sunnuntai 11. syyskuuta 2005

Yksin keskisuuressa, kiinteässä kaupungissa

Silloin kun ystäväni Rubiini oli vielä naimisissa rakkaan Psykonsa kanssa, hän tapasi valittaa miehensä matkaanlähtökäytäntöä. Rubiini ei olisi saanut itkeä eikä olla surullinen. "No sitten me ollaan siinä satamassa ja mä vaan itken ja itken ja se yrittää tökkiä mun päätä otsasta pystympään, että ryhdistäydy nyt, nainen. Että mä oon vittu veke pari viikkoo, ei nää oo mitkään sotaanläksijäiset. Lopulta se menee ihan vittuuntuneena laivaan mutisten, et mä oon joku saatanan psyko." Kuuntelen, mutta en tiedä, missä asennossa. Kuvittelen, että korvani ovat hörössä, mutta totuus on, että korvani eivät ole pystykorvakoiran, kissan tai hevosen helposti kääntyvät ja suuntautuvat, kolmiomaiset äänenvahvistimet. Kuvittelen myös, että pääni on kallellaan. Ehkä onkin. Joissain kuvissa, joita Kissa on ottanut, pääni on oikeasti kallellaan. Koetan viestiä kaikin elein, että kuuntelen ja ymmärrän.

Lopulta on pakko puhua. "Hei, ei toi oo epänormaalia. Luuletsä etten mä itke, kun Kissa menee jonnekin?" Tämä on niitä päiviä. Olen tavannut runsaasti ystäviä ja ollut Tallinnan-koirien näyttelyssä talkoohommissa aamupäivän, mutta syömisen jälkeen livahtaa mieleen, että Kissa on todella lähdössä työmatkalle Lontooseen. Jälkeeni jää hytiseviä itkuräkämeduusoja.

Saatamme Kissan dösikselle. Vihattu 615, sama linja, jolla ajoin töihin kauppakeskus Jumboon - paikka on muuten lähin kuviteltavissa oleva vastine helvetille, jos minulta kysyttäisiin - nielaisee Kissan punaisine matkalaukkuineen ja oranssine tossuineen. Kävelen puistossa koirien kanssa sekaisin eroahdistuksesta ja seksinjälkeisestä euforiasta. Huomaan, että olen liian sekaisin jaksaakseni jännittää, joten hengitys kulkee kerrankin kauniisti, olkapäät lepäävät hyvin ja pää ei kenota liian edessä.

Tunnustelen yksinoloa, vertaan sitä edelliseen iltaan, jolloin istumme Merihaassa exäni exän ja tämän miehen, joka taasen on Kissan koulutovereita, luona. Ihastelemme tandempyörää, joka sopii yhdelle xl- ja yhdelle xs-kokoiselle polkijalle. Syömme liikaa intialaista ruokaa, uuniomenia ja tofujäätelöä. Lojumme sohvilla ja lattialla ja keskustelemme rikostilastoista. Näen kirjahyllyssä Anitan Konkan kirjan, mutta keskustelu on niin mielenkiintoinen, etten koskaan selviä hyllylle asti nuuskimaan tarkemmin.

Ymmärrän, että minulla on pituus. Sitä tapahtuu vain harvoin. J on riittävän pieni, jotta tunnen itseni hänen rinnallaan pitkäraajaiseksi ja yliulottuvaisuudessaan kömpelöksi huitojaksi. Toisaalta, olen selvillä siitä, että Kissan mielestä J ja minä olemme suunnilleen yhtä pieniä. "Kyllä meillä on ainakin kaksikymmentä senttiä eroa", vakuutan Kissalle. "Ei voi olla, kun sinäkin käytät lasten vaatteita", inttää Kissa, "JA te näytätte ihan samankokoisilta." Tarpeeksi suurelle ihmiselle kaikki muut ovat tylleröisiä lapsukaisia, huvittavia ja kikattavia menninkäismäisiä puuhastelijoita.

J kirjoitti aikanaan Ranskasta kirjeitä, jossa kuvaili senhetkisen miesystävänsä peniksen visuaalisia piirteitä yksityiskohtaisesti. En oikein tiennyt, kuinka kirjeisiin olisi pitänyt vastata. En enää muista, kirjoitinko, etten ole ikinä tullut ajatelleeksi, että visuaalinen puoli olisi sukuelimissä jotenkin olennainen, vai jätinkö aiheen kommentoimatta. Hämmästyksen sentään muistan. Ei ihme, että exämme, yhteinen piirre elämissämme, ilmaisee toisinaan pientä huolta siitä, mitä puhumme hänestä keskenämme.

