisesti regressoituen.
Lopulta pitkähkön prosessoinnin tuloksena ilmoitan, että auto on käytössä torstaina illan ja muutan silloin ja yön nukun kyllä silloin jo siellä vaikka sohvalla jossei muuten, kiitos vaan.
Haluaisin lähinnä lysähtää, se mainittakoon.
Perjantai, jonka luulin sujuvan avoliiton lopullisen purun merkeissä, näyttääkin kuluvan aamupuoleltaan oikeudessa, kun emme saa juttua edelleenkään pakettiin. Se on rasittavaa. Iltapäivällä sitten pitäisi saada hoidettua läppärin osto, welho-liittymä ja kaapelimodeemin vuokraus, pankkitilin jakaminen kahtia ja niin edelleen. En IKINÄ pääse pois painajaisesta, jota kutsutaan parisuhteeksi ja kunnon ihmisyydeksi. Ärsyttää!
Kuvitelkaa luento, jolla kaksi Pasternakista puhuvaa dosenttia ääntää päähenkilön nimen väärin, toinen Pasnartek ja toinen Pasnak. Tunnista toiseen. Kuvitelkaa sisäinen dialogi.
Jos jokin on vihabloggausta, tämä. Vieteri alkaa olla äärimmilleen venytetty. Älkää tuoko enää yhtään uutta huonoa uutista, kiitos.
tiistai 22. marraskuuta 2005
Jakojäännöksiä
Istun jo toista päivää tavattoman monikäänteistä ja kafkamaisen kuulasta talousrikosjuttua. (Oletteko muuten ikinä silmäilleet Kafkan kirjeitä Felicelle? Sieltä saisi niin vaaleanpunaisia ja läähättäviä Kafka-sitaatteja, että kirjeitä tutkimattomat lukijat epäilisivät kieroa ironiaa tai jopa väärennöstä.) Ensimmäisenä päivänä jaksan vielä pukeutua aavistuksen täteisesti, mutta tänään vedän ylleni jo tähtitaivasvillapaidan, jossa mustassa mohairissa kiiluu hopeista kiillelankaa. Enkä jaksa pestä hiuksia. Eivät ne sinne tule lautakuntaa ihailemaan, perustelen itselleni, vaikka asiallista pukeutumista tähdennetään nuhdekirjeissä neljännesvuosittain. Vittu, parisuhdekriisi ja kaikki. En jaksa, en jaksa, en jaksa.
Jokin äilähtää sisälläni yhden syytetyistä kaivellessa kyseltyjä asiakirjoja Valintatalon kassista. Valintatalon kassissa talous vatupassissa. Viiden konkurssipesän kuitit. Pöydän takana ei saa hymyillä, ettei synny väärinkäsityksiä. Onko mitään kamalampaa kuin hymyilemiskielto, hihittämiskielto ja lattiallenaurustakierähtämiskielto? Vilkuilen kohtalotovereitani oikealla ja vasemmalla puolellani, mutta vitsi ei ole rekisteröitynyt heidän tajuntaansa lainkaan.
Kotimatkalla vien postiin muuttoilmoituksen. Sydämeni on kevyt ja palasina. Valot hohtavat kirkkaammin, tavaratalon sivustaa kulkiessani katselen lamputettuja puita enkä voi olla hymyilemättä. Tällä kertaa en hymyile mainoksille enkä sille, kuinka ydinsähkö tekee kaupungista kimmeltävän. Olen täynnä kulkemista, se nostaa eteenpäin.
Kotona katson laatikoita, käärin hihat ja huokaisen. On jo pimeää. Lohi kiipeää syliini, kun bloggaan. Ja nyt nousen ja alan nostella laatikoihin lisää tavaraa. Näin se käy: kävele hyllylle, katsele, ojenna käsi, tartu kirjaan, kiikuta se laatikolle. Toista. Vaatteet: pakkaa muovikasseihin. Kengät: samoin. Alkosta pitää vielä hakea laatikoita kasveille ja pikkuesineille. Lontoon kodittomien takomalle sammakonmuotoiselle kynttilänjalalle, jonka ensimmäinen minuun ikinä juurtunut ihminen on antanut lahjaksi täyttäessäni yhdeksäntoista.
Ylihuomenna. Ylihuomenna olen jälleen yhdeksäntoista. Joistain on kummallista, että sen ikäisiä ihmisiä on, minusta ei. On helppo muuttua. Tai ehkä yksitoistavuotiaaksi. Yksitoista on hyvä ikä. Ymmärtää paljon mutta toisaalta ei vaivaa itseään turhilla asioilla. Ajattelee, ettei ikinä kasva niin suureksi, että joutuu menemään hevostunneille ponituntien sijaan. Syö voileipiä ja juo kaakaota ja vartoo pulkkamäkeen.
Jokin äilähtää sisälläni yhden syytetyistä kaivellessa kyseltyjä asiakirjoja Valintatalon kassista. Valintatalon kassissa talous vatupassissa. Viiden konkurssipesän kuitit. Pöydän takana ei saa hymyillä, ettei synny väärinkäsityksiä. Onko mitään kamalampaa kuin hymyilemiskielto, hihittämiskielto ja lattiallenaurustakierähtämiskielto? Vilkuilen kohtalotovereitani oikealla ja vasemmalla puolellani, mutta vitsi ei ole rekisteröitynyt heidän tajuntaansa lainkaan.
Kotimatkalla vien postiin muuttoilmoituksen. Sydämeni on kevyt ja palasina. Valot hohtavat kirkkaammin, tavaratalon sivustaa kulkiessani katselen lamputettuja puita enkä voi olla hymyilemättä. Tällä kertaa en hymyile mainoksille enkä sille, kuinka ydinsähkö tekee kaupungista kimmeltävän. Olen täynnä kulkemista, se nostaa eteenpäin.
Kotona katson laatikoita, käärin hihat ja huokaisen. On jo pimeää. Lohi kiipeää syliini, kun bloggaan. Ja nyt nousen ja alan nostella laatikoihin lisää tavaraa. Näin se käy: kävele hyllylle, katsele, ojenna käsi, tartu kirjaan, kiikuta se laatikolle. Toista. Vaatteet: pakkaa muovikasseihin. Kengät: samoin. Alkosta pitää vielä hakea laatikoita kasveille ja pikkuesineille. Lontoon kodittomien takomalle sammakonmuotoiselle kynttilänjalalle, jonka ensimmäinen minuun ikinä juurtunut ihminen on antanut lahjaksi täyttäessäni yhdeksäntoista.
Ylihuomenna. Ylihuomenna olen jälleen yhdeksäntoista. Joistain on kummallista, että sen ikäisiä ihmisiä on, minusta ei. On helppo muuttua. Tai ehkä yksitoistavuotiaaksi. Yksitoista on hyvä ikä. Ymmärtää paljon mutta toisaalta ei vaivaa itseään turhilla asioilla. Ajattelee, ettei ikinä kasva niin suureksi, että joutuu menemään hevostunneille ponituntien sijaan. Syö voileipiä ja juo kaakaota ja vartoo pulkkamäkeen.
maanantai 21. marraskuuta 2005
Lähimmäinen
Valita kuisakuksen ja huokauksen välimuodolla. Ääni rahisee myöhästymisvärssyä mainingin toistolla, hiekka ja pikkukivet rahisevat pyörien edestakaisin edestakaisin, simpukat vuoroin vajoavat märkään santapatjaan, vuoroin tulevat paljastetuiksi yllättäen.
Toista samat asiat uudelleen uudelleen. Vielä kerran. Utele, kuinka myöhässä ollaan, kuinka harakat imevät ajan, kuinka kaupunki on täynnä punaisia pallomaisia valoja. Ihmisiä jää pois ja nousee sisään vaikka nopeammin etenisi jos tätä ei tapahtuisi.
Jää pois. Sisin on tyyni, hiljainen ja miltei uhkaava. Moottori käy. Se tärisee istuinluiden alla. Taas valitsin tämän paikan.
Toista samat asiat uudelleen uudelleen. Vielä kerran. Utele, kuinka myöhässä ollaan, kuinka harakat imevät ajan, kuinka kaupunki on täynnä punaisia pallomaisia valoja. Ihmisiä jää pois ja nousee sisään vaikka nopeammin etenisi jos tätä ei tapahtuisi.
Jää pois. Sisin on tyyni, hiljainen ja miltei uhkaava. Moottori käy. Se tärisee istuinluiden alla. Taas valitsin tämän paikan.
Mainittakoon, että... oujee
Mainittakoon, että en osaa taidepuhetta edes alkeisoppimäärän verran. Kun kysytään, mistä näytelmässä pidin, vastaan ensin: "Joo pidin." Sitten tajuan, että halutaan erittelyitä. "Pidin niistä kohtauksista, joissa heiteltiin jotain." Kuulostaapa freudilaiselta. Hämmennys. "Tai siis, olen kyllä enemmän verbaalinen kuin kineettinen ihminen, mutta -" katse pois varpaista, ääliö, et sinä niille puhu, "kun nuo heittelykohtaukset on vaan niin vau." Ja innokasta hymyilemistä. Kukaan ei ikinäikinä usko, että erikoistumisalani oli nimenomaisesti estetiikan filosofia. En ole kyllä koskaan väittänytkään, että estetiikan filosofiani olisi erityisen analyyttista. John Deweykin kirjoittelee lähinnä siitä, kuinka elämä on yhdyntää ympäristön kanssa. Oujee.
Mainittakoon, että olen oppinut paitsi lähettämään tekstiviestin, myös soittamaan kännykälläni. Ei sen keksimiseen mennytkään kuin viitisentoista minuuttia. Sitä paitsi, kehityn koko ajan. Oujee.
Mainittakoon, että muuttolaatikkoni ovat edelleen aika tyhjät mutta että tänään menen uuteen kämppääni käymään ja nostamaan sieltä koiran sänkyä kellarikomeroon. Elämä on omituista. Kun on yhdeksän vuotta nyhjännyt erään henkilön kainalossa, itsenäisyys tuntuu pökerryttävältä. Painallan eteenpäin vuorikiipeilijän varmuudella. Onneksi mäki ei ole niin korkea. Mutta sillä on kiva nimi, niin kantilainen. Tähtitaivas ylläni, tähtitaivas sisälläni. Moraalilain olen tainnut kyllä unohtaa. Oujee.
Mainittakoon, että olen hoitanut velvollisuuksiani huonosti, mutta syönyt levykaupalla suklaata. Tummaa, rouskuvaa, tahraavaa suklaata. Onnistunut leikkaamaan yhden sormistani puoliksi ja tahrinut verellä valkean miestenpaidan. Silittänyt puuta. Nuuskinut lapasia. Tanssinut yöpaidassa, valkoisessa yöpaidassa ja melkein kompastunut helmaan. Istunut oikeudessa, tänään ja halunnut haukotella koko ajan, koska en ymmärrä talousrikosten motiiveja. Sehän on vain rahaa, sitä voi heittää alas parvekkeelta. Onneksi uudessa kämpässä ei ole parveketta eikä vanhassakaan käteisvaroja. Oujee.
Olen piirtänyt liikaa.
Ai niin, piti muistaa mainita.
Mainittakoon, että olen piirtänyt liikaa. Ihmisiä, tällä kertaa. Mielikuvitukseni on jokseenkin villiintynyt nyt kun olen purkanut sydämeni kuin kuulakärkikynän tai mekaanisen kirjoituskoneen. Osat ovat hajallaan, enkä muista, mikä kuului mihin. Hienolta näyttää, ehkä tämä joskus vielä toimii. Oujee.
Mainittakoon, että olen oppinut paitsi lähettämään tekstiviestin, myös soittamaan kännykälläni. Ei sen keksimiseen mennytkään kuin viitisentoista minuuttia. Sitä paitsi, kehityn koko ajan. Oujee.
Mainittakoon, että muuttolaatikkoni ovat edelleen aika tyhjät mutta että tänään menen uuteen kämppääni käymään ja nostamaan sieltä koiran sänkyä kellarikomeroon. Elämä on omituista. Kun on yhdeksän vuotta nyhjännyt erään henkilön kainalossa, itsenäisyys tuntuu pökerryttävältä. Painallan eteenpäin vuorikiipeilijän varmuudella. Onneksi mäki ei ole niin korkea. Mutta sillä on kiva nimi, niin kantilainen. Tähtitaivas ylläni, tähtitaivas sisälläni. Moraalilain olen tainnut kyllä unohtaa. Oujee.
Mainittakoon, että olen hoitanut velvollisuuksiani huonosti, mutta syönyt levykaupalla suklaata. Tummaa, rouskuvaa, tahraavaa suklaata. Onnistunut leikkaamaan yhden sormistani puoliksi ja tahrinut verellä valkean miestenpaidan. Silittänyt puuta. Nuuskinut lapasia. Tanssinut yöpaidassa, valkoisessa yöpaidassa ja melkein kompastunut helmaan. Istunut oikeudessa, tänään ja halunnut haukotella koko ajan, koska en ymmärrä talousrikosten motiiveja. Sehän on vain rahaa, sitä voi heittää alas parvekkeelta. Onneksi uudessa kämpässä ei ole parveketta eikä vanhassakaan käteisvaroja. Oujee.
Olen piirtänyt liikaa.
Ai niin, piti muistaa mainita.
Mainittakoon, että olen piirtänyt liikaa. Ihmisiä, tällä kertaa. Mielikuvitukseni on jokseenkin villiintynyt nyt kun olen purkanut sydämeni kuin kuulakärkikynän tai mekaanisen kirjoituskoneen. Osat ovat hajallaan, enkä muista, mikä kuului mihin. Hienolta näyttää, ehkä tämä joskus vielä toimii. Oujee.
sunnuntai 20. marraskuuta 2005
Sarah Vaughania kylvyssä kuunnellessa
Tulee mieleen, että olisin hyvä delfiini. Kaikki ominaisuudet kohdallaan. Laulaa vinkuu pyörii sirkuttaa laumaantuu. Näyttää kärsiessäänkin onnelliselta. Kokee huikaisevaa keveyttä ponnistaessaan normaalista elementistään, jossa on suurempi vastus, pienemmän vastuksen elementtiin, jossa ainut este on korkeussuunta. Kieppuu hetken ilmassa tanssijanhymyä hymyillen läjähtääkseen takaisin suureen siniseen, pinnan alle.
Delfiinit eivät haihdu ilman hengiksi kuten merenneidot.
(Tämä olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa naiivin artsuun elävien kirjaan eikä tänne, mutta en jaksa enää siirtää.)
Mainitsen vielä, että kirjoitan päreeni siten, että hiuksetkin ovat jo melkein kuivuneet. Mutta Sarah laulaa edelleen. Hän ei kuulosta lainkaan delfiiniltä.
Delfiinit eivät haihdu ilman hengiksi kuten merenneidot.
(Tämä olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa naiivin artsuun elävien kirjaan eikä tänne, mutta en jaksa enää siirtää.)
Mainitsen vielä, että kirjoitan päreeni siten, että hiuksetkin ovat jo melkein kuivuneet. Mutta Sarah laulaa edelleen. Hän ei kuulosta lainkaan delfiiniltä.
lauantai 19. marraskuuta 2005
Bilestämässä & afterbile
Sinkkuuntumisen merkkejä: kännibloggaan.
Ah olen jo kotona, vaikka kello on 23.13. Olen vanhanaikainen tyttö, liiallisuuksiin saakka. Huomaan jossain vaiheessa koko huoneen hiljentyneen kuuntelemaan hartaasti julistaessani, että olen hankkinut männäviikolla elämäni ensimmäisen kännykän. "Häh?" kysyy yksi. "No kato mä en oo ollu sinkku yhteentoista vuoteen", selitän. "Ei oo ollut tarvetta." Kukaan ei vaimenna minua tyynyllä, vaikka se saattaisi olla aiheellinen reaktio. Kännykkäni soittaa jatkuvasti olkalaukustani Ilveksen kännykkään. Tittidittidii, sanoo Ilveksen kännykkä. "Vee, se on taas sun puhelin", voihkaisee Ilves.
Haemme lisää viiniä ja lisää boolia. Boolissa on puolukoita. Ne takertuvat lasin seinämiin ja joudun avustamaan Ilvestä, joka ei halua tahria sormiaan boolintahmeiksi. Ilves pitää lasia alassuin suunsa yläpuolella, minä taputtelen napakasti mutta kepeästi lasin pohjaa. Sykäyksittäin puolukat vajuvat seinämää alas ja putoavat Ilveksen suuhun. Aluksi avustan mitään kysymättä säikäyttäen Ilveksen, mutta pian hän jo pyytää apua. "Voisitsä taas vähän auttaa?"
Käyn mielenkiintoisen keskustelun nuoremmista miehistä ja vanhemmista naisista. Jossain vaiheessa siirrymme tyttöporukalla keittiöön jonkun päivänsankarin miesvieraan lausuttua juhlan kunniaksi jokseenkin mauttoman masturbaatiorunon, jonka synnytystuskat attribuoidaan (epäilemättä aiheetta) Eino Leinolle (koska kai Aino Kallaksellakin jokin taso oli, vai mitä luulette? Ei niitä kirjoja ihan räkähuumorilla kirjoitettu.) ja jonka jälkeen hellahuoneeseen laskeutuu hetkeksi hämmästynyt hiljaisuus. Tuota, viehättävän naisen kolmikymmenvuotissynttärit, jaa.
Keittiössä juonitaan, kuinka miehet eksytetään kannoilta yöhön siirryttäessä. Syön kaksi palaa suklaakakkua, jossa epäilemättä on kananmunaa. En jaksa välittää, onhan karmea nälkä punaviinin myötä. Päädyn myös valittamaan tyttöporukalle seksittömyyttäni, joka on näkökulmastani ikuisuuksien pituinen. Ainakin yli viikon, katastrofaalisen hirveää. Aivan kuin olisin jokin epämuodostunut, vääntynytruumiinen eläin. Kokeneet sinkkutytöt nauravat kippurassa hemmotelluudelleni.
Tajuan matkaavani kohti nunnastatusta jollain aivan arvaamattomalla metodilla. Muut lähtevät Helsingin yöhön, itse kävelen halki puu-Käpylän Kisakylään, avaan oven ja astun rappuun, sieltä asuntoon, valjastan koirat ja kävelen ne yöpissalle. Viini on herkistänyt minut tilaan, jossa päästän hetkeksi taluttimet maahan ja pyörin ympäriympäri tähtien alla, kuun vilahdellessa näkökentässä, katse taivaaseen. Helvetti, pitäisi osata olla hurmaantumatta viinistä. Tästä voi seurata hankaluuksia.
Ei, ei. En halua ajatella yhtään pitäisi tai pitäisi olla -tta -lausetta. Haluan vain pyöriä ja loikkia ja melkein liukastua lätäkönjäähän. Nostaa rintalastan kärjen ylös, rentouttaa vatsalihakset ja tiltata rintakehäni taaksetaivutukseen, pään takakenoon, istuinluut aavistuksen verran vinoon, pyöriä ja pyöriä ja katsoa tähtien pyörivän, kuusiaidan pyörivän, liukkaan lätäkönjään pyörivän. Ei ole minun syytäni, ettei tänne ole kukaan tuonut karusellia. Pitää pyöriä itse, pyöriä ja ravistella sen jälkeen hiukset, nauraa itsekseen pimeässä, ottaa taas talutushihnat, kävellä kotiovelle.
Astua rappukäytävään.
Huvittaa, ettei ole edes puolenyön. Ei ole kiirettä mihinkään. Luulin etukäteen itkeväni, mutta ei. Nauran, kikatan, taivun kaksinkerroin, hurmaannun, pyörin, en voi olla tanssimatta. Se tuntuu lupaavalta. Loikkaan ja käännyn kesken loikan. En enää muista hypyn nimeä, mutta olen oppinut sen baletissa lapsena. Eteen ojentuva jalka kääntyy taakse ojentuvaksi ja päinvastoin, niska pysyy pitkänä, hymy ei helly.
Muuttolaatikossa on toistaiseksi seuraavat teokset: J.K. Ihalaisen Eurooppalainen kuolemankirja, Bachelardin Tilan poetiikka, Haatasen Pitkäveteisyyden filosofia, Lindbergin Filosofien ystävyys, Csiksentmihalyin Flow. The Psychology of Optimal Experience ja kokoomateos Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Steppikengät.
