Valoisa pakopiste

Voi, ollapa jokin laki, joka kieltäisi työt päivinä, jolloin on yliväsynyt. Tai että olisi jokin laite, johon puhallettaisi tai tirautettaisi stressikyynel ja joka tulostaisi raportin, joka määräisi päiväunet.

Yhden päiväunen jälkeen maailma tuntuu erilaiselta. Otan päiväunet, joita en ehtisi ottaa. Makaan lämpimässä sylissä, peiton alla, tunnit valuvat jäseniin ja kun herään, ei lämpö ole mennyt minnekään, ja ajatus kulkee päiväkausiin. Ehkä pitäisi olla jokin mind the bitchiness -t-paita, johon voisi virittäytyä. Väsyneenä olen sietämätön, ainakin itsestäni. Myös, jos seksistä on liian monta yötä, tai on syönyt liian nopeita hiilihydraatteja, tai ei ole ehtinyt rentoutua lattialla delfiinilaulua kuunnellen. (Mistä tietysti juontuu ajattelemaan, että ehkä perusnegatiiviset ihmiset syövät paskasti tai nukkuvat paskasti tai eivät rakastele tarpeeksi tai eivät ole keksinyt omaa tapaansa rentoutua tahtoisesti tai näitä kaikkia.)

Kun on lämmin ja onnellinen, mikään ei tunnu ylivoimaiselta.

Kun on lämmin ja onnellinen ja mikään ei tunnu ylivoimaiselta, ja lukee lisäksi Gary Snyderia, tuntee olevansa elossa. Kuunnelkaa nyt Snyderin maailmaa: "People of primitive cultures appreciate animals as other people off on various trips. Snakes move without limbs, and are like free penises. Birds fly, sing and dance; they gather food for their babies; they disappear for months and then come back. Fish can breathe water and are brilliant colors. Mammals are like us, they fuck and give birth to babies while panting and purring; their young suck their mothers' breasts; they know terror and delight, they play." (Esseestä "Poetry and the Primitive")

Lämpimänä, onnellisena ja eloisana kaikki on yhtä leikkiä, kammottavan julmaa ja samalla kevyttä ja ajattelematonta. Tuntee taas näkymättömät kädet, jotka kannattelevat niskaa kauniissa asennossa ja silittävät kaulaa ja selkää, paikantaa joka ikisen koskaan saamansa hymyn ja halauksen. Käveleminen ei tunnu vaivalloiselta, päivät näkee hyviksi ja valoisiksi, kesä ei ole vielä täysin mennyt, vauva on viety kotiin kissojen haisteltavaksi kuin presidentin jouluhauki konsanaan. Äidin jalan haavat alkavat parantua viimein äidin vieroksuman turkkilaisen lääkärin ohjeilla, sisko on hyväksytty Snellman-korkeakoulun yleisopintojen linjalle. Sisko tosin ei ole vielä päättänyt, meneekö, koska hänen poikaystävänsä, yliopistolta totta kai, pitää steinerlaisuutta uskonnollisena aivopesuna. Ikään kuin yliopisto ei voisi sitä olla, jos ihmisellä ei ole oman kokemuksensa arvostusta ja kykyä harata vastaan auktoriteettien tulvassa. Tai kaljaseura, tai parisuhde. (Ja silti en edelleenkään suostu opiskelemaan itse homeopaatiksi, vaikka äidistä se olisi täydellisin ammatti minulle ja hän sanoo voivansa maksaa koulutuksen, jos haluan. Äiti ei ymmärrä, että minun plaseboni ovat toisenlaisia, ettei homeopatian metaforiikka pure lainkaan. Äiti ei tajua, että minun plaseboni ovat verbaalisia tai seksuaalisia kieli- tai kehonkuvia, jotka kirkastavat olemisen. Aineista en juuri välitä, edes särkylääkkeistä.)


Kierähdän toiselle kyljelleni, nuhjaan tiiviimmin Kissaan kiinni. Tyynyt tuoksuvat valkoapilalle, hielle ja kuolalle. Tyynyillä on Nasusta irronnutta karvaa. Nasu haluaa nukkua pääpäässä. Myöhemmin keräämme omenia pimeässä puutarhassa. Taskulamppu piirtää esiin soikion ruohoa ja pyöreitä muotoja. Omenat peitellään kaurasokeriöljyseokseen ja työnnetään uuniin. Niistä tulee muhjua, joka maistuu syksylle. Villasukille, jasmiiniteelle, omenahyvälle. Katsomme Oman elämänsä sankaria videolta. Elokuvan sentimentaalisuus kirjaan verrattuna on aika puuduttavia. John Irvingin mikä tahansa teos on tietysti mahdoton filmatisoitava sellaisenaan. Mutta silti harmittaa, ettei kohdun narskahdusta kaavinnassa ole mitenkään kuvitettu. Irving kun kuitenkin on naisen seksuaaliterveyden merkityksen tajunnut mies ja sikäli harvinainen helmi.

Vietnamiin töihin lähtevä ystävä soittaa, pyytää sinne kylään. Voi, kuinka haluaisin mennä. Alan kutoa mielessäni suunnitelmaa. Jos kävisi siivoamassa rahaa, ja hankkisi koirahoitaja-vuokralaisen ja pakkaisi jokin päivä rinkan ja Kissan ja passit ja lähtisi junalla kohti Itää, katsomaan Angkor Vatia ja buddhalaisia. Ja syömään, tietysti, juomaan jasmiiniteetä. Pelkään, että sieltä olisi vaikeaa palata takaisin. Aasialaiset ovat niin kauniita. Haluaisin oppia istumaan buddhalaisittain lattioilla.

Kaukaisia hymyjä, kaukaisia halauksia vipisee solisluilla ja teekuppia kannattelevassa kädessä. Ystävä kertoo, kaukana mutta kuultavissa, paikasta Laosissa, majakylästä puiden latvoissa. Siellä herätään apinoiden melskeeseen. Kuten melkein kaikissa kaupungeissakin. Mutta nämä apinat kirkuvat auringolle, eivät paina kaasupoljinta. Ystävän ääni on hyväilyä. Me olemme nukkuneet niin monta yötä vierekkäin, heränneet ilman kelloa, pakanneet tarpeemme rinkkoihin ja edenneet. Nyt jaamme vain unelmia ja Kittenwarin osoitteen. Ja silti, pakopiste on valoisa.

Kuuntelen Gilli Smythia ja makaan juuttimatolla. Snyderin kuvaukset kohtaamistaan zenmestareista sekoittuvat ajatuksiin kirkuvista apinoista viidakossa. Käyn raskaaksi, pyöriväksi, menetän ajantajun, nukahdan.

Herättyäni muistan vain yhden seikan unestani: Siinä minulla oli kirkkaanpunainen viitta, joka ei lämmittänyt tarpeeksi ohuessa, viimaisessa ilmassa. Avaan silmät, kiskottelen ylös kovalta lattialta. Vasta tässä vaiheessa huomaan, etten ole kotiin tultuani ottanut lainkaan urheilusandaaleita jalasta.