Emme puhu tietenkään exästä lainkaan. Maailmassa on kiinnostavampiakin asioita. Välillä nauramme, mutta silloinkin vain sille, kuinka joitain ihmisiä jaksaa hämmästyttää tapamme tutustua. "Siis sä puhut sun exän exälle?" ihmettelee eräskin suloisen oloinen tyttö. "Mä haluaisin, että mun kaikkien exien exät ois kuolleet. On jotenkin niin kiusallista että ne on rakastanu joitain muita ennen mua." Meinaan lisätä, että sinun jälkeesi myös, mutten viitsi. Tai että hei, oisko susta kiva, että sä et enää ikinä rakastuisi itse. En sano, en. Moinen tappoaggressiohan saattaa kääntyä tuuliviirin lailla osoittamaan ties ketä. Itsesuojeluvaisto päätään nostellen lakkaan soittamasta tytölle, kysymästä kuulumisia.

Yksinäisiä kausia luonnehtii omalaatuinen kylmyys ja tarkkapiirteisyys, jotta olen joskus koettanut nimittää hetken estetiikaksi. Asiat ja näkymät ikään kuin leijuvat irrallisina aikaviipaleina, liittymättä suuriin kertomuksiin. Sitä on vaikea selittää. Ero tämän vaihteen ja normaalin yhdessä-vaihteen välillä on helpoimmin ilmaistavissa viittaamalla The Beach Boysin Pet Soundsin "Wouldn't it be nice" -biisin irrallisen leikittelevän alkukimmellyksen ja sen jälkeisen osan junamaisen imevän jyskeen eroon. (Alkukimmellyksen loppu on helppo tunnistaa: ensimmäinen rummunisku merkitsee helposti tunnistettavalla tavalla alun loppuneen.)

En osaa sanoa, kumpi on parempi, irrallinen sijaintien ja laatujen rekisteröinti vai juonellinen merkityksellisyys, joka helposti peittää alleen yksityiskohdat ja uudelleenkirjoittaa kaiken poliittisesti korrektilla tavalla. Jälkimmäinen tuottaa tilastollisesti arvioiden pidemmän eliniänodotteen. Joskus leikittelen ajatuksella, että ihmiset ovat kuin mehiläiset: Työmehiläisellä on hyvin tarkasti määrätty kilometrimäärä sen syntyessä. Kun määrä tulee täyteen, mehiläinen tipahtaa lennosta, vasut tyhjinä tai täysinä. Joskus joku tietenkin kuolee pesän kynnyksellekin, mutta se on vähemmistöä. Entäpä jos ihmisellä olisi samanlainen tarkasti määrätty yksityiskohtien merkillepanemisen määrä ennalta-annettuna?

Ei, en usko sellaiseen. Eivätkä yksinäiset ja yhteiset hetket eroa toisistaan niin paljon. Mutta yksin ollessa jää enemmän aikaa tajuta, että asuu kiinteässä, keskisuuressa kaupungissa. Aina löytyy yhteinen tutuntuttu, jonka liikkeitä seurataan ystävällisinä kauempaa. Ihmisten tuttavuudet ovat kaukaisia, välkkyviä, kauniita kuvioita. Eikä voi olla ajattelematta Leibnizin monadologiaa. Yhdessä ajattelee toisin: metafora lakkaa olemasta visuaalinen. Kyse on ennemmin siitä, että äänet ja tuoksut sulautuvat, sekoittuvat ja tunkeutuvat lempeästi kehon sisään ärsyttäen ja ravistellen hajuepiteelejä ja kuuloluita. Äärettömyyden ja abstraktin viehätyksen sijaan tässä liikuttaa konkreettisuus ja sivuuttamattomuus. Kontaktia ei voi sivuuttaa, kuten ei kipuakaan.

(Ajatelkaa nyt, mikä paradoksi - nautinnon narusta vetämällä oppii huomattavasti nopeammin kuin kivun narusta vetämällä, mutta silti nautinto on helppo sivuuttaa, kipu ei. Ymmärrän, miksi kipu on sivuuttamaton - selitys liittyy evoluutioon - mutta en tarkalleen sitä, miksi nautinto on sivuutettavissa. Luulisi, että oppimisessa kaksi sivuuttamatonta tarkistusmekanismia olisi tehokkaampi kuin yksi. Vaikka eihän tietysti evoluutio tavoittele maksimaalista tehokkuutta toisin kuin nykyiset organisaatiot. Evoluutio ei tavoittele mitään. Se on.)