Ja arvatkaahan mitä: ilmoitin tässä illan kuluessa alkavani stepata eräässä tyttöbändissä, ja ne eivät sanoneet vastaan. Ihanaa. En halua mitään niin kovasti kuin sublimoida kaikki tuntemukseni jaloilla takuttamiseen, loruiluun ja jankuttamiseen kilahduksin, rämähdyksin ja maanisin taonnoin. Sillä tavalla en satuta ketään. Se on tärkeintä. Tuntea rytmi, kuulla se, hengittää sitä, liikkua sitä, varioida sitä, juosta vastentahtisesti, hypätä korkealle kilauttaen kannat yhteen ja rämähtää maahan neljällä äänellä: päkiäpäkiäkantakanta: trrrrut.
Voi helvetti. En saisi juoda viiniä, koska silloin rakkauteni maailmaa kohtaan paisuu niin suureksi klöntiksi, etten jaksa oikein kantaa sitä tasapainoisesti, hihittämättä ja horjumatta.
Ah olen jo kotona, vaikka kello on 23.13. Olen vanhanaikainen tyttö, liiallisuuksiin saakka. Huomaan jossain vaiheessa koko huoneen hiljentyneen kuuntelemaan hartaasti julistaessani, että olen hankkinut männäviikolla elämäni ensimmäisen kännykän. "Häh?" kysyy yksi. "No kato mä en oo ollu sinkku yhteentoista vuoteen", selitän. "Ei oo ollut tarvetta." Kukaan ei vaimenna minua tyynyllä, vaikka se saattaisi olla aiheellinen reaktio. Kännykkäni soittaa jatkuvasti olkalaukustani Ilveksen kännykkään. Tittidittidii, sanoo Ilveksen kännykkä. "Vee, se on taas sun puhelin", voihkaisee Ilves.
Haemme lisää viiniä ja lisää boolia. Boolissa on puolukoita. Ne takertuvat lasin seinämiin ja joudun avustamaan Ilvestä, joka ei halua tahria sormiaan boolintahmeiksi. Ilves pitää lasia alassuin suunsa yläpuolella, minä taputtelen napakasti mutta kepeästi lasin pohjaa. Sykäyksittäin puolukat vajuvat seinämää alas ja putoavat Ilveksen suuhun. Aluksi avustan mitään kysymättä säikäyttäen Ilveksen, mutta pian hän jo pyytää apua. "Voisitsä taas vähän auttaa?"
Käyn mielenkiintoisen keskustelun nuoremmista miehistä ja vanhemmista naisista. Jossain vaiheessa siirrymme tyttöporukalla keittiöön jonkun päivänsankarin miesvieraan lausuttua juhlan kunniaksi jokseenkin mauttoman masturbaatiorunon, jonka synnytystuskat attribuoidaan (epäilemättä aiheetta) Eino Leinolle (koska kai Aino Kallaksellakin jokin taso oli, vai mitä luulette? Ei niitä kirjoja ihan räkähuumorilla kirjoitettu.) ja jonka jälkeen hellahuoneeseen laskeutuu hetkeksi hämmästynyt hiljaisuus. Tuota, viehättävän naisen kolmikymmenvuotissynttärit, jaa.
Keittiössä juonitaan, kuinka miehet eksytetään kannoilta yöhön siirryttäessä. Syön kaksi palaa suklaakakkua, jossa epäilemättä on kananmunaa. En jaksa välittää, onhan karmea nälkä punaviinin myötä. Päädyn myös valittamaan tyttöporukalle seksittömyyttäni, joka on näkökulmastani ikuisuuksien pituinen. Ainakin yli viikon, katastrofaalisen hirveää. Aivan kuin olisin jokin epämuodostunut, vääntynytruumiinen eläin. Kokeneet sinkkutytöt nauravat kippurassa hemmotelluudelleni.
Tajuan matkaavani kohti nunnastatusta jollain aivan arvaamattomalla metodilla. Muut lähtevät Helsingin yöhön, itse kävelen halki puu-Käpylän Kisakylään, avaan oven ja astun rappuun, sieltä asuntoon, valjastan koirat ja kävelen ne yöpissalle. Viini on herkistänyt minut tilaan, jossa päästän hetkeksi taluttimet maahan ja pyörin ympäriympäri tähtien alla, kuun vilahdellessa näkökentässä, katse taivaaseen. Helvetti, pitäisi osata olla hurmaantumatta viinistä. Tästä voi seurata hankaluuksia.
Ei, ei. En halua ajatella yhtään pitäisi tai pitäisi olla -tta -lausetta. Haluan vain pyöriä ja loikkia ja melkein liukastua lätäkönjäähän. Nostaa rintalastan kärjen ylös, rentouttaa vatsalihakset ja tiltata rintakehäni taaksetaivutukseen, pään takakenoon, istuinluut aavistuksen verran vinoon, pyöriä ja pyöriä ja katsoa tähtien pyörivän, kuusiaidan pyörivän, liukkaan lätäkönjään pyörivän. Ei ole minun syytäni, ettei tänne ole kukaan tuonut karusellia. Pitää pyöriä itse, pyöriä ja ravistella sen jälkeen hiukset, nauraa itsekseen pimeässä, ottaa taas talutushihnat, kävellä kotiovelle.
Astua rappukäytävään.
Huvittaa, ettei ole edes puolenyön. Ei ole kiirettä mihinkään. Luulin etukäteen itkeväni, mutta ei. Nauran, kikatan, taivun kaksinkerroin, hurmaannun, pyörin, en voi olla tanssimatta. Se tuntuu lupaavalta. Loikkaan ja käännyn kesken loikan. En enää muista hypyn nimeä, mutta olen oppinut sen baletissa lapsena. Eteen ojentuva jalka kääntyy taakse ojentuvaksi ja päinvastoin, niska pysyy pitkänä, hymy ei helly.
Muuttolaatikossa on toistaiseksi seuraavat teokset: J.K. Ihalaisen Eurooppalainen kuolemankirja, Bachelardin Tilan poetiikka, Haatasen Pitkäveteisyyden filosofia, Lindbergin Filosofien ystävyys, Csiksentmihalyin Flow. The Psychology of Optimal Experience ja kokoomateos Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Steppikengät.
Ja arvatkaahan mitä: ilmoitin tässä illan kuluessa alkavani stepata eräässä tyttöbändissä, ja ne eivät sanoneet vastaan. Ihanaa. En halua mitään niin kovasti kuin sublimoida kaikki tuntemukseni jaloilla takuttamiseen, loruiluun ja jankuttamiseen kilahduksin, rämähdyksin ja maanisin taonnoin. Sillä tavalla en satuta ketään. Se on tärkeintä. Tuntea rytmi, kuulla se, hengittää sitä, liikkua sitä, varioida sitä, juosta vastentahtisesti, hypätä korkealle kilauttaen kannat yhteen ja rämähtää maahan neljällä äänellä: päkiäpäkiäkantakanta: trrrrut.
Voi helvetti. En saisi juoda viiniä, koska silloin rakkauteni maailmaa kohtaan paisuu niin suureksi klöntiksi, etten jaksa oikein kantaa sitä tasapainoisesti, hihittämättä ja horjumatta.
Unelmien inventaario
Tajuan aamulla kummallisen seikan. Merkkejäni on kaikkialla. Ne kirjovat vihkojen sisäsivuja. Epämääräisiä kuvia. Mistä ne tulevat? Samalla tavalla: mistä sanat tulevat? Mitä niillä tarkalleen ottaen puretaan?
Jotain, mitä ei ole sanottu?
Kiroan koulutustaustaani. Oppisinpa olemaan kysymättä, hyväksymään asiat sellaisinaan. Haalimaan tavaroita unelmien sijasta. No niin, tässä sitä ollaan, muuttamassa. En ole pakannut vielä laatikkoakaan mutta sen sijaan olen skannannut muutamia kuvia nyt kun olen jaksanut kaivaa dyykatun skannerimme esiin.
Inventoin unelmia, katselen kuvia kuin näkyjä. (Minä tekstiä katsellaan? Meinaan kirjoittaa kastellaan, ja haluaisin arvailla, onko silläkin merkitystä.) En tiedä, miksi olen niin kiintynyt kasveihin. Ne eivät yleensä aiheuta iloisia yllätyksiä. Ne vain elävät kehräten oman aikansa ja avautuen tilaan. Niiden äärellä voisi opetella kärsivällisyyttä ja ympäristötekijöiden tärkeyttä. Niiden äärellä voisi avata suunsa, työntää sinne vihreää ja järsiä onnellisena, silmät ummessa. Tai ojentaa eturaajansa, silittää lehdiltä pölyn. Ehkä jopa valkoisella pellavaliinalla, jos heittäytyisi sentimentaaliseksi.
Sisätiloissa on aina pölyistä. Onko se kaikki peräisin tekstiileistä? Vai vuotavatko ikkunat liikenteen sisään? Tai ehkä ne ovatkin kuollutta solukkoa, nuo harmaat huput lehtien aurinkopaneeleilla? Kuollutta solukkoa kahdesta koirasta ja kolmesta kissasta, kahdesta ihmisestä.
Leikkaan figuurin irti saksilla taustastaan ja länttään sen toisen kuvan päälle. En vakuutu tuloksesta. Kuvat ovat skannattuina erilaisia kuin paljain silmin. Ollapa edes piilolinssit. Kieli alkaa taas leikkiä minulla, hermostun. Piti pakata. Laatikot ulokkain, runokirjat sisään.
Paradoksaalista kyllä, nyt kun käyttäydyn kuin päästäni sekaisin, minulta kysytään neuvoja elämään. Ihmiset haluavat muuttaa elämäänsä ja nähdessään minun kirjoittavan itseni ulos siitä, mitä olen yleensä kutsunut onnellisuudeksi ja vain ilkeimpinä hetkinä uneliaisuudeksi, he tahtovat neuvoja. Mietin hetken, ennen kuin kysyn, mikä hinku onnettomuuteen heitä vaivaa.
Jotkut kuvat käsittelevät eksplisiittisesti unelmia. Vihosta löytyy kuva kissoista, jotka katselevat ulos kastelukannuista. Tai sitten kastelukannuinen on toisen kissan selässä ja kastelee sen sfinksinkehoa hellettä vilvoittaen. Ehkä kissan turkki on niin lyhyt ja tiivis, että sen tulee kuuma. Epäröin selitystä, koska tuntemani kissat ovat onnellisimpia tulikuumina ja löysinä.
Tässäkin kuvassa on metsä ja köynnöstä ja ikkuna. Kissat leijuvat tarjottimella ilman altatukevia rakenteita. Niiden hännät heilahtavat samanhetkisesti, samansuuntaisesti mutteivät kuitenkaan aivan samalla lailla.
Vihkot jäävät tänne, kun muutan, samoin skanneri. Kasvit jäävät tänne, eläimet samoin. Ehdin asua viikon yksin ja sitten palaan takaisin eläinvahdiksi kahdeksaksi päiväksi.
Ei ole unelmia, enää. Tai vielä. En osaa kuvitella onnellisuutta, vaikka koetan pinnistellä ja ajatella kaikkea mukavaa. Maan muokkaamisesta tulee mieleen ainoastaan sen kuorettuminen ja routiminen, taloista vangituksi tulemisen tunne, portaista kompastuminen, kosketuksesta pelko. Koetan kuvitella, miten olisi onnellinen, mutta en osaa kuvitella muuta kuin istumista ja kirjoittamista mieli tyynenä ja kiirehtien. Sellaisesta tilasta on liian kauan, ainakin - en muista. No, onhan näitä merkkejä. Voi tulkita. (Näemmä olen ollut tunnistettavissa määrin onnellinen viimeksi syyskuussa, seitsemäs syyskuuta. Ja kunnolla onnellinen 30.8.) Voi hämmentyä.
Ymmärrän varsin mainiosti, miksi astronautteja vatkataan sentrifuugissa kuukausikaupalla ennen kuin heidät päästetään ilmakehän ulkopuolelle. En ole koskaan ennen päättänyt yhdeksän vuoden suhdetta. Kaikki tunnistettava on kadonnut niin nopeasti altani, että en tiedä, minne katse pitäisi kiinnittää vai pitäisikö ehkä sittenkin sulkea silmät ja luottaa siihen, että jalkautuminen lonkka edellä kivilouhimoon tapahtuu yhtä tahdotta kuin ennenkin, silkasta painovoimasta. Maakosketuksen kyllä huomaa.
Laatikoihin ei kerry unelmia. Vaatteita vain, ja kirjoja, ja levyjä.
Laatikot. Piti pakata. Ehkä se nyt onnistuu, hyvästeltyäni tuherrukseni vihkonreunuksissa.
Jotain, mitä ei ole sanottu?
Kiroan koulutustaustaani. Oppisinpa olemaan kysymättä, hyväksymään asiat sellaisinaan. Haalimaan tavaroita unelmien sijasta. No niin, tässä sitä ollaan, muuttamassa. En ole pakannut vielä laatikkoakaan mutta sen sijaan olen skannannut muutamia kuvia nyt kun olen jaksanut kaivaa dyykatun skannerimme esiin.
Inventoin unelmia, katselen kuvia kuin näkyjä. (Minä tekstiä katsellaan? Meinaan kirjoittaa kastellaan, ja haluaisin arvailla, onko silläkin merkitystä.) En tiedä, miksi olen niin kiintynyt kasveihin. Ne eivät yleensä aiheuta iloisia yllätyksiä. Ne vain elävät kehräten oman aikansa ja avautuen tilaan. Niiden äärellä voisi opetella kärsivällisyyttä ja ympäristötekijöiden tärkeyttä. Niiden äärellä voisi avata suunsa, työntää sinne vihreää ja järsiä onnellisena, silmät ummessa. Tai ojentaa eturaajansa, silittää lehdiltä pölyn. Ehkä jopa valkoisella pellavaliinalla, jos heittäytyisi sentimentaaliseksi.
Sisätiloissa on aina pölyistä. Onko se kaikki peräisin tekstiileistä? Vai vuotavatko ikkunat liikenteen sisään? Tai ehkä ne ovatkin kuollutta solukkoa, nuo harmaat huput lehtien aurinkopaneeleilla? Kuollutta solukkoa kahdesta koirasta ja kolmesta kissasta, kahdesta ihmisestä.
Leikkaan figuurin irti saksilla taustastaan ja länttään sen toisen kuvan päälle. En vakuutu tuloksesta. Kuvat ovat skannattuina erilaisia kuin paljain silmin. Ollapa edes piilolinssit. Kieli alkaa taas leikkiä minulla, hermostun. Piti pakata. Laatikot ulokkain, runokirjat sisään.
Paradoksaalista kyllä, nyt kun käyttäydyn kuin päästäni sekaisin, minulta kysytään neuvoja elämään. Ihmiset haluavat muuttaa elämäänsä ja nähdessään minun kirjoittavan itseni ulos siitä, mitä olen yleensä kutsunut onnellisuudeksi ja vain ilkeimpinä hetkinä uneliaisuudeksi, he tahtovat neuvoja. Mietin hetken, ennen kuin kysyn, mikä hinku onnettomuuteen heitä vaivaa.
Jotkut kuvat käsittelevät eksplisiittisesti unelmia. Vihosta löytyy kuva kissoista, jotka katselevat ulos kastelukannuista. Tai sitten kastelukannuinen on toisen kissan selässä ja kastelee sen sfinksinkehoa hellettä vilvoittaen. Ehkä kissan turkki on niin lyhyt ja tiivis, että sen tulee kuuma. Epäröin selitystä, koska tuntemani kissat ovat onnellisimpia tulikuumina ja löysinä.
Tässäkin kuvassa on metsä ja köynnöstä ja ikkuna. Kissat leijuvat tarjottimella ilman altatukevia rakenteita. Niiden hännät heilahtavat samanhetkisesti, samansuuntaisesti mutteivät kuitenkaan aivan samalla lailla.
Vihkot jäävät tänne, kun muutan, samoin skanneri. Kasvit jäävät tänne, eläimet samoin. Ehdin asua viikon yksin ja sitten palaan takaisin eläinvahdiksi kahdeksaksi päiväksi.
Ei ole unelmia, enää. Tai vielä. En osaa kuvitella onnellisuutta, vaikka koetan pinnistellä ja ajatella kaikkea mukavaa. Maan muokkaamisesta tulee mieleen ainoastaan sen kuorettuminen ja routiminen, taloista vangituksi tulemisen tunne, portaista kompastuminen, kosketuksesta pelko. Koetan kuvitella, miten olisi onnellinen, mutta en osaa kuvitella muuta kuin istumista ja kirjoittamista mieli tyynenä ja kiirehtien. Sellaisesta tilasta on liian kauan, ainakin - en muista. No, onhan näitä merkkejä. Voi tulkita. (Näemmä olen ollut tunnistettavissa määrin onnellinen viimeksi syyskuussa, seitsemäs syyskuuta. Ja kunnolla onnellinen 30.8.) Voi hämmentyä.
Ymmärrän varsin mainiosti, miksi astronautteja vatkataan sentrifuugissa kuukausikaupalla ennen kuin heidät päästetään ilmakehän ulkopuolelle. En ole koskaan ennen päättänyt yhdeksän vuoden suhdetta. Kaikki tunnistettava on kadonnut niin nopeasti altani, että en tiedä, minne katse pitäisi kiinnittää vai pitäisikö ehkä sittenkin sulkea silmät ja luottaa siihen, että jalkautuminen lonkka edellä kivilouhimoon tapahtuu yhtä tahdotta kuin ennenkin, silkasta painovoimasta. Maakosketuksen kyllä huomaa.
Laatikoihin ei kerry unelmia. Vaatteita vain, ja kirjoja, ja levyjä.
Laatikot. Piti pakata. Ehkä se nyt onnistuu, hyvästeltyäni tuherrukseni vihkonreunuksissa.
Työmyöhä
Kalastelen verkolla daturoiden kuvia silmät kivistäen. Kiskon kaksi tablettia valerianaa. Väsyttää enkä osaa nukkua. Muuttaminen on liian suuri asia. En osaa kuvitella asuntoa ilman eläinten rauhoittavaa läsnäoloa. Enkä osaa olla kirjoittamatta, näin onnettomana ja hätäisenä.
Palelee.
Vasta kun huomaan kyhjöttäneeni ruudun äärellä puoli tuntia käsivarret ylävartalon ympärille kurottuna, silmät kiinni, rintakehää pöydän reunaan nojaten, tajuan tablettien alkavan vaikuttaa, tai kellonajan, tai jonkin. Huomenna piirrän kuvan valmiiksi, lähetän sen eteenpäin ja pakkaan laatikoita torstai-iltaa varten. Silloin käytössä on auto, jolla roudataan. Huomenna, ei tänään.
Katselen vielä hetken kuvaa, jossa voi nähdä monenlaisia asioita. Lampaan kasvoista tulee sirkuskorsettiin pukeutunut surullinen Elisa, joka opettaa pianonsoittoa peittäen viininhajunsa yskänpastilleilla. (Viininhajusta kuulen vasta aikuisena, eihän absolutistikodin kasvatti sellaista tietenkään tajua erikseen mainitsematta.) Elisan miehellä on knalli ja vääriä motiiveja. (En tiedä, mitä motiivit tarkalleen ovat, miten ne opitaan tuntemaan.) Pelkästä narusta koostuvalla korokkeella puhuu valkokauluksinen instituutiohenkilö kirja edessään. Hänen innokas kannattajansa uhoaa nyrkki pystyssä. Ruokala on täynnä opiskelijoita. Merilampaan lapsi on ranskankaritsa, jolla on pihtimäinen tarttumaraaja. Kaksinutturaiset tytöt tanssivat letkajenkkaa ja joku on pyyhkäissyt tähtisumun keskeltä juovallisen tilaa taivaan tummalle.
Haukottelen vielä kerran ja muistelen Keyesin kirjaa Kukkia Algernonille. Tarinaa, joka on kerrottu tieteistarinan valepuvuissa useat kerrat. Hei, joudun sanomaan itselleni, lopeta tuo kouhkaaminen. Nyt nukkumaan! Maleksin lankomaan hampaat. (Hankomaan lampaat, joka ilta. Vikaa päässä.)
Siirryn tilaan, jossa rationaalisuudella ja rationaalisuusutopioilla ei ole merkitystä. En pidä valerianaunesta. Se on liian syvää ja turtaa, ja epäilen, liikkuuko päässäni tuolloin mitään niin herkästi ja kieppuvasti, että rohkenisin attribuoida sen itseeni. Sillä onhan uni myös se yön ja päivän osa, jolloin tehdään tärkein työ.
Oivalletaan. Unohdetaan. Valmistaudutaan ankeuteen. Ravistaudutaan irti valveen inhottavasta kuristuspannasta ja näytetään hampaita tuskin erottuen. Olen elänyt monta vuotta elämää, jossa jokaisena aamuna olen hämmentynyt siitä, kuinka en onnistu uskomaan olevani hereillä. Nyt olen unisenakin enemmän hereillä. Tai sitten se on vain valeriana, että kaikki tuntuu selkeältä ja möhkälemäiseltä. Ei tunnu miltään, ei syytä epäillä. Onnea ja rakkautta voi epäillä, onnettomuutta ja turtuutta ei.
Aika liukua uneen.
Palelee.
Vasta kun huomaan kyhjöttäneeni ruudun äärellä puoli tuntia käsivarret ylävartalon ympärille kurottuna, silmät kiinni, rintakehää pöydän reunaan nojaten, tajuan tablettien alkavan vaikuttaa, tai kellonajan, tai jonkin. Huomenna piirrän kuvan valmiiksi, lähetän sen eteenpäin ja pakkaan laatikoita torstai-iltaa varten. Silloin käytössä on auto, jolla roudataan. Huomenna, ei tänään.
Katselen vielä hetken kuvaa, jossa voi nähdä monenlaisia asioita. Lampaan kasvoista tulee sirkuskorsettiin pukeutunut surullinen Elisa, joka opettaa pianonsoittoa peittäen viininhajunsa yskänpastilleilla. (Viininhajusta kuulen vasta aikuisena, eihän absolutistikodin kasvatti sellaista tietenkään tajua erikseen mainitsematta.) Elisan miehellä on knalli ja vääriä motiiveja. (En tiedä, mitä motiivit tarkalleen ovat, miten ne opitaan tuntemaan.) Pelkästä narusta koostuvalla korokkeella puhuu valkokauluksinen instituutiohenkilö kirja edessään. Hänen innokas kannattajansa uhoaa nyrkki pystyssä. Ruokala on täynnä opiskelijoita. Merilampaan lapsi on ranskankaritsa, jolla on pihtimäinen tarttumaraaja. Kaksinutturaiset tytöt tanssivat letkajenkkaa ja joku on pyyhkäissyt tähtisumun keskeltä juovallisen tilaa taivaan tummalle.
Haukottelen vielä kerran ja muistelen Keyesin kirjaa Kukkia Algernonille. Tarinaa, joka on kerrottu tieteistarinan valepuvuissa useat kerrat. Hei, joudun sanomaan itselleni, lopeta tuo kouhkaaminen. Nyt nukkumaan! Maleksin lankomaan hampaat. (Hankomaan lampaat, joka ilta. Vikaa päässä.)
Siirryn tilaan, jossa rationaalisuudella ja rationaalisuusutopioilla ei ole merkitystä. En pidä valerianaunesta. Se on liian syvää ja turtaa, ja epäilen, liikkuuko päässäni tuolloin mitään niin herkästi ja kieppuvasti, että rohkenisin attribuoida sen itseeni. Sillä onhan uni myös se yön ja päivän osa, jolloin tehdään tärkein työ.
Oivalletaan. Unohdetaan. Valmistaudutaan ankeuteen. Ravistaudutaan irti valveen inhottavasta kuristuspannasta ja näytetään hampaita tuskin erottuen. Olen elänyt monta vuotta elämää, jossa jokaisena aamuna olen hämmentynyt siitä, kuinka en onnistu uskomaan olevani hereillä. Nyt olen unisenakin enemmän hereillä. Tai sitten se on vain valeriana, että kaikki tuntuu selkeältä ja möhkälemäiseltä. Ei tunnu miltään, ei syytä epäillä. Onnea ja rakkautta voi epäillä, onnettomuutta ja turtuutta ei.
Aika liukua uneen.
perjantai 18. marraskuuta 2005
Sosiaalista realismia
"Minne sä tästä?" kysyn Ilvekseltä öljytessämme itseämme juoksemisen jälkeen.
"Himaan kai graduileen", vastaa totinen ystävä levittäen naamaansa rasvaa kuulemma kalliista purnukasta.
"Ei sua huvittais lähtee Lidliin?" kysyn tuijottaen nälkäisenä viimeistä myslipatukan palaa, joka katoaa Ilveksen mäyhtävään suuhun.
"Joo, mennään Lidliin", hän piristyy. Matkalla hän soittaa puhelun ja sopii kahvittelukeikankin. Ja kuvituskin on saatava valmiiksi huomiseksi. Voi gradua.
Matkalla meinaan pökertyä nälästä. Vaikka vesijuokseminen ei tunnu altaassa raskaalta, heti maalle päästyä painovoima takertuu ilkeänä väsyneisiin lihaksiin, hengitys muuttuu hönkäilyksi ja pyörän työntäminen liuskaa pitkin sillalle on lähes ylivoimaista. Istun satulaan silmissä harmaa utu. "Mun olis pitänyt antaa sulle pala siitä myslipatukasta", sanoo Ilves. "Älä nyt", toppuuttelen. "Mut voi olla kyl että mä syön koko Lidlin kun näen ruoat."
Supermarketiin päästyämme otamme kaksi koria ja kasaamme niihin ruokaa. Opettelen, mitä on elää pienellä rahamäärällä. Hyvästi, luomuruoat. Hetkeksi vain, vannon itsekseni, hetkeksi vain (kysynhän jo ystävältäkin, mistä siellä Etelä-Helsingissä oikein saa ostaa laadukkaita vihanneksia). Kasaan koriin tummaa suklaata, spelttikeksejä, jasmiiniriisiä, kookoshiutaleita, soijakastiketta, mandariineja, paseerattua tomaattia. Ilveksen korillinen maksaa 9,60. Samoin omani. Huudan ehkä hieman liian kovalla äänellä: "Oliks sunkin kori tasan ysikuuskytä?"
"Joo-oli tasan ysikuuskytä", loilaa Ilves takaisin. Virnistämme toisillemme - nonsensikaalikot.
Ahtaudumme ikkunan ääreen, Ilves lastaa vasta siinä tavaransa korista Henkkamaukan muovipussiin. Oma oranssi benettonkassini on ratkeamaisillaan, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea kuitukangas kestää. Rantakasseihin ei liene tarkoitus ahtaa kilokaupalla ruokaa. Tarjoan ritarillisesti spelttikeksejä - revin paketin auki noin kolme sekuntia maksamisen jälkeen - ja Ilves tarjoaa takaisin tummaa suklaata. Vietämme sokeriorgioita ikkunan ääressä, näkymä tunkkaisenharmaaseen Pasilaan. Suu makiana hymyilemme hurmiossa.
"Tämä se vasta on elämää!" villiinnyn aidosti sokerionnessa. Repeämme hihitykseen. Suu täynnä spelttikeksiä mietin, mitä kaikkea olenkaan unelmoinut elämäni aikana. Tässä me olemme, kaksi sinkkutyttöä, kaksi kolmikymppistä tusinahumanistia, kaksi nonsensen ystävää - nauramme altaassa varmasti kymmenen minuuttia ajatukselle, että jonkun sukunimi olisi Jukuliuta; vitsi on keksitty ehkä kymmenen vuotta sitten mutta on edelleen aivan hillitön - ja ennen kaikkea, kaksi kassialman näköistä lapsukaista. Hetkinen, hetkinen. Meidän nimiämme ei siteerata kirjallisuusteoriassa, jonka helmoissa tutustuimme, eikä oikeastaan muuallakaan. Ei ole rakastajia, jotka kirjoittaisivat meille kauniita säkeitä ja pesisivät viininrypäleitä aamusta iltaan puhumattakaan varpaidemme antautuvasta imeskelystä tanssitreenien jälkeen. Ehei. Maailma ei ole reilu.
Me seisomme Pasilan Lidlin kassojentakaisen ikkunan luona ja syömme spelttikeksejä ja tummaa suklaata mustine pipoinemme ja tuumaamme ääneen, että tämä se vasta on elämää.
"Himaan kai graduileen", vastaa totinen ystävä levittäen naamaansa rasvaa kuulemma kalliista purnukasta.
"Ei sua huvittais lähtee Lidliin?" kysyn tuijottaen nälkäisenä viimeistä myslipatukan palaa, joka katoaa Ilveksen mäyhtävään suuhun.
"Joo, mennään Lidliin", hän piristyy. Matkalla hän soittaa puhelun ja sopii kahvittelukeikankin. Ja kuvituskin on saatava valmiiksi huomiseksi. Voi gradua.
Matkalla meinaan pökertyä nälästä. Vaikka vesijuokseminen ei tunnu altaassa raskaalta, heti maalle päästyä painovoima takertuu ilkeänä väsyneisiin lihaksiin, hengitys muuttuu hönkäilyksi ja pyörän työntäminen liuskaa pitkin sillalle on lähes ylivoimaista. Istun satulaan silmissä harmaa utu. "Mun olis pitänyt antaa sulle pala siitä myslipatukasta", sanoo Ilves. "Älä nyt", toppuuttelen. "Mut voi olla kyl että mä syön koko Lidlin kun näen ruoat."
Supermarketiin päästyämme otamme kaksi koria ja kasaamme niihin ruokaa. Opettelen, mitä on elää pienellä rahamäärällä. Hyvästi, luomuruoat. Hetkeksi vain, vannon itsekseni, hetkeksi vain (kysynhän jo ystävältäkin, mistä siellä Etelä-Helsingissä oikein saa ostaa laadukkaita vihanneksia). Kasaan koriin tummaa suklaata, spelttikeksejä, jasmiiniriisiä, kookoshiutaleita, soijakastiketta, mandariineja, paseerattua tomaattia. Ilveksen korillinen maksaa 9,60. Samoin omani. Huudan ehkä hieman liian kovalla äänellä: "Oliks sunkin kori tasan ysikuuskytä?"
"Joo-oli tasan ysikuuskytä", loilaa Ilves takaisin. Virnistämme toisillemme - nonsensikaalikot.
Ahtaudumme ikkunan ääreen, Ilves lastaa vasta siinä tavaransa korista Henkkamaukan muovipussiin. Oma oranssi benettonkassini on ratkeamaisillaan, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea kuitukangas kestää. Rantakasseihin ei liene tarkoitus ahtaa kilokaupalla ruokaa. Tarjoan ritarillisesti spelttikeksejä - revin paketin auki noin kolme sekuntia maksamisen jälkeen - ja Ilves tarjoaa takaisin tummaa suklaata. Vietämme sokeriorgioita ikkunan ääressä, näkymä tunkkaisenharmaaseen Pasilaan. Suu makiana hymyilemme hurmiossa.
"Tämä se vasta on elämää!" villiinnyn aidosti sokerionnessa. Repeämme hihitykseen. Suu täynnä spelttikeksiä mietin, mitä kaikkea olenkaan unelmoinut elämäni aikana. Tässä me olemme, kaksi sinkkutyttöä, kaksi kolmikymppistä tusinahumanistia, kaksi nonsensen ystävää - nauramme altaassa varmasti kymmenen minuuttia ajatukselle, että jonkun sukunimi olisi Jukuliuta; vitsi on keksitty ehkä kymmenen vuotta sitten mutta on edelleen aivan hillitön - ja ennen kaikkea, kaksi kassialman näköistä lapsukaista. Hetkinen, hetkinen. Meidän nimiämme ei siteerata kirjallisuusteoriassa, jonka helmoissa tutustuimme, eikä oikeastaan muuallakaan. Ei ole rakastajia, jotka kirjoittaisivat meille kauniita säkeitä ja pesisivät viininrypäleitä aamusta iltaan puhumattakaan varpaidemme antautuvasta imeskelystä tanssitreenien jälkeen. Ehei. Maailma ei ole reilu.
Me seisomme Pasilan Lidlin kassojentakaisen ikkunan luona ja syömme spelttikeksejä ja tummaa suklaata mustine pipoinemme ja tuumaamme ääneen, että tämä se vasta on elämää.
torstai 17. marraskuuta 2005
Hip hip hurraa
"Oletko tänään tehnyt harrastuksesi eteen muuta kuin kantanut engobeerattavaksi liian kostean kannusi takahuoneeseen ja takaisin?" kysyy keramiikkaopettaja teekupin takaa.
"Olen mä", vastaan. Olen kaivertanut kannun kannen ontoksi ja piirtänyt hesarinpalaseen lyijykynällä alastomia naisfiguureja miettien kevään veistosta, jonka aion lasittaa metsänvihreäksi sen valmistuttua. "Olen mä skissannut." Virnistän. Kesken luonnostelun keksin näet, kenet otan mallikseni. Itseni, tietysti. Sitten voin kesken veistämisen vääntyä asentoon ja koettaa sormin, miten selkänikamat asettuvat ulkopäin tunnustellen. Ei tarvitse tuijottaa epämääräisen latteita valokuvia eikä käpälöidä vieraita ihmisiä. Soitella itsensä perverssiksi kokien: "Anteeksi, kultaseni, minun pitää vielä kerran tunnustella alaselkääsi siinä asennossa." Asiat etenevät. Ei haittaa, vaikka itseään ei näe - hevosveistostakin tunnustelin sormenpäillä silmät ummessa, ja minulla on vahva kämmentuntu. Kädet ovat silmiä luotettavammat.
Riehakkuus kostautuu. Lähden kaduille, katselen ihmisiä ja pimeitä jouluvaloja valmiiksi pingoitettuina, unohdan vahtia, onko kuuta enää ollenkaan. Nyt minulla on kännykkä ensimmäistä kertaa elämässäni. En saa sitä toimimaan aluksi, vaan joudun soittamaan neuvontaan. Neuvotaan niin ja niin, ja joudun lopulta sanomaan: "Ai niinku minne mä sen laitan? Tää on ensimmäinen kännykkä mitä mulla on enkä mä tiedä näistä yhtään mitään." Tyttö puhelimessa nauraa ja sanoo kuulevansa fraasin ensimmäistä kertaa työuransa aikana.
Nuori ääni, lyhyt työura, ajattelen. Nauran mukana, mutta olen vähän pettynyt siihen, että nyt kuulun ehdottomaan enemmistöön ikätovereistani. Ummikkoromanttinen uniikkius on riistetty banaalilla tavalla puhelimen alkaessa pimputtaa laukun hämärässä.
Ostan Punnitse ja Tuhlaasta luomukaurahedelmäpatukan ja tungen sen suuhuni ja kävelen Kurvissa suu täynnä luonnonmukaista kaurahedelmärasvasokeria. En osaa tuntea paljon mitään näiden nöyryytysten jäljiltä. Matkapuhelin, ajatella nyt. Helvetin helvetti. Nyt työnantaja voi sitten sanoa minulle, etten ole enää se ainut työntekijä, jolla ei matkapuhelinta ole, mutta jonka saa paremmin kiinni kuin matkapuhelimelliset kollegat. Minusta tulee matkapuhelimellinen, jonka laukussa puhelin on kiinni ja joka nukkuu kippurassa sohvilla, hiukset takussa. Olen viettänyt aikaani tässä huoneistossa liikaa. Olen kuvitellut olevani yksi jasmiineista. (Kirjoitan tätä Käpylässä tietysti, en Kurvissa. Anteeksi illuusiottomuus.)
Eniten harmittaa se, ettei kukaan enää järjestä naamiaisia. On niin tylsää teeskennellä itseään. Olen ollut hevonen, kuningatar Kristiina, maalisjänis, Cybele, Shirley Temple ja merirosvo. On latteaa olla ihminen, jonka nimi voisi olla vuodenaika muttei kuitenkaan ole.
Otan mustan pyöräni, nousen satulaan - takaisin satulaan ennen kuin alkaa hirvittää - ja poljen Käpylään sydämistyneenä siitä, että naistenkoon takit ovat käyneet entistäkin suuremmiksi laihduttuani surustressistä. Mutta hip hip huraa, pyörällä on ihanaa ajaa, sää kuin sää. Huomenna se matkaa huoltoon ja saa talveksi nastarenkaat. Kun ajan jaloilla sutkuttaen, tätänykyä päässäni soi Loven "Wonder People", yksi kaikkien aikojen pomppimiskappaleita (juuri siksi että välillä lauletaan häpeilemättömän eksplisiittisesti lalallallala). Arvatkaa vaan, maltanko pitää tupaantulijaiset, jotka eivät olisi naamiaiset ja joissa ei pompittaisi naamiaisasuissa?
Hip hip hurraa. Nyt kun istun kotona, ihmettelen pääni jukeboksia. "Wonder People" kuulostaa päässäni paremmalta, mutta stereoissa pidän enemmän kappaleesta "The good humor man he sees everything like this".
"Tietävätkö nykynuoret edes Jormasia", kysyy Diiva keramiikkatunnilla. Hän on ollut Jormasin konsertissa ja järkyttynyt yleisön iästä. "Kyllä kyllä, mullakin on Jormasin levy!" kiirehdin puolustamaan. Sitten mietin hetken ja lisään asiallisesti: "Vaikka en kyllä tiedä, olenko enää niin nuori." Tai olenko koskaan ollutkaan, naamiaisasukaapillisineni.
"Olen mä", vastaan. Olen kaivertanut kannun kannen ontoksi ja piirtänyt hesarinpalaseen lyijykynällä alastomia naisfiguureja miettien kevään veistosta, jonka aion lasittaa metsänvihreäksi sen valmistuttua. "Olen mä skissannut." Virnistän. Kesken luonnostelun keksin näet, kenet otan mallikseni. Itseni, tietysti. Sitten voin kesken veistämisen vääntyä asentoon ja koettaa sormin, miten selkänikamat asettuvat ulkopäin tunnustellen. Ei tarvitse tuijottaa epämääräisen latteita valokuvia eikä käpälöidä vieraita ihmisiä. Soitella itsensä perverssiksi kokien: "Anteeksi, kultaseni, minun pitää vielä kerran tunnustella alaselkääsi siinä asennossa." Asiat etenevät. Ei haittaa, vaikka itseään ei näe - hevosveistostakin tunnustelin sormenpäillä silmät ummessa, ja minulla on vahva kämmentuntu. Kädet ovat silmiä luotettavammat.
Riehakkuus kostautuu. Lähden kaduille, katselen ihmisiä ja pimeitä jouluvaloja valmiiksi pingoitettuina, unohdan vahtia, onko kuuta enää ollenkaan. Nyt minulla on kännykkä ensimmäistä kertaa elämässäni. En saa sitä toimimaan aluksi, vaan joudun soittamaan neuvontaan. Neuvotaan niin ja niin, ja joudun lopulta sanomaan: "Ai niinku minne mä sen laitan? Tää on ensimmäinen kännykkä mitä mulla on enkä mä tiedä näistä yhtään mitään." Tyttö puhelimessa nauraa ja sanoo kuulevansa fraasin ensimmäistä kertaa työuransa aikana.
Nuori ääni, lyhyt työura, ajattelen. Nauran mukana, mutta olen vähän pettynyt siihen, että nyt kuulun ehdottomaan enemmistöön ikätovereistani. Ummikkoromanttinen uniikkius on riistetty banaalilla tavalla puhelimen alkaessa pimputtaa laukun hämärässä.
Ostan Punnitse ja Tuhlaasta luomukaurahedelmäpatukan ja tungen sen suuhuni ja kävelen Kurvissa suu täynnä luonnonmukaista kaurahedelmärasvasokeria. En osaa tuntea paljon mitään näiden nöyryytysten jäljiltä. Matkapuhelin, ajatella nyt. Helvetin helvetti. Nyt työnantaja voi sitten sanoa minulle, etten ole enää se ainut työntekijä, jolla ei matkapuhelinta ole, mutta jonka saa paremmin kiinni kuin matkapuhelimelliset kollegat. Minusta tulee matkapuhelimellinen, jonka laukussa puhelin on kiinni ja joka nukkuu kippurassa sohvilla, hiukset takussa. Olen viettänyt aikaani tässä huoneistossa liikaa. Olen kuvitellut olevani yksi jasmiineista. (Kirjoitan tätä Käpylässä tietysti, en Kurvissa. Anteeksi illuusiottomuus.)