Aurinko ei ole vielä laskenut. Ennen pimeää tuskin muistaa Kissan kadonneen. Mutta pian on ilta. Maailma hidastuu ja hiljenee, kiertyy kerälle ja höristää korviaan rapun harveneville kolahduksille. Pimeän keskellä jäsenet lojuvat lakanoille oiottuina kieltäytyen kuuntelemasta järkipuhetta kellonajasta. Keho kääntyy oikealle kyljelle, pian vasemmalle. Peitto kuristaa. Kääntyy selälleen. Niska tuntuu oudolta. Kyljelleen, taas. Ja niin edelleen.

"Onhan sulla täällä eläinlegioona, et sä ole yksin", koettaa Kissa vakuuttaa. Eläimet nukahtavat heti, vaivatta, paitsi Nasu, joka kuuntelee kanssani yötä ja pelkää kunnes Kissa tulee kotiin, ja kulkee päivisillä teillä äreän väsyneenä. Toivotan synkästi unettomuuden hiiteen, mutta se on sitkeä vieras, vanha tuttu, joka uskaltaa sanoa takaisin. Olen edelleen hieman surullinen siitä, etten sen kymmenen yksinnukkumisvuoteni aikana oppinut nukkumaan yksin ilman ongelmia.

Äiti on samanlainen: valvoo maailmaa keittiössä, keltaisessa valoympyrässä, syö kevytjuustoa yöllä kello neljä, herätyskello puoli seitsemältä soimassa. Ei, olen väärässä. Tarkemmin ajatelltuna äiti ei ole samanlainen. Äiti ei nuku, vaikka hänellä olisi mies, jonka viereen käpertyä. Äiti sanoo nukkuneensa normaaliunia ainoastaan silloin, kun ensin minä, sitten sisko, nukkuu hänen vieressään, äidin sylissä, pienessä lastensängyssä. Kun istun ja valvon tai makaan ja valvon, tiedän äidin valvovan myös, ei niin kaukana täältä.

6 kommenttia:

  1. Tuo kuva. Se välähti kerran ruudulla ja minä olin Istanbulin aamussa, kuulin äänet ja hajut ja nälkä alkoi kurnia. Tuli tunne että päivä on ihan avoimena ja levällään edessäni, että mene ja tutki ja tee siitä täysi. Matka. Tulee kuuma päivä. Liikenne tärisee alapuolella. Rapistumisen haju, mausteita, betonilattialla raahautuvat askeleet, paistuvan leivän haju. Rukouskutsu.

    Voi kun tekisi matkalle mieli.

    Kiitos kuvasta (olipa kaupunki mikä tahansa)!

    VastaaPoista
  2. Ruu dear, se on Merihaka, illalla.

    Jos tulet Helsinkiin, voin koettaa järjestää sinulle visiitin Merihakaan... :D

    VastaaPoista
  3. Olin kuvaamassa Merihakaa noin vuosi sitten. Kyseessä on enemmän uni Merihaasta kuin dokumentaarisuus.

    VastaaPoista
  4. Tuo alimman rivin vasemmaisin kuva ei ole ehkä Merihakaa stereotyyppisesti ajateltuna, mutta ihan loistava kuva. Joo, mullakin on aina ollut kivaa Merihaassa. Asunnot ovat aika mukavia ja rappukäytävät silkkaa Kafkaa. Parvekkeilta näkyy kaikki oleellinen. Ja sijainti, no, Merihaka on lähes täydellinen. Jos huonekorkeus olisi suurempi, ei kai voisi kuin huokailla hempeästi.

    Merihaassa asuvien ystävien kanssa ihmettelimmekin taas lauantaina kerran sitä, miksi sitä käytetään kulissina usein tehtäessä kuvausta perhehelvetistä tai muuten vain onnettomuudesta venyneenä tunnetilana.

    Aivan kuin rivitaloissa, omakotitaloissa ja jugendtaloissa ei oireiltaisi, kenties enemmänkin.

    VastaaPoista
  5. Hihhih, mä sitten kyllä tirkistelin myöhemmin, että Helsinkihän se... mutta sen välähtävän hetken, kun näin talot ja valon ekan kerran, olin Istanbulin aamussa.

    On ihan sama mikä kuvassa on, kaikki riippuu valosta. Se on se ratkaiseva hetki...

    Mä pidän sitten kiinni tuosta Merihaka-visiittilupauksesta!

    VastaaPoista