Eniten harmittaa se, ettei kukaan enää järjestä naamiaisia. On niin tylsää teeskennellä itseään. Olen ollut hevonen, kuningatar Kristiina, maalisjänis, Cybele, Shirley Temple ja merirosvo. On latteaa olla ihminen, jonka nimi voisi olla vuodenaika muttei kuitenkaan ole.
Otan mustan pyöräni, nousen satulaan - takaisin satulaan ennen kuin alkaa hirvittää - ja poljen Käpylään sydämistyneenä siitä, että naistenkoon takit ovat käyneet entistäkin suuremmiksi laihduttuani surustressistä. Mutta hip hip huraa, pyörällä on ihanaa ajaa, sää kuin sää. Huomenna se matkaa huoltoon ja saa talveksi nastarenkaat. Kun ajan jaloilla sutkuttaen, tätänykyä päässäni soi Loven "Wonder People", yksi kaikkien aikojen pomppimiskappaleita (juuri siksi että välillä lauletaan häpeilemättömän eksplisiittisesti lalallallala). Arvatkaa vaan, maltanko pitää tupaantulijaiset, jotka eivät olisi naamiaiset ja joissa ei pompittaisi naamiaisasuissa?
Hip hip hurraa. Nyt kun istun kotona, ihmettelen pääni jukeboksia. "Wonder People" kuulostaa päässäni paremmalta, mutta stereoissa pidän enemmän kappaleesta "The good humor man he sees everything like this".
"Tietävätkö nykynuoret edes Jormasia", kysyy Diiva keramiikkatunnilla. Hän on ollut Jormasin konsertissa ja järkyttynyt yleisön iästä. "Kyllä kyllä, mullakin on Jormasin levy!" kiirehdin puolustamaan. Sitten mietin hetken ja lisään asiallisesti: "Vaikka en kyllä tiedä, olenko enää niin nuori." Tai olenko koskaan ollutkaan, naamiaisasukaapillisineni.
keskiviikko 16. marraskuuta 2005
Novellipäinen
Kiusaavatko kaukaiset novellit teitä?
Minulla on vaikeuksia suhtautua joihinkin kohtaamiini asioihin, koska muistan lukeneeni noista asioista novellin, joka jäi jotenkin askarruttamaan avoimuudessaan. Nyt mietin erästä Leena Krohnin novellia, josta jouduimme tekemään analyysin lukion äidinkielen tunnilla. En enää muista oikein muuta kuin novellin nimen - joka liittyy johonkin, jota koen - ja tunnelman, joka oli epämääräisen apea ja kirjoituksen mittaan selventymätön.
Koetan hätistää novellia, mutta se nousee uudestaan kiusaamaan, heilauttelee häntäänsä (novelleilla ei ole häntiä, linnuilla ei ole häntiä, kaloilla ei ole häntiä, tuoleilla ei ole häntiä, Phalaenopsiksilla ei ole häntiä mutta oravilla on häntä - puuhkahäntäisillä rottavilla) ja piiloutuu puunkarahkan taakse.
Liikun tilassa ja koetan ymmärtää metaforan, joka siitä on annettu etukäteen. En onnistu kuvittelemaan vettä, joka sulkee sisäänsä sohvat ja tatamin. Näen kaiuttimien kelluvan irrallaan lattiasta, mutta ne eivät liikahtele vaan ovat tarrautuneet metallisin käsivarsin seiniin. En ymmärrä, ja kaiken lisäksi novelli levittäytyy ympäriinsä hämärtäen asioita entisestään.
Kämpille palatessani haukottelen ja olen lysähtämäisilläni väsymyksestä. Kissa pelkää, että minut on paloiteltu jätesäkkiin tai että olen tipahtanut likaviemäriin kirjoituskoneineni päivineni tai jotain muuta yhtä kauaskantoista. Ei: astun sisään haukotellen ja totean käyväni nukkumaan genast.
"No nyt sulla on se kännykkäliittymä", sanoo Kissa pimeästä. "Ehei, ei ole!" Hiljaisuutta. Huokaus. "No miksei sulla ole? Mä meinasin jo soittaa numerotiedusteluun ja kysyä sun numeroa, kun sua ei alkanut kuulua, ja soittaa ja kysyä, onko kaikki okei." Hihitän. "Mitä mulle olisi voinut sattua? Ei kun Somerolla ei ole puhepakettia, ja aloin siellä kaupassa epäröidä, että tulis tehtyä huonot diilit." Kissa huokailee, kääntyilee. Avuttomuuteni käytännön asioissa, anteeksi, ylivarovaisuuteni käytännön asioissa, ei harmaannuta ja ohimokaljuunnuta Kissaa ensimmäistä kertaa tässä elämässä.
Kiperryn kerälle peiton alle, polvet koukussa ja rintaan käsivarsin painettuina. Leena Krohnin novellin avaruustuntu valuu venyvään ristiselkään. Lasken päiviä ensi viikon keskikohtaan. Öitä. Yöt ovat pahimpia. Öisin ei voi tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että aika imeytyisi toisaalle, ja olisi kesä. Tahtoisin karata, mutta ulkona on aika kylmä nukkua enkä tahdo huolestuttaa Kissaa likaviemärikuvitelmin.
Novellin tuntu alkaa sekoittua toiseen, siinä jossa Gregor kiipeää kattoon. Ymmärrän olevani unen rajalla. Sitten pimenee.
Aamulla muistan selkeäjärkisesti - jos tällaista adjektiivia nyt edes voi mielekkäästi käyttää - että minun pitää muistutella eräitä ihmisiä ensi maanantain kokouksesta, jossa puhumme Kafkasta. Ja sen, että tänään pitää tehdä se kuvitus kenenkä muun kuin Leena Krohnin kirjoitukseen. Kaivan esiin lehtiön ja tussit ja aloitan.
Muuta kuin keskittymistä ei olekaan. Väsymyksessäkin ajatuksen keskittäminen abstrakteihin, hohtaviin asioihin auttaa. Virkistyy, kohottaa ryhtinsä, hymyilee itsekseen.
Minulla on vaikeuksia suhtautua joihinkin kohtaamiini asioihin, koska muistan lukeneeni noista asioista novellin, joka jäi jotenkin askarruttamaan avoimuudessaan. Nyt mietin erästä Leena Krohnin novellia, josta jouduimme tekemään analyysin lukion äidinkielen tunnilla. En enää muista oikein muuta kuin novellin nimen - joka liittyy johonkin, jota koen - ja tunnelman, joka oli epämääräisen apea ja kirjoituksen mittaan selventymätön.
Koetan hätistää novellia, mutta se nousee uudestaan kiusaamaan, heilauttelee häntäänsä (novelleilla ei ole häntiä, linnuilla ei ole häntiä, kaloilla ei ole häntiä, tuoleilla ei ole häntiä, Phalaenopsiksilla ei ole häntiä mutta oravilla on häntä - puuhkahäntäisillä rottavilla) ja piiloutuu puunkarahkan taakse.
Liikun tilassa ja koetan ymmärtää metaforan, joka siitä on annettu etukäteen. En onnistu kuvittelemaan vettä, joka sulkee sisäänsä sohvat ja tatamin. Näen kaiuttimien kelluvan irrallaan lattiasta, mutta ne eivät liikahtele vaan ovat tarrautuneet metallisin käsivarsin seiniin. En ymmärrä, ja kaiken lisäksi novelli levittäytyy ympäriinsä hämärtäen asioita entisestään.
Kämpille palatessani haukottelen ja olen lysähtämäisilläni väsymyksestä. Kissa pelkää, että minut on paloiteltu jätesäkkiin tai että olen tipahtanut likaviemäriin kirjoituskoneineni päivineni tai jotain muuta yhtä kauaskantoista. Ei: astun sisään haukotellen ja totean käyväni nukkumaan genast.
"No nyt sulla on se kännykkäliittymä", sanoo Kissa pimeästä. "Ehei, ei ole!" Hiljaisuutta. Huokaus. "No miksei sulla ole? Mä meinasin jo soittaa numerotiedusteluun ja kysyä sun numeroa, kun sua ei alkanut kuulua, ja soittaa ja kysyä, onko kaikki okei." Hihitän. "Mitä mulle olisi voinut sattua? Ei kun Somerolla ei ole puhepakettia, ja aloin siellä kaupassa epäröidä, että tulis tehtyä huonot diilit." Kissa huokailee, kääntyilee. Avuttomuuteni käytännön asioissa, anteeksi, ylivarovaisuuteni käytännön asioissa, ei harmaannuta ja ohimokaljuunnuta Kissaa ensimmäistä kertaa tässä elämässä.
Kiperryn kerälle peiton alle, polvet koukussa ja rintaan käsivarsin painettuina. Leena Krohnin novellin avaruustuntu valuu venyvään ristiselkään. Lasken päiviä ensi viikon keskikohtaan. Öitä. Yöt ovat pahimpia. Öisin ei voi tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että aika imeytyisi toisaalle, ja olisi kesä. Tahtoisin karata, mutta ulkona on aika kylmä nukkua enkä tahdo huolestuttaa Kissaa likaviemärikuvitelmin.
Novellin tuntu alkaa sekoittua toiseen, siinä jossa Gregor kiipeää kattoon. Ymmärrän olevani unen rajalla. Sitten pimenee.
Aamulla muistan selkeäjärkisesti - jos tällaista adjektiivia nyt edes voi mielekkäästi käyttää - että minun pitää muistutella eräitä ihmisiä ensi maanantain kokouksesta, jossa puhumme Kafkasta. Ja sen, että tänään pitää tehdä se kuvitus kenenkä muun kuin Leena Krohnin kirjoitukseen. Kaivan esiin lehtiön ja tussit ja aloitan.
Muuta kuin keskittymistä ei olekaan. Väsymyksessäkin ajatuksen keskittäminen abstrakteihin, hohtaviin asioihin auttaa. Virkistyy, kohottaa ryhtinsä, hymyilee itsekseen.
tiistai 15. marraskuuta 2005
Vanhempiangst
Äiti on saamassa päälle jonkin raivokkaan vaihteen. Onhan hän toki jo aiemminkin ollut ahdistunut siitä, että olen kolmekymmentä eikä minulla ole vakityötä eikä lapsia, mutta mies on sentään ollut ja valmistuinkin kesällä.
Mutta nyt hän on tyrmistynyt: tutkinto ei ole tuottanut pestejä, ainoastaan haluttomuuden jatkaa siivoojanuraa, ja nyt ei ole edes miestä. Eikä hän ymmärrä, etten itke tai sure, vaan istun vain tuolilla pienenä myttynä, varpaitani keskustelun kuluessa vaivihkaa venytellen ja taivutellen, varvassukkien anatomiaa ihmetellen. Miten nuo neuleet on oikein tehtykään? "Kuunteletko ollenkaan?" kysyy äiti. Nostan katseeni ja nyökkään. Ei huvita sanoa mitään.
"Etkö aio lainkaan kysyä, mitä sukulaisille kuuluu?" jatkuu närkästynyt tiedustelu. Huokaan ja kysyn toivotun kysymyksen ihmetellen, mikä näiden kaikkien nokitteluiden ja hyppyyttämisten funktio on. Hyvä äitisuhde, ajattelen kierosti, kuvittelin, että minulla on hyvä äitisuhde. Huonoa kuuluu, tietysti, kuinkas muuten, viiltelyä ja kivessyövän epäilyä. Varmasti minustakin ollaan huolissaan, ajatellaan minun seonneen lopullisesti, tajuan.
Mummu puhuu omaa agendaansa pöydän ääressä, selittää televisiojuontajasta, jolla oli ollut risaiset ja likaiset farkut eikä edes hiuksia kiinni. Katselen farkkujani. Ei reikiä, mutta likaa kyllä. Ja hiukset - no, ne eivät sentään ole auki, vaan palmikkokruununa pään ympäri. Mutta aika sottuisesti. Mulkaisen mummua alta kulmien. "Jos minä saisin päättää, naisilta kiellettäisiin housut täysin!" julistaa hän jo selvästi kiihdyksissään. "Kun min olin nuori, oli nätit kellohelmaset leninkit!"
Kellohelmojen kehuminen ja hiusten kasvoilta pinneillä kuromisen ja lyhyiden hiusten mummopermanentin moraalisen paremmuuden julistus jatkuu sinne saakka, kun saan tarpeekseni ja totean rauhallisesti joskin hieman pistävästi, että toiveet siitä, että saisi päättää toisten pukeutumisesta kannattaa suhteuttaa siihen ajatukseen, että jos sellainen olisi mahdollista, saattaisihan olla, että joku toinen olisikin se, joka ottaisi vallan. Vaikka se nainen televisiosta: kaikkien olisi käytettävä likaisia farkkuja, joissa on takamukseen revitty reikä ja polvessa pari hakaneulaa. Kasvolävistys olisi pakollinen, tai ainakin tatska. Ja hiuksia ei saisi kammata ollenkaan.
"Aijaija tota sun murrosikää", sanoo mummu. "Olitkossä yläasteella vai lukiossa jo?" Hymähdän olevani kolmekymmentä ja maisterintutkinnonkin suorittanut. Mummu katsoo tarkasti ja sanoo sitten: "Nyt kyllä narraat." Nyökkään: no niin tietysti. Mummu sanoo: "Eihän sulla ole edes miestä. Jos sin olisit kolmekymmentä sinulla olis mies."
En viitsi muistuttaa, että mummullakaan ei ollut miestä tämän ollessa kolmekymmentä, kaksi lasta vaan ja työ tehtaalla. Yhtä köyhiä, yhtä ujoja ja niin edelleen. Äiti kohauttaa hartioitaan pöydän toisella puolen ja sanoo sitten: "No niin, nyt katotaan oisko mulla sulle jotain näytepakkauksia messuilta." Yritän nurista, etten tarvitse yhtikäs mitään materiaa, mutta äidin päätä ei käännetä. Saan uimahallikeikkoja varten kasan shampoiden matkapakkauksia. Vessassa äiti sihisee, että toivoo mummun tajuavan lähteä. Pian ovi käykin.
Sitten äiti purskahtaa nauruun. "Vai housujen käyttökielto...! Dementikko diktaattorina!" Nauran mukana, vaikka eihän dementikkodiktaattoreissa ole objektiivisesti ottaen mitään hauskaa, mikäli historia toistaa tästäkin eteenpäin itseään kyllästymiseen saakka.
"Nyt sinun on kyllä ryhdistäydyttävä", sanoo äiti. "Nuo kulmakarvat olisi nypittävä. Ne on liian paksut." Taas kerran voitan taistelun eikä kulmakarvoihin kajota. En tahdo näyttää jatkuvasti siltä miltä naisten pitäisi äidin mielestä näyttää: eteerisen hämmentyneiltä. Äiti tekee suunnitelmia, minä haluan letittää hiukset ja painua kotiin nukkumaan. "Oletko jo käynyt baareissa tarpeeksi?" kysyy äiti teini-ikäisen manialla. Onneksi voin vastata kyllä, vaikka eihän minun baareiluni nyt kovin baareista ollut - kunhan istuin ja juttelin ystävän kanssa ja vittuunnuin savusta mutta en vastaa niin tarkasti, annan ymmärtää käyneeni. En ymmärrä, miten absolutistiäitini on huolissaan siitä, käynkö tarpeeksi baareissa. Ehkä häntä hävettää sanoa asiakkaille, että tytär on hunsvotti, joka on kyllä maisterisihminen mutta ei saa töitä eikä miehiä. Oujee.
Myötätunto on vaihtunut pettymykseen. Pettymys on karvasta ja hallitsematonta. Kun ne alkavat puhua siitä, miten pian tulen kerjäämään heidän rahojaan koura ojossa, ja että eivät he nyt niin rikkaita ole, isäkin eläkkeellä, hiillyn lopullisesti ja ilmoitan, että isänpäivää on jo vietetty ihan riittävästi, kiitos vaan. Äiti koettaa lievennellä, että kyllä hän voi rahaa antaakin, ei siinä mitään, mutta kun jo kolmekymmentä ja kohta kolmekymmentäyksi. Ja ettei sitä eikä tätä. Ja jos nyt vielä saisit sen Kissan takaisin, kun se ei ole köyhä eikä ilkeä. Juu jutellaan lisää toiste, olen lähdössä jo, totean. "Vaikka oma elämäsihän se on", liennyttelee äiti. Halaan äidin ja poljen kotiin pää suristen. Eilenkin olo on vielä niin paha, etten oikein saa kirjoitettua asiasta.
Vasta tänään, vasta nyt, puhuttuani ensin Ilveksen kanssa ja kuultuani, että heidän kodissaan käydään isänpäivänä täsmälleen sama keskustelu, tosin sillä erotuksella, että Ilveksen vanhemmat ovat sitä mieltä, ettei tämä saisi asua Helsingissä - eihän täällä asu kukaan kunnon ihminen. Pikkukaupunki ja omakotitalo, he sanovat, ja ongelmasi ratkeavat. Elämä kuluu Helsingissä hukkaan, sanovat.
Vanhempien ahdistusta on vaikeaa ymmärtää, kun on itse onnellinen ja tyyni, nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja jaksaa haaveilla asioista. Kas niin, nyt aion paketoida kirjoituskoneeni ja kiirehtiä kaupungin halki se kainalossa. On paljon tekemistä, hirvittävästi järjestettävää ja selvitettävää. Kuin olisi uudelleensyntynyt - mutta hieman viisaampana kuin äiti olettaa.
Mistä on syytäkin olla kiitollinen.
Mutta nyt hän on tyrmistynyt: tutkinto ei ole tuottanut pestejä, ainoastaan haluttomuuden jatkaa siivoojanuraa, ja nyt ei ole edes miestä. Eikä hän ymmärrä, etten itke tai sure, vaan istun vain tuolilla pienenä myttynä, varpaitani keskustelun kuluessa vaivihkaa venytellen ja taivutellen, varvassukkien anatomiaa ihmetellen. Miten nuo neuleet on oikein tehtykään? "Kuunteletko ollenkaan?" kysyy äiti. Nostan katseeni ja nyökkään. Ei huvita sanoa mitään.
"Etkö aio lainkaan kysyä, mitä sukulaisille kuuluu?" jatkuu närkästynyt tiedustelu. Huokaan ja kysyn toivotun kysymyksen ihmetellen, mikä näiden kaikkien nokitteluiden ja hyppyyttämisten funktio on. Hyvä äitisuhde, ajattelen kierosti, kuvittelin, että minulla on hyvä äitisuhde. Huonoa kuuluu, tietysti, kuinkas muuten, viiltelyä ja kivessyövän epäilyä. Varmasti minustakin ollaan huolissaan, ajatellaan minun seonneen lopullisesti, tajuan.
Mummu puhuu omaa agendaansa pöydän ääressä, selittää televisiojuontajasta, jolla oli ollut risaiset ja likaiset farkut eikä edes hiuksia kiinni. Katselen farkkujani. Ei reikiä, mutta likaa kyllä. Ja hiukset - no, ne eivät sentään ole auki, vaan palmikkokruununa pään ympäri. Mutta aika sottuisesti. Mulkaisen mummua alta kulmien. "Jos minä saisin päättää, naisilta kiellettäisiin housut täysin!" julistaa hän jo selvästi kiihdyksissään. "Kun min olin nuori, oli nätit kellohelmaset leninkit!"
Kellohelmojen kehuminen ja hiusten kasvoilta pinneillä kuromisen ja lyhyiden hiusten mummopermanentin moraalisen paremmuuden julistus jatkuu sinne saakka, kun saan tarpeekseni ja totean rauhallisesti joskin hieman pistävästi, että toiveet siitä, että saisi päättää toisten pukeutumisesta kannattaa suhteuttaa siihen ajatukseen, että jos sellainen olisi mahdollista, saattaisihan olla, että joku toinen olisikin se, joka ottaisi vallan. Vaikka se nainen televisiosta: kaikkien olisi käytettävä likaisia farkkuja, joissa on takamukseen revitty reikä ja polvessa pari hakaneulaa. Kasvolävistys olisi pakollinen, tai ainakin tatska. Ja hiuksia ei saisi kammata ollenkaan.
"Aijaija tota sun murrosikää", sanoo mummu. "Olitkossä yläasteella vai lukiossa jo?" Hymähdän olevani kolmekymmentä ja maisterintutkinnonkin suorittanut. Mummu katsoo tarkasti ja sanoo sitten: "Nyt kyllä narraat." Nyökkään: no niin tietysti. Mummu sanoo: "Eihän sulla ole edes miestä. Jos sin olisit kolmekymmentä sinulla olis mies."
En viitsi muistuttaa, että mummullakaan ei ollut miestä tämän ollessa kolmekymmentä, kaksi lasta vaan ja työ tehtaalla. Yhtä köyhiä, yhtä ujoja ja niin edelleen. Äiti kohauttaa hartioitaan pöydän toisella puolen ja sanoo sitten: "No niin, nyt katotaan oisko mulla sulle jotain näytepakkauksia messuilta." Yritän nurista, etten tarvitse yhtikäs mitään materiaa, mutta äidin päätä ei käännetä. Saan uimahallikeikkoja varten kasan shampoiden matkapakkauksia. Vessassa äiti sihisee, että toivoo mummun tajuavan lähteä. Pian ovi käykin.
Sitten äiti purskahtaa nauruun. "Vai housujen käyttökielto...! Dementikko diktaattorina!" Nauran mukana, vaikka eihän dementikkodiktaattoreissa ole objektiivisesti ottaen mitään hauskaa, mikäli historia toistaa tästäkin eteenpäin itseään kyllästymiseen saakka.
"Nyt sinun on kyllä ryhdistäydyttävä", sanoo äiti. "Nuo kulmakarvat olisi nypittävä. Ne on liian paksut." Taas kerran voitan taistelun eikä kulmakarvoihin kajota. En tahdo näyttää jatkuvasti siltä miltä naisten pitäisi äidin mielestä näyttää: eteerisen hämmentyneiltä. Äiti tekee suunnitelmia, minä haluan letittää hiukset ja painua kotiin nukkumaan. "Oletko jo käynyt baareissa tarpeeksi?" kysyy äiti teini-ikäisen manialla. Onneksi voin vastata kyllä, vaikka eihän minun baareiluni nyt kovin baareista ollut - kunhan istuin ja juttelin ystävän kanssa ja vittuunnuin savusta mutta en vastaa niin tarkasti, annan ymmärtää käyneeni. En ymmärrä, miten absolutistiäitini on huolissaan siitä, käynkö tarpeeksi baareissa. Ehkä häntä hävettää sanoa asiakkaille, että tytär on hunsvotti, joka on kyllä maisterisihminen mutta ei saa töitä eikä miehiä. Oujee.
Myötätunto on vaihtunut pettymykseen. Pettymys on karvasta ja hallitsematonta. Kun ne alkavat puhua siitä, miten pian tulen kerjäämään heidän rahojaan koura ojossa, ja että eivät he nyt niin rikkaita ole, isäkin eläkkeellä, hiillyn lopullisesti ja ilmoitan, että isänpäivää on jo vietetty ihan riittävästi, kiitos vaan. Äiti koettaa lievennellä, että kyllä hän voi rahaa antaakin, ei siinä mitään, mutta kun jo kolmekymmentä ja kohta kolmekymmentäyksi. Ja ettei sitä eikä tätä. Ja jos nyt vielä saisit sen Kissan takaisin, kun se ei ole köyhä eikä ilkeä. Juu jutellaan lisää toiste, olen lähdössä jo, totean. "Vaikka oma elämäsihän se on", liennyttelee äiti. Halaan äidin ja poljen kotiin pää suristen. Eilenkin olo on vielä niin paha, etten oikein saa kirjoitettua asiasta.
Vasta tänään, vasta nyt, puhuttuani ensin Ilveksen kanssa ja kuultuani, että heidän kodissaan käydään isänpäivänä täsmälleen sama keskustelu, tosin sillä erotuksella, että Ilveksen vanhemmat ovat sitä mieltä, ettei tämä saisi asua Helsingissä - eihän täällä asu kukaan kunnon ihminen. Pikkukaupunki ja omakotitalo, he sanovat, ja ongelmasi ratkeavat. Elämä kuluu Helsingissä hukkaan, sanovat.
Vanhempien ahdistusta on vaikeaa ymmärtää, kun on itse onnellinen ja tyyni, nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja jaksaa haaveilla asioista. Kas niin, nyt aion paketoida kirjoituskoneeni ja kiirehtiä kaupungin halki se kainalossa. On paljon tekemistä, hirvittävästi järjestettävää ja selvitettävää. Kuin olisi uudelleensyntynyt - mutta hieman viisaampana kuin äiti olettaa.
Mistä on syytäkin olla kiitollinen.
maanantai 14. marraskuuta 2005
Lettinauhakäärme
Nyt kun emme enää seurustele, Kissa tulee vesijuoksemaan, jotta saa jutella kanssani. Innostuneena takaisinsaadusta viattomuudestani letitän hiukset kahdelle palmikolle ja sidon ne niskaan yhteen punavalkoruudullisella nauhalla, jonka olen saanut liikelahjaoliiviöljypullon kaulasta.
Juoksemme turkoosissa, olen kevyt kaikin tavoin. Kissa on raskas, surullinen ja ymmärtävä. Ehkä hän on ainoa ihminen, joka täysin ymmärtää, mitä olen tekemässä. Hän on tarkkaillut minua kauan ja oppinut ymmärtämään, että ne skaalat, joita soitan uudestaan ja uudestaan kehollani ja jaloillani, ovat johtaneet omalaatuisen epärytmiseen ja tempoilevaan, kevyeen ja kiihkeään musiikkiin. Madamoiselle Poppins, ajattelen juostessani silmät kiinni, ne madamoisellet ovat madamoiselle Poppinseja, ne jotka eivät pääse viattomuudestaan koskaan.
Äkkiä joka puolella on hiuksia. Ne kietoutuvat kaulani ympärille, liimaantuvat poskiin ja olkavarsiin, leiskuvat vedessä, salaperäiset rihmamaiset eliöt saalistamassa ihmislihaa. Tapailen toisella kädellä niskaa epäuskoisena. Palmikoita ei ole, vesi on löystyttänyt nauhan ja palmikot, hiukset ovat irrallaan.
"Mun lettinauha on jossain, kelluukohan se?" tiedustelen Kissalta asiallisesti, siveän välimatkan päästä. Kissa huolestuu, pyörii periskooppina ympäri. Tähyilemme veden pintaa ja altaan pohjaa. "Se on niin kevyt, ohut. Se on voinut ajautua minne vaan", pohdin ääneen. Mummot menevät tasaista tahtiaan uimalakit päässä. Päädyissä pysähdyn solmimaan hiukset, mutta ne ovat liukkaat ja auki jo parin metrin vesijuoksemisen jälkeen.
Äkkiä Kissa näkee nauhan. Se makaa altaan pohjassa kapeana, punavalkoruudullisena, liikahtelee hieman veden mukana kuin elollinen olento. Viiden metrin syvyydessä se on aavistuksen turkoosi itsekin. "Tuolla se on", sanoo Kissa, osoittaa sormella veden sisään. "Voi ei, se on ihan pohjassa", sanon kiukkuisena.
"Minä haen sen", tarjoutuu Kissa. "Sukellan."
Katson hetken Kissan päättäväistä ilmettä ja sanon sitten, ettei kannata. Lettinauha on vain osa liikelahjaa, joku toinen olisi viskannut sen saman tien roskiin. En kuole siihen, että lettinauhakäärme jää Mäkelänrinteen hyppyaltaan pohjalle vaanimaan uimareita. En halua, että kukaan saa vettä nenään tai korvat lukkoon yhden lettinauhan takia.
"Ei siitä ole vaivaa", vakuuttaa Kissa. "Tarvitaan vain lasit lainaksi."
Pudistan päätäni itsepäisesti. Ei, ei mitään ritarillisia tekoja enää, kiitos. Olkoon pohjassa. Sittenpähän opin sitomaan lettinauhan tiukemmin ja huolellisemmin. Hihittelen mennessäni minnelle, jota Parsifalissa ollaan jatkuvasti suojelemassa. Huomautettakoon, että Parsifal on kaikista lukemistani kirjoista kammottavin. Jopa Tappajahaista jälkikäteen tehty kioskikirja on parempi.
"Älä suotta", sanon ystävällisesti ja torjuvasti. "Mutta kohta pitää kyllä mennä, mulla on kauhea vessahätä." Juoksemme vielä kymmenen minuuttia, on vaikeaa juosta, kun on kova vessahätä. Valitan aiheesta ehkä hieman liikaa. Sitten nousemme altaasta ja jätämme lettinauhakäärmeen veden lattialle aaltoilemaan, katselemaan vatsoja ja polkevia jalkoja, vedenylistä valoa ja yön pimeyttä. Yksi naisista sopii sen kanssa hyvin yhteen: hänellä on keltaiset räpylät jaloissaan, kirjava uimapuku, lasit ja snorkkeli. Hän harjoittelee sukeltamista. Hän ja lettinauha muodostavat yhdessä trooppisen vesiekosysteemin Mäkelänrinteen hyppyaltaaseen.
Juoksemme turkoosissa, olen kevyt kaikin tavoin. Kissa on raskas, surullinen ja ymmärtävä. Ehkä hän on ainoa ihminen, joka täysin ymmärtää, mitä olen tekemässä. Hän on tarkkaillut minua kauan ja oppinut ymmärtämään, että ne skaalat, joita soitan uudestaan ja uudestaan kehollani ja jaloillani, ovat johtaneet omalaatuisen epärytmiseen ja tempoilevaan, kevyeen ja kiihkeään musiikkiin. Madamoiselle Poppins, ajattelen juostessani silmät kiinni, ne madamoisellet ovat madamoiselle Poppinseja, ne jotka eivät pääse viattomuudestaan koskaan.
Äkkiä joka puolella on hiuksia. Ne kietoutuvat kaulani ympärille, liimaantuvat poskiin ja olkavarsiin, leiskuvat vedessä, salaperäiset rihmamaiset eliöt saalistamassa ihmislihaa. Tapailen toisella kädellä niskaa epäuskoisena. Palmikoita ei ole, vesi on löystyttänyt nauhan ja palmikot, hiukset ovat irrallaan.
"Mun lettinauha on jossain, kelluukohan se?" tiedustelen Kissalta asiallisesti, siveän välimatkan päästä. Kissa huolestuu, pyörii periskooppina ympäri. Tähyilemme veden pintaa ja altaan pohjaa. "Se on niin kevyt, ohut. Se on voinut ajautua minne vaan", pohdin ääneen. Mummot menevät tasaista tahtiaan uimalakit päässä. Päädyissä pysähdyn solmimaan hiukset, mutta ne ovat liukkaat ja auki jo parin metrin vesijuoksemisen jälkeen.
Äkkiä Kissa näkee nauhan. Se makaa altaan pohjassa kapeana, punavalkoruudullisena, liikahtelee hieman veden mukana kuin elollinen olento. Viiden metrin syvyydessä se on aavistuksen turkoosi itsekin. "Tuolla se on", sanoo Kissa, osoittaa sormella veden sisään. "Voi ei, se on ihan pohjassa", sanon kiukkuisena.
"Minä haen sen", tarjoutuu Kissa. "Sukellan."
Katson hetken Kissan päättäväistä ilmettä ja sanon sitten, ettei kannata. Lettinauha on vain osa liikelahjaa, joku toinen olisi viskannut sen saman tien roskiin. En kuole siihen, että lettinauhakäärme jää Mäkelänrinteen hyppyaltaan pohjalle vaanimaan uimareita. En halua, että kukaan saa vettä nenään tai korvat lukkoon yhden lettinauhan takia.
"Ei siitä ole vaivaa", vakuuttaa Kissa. "Tarvitaan vain lasit lainaksi."
Pudistan päätäni itsepäisesti. Ei, ei mitään ritarillisia tekoja enää, kiitos. Olkoon pohjassa. Sittenpähän opin sitomaan lettinauhan tiukemmin ja huolellisemmin. Hihittelen mennessäni minnelle, jota Parsifalissa ollaan jatkuvasti suojelemassa. Huomautettakoon, että Parsifal on kaikista lukemistani kirjoista kammottavin. Jopa Tappajahaista jälkikäteen tehty kioskikirja on parempi.
"Älä suotta", sanon ystävällisesti ja torjuvasti. "Mutta kohta pitää kyllä mennä, mulla on kauhea vessahätä." Juoksemme vielä kymmenen minuuttia, on vaikeaa juosta, kun on kova vessahätä. Valitan aiheesta ehkä hieman liikaa. Sitten nousemme altaasta ja jätämme lettinauhakäärmeen veden lattialle aaltoilemaan, katselemaan vatsoja ja polkevia jalkoja, vedenylistä valoa ja yön pimeyttä. Yksi naisista sopii sen kanssa hyvin yhteen: hänellä on keltaiset räpylät jaloissaan, kirjava uimapuku, lasit ja snorkkeli. Hän harjoittelee sukeltamista. Hän ja lettinauha muodostavat yhdessä trooppisen vesiekosysteemin Mäkelänrinteen hyppyaltaaseen.
sunnuntai 13. marraskuuta 2005
Viattomuudesta
Elokuvateatterissa on lisäksemme ehkä kymmenkunta ihmistä. Kukaan muu ei halua elokuvan julistetta, jossa valkeisiin puetut pikkutytöt värikkäine lettinauhoineen liikkuvat suloisesti vehreydessä. En itke, mutta en ole itkusta kaukanakaan. Tuntuu omituiselta olla elokuvateatterissa Kissan kanssa nojaamatta päätään tämän hartiaan, pitämättä kädestä kiinni. Istumme vierekkäin aavistuksen jäykkinä, koskettamatta. Kuuntelen pelokkaasti selittämättömiä ääniä ja haistan näyttämötuoksun. Niin monta elementtiä, jotka tunnistaa omasta lapsuudestaan: vanhempien tai fyysisesti nopeampien tyttöjen katoaminen kuuntakaiselle alueelle, halun olla notkein, hymyilevin, kujeilevin ymmärtämättä kunnolla kuitenkaan mille kaikelle väkivallalle sellainen alistaa, kauhun muutoksen edessä.
Elokuvassa balettiopettaja itkee. Hän on jäänyt jossain mielessä sinne, minne ei olisi pitänyt jäädä, hyppivien ja keinuvien pikkutyttöjen maailmaan. Tämä kohta on vaikein pysyä rauhallisena. Vuodet kuluvat, ja edelleen syömme uudenvuodenpäivällistä kujeillen ja hoikkina, kyyhkysmäisinä ja kauneudelle omistautuneina. Odotamme tanssikoulun esiintymisiä, joissa saamme juosta lavalle silmät säihkyen, sääret pitkinä ja hiukset kiiltävinä tummanpunaista taustaa vasten, silmät suurina ja mustina, huulet verenpunaisina näyttämömeikissä. Esittämään itseämme, se on. Sitä, mitä meistä muovataan ja mihin me menemme mukaan innolla. Me olemme osaamisestamme tohkeissamme, hiomme omissa asunnoissamme liikkeitämme viikkokausia, ja sitten loistamme ryhmänä. ("Taas sinä tungit eturiviin", sanoo äiti. En tiedä, onko äiti lukenut myös Desmond Morrisit, ja onko hän Desmond Morrisin kanssa samaa mieltä siitä, että maksusta esitetty tanssi on yksi kaupallisen erotiikan muodoista.)
Matkalla kämpille Kissa sanoo, että elokuvaan on helppo eläytyä, vaikkei koskaan olekaan ollut tyttö. Olen samaa mieltä: elokuva ei kerro vain tyttöydestä vaan elämästä ylipäänsä. Siitä, kuinka ihmistä sysitään vaiheesta toiseen, ja miten siirtyminen yhdestä lettinauhan väristä toiseen karsii osan yrittäjistä, kuinka joku karkaa ohjelmasta paniikissa ja toinen uhmassa, miten muutosta odottaa kuumeisen malttamattomana ja vain aavistellen, mitä se saattaisi tarkoittaa.
Yhdessä nettiarvostelussa on lause: "Kun seksuaalisuus herää, ei viattomuus ole enää mahdollista."
Eikö? Olen totaalisesti toista mieltä. (Sillä eikö täysin hereillä oleva ole tietyssä mielessä niin viaton kuin mahdollista - täysin kyvytön laskelmoimaan?) Eivätkö opettaja-madamoisellet muka ole palanneet viattomuuteen? Ja eikö se ole juuri se, mistä he kärsivät ja mitä eivät tytöilleen tahdo? "Ettei hänestä tulisi sellaisia kuin meistä...", sanoo toinen madamoiselle toiselle.
En kertakaikkisesti pääse irti ajatuksesta, että tämä elokuva on katsottava usempia kertoja. Näen siitä untakin. Aamulla menen vaatekaapille ja nostan esiin valkoisen ohuen puuvillayöpaitani ja silmäilen sitä uteliaana. Sain sen syksynä, jolloin aloin seurustella Kissan kanssa. Syksynä, jolloin loikkasin edellisen kerran heittäytyen tyhjän varaan epävarmana siitä, onko teoillani ajallista jatkuvuutta. Sellaisina hetkinä ihminen on viaton ja nimenomaan seksuaalisuutensa takia: sille ei voi mitään, siitä ei ehdi edes olla tietoinen. Jotain tapahtuu, ja se tuntuu niin suurelta, ettei sitä vastaan voi hangoitella mitenkään. Jossain mielessä rakastuminen ja burn out ovat samanlaisia. (Kuten Mead sanoo: Voimme valita ammattimme jne. mutta "we fall in love". Eikö myös burn outiin pudota? Tietenkin putoamisia edeltää yleensä varomattomuus - mutta eikö varomattomuuskin ole yksi viattomuuden muodoista, iloinen hyppelehtiminen aavistamatta, muistamatta aavistaa?) Aion käyttää tänä talvena tuota yöpaitaa pitkästä aikaa. Nyt se tuntuu sopivalta, pitkästä aikaa.
Mietin erästä huomiota, jonka taisin laittaa erääseen kommenttilaatikkoonkin. En muista, mistä tämän luin, mutta jostain kuitenkin: neitsyt-sanan varhaisin käyttö ei ole viitannut seksuaaliseen koskemattomuuteen vaan siihen, että nainen ei ole kuulunut sielultaan kellekään miehelle (tai miksei myös naiselle), ei ole ollut kenenkään omaisuutta. Itse luin sen jo silloin siten, että neitsyt ei ole itsensäkään omaisuutta. Jonkinlainen maailmaanuppoutumisen tila, siis, kulkemisen ja katsomisen tila, joka vaikuttaa vapaalta muttei ole sitä. En voi olla ajattelematta riemuani siitä, että uudessa kodissani voin juosta timesteppejä ja pyöriä piruetteja tuntikausia kenenkään huomauttamatta, ettei tuossa kaikessa ole mitään järkeä - kolmikymmenvuotiaalle. (Kohta kolmekymmentäyksi, ala-asteikäisen ylpeydellä.)
On siinä järkeä, jos katsoo, mitä siitä luopuminen tarkoittaisi.
Katselen kirjoja hyllyssä, mietin, kuinka paljon niistä otan mukaani. Kuuntelen Chopinin valsseja, rakastan niiden kepeyttä, joka on näennäistä. Vyötärön yläpuolelle suorana nostettu jalka näyttää painottomalta, mutta jalat painavat useita kiloja, ja alavatsan lihakset pingottuvat, ristiselkä tahtoisi mukaan liikkeeseen, eikä sitä voi sallia, sillä silloin jalka ei enää näytä painottomalta. Huvitun taas vakioaiheestani, yrityksestä käyttäytyä kuin painovoima ei vaikuttaisi kehoon lainkaan.
Valkoisiin puetut tytöt vehreydessä ja auringonkilossa ovat jasmiininkukkia, gardenioita ja kamelioita. Kun muutan sinne, pois täältä, ostan taas gardenian, joka pian kuoleskelee itsensä loppuun malttamatta keskittyä oleellisempiin asioihin, kuten uusien nuppujen lykkäämiseen. Odotan jasmiinieni kukkimista, suren kamelian pudonnutta nuppua.
"Olen tunteisiini maanisesti suhtautuva hullu", kirjoitan yksityiskirjeenvaihdossa. Ei, ei oikeastaan maanisesti. Mutta kunnioittaen, niiden suuruuden ja ehdottomuuden, niiden kehollisen suoruuden edessä hämmentyen. Että on kaksi viikkoa saamatta ruokaa oikein alas on vakava asia, samoin unettomuus. Olen tosikko, joka ei usko totuuteen yksikkömuodossa.
Ne harvat ihmiset, jotka tietävät eromme syistä kaiken oleellisen, pyörittävät päätään hämmentyneenä. He eivät ymmärrä, miten tilanteen voi jäsentää tällä tavalla. "On varmasti jotain muutakin", he sanovat. Mutta ei, muuta ei ole. En ole vielä kantanut kellarista punaista pientä matkalaukkuani, mutta on aivan varmaa, että ensimmäiseksi pakkaan siihen valkoisen yöpaitani, Bachelardin Tilan poetiikan ja Deweyn Art as Experiencen. Ja steppikengät.
Käytännön järjestelyt kivistävät päätäni epäolennaisuudessaan. On tärkeämpää luoda oikeanlainen symbolinen tila, oikeanlainen mielentila, jotta osaa kävellä edelleen selkä suorana, itsestään ylpeänä ja ketään satuttamatta. "Kannat itsesi", sanoo Kissa. Kantaa vai pitää vai ainoastaan unohtaa? Mieltää oikein rinne, meri, kirkko, talo, punaiset portaat, jalat askelmilla, käsi kupin alla tukien, sanat.
Sanat.
Nyt en enää käske niitä kiusaamasta. En oleta niiden vaikeuttavan mitään. Olen syyttänyt niitä, kun olisi pitänyt syyttää jotain muuta. Sanat ovat viattomia, valkopukuisia lapsia, jotka menevät minne niiden käsketään mennä, venkoilevat välillä tavan vuoksi tai kauhun vuoksi, mutta ovat pohjimmiltaan kuuliaisia, koska niillä ei ole kokemusta takaisestaan. Niitä ei vaivaa nälkä, jano, väsymys, kaipaus, hätä, rohkeus. Niillä ei ole intressejä. Ja silti, toisinaan, ne ovat elossa ja katsovat suoraan silmiin niin itsetiedottomina ja ehdottomina, että jokin tarina muuttuu kesken kaiken, ja on pakattava punainen matkalaukku.
Loikattava tietämättä, miten laskeudutaan ikään kuin painovoimaa ei olisi tai se ainakin armahtaisi tämän kehon silloin tällöin. Loikattava luottaen siihen, että jos tekee kuten kokee oikeaksi tehdä, jalat löytävät oikeanlaisen asennon rinteestä kehon painuessa suppuun alastulon myötä.
Elokuvassa balettiopettaja itkee. Hän on jäänyt jossain mielessä sinne, minne ei olisi pitänyt jäädä, hyppivien ja keinuvien pikkutyttöjen maailmaan. Tämä kohta on vaikein pysyä rauhallisena. Vuodet kuluvat, ja edelleen syömme uudenvuodenpäivällistä kujeillen ja hoikkina, kyyhkysmäisinä ja kauneudelle omistautuneina. Odotamme tanssikoulun esiintymisiä, joissa saamme juosta lavalle silmät säihkyen, sääret pitkinä ja hiukset kiiltävinä tummanpunaista taustaa vasten, silmät suurina ja mustina, huulet verenpunaisina näyttämömeikissä. Esittämään itseämme, se on. Sitä, mitä meistä muovataan ja mihin me menemme mukaan innolla. Me olemme osaamisestamme tohkeissamme, hiomme omissa asunnoissamme liikkeitämme viikkokausia, ja sitten loistamme ryhmänä. ("Taas sinä tungit eturiviin", sanoo äiti. En tiedä, onko äiti lukenut myös Desmond Morrisit, ja onko hän Desmond Morrisin kanssa samaa mieltä siitä, että maksusta esitetty tanssi on yksi kaupallisen erotiikan muodoista.)
Matkalla kämpille Kissa sanoo, että elokuvaan on helppo eläytyä, vaikkei koskaan olekaan ollut tyttö. Olen samaa mieltä: elokuva ei kerro vain tyttöydestä vaan elämästä ylipäänsä. Siitä, kuinka ihmistä sysitään vaiheesta toiseen, ja miten siirtyminen yhdestä lettinauhan väristä toiseen karsii osan yrittäjistä, kuinka joku karkaa ohjelmasta paniikissa ja toinen uhmassa, miten muutosta odottaa kuumeisen malttamattomana ja vain aavistellen, mitä se saattaisi tarkoittaa.
Yhdessä nettiarvostelussa on lause: "Kun seksuaalisuus herää, ei viattomuus ole enää mahdollista."
Eikö? Olen totaalisesti toista mieltä. (Sillä eikö täysin hereillä oleva ole tietyssä mielessä niin viaton kuin mahdollista - täysin kyvytön laskelmoimaan?) Eivätkö opettaja-madamoisellet muka ole palanneet viattomuuteen? Ja eikö se ole juuri se, mistä he kärsivät ja mitä eivät tytöilleen tahdo? "Ettei hänestä tulisi sellaisia kuin meistä...", sanoo toinen madamoiselle toiselle.
En kertakaikkisesti pääse irti ajatuksesta, että tämä elokuva on katsottava usempia kertoja. Näen siitä untakin. Aamulla menen vaatekaapille ja nostan esiin valkoisen ohuen puuvillayöpaitani ja silmäilen sitä uteliaana. Sain sen syksynä, jolloin aloin seurustella Kissan kanssa. Syksynä, jolloin loikkasin edellisen kerran heittäytyen tyhjän varaan epävarmana siitä, onko teoillani ajallista jatkuvuutta. Sellaisina hetkinä ihminen on viaton ja nimenomaan seksuaalisuutensa takia: sille ei voi mitään, siitä ei ehdi edes olla tietoinen. Jotain tapahtuu, ja se tuntuu niin suurelta, ettei sitä vastaan voi hangoitella mitenkään. Jossain mielessä rakastuminen ja burn out ovat samanlaisia. (Kuten Mead sanoo: Voimme valita ammattimme jne. mutta "we fall in love". Eikö myös burn outiin pudota? Tietenkin putoamisia edeltää yleensä varomattomuus - mutta eikö varomattomuuskin ole yksi viattomuuden muodoista, iloinen hyppelehtiminen aavistamatta, muistamatta aavistaa?) Aion käyttää tänä talvena tuota yöpaitaa pitkästä aikaa. Nyt se tuntuu sopivalta, pitkästä aikaa.
Mietin erästä huomiota, jonka taisin laittaa erääseen kommenttilaatikkoonkin. En muista, mistä tämän luin, mutta jostain kuitenkin: neitsyt-sanan varhaisin käyttö ei ole viitannut seksuaaliseen koskemattomuuteen vaan siihen, että nainen ei ole kuulunut sielultaan kellekään miehelle (tai miksei myös naiselle), ei ole ollut kenenkään omaisuutta. Itse luin sen jo silloin siten, että neitsyt ei ole itsensäkään omaisuutta. Jonkinlainen maailmaanuppoutumisen tila, siis, kulkemisen ja katsomisen tila, joka vaikuttaa vapaalta muttei ole sitä. En voi olla ajattelematta riemuani siitä, että uudessa kodissani voin juosta timesteppejä ja pyöriä piruetteja tuntikausia kenenkään huomauttamatta, ettei tuossa kaikessa ole mitään järkeä - kolmikymmenvuotiaalle. (Kohta kolmekymmentäyksi, ala-asteikäisen ylpeydellä.)
On siinä järkeä, jos katsoo, mitä siitä luopuminen tarkoittaisi.
Katselen kirjoja hyllyssä, mietin, kuinka paljon niistä otan mukaani. Kuuntelen Chopinin valsseja, rakastan niiden kepeyttä, joka on näennäistä. Vyötärön yläpuolelle suorana nostettu jalka näyttää painottomalta, mutta jalat painavat useita kiloja, ja alavatsan lihakset pingottuvat, ristiselkä tahtoisi mukaan liikkeeseen, eikä sitä voi sallia, sillä silloin jalka ei enää näytä painottomalta. Huvitun taas vakioaiheestani, yrityksestä käyttäytyä kuin painovoima ei vaikuttaisi kehoon lainkaan.
Valkoisiin puetut tytöt vehreydessä ja auringonkilossa ovat jasmiininkukkia, gardenioita ja kamelioita. Kun muutan sinne, pois täältä, ostan taas gardenian, joka pian kuoleskelee itsensä loppuun malttamatta keskittyä oleellisempiin asioihin, kuten uusien nuppujen lykkäämiseen. Odotan jasmiinieni kukkimista, suren kamelian pudonnutta nuppua.
"Olen tunteisiini maanisesti suhtautuva hullu", kirjoitan yksityiskirjeenvaihdossa. Ei, ei oikeastaan maanisesti. Mutta kunnioittaen, niiden suuruuden ja ehdottomuuden, niiden kehollisen suoruuden edessä hämmentyen. Että on kaksi viikkoa saamatta ruokaa oikein alas on vakava asia, samoin unettomuus. Olen tosikko, joka ei usko totuuteen yksikkömuodossa.
Ne harvat ihmiset, jotka tietävät eromme syistä kaiken oleellisen, pyörittävät päätään hämmentyneenä. He eivät ymmärrä, miten tilanteen voi jäsentää tällä tavalla. "On varmasti jotain muutakin", he sanovat. Mutta ei, muuta ei ole. En ole vielä kantanut kellarista punaista pientä matkalaukkuani, mutta on aivan varmaa, että ensimmäiseksi pakkaan siihen valkoisen yöpaitani, Bachelardin Tilan poetiikan ja Deweyn Art as Experiencen. Ja steppikengät.
Käytännön järjestelyt kivistävät päätäni epäolennaisuudessaan. On tärkeämpää luoda oikeanlainen symbolinen tila, oikeanlainen mielentila, jotta osaa kävellä edelleen selkä suorana, itsestään ylpeänä ja ketään satuttamatta. "Kannat itsesi", sanoo Kissa. Kantaa vai pitää vai ainoastaan unohtaa? Mieltää oikein rinne, meri, kirkko, talo, punaiset portaat, jalat askelmilla, käsi kupin alla tukien, sanat.
Sanat.
Nyt en enää käske niitä kiusaamasta. En oleta niiden vaikeuttavan mitään. Olen syyttänyt niitä, kun olisi pitänyt syyttää jotain muuta. Sanat ovat viattomia, valkopukuisia lapsia, jotka menevät minne niiden käsketään mennä, venkoilevat välillä tavan vuoksi tai kauhun vuoksi, mutta ovat pohjimmiltaan kuuliaisia, koska niillä ei ole kokemusta takaisestaan. Niitä ei vaivaa nälkä, jano, väsymys, kaipaus, hätä, rohkeus. Niillä ei ole intressejä. Ja silti, toisinaan, ne ovat elossa ja katsovat suoraan silmiin niin itsetiedottomina ja ehdottomina, että jokin tarina muuttuu kesken kaiken, ja on pakattava punainen matkalaukku.
Loikattava tietämättä, miten laskeudutaan ikään kuin painovoimaa ei olisi tai se ainakin armahtaisi tämän kehon silloin tällöin. Loikattava luottaen siihen, että jos tekee kuten kokee oikeaksi tehdä, jalat löytävät oikeanlaisen asennon rinteestä kehon painuessa suppuun alastulon myötä.
Botaninen paratiisi - ihmiset ideologisina puutarhoina
Poliittinen on henkilökohtaista - vai uskaltaako joku olla eri mieltä?
lauantai 12. marraskuuta 2005
Kirjastossa
Leikin töissä runokoneen pantoumtoiminnolla. Läiskäisen hakutermiksi itseni ja paikan, jossa istun.
Että vain luen ja luen, Vaikka Pitäisi tehdä Sitä
To the 59 already displayed. If you like, you can .Kävinkin
Kirjastossa käydessä. - Veloena. posted
Displayed. If you like, you can .Kävinkin tänään kirjastossa
To the 59 already displayed. If you like, you can .Kävinkin
Tietoa kirjastossa, koulussa, luennoillaan,
Displayed. If you like, you can .Kävinkin tänään kirjastossa
Tiramisu · TuoToi · Tämä on minun! Vatsarintaliike
Tietoa kirjastossa, koulussa, luennoillaan,
Kaksi kirjaa jotka Olen uusinut (netin kautta) jo maksimit
Tiramisu · TuoToi · Tämä on minun! Vatsarintaliike
Minyaweb · benrope · maalainen
Kaksi kirjaa jotka Olen uusinut (netin kautta) jo maksimit
Kirjastossa käydessä. - Veloena. posted
Minyaweb · benrope · maalainen
Että vain luen ja luen, Vaikka Pitäisi tehdä Sitä
Että vain leikin koneella, vaikka Pitäisi Tehdä Sitä. Jaa-a. No, aloitan Sen.
Se tarkoittaa, että olen hetken varsin huono asiakaspalvelija. Hajamielinen, hymähtelevä, eilisen illan puolihysteerisestä nauramisesta vielä väsynyt. Ihmeissään siitä, kuinka nuoria ihmisiä on olemassa ja kuinka saattaa kulua vuosia, ennen kuin läheiset ystävät kertovat toisilleen suurista asioista, itsemurhayrityksistä ja seksuaalisista suuntautumisistaan. Jollain tavalla levollinen, vaikka puhummekin liian myöhään ja meinaan nukahtaa satulaan pyöräillessäni Käpylään, jossa vuorostaan Kissa haluaa puhua edelleen, vaikka aamulla on työ.
Istumme pitkään eräässä ravintolassa, lasit eivät oikein vaju, kun puhumme niin paljon. Kun mainitsen ohimennen joillekin puolitutuille olevani yhdentoista vuoden jälkeen sinkkuna taas, he pyörittävät silmiään ihmeissään. Huomaan, etten osaa olla ravintolassa nytkään. Suhteessa ajattelin, että se johtuu vain siitä, että seksuaalitalous turvattuna ravintoloilla ei ole mitään tarjottavaa, mutta ehkä kyse on jostain perustavammasta: en pidä siitä, että musiikin yli huutaessa ääni pettää. En pidä tupakansavusta. Ihmiset näyttävät kaikki niin eristyneiltä, heiluvat omissa universumeissaan, bilelaitettuina, tarkkailevat tarkkailemistaan. Ehkä heitä ärsyttävät samat asiat, en tiedä. Kämpillä on pakko mennä heti suihkuun. Haluaisin kirjoittaa "kotona", mutta en voi, koska se kuulostaa väärältä.
Olen kirjastossa ja en ole, koska asiakkaita on tällaisena hämäränä marraskuisena päivänä liian vähän eivätkä he onnistu pitämään mielenkiintoani suunnattuna tässäolemiseen. (Kirjoitan melkein täsmäolemiseen, sekin olisi hyvä termi johonkin tekniseen sanastoon.) Olen eilisessä illassa ja toisaalta tässä illassakin, menemme katsomaan Innocencea Kissan kanssa. Kissa haluaisi viedä minut myös syömään Kuurnaan, mutta haluan mieluummin nukkua ja lukea runoja. Ja pakata tavaroitani laatikoihin.
"Älä viitsi", sanoo Kissa aina kun alan puhua siitä, kuka saa minkäkin levyn tai kirjan. "Ei vielä."
Ehkä me jaamme tavarat jouluna. Lahjoja, lahjoja. Ehkä otan mukaan vain ne musiikkini, joita Kissa joka tapauksessa inhoaa, ja runokirjat, joita hän ei lue. Steppikengät, vaatteet. Jasmiinit ja kamelian. Kamelia pudottaa nuppunsa siirrossa, se on helppo ennakoida. Tänä talvena ei tule ihmeellistä, avautuvaa kameliakauneutta.
On ihmeellistä, miten koskettava marraskuukin on. Miten lauha ilma, on hyvä pyöräillä ja hengittää. Piirrän post-it -lapuille Passifloria, Ipomoeoja ja Daturoita, soitan paperiskaaloja yhtä kuvitusta varten. Maanantaina ostan tussin ja alan tosissani. Kollega kysyy, mitä nuo nimet tarkoittavat. "Ääähm, kärsimyskukkia, hulluruohoja", aloitan tajuten kuulostavani eroni seurauksena henkisesti nurin tuiskahtaneelta. Onneksi ovat sentään Ipomoeat. "Ja päivänsiniä", lopetan.
Passiflora ja Ipomoea ovat minullekin rakkaita. Luulen, että Passiflora caerulea heittää veivinsä Kissan hoteissa. Ei se mitään. Vapauteen se kuuluisikin, kasvatin sen kahdesta siemenestä kymmenen vuotta sitten, ja sen kuuluisi saada peittää aitaa jossain lämpimämmässä maassa, ei kituuttaa Käpylässä venyen pituutta ja kiskoen kattolamppua sokeripaloineen alas. Olen samastunut liikaa huonekasveihin, tajuan, siemenestä kasvatettuihin kivuliaisiin primadonniin, jotka tahtoisivat paahdetta eivätkä hämärää.
Ipomoea alba kuoli jo viime talvena. Niitä oli monta, ihanat kuunkierrot. Jo se nimi: Ipomoea alba, Ipomoea bona-nox. Tuli vain yksi kukka, mutta sen tuoksu oli koko kylvö- ja koulimisrumban arvoinen. Olisin mielelläni jäänyt nuuhkimaan sitä vuosiksi, mutta sellainen ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, ihmisen hajuaisti on siitä ikävä, että muutamassa minuutissa se turtuu. En olisi siten haistanut parin minuutin kuluttua enää mitään, vaikka olisin tunkenut pääni kasvin sisään. Käärmeiden laita on toisin: ne puhdistavat kielensä hajuista ja pysyvät siten niille valppaina jatkuvasti.
Mitähän olinkaan kirjoittamassa?
Ai niin, sitä minä vaan, etten aina kyllä ymmärrä ajatusta työn terapeuttisesta vaikutuksesta.
Että vain luen ja luen, Vaikka Pitäisi tehdä Sitä
To the 59 already displayed. If you like, you can .Kävinkin
Kirjastossa käydessä. - Veloena. posted
Displayed. If you like, you can .Kävinkin tänään kirjastossa
To the 59 already displayed. If you like, you can .Kävinkin
Tietoa kirjastossa, koulussa, luennoillaan,
Displayed. If you like, you can .Kävinkin tänään kirjastossa
Tiramisu · TuoToi · Tämä on minun! Vatsarintaliike
Tietoa kirjastossa, koulussa, luennoillaan,
Kaksi kirjaa jotka Olen uusinut (netin kautta) jo maksimit
Tiramisu · TuoToi · Tämä on minun! Vatsarintaliike
Minyaweb · benrope · maalainen
Kaksi kirjaa jotka Olen uusinut (netin kautta) jo maksimit
Kirjastossa käydessä. - Veloena. posted
Minyaweb · benrope · maalainen
Että vain luen ja luen, Vaikka Pitäisi tehdä Sitä
Että vain leikin koneella, vaikka Pitäisi Tehdä Sitä. Jaa-a. No, aloitan Sen.
Se tarkoittaa, että olen hetken varsin huono asiakaspalvelija. Hajamielinen, hymähtelevä, eilisen illan puolihysteerisestä nauramisesta vielä väsynyt. Ihmeissään siitä, kuinka nuoria ihmisiä on olemassa ja kuinka saattaa kulua vuosia, ennen kuin läheiset ystävät kertovat toisilleen suurista asioista, itsemurhayrityksistä ja seksuaalisista suuntautumisistaan. Jollain tavalla levollinen, vaikka puhummekin liian myöhään ja meinaan nukahtaa satulaan pyöräillessäni Käpylään, jossa vuorostaan Kissa haluaa puhua edelleen, vaikka aamulla on työ.
Istumme pitkään eräässä ravintolassa, lasit eivät oikein vaju, kun puhumme niin paljon. Kun mainitsen ohimennen joillekin puolitutuille olevani yhdentoista vuoden jälkeen sinkkuna taas, he pyörittävät silmiään ihmeissään. Huomaan, etten osaa olla ravintolassa nytkään. Suhteessa ajattelin, että se johtuu vain siitä, että seksuaalitalous turvattuna ravintoloilla ei ole mitään tarjottavaa, mutta ehkä kyse on jostain perustavammasta: en pidä siitä, että musiikin yli huutaessa ääni pettää. En pidä tupakansavusta. Ihmiset näyttävät kaikki niin eristyneiltä, heiluvat omissa universumeissaan, bilelaitettuina, tarkkailevat tarkkailemistaan. Ehkä heitä ärsyttävät samat asiat, en tiedä. Kämpillä on pakko mennä heti suihkuun. Haluaisin kirjoittaa "kotona", mutta en voi, koska se kuulostaa väärältä.
Olen kirjastossa ja en ole, koska asiakkaita on tällaisena hämäränä marraskuisena päivänä liian vähän eivätkä he onnistu pitämään mielenkiintoani suunnattuna tässäolemiseen. (Kirjoitan melkein täsmäolemiseen, sekin olisi hyvä termi johonkin tekniseen sanastoon.) Olen eilisessä illassa ja toisaalta tässä illassakin, menemme katsomaan Innocencea Kissan kanssa. Kissa haluaisi viedä minut myös syömään Kuurnaan, mutta haluan mieluummin nukkua ja lukea runoja. Ja pakata tavaroitani laatikoihin.
"Älä viitsi", sanoo Kissa aina kun alan puhua siitä, kuka saa minkäkin levyn tai kirjan. "Ei vielä."
Ehkä me jaamme tavarat jouluna. Lahjoja, lahjoja. Ehkä otan mukaan vain ne musiikkini, joita Kissa joka tapauksessa inhoaa, ja runokirjat, joita hän ei lue. Steppikengät, vaatteet. Jasmiinit ja kamelian. Kamelia pudottaa nuppunsa siirrossa, se on helppo ennakoida. Tänä talvena ei tule ihmeellistä, avautuvaa kameliakauneutta.
On ihmeellistä, miten koskettava marraskuukin on. Miten lauha ilma, on hyvä pyöräillä ja hengittää. Piirrän post-it -lapuille Passifloria, Ipomoeoja ja Daturoita, soitan paperiskaaloja yhtä kuvitusta varten. Maanantaina ostan tussin ja alan tosissani. Kollega kysyy, mitä nuo nimet tarkoittavat. "Ääähm, kärsimyskukkia, hulluruohoja", aloitan tajuten kuulostavani eroni seurauksena henkisesti nurin tuiskahtaneelta. Onneksi ovat sentään Ipomoeat. "Ja päivänsiniä", lopetan.
Passiflora ja Ipomoea ovat minullekin rakkaita. Luulen, että Passiflora caerulea heittää veivinsä Kissan hoteissa. Ei se mitään. Vapauteen se kuuluisikin, kasvatin sen kahdesta siemenestä kymmenen vuotta sitten, ja sen kuuluisi saada peittää aitaa jossain lämpimämmässä maassa, ei kituuttaa Käpylässä venyen pituutta ja kiskoen kattolamppua sokeripaloineen alas. Olen samastunut liikaa huonekasveihin, tajuan, siemenestä kasvatettuihin kivuliaisiin primadonniin, jotka tahtoisivat paahdetta eivätkä hämärää.
Ipomoea alba kuoli jo viime talvena. Niitä oli monta, ihanat kuunkierrot. Jo se nimi: Ipomoea alba, Ipomoea bona-nox. Tuli vain yksi kukka, mutta sen tuoksu oli koko kylvö- ja koulimisrumban arvoinen. Olisin mielelläni jäänyt nuuhkimaan sitä vuosiksi, mutta sellainen ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, ihmisen hajuaisti on siitä ikävä, että muutamassa minuutissa se turtuu. En olisi siten haistanut parin minuutin kuluttua enää mitään, vaikka olisin tunkenut pääni kasvin sisään. Käärmeiden laita on toisin: ne puhdistavat kielensä hajuista ja pysyvät siten niille valppaina jatkuvasti.
Mitähän olinkaan kirjoittamassa?
Ai niin, sitä minä vaan, etten aina kyllä ymmärrä ajatusta työn terapeuttisesta vaikutuksesta.
perjantai 11. marraskuuta 2005
Katumisesta
"Oletko varma, ettei sinua ala kaduttaa?" kysyy moni.
Mistä ylipäänsä voi olla varma? On opittava, ei riuduttava. Ja silti, kadunhan minäkin asioita. Esimerkiksi, kadun sitä, etten vetänyt junan hätäjarrusta melko tasan yhdeksän vuotta sitten, kun istumme Madrid-Lissabon-radalla ja juna kolkuttaa hitaasti kohti risteysasemaa ja näen ikkunasta unettomana hieman aamu-utuiseen ulkoilmaan kuikuillessani appelsiinit oransseina ja painavina puussa, samanlaisessa jota kasvatan siemenestä ikkunalaudalla.
Olisin vetänyt hätäjarrusta, juna olisi nytkähtänyt, matkatavarat olisivat putoilleet käytäville, skrii olisivat sanoneet kiskoille kesken vauhtia lukittuvat pyörät ("Ei vauhti tapa vaan äkkipysäys", sanoo tanssinopettaja ja valitsee kappaleen, jossa on vieläkin nopeampi tempo ja jalat melkein irtovat sokistaan trrutumtsäkätäk), hankautuvan metallin haju olisi noussut matkustamoon. "Mitä sä teet?" olisi Kissa kysynyt, puoliksi suusta juotu olutpullo kädessä, olutta lattialla ja polvilla.
"Menen appelsiinitarhaan", olisin sanonut. Olisin avannut vaunun oven, haistellut kosteuden ja appelsiinit. Kosteus kantaa tuoksuja - pouta on pahasta muulle kuin paahtoihon tuoksulle. Tuuli olisi ollut lempeä, samanlainen kuin tänä aamuna töihin pyöräillessä. "Olet tullut hulluksi", olisi Kissa sanonut. Olisin ravistanut päätäni, itsepäisesti ja iloisena appelsiineista. Olisin loikannut alimmalta portaalta maan tasolle, maahan, riisunut kengät ja sukat (haisevat luonnonkuituiset kengissä nukkuneet yliyönsukat) ja kävellyt jokaiseen askeleeseen keskittyen kadotettuani kuitueristeet itseni ja karhean pinnan väliltä. Kadonnut puiden väliin askeleina ja appelsiineina.
Mutta ei.
Istun junassa, appelsiinitarha vilahtaa ohi. "Näitkö?" kysyn. "Appelsiineja, puissaan."
Kadunko muutakin? En osaa muistaa. En osaa katua sitä, etten koskaan jaksanut harjoitella tarpeeksi balettia, pianonsoittoa ja taitoluistelua. Äiti, prinsessat ovat ladylike eivätkä tahdo soittaa rumpuja jaloin. En osaa katua sitäkään, etten opetellut kilpailumentaliteettia niissä monissa kohdin, joissa minulle luotiin sille soveltuva oppimisympäristö. Enkä sitä, että olen edelleen laiska venyttäjä ja totean liian nopeasti altaassa, jalkani puoleen notkistuen, että takareisi on jo riittävän pitkä, nyt muihin toimiin, pyrähtelemään, loikkimaan veden läpi pohjelihasten uudelleenlietsotusta voimasta kehollani riemuiten.
Tätäkään en muistaisi, tätä appelsiini-iloa, ellei Morbidi Ystävätär kirjoittaisi mangopuustaan. Kadun kummallisia asioita ja ehkä liian vähän. Katselen eteenpäin ja ylöspäin. Tuntuu hyvältä muuttaa mäenharjalle pitkästä aikaa. Tuollaisilla seikoilla on merkitystä: olen elänyt laaksossa monet vuodet, vaikka mielessäni asun tietenkin korkealla ja näen kauas, seurustellen enemmän lintujen kuin kalojen kanssa. Haluan asunnon olevan korkeampi kuin leveä, ainakin pari sellaista tilaa on oltava: tilaa, joissa voi hengittää ylöspäin katsellen.
(Välihuomautus: Tänään kirjoittajapiiri kokoontuu ensimmäistä kertaa ja se on hirvittävän jännittävää.)
Nyt kun sallin itselleni lempeän ja tuntikirjastotyöntekijälle soveliaan vaitonaisen katumusharjoituksen, en aio katua yhtään huikentelevaista enkä kärsimätöntä piirrettä tai tekoa. Sen sijaan sallin katumuksen kaikesta siitä, mitä olen halunnut tehdä täysin mielipuolisen oloisesti, kenenkään muun näitä asioita tukematta, ja kuitenkin jättänyt tekemättä silkasta omalaatuiseksi leimaantumisen pelosta tai moraalisesta turhamaisuudesta. En kadu hyviä ja järkeviä asioita, jotka olen tehnyt velvollisuudentuntoisesti, ei. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Miksei voisi olla yhtä aikaa velvollisuudentuntoinen ja huikentelevainen? Mutta kadun kaikkea sitä fantastista ja hullua, jonka olisin tehnyt, jos - , mutten tehnyt.
Leikin katumista ohimenevästi, lempeästi, hieman itseäni säälien, kuulostellen, minkälaista ääntä katumus pitää. Epämääräistä rapinaa, korkeintaan. Samalla olen onnellinen siitä, että kaikissa niissä huimapäisyyksissä, jotka tein ja joiden tekemättömyyttä minun ei siten tarvitse katua (kuten ei myöskään niiden tekemistä, vaikka aika moni niistä päätyikin täysin absurdeihin ja kivuliaisiin olotiloihin), ei ole käynyt pahemmin. Ei ole käynyt niin, että osaisin katua tekemisiäni kroonisesti.
Osaan surra ja olla myötätuntoinen tilanteessa, keinuttaa surullisia sylissäni, osaan hukuttautua parkuvaan ja polvilleenlysähtävään, vapisevaan itsesääliin, osaan itkeä keittolautasellisen suolaista nestettä oikeasta narusta kiskaistaessa. (Ongintakoju, sepä se. Palkintoina hihitystä ja lautasellisia kyynelnestettä, satunnaisia lauseita ja hämmennyksen ilme.) Osaan riemuita ja unelmoida ja puuhastella, jakaa kuulumisia ja halauksia. Mutta että katua, ei.
Kadun silti niitä appelsiineja. Kun seuraava ihminen kysyy, olenko varma, etten ala katua, että muutan mäenharjalle, luulen ajattelevani appelsiineja ja hätäjarrua, nyt kun se kerran nousi mieleen. Keskusteleminen on sillä tavalla hankalaa, että käsitteiden lähentyminen vie liikaa aikaa. Luulen, että ne puhuvat muusta kuin halusta kiskaista hätäjarrusta kaikkien ystävien tyrmistykseksi ja omaksi täyttymyksekseen. En pidä sanasta täyttymys, mutten keksi parempaakaan. Ei ole kyse mielihaluista eikä pakkomielteistä eikä mistään hienovireisen esteettisestä. Katumus, täyttymys. Musmys.
En oikein osaa tätä leikkiä.
Mistä ylipäänsä voi olla varma? On opittava, ei riuduttava. Ja silti, kadunhan minäkin asioita. Esimerkiksi, kadun sitä, etten vetänyt junan hätäjarrusta melko tasan yhdeksän vuotta sitten, kun istumme Madrid-Lissabon-radalla ja juna kolkuttaa hitaasti kohti risteysasemaa ja näen ikkunasta unettomana hieman aamu-utuiseen ulkoilmaan kuikuillessani appelsiinit oransseina ja painavina puussa, samanlaisessa jota kasvatan siemenestä ikkunalaudalla.
Olisin vetänyt hätäjarrusta, juna olisi nytkähtänyt, matkatavarat olisivat putoilleet käytäville, skrii olisivat sanoneet kiskoille kesken vauhtia lukittuvat pyörät ("Ei vauhti tapa vaan äkkipysäys", sanoo tanssinopettaja ja valitsee kappaleen, jossa on vieläkin nopeampi tempo ja jalat melkein irtovat sokistaan trrutumtsäkätäk), hankautuvan metallin haju olisi noussut matkustamoon. "Mitä sä teet?" olisi Kissa kysynyt, puoliksi suusta juotu olutpullo kädessä, olutta lattialla ja polvilla.
"Menen appelsiinitarhaan", olisin sanonut. Olisin avannut vaunun oven, haistellut kosteuden ja appelsiinit. Kosteus kantaa tuoksuja - pouta on pahasta muulle kuin paahtoihon tuoksulle. Tuuli olisi ollut lempeä, samanlainen kuin tänä aamuna töihin pyöräillessä. "Olet tullut hulluksi", olisi Kissa sanonut. Olisin ravistanut päätäni, itsepäisesti ja iloisena appelsiineista. Olisin loikannut alimmalta portaalta maan tasolle, maahan, riisunut kengät ja sukat (haisevat luonnonkuituiset kengissä nukkuneet yliyönsukat) ja kävellyt jokaiseen askeleeseen keskittyen kadotettuani kuitueristeet itseni ja karhean pinnan väliltä. Kadonnut puiden väliin askeleina ja appelsiineina.
Mutta ei.
Istun junassa, appelsiinitarha vilahtaa ohi. "Näitkö?" kysyn. "Appelsiineja, puissaan."
Kadunko muutakin? En osaa muistaa. En osaa katua sitä, etten koskaan jaksanut harjoitella tarpeeksi balettia, pianonsoittoa ja taitoluistelua. Äiti, prinsessat ovat ladylike eivätkä tahdo soittaa rumpuja jaloin. En osaa katua sitäkään, etten opetellut kilpailumentaliteettia niissä monissa kohdin, joissa minulle luotiin sille soveltuva oppimisympäristö. Enkä sitä, että olen edelleen laiska venyttäjä ja totean liian nopeasti altaassa, jalkani puoleen notkistuen, että takareisi on jo riittävän pitkä, nyt muihin toimiin, pyrähtelemään, loikkimaan veden läpi pohjelihasten uudelleenlietsotusta voimasta kehollani riemuiten.
Tätäkään en muistaisi, tätä appelsiini-iloa, ellei Morbidi Ystävätär kirjoittaisi mangopuustaan. Kadun kummallisia asioita ja ehkä liian vähän. Katselen eteenpäin ja ylöspäin. Tuntuu hyvältä muuttaa mäenharjalle pitkästä aikaa. Tuollaisilla seikoilla on merkitystä: olen elänyt laaksossa monet vuodet, vaikka mielessäni asun tietenkin korkealla ja näen kauas, seurustellen enemmän lintujen kuin kalojen kanssa. Haluan asunnon olevan korkeampi kuin leveä, ainakin pari sellaista tilaa on oltava: tilaa, joissa voi hengittää ylöspäin katsellen.
(Välihuomautus: Tänään kirjoittajapiiri kokoontuu ensimmäistä kertaa ja se on hirvittävän jännittävää.)
Nyt kun sallin itselleni lempeän ja tuntikirjastotyöntekijälle soveliaan vaitonaisen katumusharjoituksen, en aio katua yhtään huikentelevaista enkä kärsimätöntä piirrettä tai tekoa. Sen sijaan sallin katumuksen kaikesta siitä, mitä olen halunnut tehdä täysin mielipuolisen oloisesti, kenenkään muun näitä asioita tukematta, ja kuitenkin jättänyt tekemättä silkasta omalaatuiseksi leimaantumisen pelosta tai moraalisesta turhamaisuudesta. En kadu hyviä ja järkeviä asioita, jotka olen tehnyt velvollisuudentuntoisesti, ei. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Miksei voisi olla yhtä aikaa velvollisuudentuntoinen ja huikentelevainen? Mutta kadun kaikkea sitä fantastista ja hullua, jonka olisin tehnyt, jos - , mutten tehnyt.
Leikin katumista ohimenevästi, lempeästi, hieman itseäni säälien, kuulostellen, minkälaista ääntä katumus pitää. Epämääräistä rapinaa, korkeintaan. Samalla olen onnellinen siitä, että kaikissa niissä huimapäisyyksissä, jotka tein ja joiden tekemättömyyttä minun ei siten tarvitse katua (kuten ei myöskään niiden tekemistä, vaikka aika moni niistä päätyikin täysin absurdeihin ja kivuliaisiin olotiloihin), ei ole käynyt pahemmin. Ei ole käynyt niin, että osaisin katua tekemisiäni kroonisesti.
Osaan surra ja olla myötätuntoinen tilanteessa, keinuttaa surullisia sylissäni, osaan hukuttautua parkuvaan ja polvilleenlysähtävään, vapisevaan itsesääliin, osaan itkeä keittolautasellisen suolaista nestettä oikeasta narusta kiskaistaessa. (Ongintakoju, sepä se. Palkintoina hihitystä ja lautasellisia kyynelnestettä, satunnaisia lauseita ja hämmennyksen ilme.) Osaan riemuita ja unelmoida ja puuhastella, jakaa kuulumisia ja halauksia. Mutta että katua, ei.
Kadun silti niitä appelsiineja. Kun seuraava ihminen kysyy, olenko varma, etten ala katua, että muutan mäenharjalle, luulen ajattelevani appelsiineja ja hätäjarrua, nyt kun se kerran nousi mieleen. Keskusteleminen on sillä tavalla hankalaa, että käsitteiden lähentyminen vie liikaa aikaa. Luulen, että ne puhuvat muusta kuin halusta kiskaista hätäjarrusta kaikkien ystävien tyrmistykseksi ja omaksi täyttymyksekseen. En pidä sanasta täyttymys, mutten keksi parempaakaan. Ei ole kyse mielihaluista eikä pakkomielteistä eikä mistään hienovireisen esteettisestä. Katumus, täyttymys. Musmys.
En oikein osaa tätä leikkiä.
torstai 10. marraskuuta 2005
Korkea katto
Portaat ovat punaiset, katto korkealla. Asunnossa on piano ja tarpeeksi tilaa kirjoille. Ikkunoita, pesukone, lasinen suihkukoppi. Kirjoituspöytää ei ole, mutta onhan minulla tiikkiviiluiseni, otan sen mukaan. Katsomme kaapeliliitännän paikan, laskeskelen koneen ja modeemin vuokraa.
"Ihana", sanon Hoolle. Helpotus lyö polvissa loukkua. "Voi että mä olen onnellinen."
Kun kävelemme ensin Suomalaiseen Kirjakauppaan ja siitä eteenpäin Sibelius-Akatemialle allekirjoittamaan vuokrasopimusta, tuuli tempaa sopimuspaperin (3,30 euroa yhdestä lomakkeesta!) mukaansa kahdesti: sekä tavaratalon että Akatemian kulmalla. Sopimus lentää ohuessa muovikassissaan nurkan taakse ja syöksymme kiljuen sen perässä, ja sitten nauramme kyyneleet silmissä. Ihminen, rationaalinen eläin. Toisella kerralla pyörä kaatuu rytäkässä sen verran pahasti, että ohjaustanko jumahtaa vinoon enkä saa sitä enää väännettyä omin voimin suoraksi vaan ajan kotiin vinolla tangolla.
En tahtoisi polkea kotiin. Tai siis, minulla ei ole enää eikä vielä kotia siinä mielessä. Asunnokas, mutta koditon, kai niinkin voisi sanoa. En malttaisi odottaa paria viikkoa. Ei ole helppoa oleskella asunnossa, jossa tuntee olevansa menneisyydessä ja jossa pelkää jatkuvasti loukkaavansa ihmistä, jota ei tahtoisi loukata, mutta jota loukkaa joka tapauksessa toiveikkaasti hymyilemällä.
Silitän eläimiä surullisesti. Nyt ne eivät ole enää minua, Kissa ilmoittaa pitävänsä ne kaikki. Koirat eivät uskalla kuitenkaan asua katutasossa ja kissat karkaavat asunnosta, jossa ei ole tuulikaappia eikä rappua. Ja silti, eivätkö ne eläimet ole minua, kun minä olen niiden? Mitä olen ilman niitä? Irrallinen, epätodellinen. Ymmärrän kyllä, että Kissa haluaa ne kaikki. Minäkin haluaisin, ja tietysti eläinten on parasta jatkaa elämäänsä tutuissa ympyröissä, turvallisessa kodissaan. Kerran kodittomina olleella eläimellä on erityinen suhde turvallisuuden tunteeseen, niin hauras. Olen niin pahoillani siitä, että en jaksa enää täällä, Kissan kanssa. Niiden kanssa jaksaisin, mutta on mentävä. Eikä kukaan ystävä tunnu tajuavan, mikä erossa minua kaikista eniten surettaa.
Luen uudelleen ja uudelleen Szymborskan runon "Vietnam" (linkin takana viimeisenä runona). Siinä naiselta kysytään, onko tämä hänen kotikylänsä, mikä on nimensä, kauanko on piileskellyt ja niin edelleen. Mitään hän ei tiedä. Mutta kun kysytään: "Ovatko nuo sinun lapsiasi?", nainen vastaa: "Ovat."
Lohi makaa jalkojeni juuressa ja sanoo pehmeästi kurkur.
Ajattelen pala kurkussa, oikea käsi Lohen pehmeyttä tapaillen, korkeaa kattoa ja vanhan jazzin tahtiin tanssimista. Asunnossa voi stepata estoitta kengät jalassa, koska alakerran naapuria ei ole. Se tarkoittaa varmaankin sitä, että steppaan punaisilta portailta keittiöön ja takaisin, käytävää alaspäin putoava tyttö, joka ehtii ihmetellä kuvat ja kirjat, ja joskus tulee kevät, ja katto on korkealla.
Eikä kukaan sano minulle rakastavasti ja yhtä avoimesti kurkur. Kukaan ei osaa sanoa sitä samalla tavalla kuin Lohi, harmaa kolli, jota Kissa pitää kehitysvammaisena sen omalaatuisen käytöksen takia. Miksi jokaisen kissan pitäisi osata sähistä? Miksi niiden pitäisi kaikkien olla arvokkaita ja välinpitämättömiä?
Ehkä pakkaan Szymborskan jo laatikon pohjalle. En lue sitä, ja koetan elää nämä kaksi viikkoa samalla tavalla kuin Kissa haluaa ne elää: viimeisenä läheisyytenä pitkään aikaan. Kuuntelen uudestaan ja uudestaan Ellan ja Satchmon "They can't take that away from me"n. Onneksi sen jälkeen levyltä tulee "On the Sunny Side of the Street", ja kun surultani olen hidas, kuulen senkin ja minun on aivan pakko ottaa muutama timestep sukkasiltaan.
Kunhan pääsen korkean katon alle, hion tuskastani ääniä raudoin. Tuskaakin voi hymyillä, hyppiä ja pelleillä. Juosta rytmiä vastaan, mäjäyttää koko jalan lattiaan epärytmisesti ja keinahtaa siitä iloiseen valssiin jazzin päälle, juoksuttaa ylävartaloa vuoroin jalkojen päälle, vuoroin niiden eteen, hyppyyn kurkottuen. Tahtilajit ovat pelkkiä konventioita samalla tavoin kuin nimettävät tunteet.
"Ihana", sanon Hoolle. Helpotus lyö polvissa loukkua. "Voi että mä olen onnellinen."
Kun kävelemme ensin Suomalaiseen Kirjakauppaan ja siitä eteenpäin Sibelius-Akatemialle allekirjoittamaan vuokrasopimusta, tuuli tempaa sopimuspaperin (3,30 euroa yhdestä lomakkeesta!) mukaansa kahdesti: sekä tavaratalon että Akatemian kulmalla. Sopimus lentää ohuessa muovikassissaan nurkan taakse ja syöksymme kiljuen sen perässä, ja sitten nauramme kyyneleet silmissä. Ihminen, rationaalinen eläin. Toisella kerralla pyörä kaatuu rytäkässä sen verran pahasti, että ohjaustanko jumahtaa vinoon enkä saa sitä enää väännettyä omin voimin suoraksi vaan ajan kotiin vinolla tangolla.
En tahtoisi polkea kotiin. Tai siis, minulla ei ole enää eikä vielä kotia siinä mielessä. Asunnokas, mutta koditon, kai niinkin voisi sanoa. En malttaisi odottaa paria viikkoa. Ei ole helppoa oleskella asunnossa, jossa tuntee olevansa menneisyydessä ja jossa pelkää jatkuvasti loukkaavansa ihmistä, jota ei tahtoisi loukata, mutta jota loukkaa joka tapauksessa toiveikkaasti hymyilemällä.
Silitän eläimiä surullisesti. Nyt ne eivät ole enää minua, Kissa ilmoittaa pitävänsä ne kaikki. Koirat eivät uskalla kuitenkaan asua katutasossa ja kissat karkaavat asunnosta, jossa ei ole tuulikaappia eikä rappua. Ja silti, eivätkö ne eläimet ole minua, kun minä olen niiden? Mitä olen ilman niitä? Irrallinen, epätodellinen. Ymmärrän kyllä, että Kissa haluaa ne kaikki. Minäkin haluaisin, ja tietysti eläinten on parasta jatkaa elämäänsä tutuissa ympyröissä, turvallisessa kodissaan. Kerran kodittomina olleella eläimellä on erityinen suhde turvallisuuden tunteeseen, niin hauras. Olen niin pahoillani siitä, että en jaksa enää täällä, Kissan kanssa. Niiden kanssa jaksaisin, mutta on mentävä. Eikä kukaan ystävä tunnu tajuavan, mikä erossa minua kaikista eniten surettaa.
Luen uudelleen ja uudelleen Szymborskan runon "Vietnam" (linkin takana viimeisenä runona). Siinä naiselta kysytään, onko tämä hänen kotikylänsä, mikä on nimensä, kauanko on piileskellyt ja niin edelleen. Mitään hän ei tiedä. Mutta kun kysytään: "Ovatko nuo sinun lapsiasi?", nainen vastaa: "Ovat."
Lohi makaa jalkojeni juuressa ja sanoo pehmeästi kurkur.
Ajattelen pala kurkussa, oikea käsi Lohen pehmeyttä tapaillen, korkeaa kattoa ja vanhan jazzin tahtiin tanssimista. Asunnossa voi stepata estoitta kengät jalassa, koska alakerran naapuria ei ole. Se tarkoittaa varmaankin sitä, että steppaan punaisilta portailta keittiöön ja takaisin, käytävää alaspäin putoava tyttö, joka ehtii ihmetellä kuvat ja kirjat, ja joskus tulee kevät, ja katto on korkealla.
Eikä kukaan sano minulle rakastavasti ja yhtä avoimesti kurkur. Kukaan ei osaa sanoa sitä samalla tavalla kuin Lohi, harmaa kolli, jota Kissa pitää kehitysvammaisena sen omalaatuisen käytöksen takia. Miksi jokaisen kissan pitäisi osata sähistä? Miksi niiden pitäisi kaikkien olla arvokkaita ja välinpitämättömiä?
Ehkä pakkaan Szymborskan jo laatikon pohjalle. En lue sitä, ja koetan elää nämä kaksi viikkoa samalla tavalla kuin Kissa haluaa ne elää: viimeisenä läheisyytenä pitkään aikaan. Kuuntelen uudestaan ja uudestaan Ellan ja Satchmon "They can't take that away from me"n. Onneksi sen jälkeen levyltä tulee "On the Sunny Side of the Street", ja kun surultani olen hidas, kuulen senkin ja minun on aivan pakko ottaa muutama timestep sukkasiltaan.
Kunhan pääsen korkean katon alle, hion tuskastani ääniä raudoin. Tuskaakin voi hymyillä, hyppiä ja pelleillä. Juosta rytmiä vastaan, mäjäyttää koko jalan lattiaan epärytmisesti ja keinahtaa siitä iloiseen valssiin jazzin päälle, juoksuttaa ylävartaloa vuoroin jalkojen päälle, vuoroin niiden eteen, hyppyyn kurkottuen. Tahtilajit ovat pelkkiä konventioita samalla tavoin kuin nimettävät tunteet.
keskiviikko 9. marraskuuta 2005
Yksityiset kauhut ja pelot
Kirjoitan muistilistoja. Niissä lukee: vuokrasopimus, talonkirjaote, muuttoilmoitus, postiosoite, Kela, pankkitili, kotivakuutus, kännykkäliittymä, kännykkä, Dodon toimiston avain, tietokone??, welho, työkkäri, lounas, kirjoittajapiiri, piparit, Kokoteatteri, verokortti.
Niissä lukee myös: MUISTA SYÖDÄ! Kiltti, kiltti mieli, joka yrittää hoivata kehoa, joka on asioista omaa mieltään kaikissa tärkeissä kysymyksissä eikä suostu taipumaan mielen käsitykseen soveliaasta elämästä, hiljaisesta ja rauhallisesta puuhastelusta.
Kissan otsaan on tullut ennen tuntematon uurre, silmiin villi ilme. Halaan Kissan aina kohdatessamme. En halua ajatella näyttäväni itse yhtä säikyltä, mutta epäilemättä asiat ovat niin. Välttelen peileihin katsomista. Allekirjoitan vuokrasopimuksen huomenna.
"Orava, voisitko kuitenkin tästä tilanteesta huolimatta lukea sen tekstin?" kysyy Kissa anovasti. Nyökkään ja sanon tottakai. Jonkun on oiottava Kissan tekstin lauseet, selvähän se. Istahdan koneen ääreen, korjaan ja korjaan. Tietyssä vaiheessa huomaan käyneeni läpi kokonaisen kappaleen korjaamatta, ajatuksesta kiinnostuen. Palaan kappaleen alkuun, korjaan ja sitten luen kappaleen uudestaan. "Saanko siteerata tätä?" kysyn. Kissa miettii hetken, tekstiähän ei vielä ole julkaistu, mutta myöntyy sitten. "Hitotko sillä on väliä, sehän on vain duuni", hän sanoo.
"Syitä apatialle voi löytää monia. Yksi mahdollinen osaselitys on ehkä ihmisten privatisoituminen viimeisten vuosikymmenten aikana. Nykyinen kulutusyhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet toteuttaa valtavan määrän asioita yksin, vailla lähimmäisten tukea tai yhteistoimintaa. Tähän kannustavat myös monet muut yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteet alkaen yhdyskunta- ja asuntosuunnittelusta ja ulottuen työkulttuurin ja vallitsevien palkkatyön normien kautta mainosten ja televisiosarjojen antamiin piiloviesteihin ja ihanteisiin. Kun kuvittelemme itsemme menestymässä yksin, olemme yksin myös peloissamme ja kauhukuvissamme. Kuulumisesta johonkin – murheiden, ilojen ja pelkojen jakamisesta – on tullut erityisesti tavoiteltava niukkuustuote, jota ei enää saa automaattisesti asuin- tai työpaikan mukana."
Luen kappaleen useita kertoja itsekseni ja sitten ääneen Kissalle. "Luulen, että olet oikeassa", sanon. Koetan saada kiinni ajatuksia, joissa olen kuvitellut, millainen olisin menestyvänä ihmisenä. Saan kuvia Tähtitorninmäkeä alas juoksemisesta monen ystävän kanssa, halaamisesta, yökylässä käynnistä ja leivän murtamisesta käsin, ravintolassa, ihmisten nauraessa vapautuneesti. Kuvia metsästä, jossa voi kieppua ja humaltua puunlatvoista välittämättä tuontaivaallista ihmisten maailmasta, osana metsyyttä. En saa kiinni yhtään kuvaa, jossa olisin yksin henkilöityneenä jossakin. Tajuan hätkähtäen, etten ole ponnistellut kulutuskulttuurissa oikeanlaiseksi normitetun menestyksen eteen lainkaan. Olen jakanut kaikkea saamaani iloisesti ja hyvillä mielin, ollut toisten hymyssä, puoleenkumartumisessa ja eteenpäinnojautumisessa, lukenut itseni osaksi toisten kehojen kielioppia.
Mutta kauhuissa ja peloissa on yksin. Oikeastaan kauhu ja pelko ovat synonyymejä sille, että on yksin. Yksin kotona, yksin väkijoukossa, yksin keskustelun sävyn muuttuessa vaivaantuneemmaksi. Ettei ulotu, ja huomaa sen, ja takertuu siihen ja kääntyy sisäänpäin ja ajattelee, että no niin, olenkohan tänään harvinaisen väsynyt, kai siihenkin on oikeus, tästä ei tule mitään. Lukiessa ei ole yksin, eikä kirjoittaessa, kun sanat käyttäytyvät hyvin. Joskus lukiessa on yksin, kun teksti heittäytyy raivostuttavaksi, jaanaa ja takertuu seikkoihin.
Ovessa, jonka taakse asetun asumaan, on hevosenkenkä. Asunnon edellinen vuokralainen sanoo puhelimessa, että muuttaessaan tuohon koloon hän oli aivan depiksessä, mutta että tuolla kaikki kääntyi hyväksi ja hienoksi ihan heti. Mutta että pimeää siellä kyllä on. "Ei se haittaa", vastaan, "mulla on kirkasvalolamppu." H nauraa kirkasvalolampulle, vaikka kyseessä on selkeä välttämättömyyskapine pimeään asuntoon, jossa luetaan paljon.
Olemme Ilveksen kanssa jo päättäneet, että pidämme yhdistetyt tupaantulijais-pikkujoulu-naamiaiset asunnossa. Teemana on tietenkin tähdet ja avaruus, kun kerran ollaan Tähtitorninmäen kupeessa. Karambolaviipaleista boolia, valoköynnöksiä ja hopeahilettä. Kaiken käytännöllisen ohella mietin siten myös sitä, kuinka rakentaa uskottavan oloinen avaruuskypärä happiletkuineen kaikkineen. Vai pukeutuisiko sittenkin Kopernikukseksi, sopiva takki mulla olisi jo?
Kuukautiset ovat alkaneet taas. Hormonikiertoni on pahasti sekaisin, mutta ei se kai mikään ihme ole suhteen katketessa. Muistelen näin käyneen edellisessä erossanikin: jo pari päivää päätöksen jälkeen tulivat kuukautiset pari viikkoa etuajassa. "Katso nyt, sun keho se vaan porskuttaa. Vanhan äijän kelvottomat roinat ulos, heti valmiina uusille", sanoo Kissa aavistuksen verran katkerasti, mutta kuitenkin enemmän huvittuneena. Koetan etsiä Kissan silmien uudesta ilmeestä yksityistä kauhua tai pelkoa tästä kehoni merkistä, mutta hän näyttää vain samalta uudelta villiltä mieheltä, joka syntyi erotessamme ja jota en oikeastaan tunne kovinkaan hyvin.
On hyvä katsella toisia ihmisiä. Silloin unohtaa, että voisi pelätä.
Niissä lukee myös: MUISTA SYÖDÄ! Kiltti, kiltti mieli, joka yrittää hoivata kehoa, joka on asioista omaa mieltään kaikissa tärkeissä kysymyksissä eikä suostu taipumaan mielen käsitykseen soveliaasta elämästä, hiljaisesta ja rauhallisesta puuhastelusta.
Kissan otsaan on tullut ennen tuntematon uurre, silmiin villi ilme. Halaan Kissan aina kohdatessamme. En halua ajatella näyttäväni itse yhtä säikyltä, mutta epäilemättä asiat ovat niin. Välttelen peileihin katsomista. Allekirjoitan vuokrasopimuksen huomenna.
"Orava, voisitko kuitenkin tästä tilanteesta huolimatta lukea sen tekstin?" kysyy Kissa anovasti. Nyökkään ja sanon tottakai. Jonkun on oiottava Kissan tekstin lauseet, selvähän se. Istahdan koneen ääreen, korjaan ja korjaan. Tietyssä vaiheessa huomaan käyneeni läpi kokonaisen kappaleen korjaamatta, ajatuksesta kiinnostuen. Palaan kappaleen alkuun, korjaan ja sitten luen kappaleen uudestaan. "Saanko siteerata tätä?" kysyn. Kissa miettii hetken, tekstiähän ei vielä ole julkaistu, mutta myöntyy sitten. "Hitotko sillä on väliä, sehän on vain duuni", hän sanoo.
"Syitä apatialle voi löytää monia. Yksi mahdollinen osaselitys on ehkä ihmisten privatisoituminen viimeisten vuosikymmenten aikana. Nykyinen kulutusyhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet toteuttaa valtavan määrän asioita yksin, vailla lähimmäisten tukea tai yhteistoimintaa. Tähän kannustavat myös monet muut yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteet alkaen yhdyskunta- ja asuntosuunnittelusta ja ulottuen työkulttuurin ja vallitsevien palkkatyön normien kautta mainosten ja televisiosarjojen antamiin piiloviesteihin ja ihanteisiin. Kun kuvittelemme itsemme menestymässä yksin, olemme yksin myös peloissamme ja kauhukuvissamme. Kuulumisesta johonkin – murheiden, ilojen ja pelkojen jakamisesta – on tullut erityisesti tavoiteltava niukkuustuote, jota ei enää saa automaattisesti asuin- tai työpaikan mukana."
Luen kappaleen useita kertoja itsekseni ja sitten ääneen Kissalle. "Luulen, että olet oikeassa", sanon. Koetan saada kiinni ajatuksia, joissa olen kuvitellut, millainen olisin menestyvänä ihmisenä. Saan kuvia Tähtitorninmäkeä alas juoksemisesta monen ystävän kanssa, halaamisesta, yökylässä käynnistä ja leivän murtamisesta käsin, ravintolassa, ihmisten nauraessa vapautuneesti. Kuvia metsästä, jossa voi kieppua ja humaltua puunlatvoista välittämättä tuontaivaallista ihmisten maailmasta, osana metsyyttä. En saa kiinni yhtään kuvaa, jossa olisin yksin henkilöityneenä jossakin. Tajuan hätkähtäen, etten ole ponnistellut kulutuskulttuurissa oikeanlaiseksi normitetun menestyksen eteen lainkaan. Olen jakanut kaikkea saamaani iloisesti ja hyvillä mielin, ollut toisten hymyssä, puoleenkumartumisessa ja eteenpäinnojautumisessa, lukenut itseni osaksi toisten kehojen kielioppia.
Mutta kauhuissa ja peloissa on yksin. Oikeastaan kauhu ja pelko ovat synonyymejä sille, että on yksin. Yksin kotona, yksin väkijoukossa, yksin keskustelun sävyn muuttuessa vaivaantuneemmaksi. Ettei ulotu, ja huomaa sen, ja takertuu siihen ja kääntyy sisäänpäin ja ajattelee, että no niin, olenkohan tänään harvinaisen väsynyt, kai siihenkin on oikeus, tästä ei tule mitään. Lukiessa ei ole yksin, eikä kirjoittaessa, kun sanat käyttäytyvät hyvin. Joskus lukiessa on yksin, kun teksti heittäytyy raivostuttavaksi, jaanaa ja takertuu seikkoihin.
Ovessa, jonka taakse asetun asumaan, on hevosenkenkä. Asunnon edellinen vuokralainen sanoo puhelimessa, että muuttaessaan tuohon koloon hän oli aivan depiksessä, mutta että tuolla kaikki kääntyi hyväksi ja hienoksi ihan heti. Mutta että pimeää siellä kyllä on. "Ei se haittaa", vastaan, "mulla on kirkasvalolamppu." H nauraa kirkasvalolampulle, vaikka kyseessä on selkeä välttämättömyyskapine pimeään asuntoon, jossa luetaan paljon.
Olemme Ilveksen kanssa jo päättäneet, että pidämme yhdistetyt tupaantulijais-pikkujoulu-naamiaiset asunnossa. Teemana on tietenkin tähdet ja avaruus, kun kerran ollaan Tähtitorninmäen kupeessa. Karambolaviipaleista boolia, valoköynnöksiä ja hopeahilettä. Kaiken käytännöllisen ohella mietin siten myös sitä, kuinka rakentaa uskottavan oloinen avaruuskypärä happiletkuineen kaikkineen. Vai pukeutuisiko sittenkin Kopernikukseksi, sopiva takki mulla olisi jo?
Kuukautiset ovat alkaneet taas. Hormonikiertoni on pahasti sekaisin, mutta ei se kai mikään ihme ole suhteen katketessa. Muistelen näin käyneen edellisessä erossanikin: jo pari päivää päätöksen jälkeen tulivat kuukautiset pari viikkoa etuajassa. "Katso nyt, sun keho se vaan porskuttaa. Vanhan äijän kelvottomat roinat ulos, heti valmiina uusille", sanoo Kissa aavistuksen verran katkerasti, mutta kuitenkin enemmän huvittuneena. Koetan etsiä Kissan silmien uudesta ilmeestä yksityistä kauhua tai pelkoa tästä kehoni merkistä, mutta hän näyttää vain samalta uudelta villiltä mieheltä, joka syntyi erotessamme ja jota en oikeastaan tunne kovinkaan hyvin.
On hyvä katsella toisia ihmisiä. Silloin unohtaa, että voisi pelätä.