Pään asento

Saan kyydin takaisin valokuvaajan kyydissä. Selviää, että hänkin on virkaheitto humanisti, historioitsija ja pitkänä sivuaineena teoreettinen filosofia. Innostumme keskustelemaan mistäpä muusta kuin keskustelusta. Toisin sanoen metakeskustelemme yhtä innokkaasti kuin vain virkaheittohumanistit taitavat. Toteamme jopa Lomborgin tapaisen tyypin olevan hyvä ilmiö, mikäli lukijalla on jonkinlaiset valmiudet erottaa toisistaan tieteellinen tutkimus ja manifesti. Sitten toteamme, että valtaosalla akateemisesti koulutettuja ihmisiä näin ei ole, vaikka itse asiassa kriittisyys voisi kai olla tärkeintä, mitä yliopisto voisi opettaa. Nykyäänhän se opitaan rivien välistä jos opitaan, käytäviltä. Olemme kaikesta liikuttavan yksimielisiä, mikä ei vaikuta hyvältä kritiikkiä ajatellen. Ehkä se on vain puolituttuuden kohteliaisuutta?

Mechelininkadulla jyräämme Rooin ohi. Rooi polkee selkä meihin päin antiikkipyöräänsä, mutta olen varma, kenestä on kysymys. Rooilla on petrolinvärinen vakosamettitakki. Moni tässä kaupungissa ei ole niin laiha, eikä monella ole vastaavia kastanjanpunaisia hiuksia. Sitä paitsi pään asennosta tunnistaa useimmat ihmiset erehtymättömästi.

Tulen vähän surulliseksi, sillä en ole jutellut Rooin kanssa aikoihin. Siitä täytyy olla jo yli puolitoista vuotta. Rooi on virkaheitto valtiotieteiden ylioppilas, täysin ystäväpiiriini sulautuva kikattaja ja joogi, joka tekee spontaania vihreän puolueen vaalityötä opettamissaan ryhmissä niin härskisti, että meinaan jysähtää istuinluilleni kuullessani hänen vaalipuheensa ennen viime kunnallisvaaleja. Vai olivatko ne eduskuntavaalit?

Rooin pää on aina asettunut niin kauniisti, että hänen kasvonsa näyttävät kokonaisuudessaan kauniilta. Vasta valokuvista huomaa, että itse asiassa Rooilla on aika luisevat kasvot.

Kotona katson vielä kertauksena viimeaikaiset valokuvat, joissa istun tai seison. Valmistaudun pilatestuntiin. Tahtoisin avata niskan pultit ja kiinnittää ne uudelleen ja sillä hyvä, mutta keho ei ole staattinen, mekaaninen esine. Sitä on suostuteltava lukemattomin toistoin, kunnes se oppii.

Pilates on yhtä hirvittävää kuin olen kuvitellutkin. En tavoita keskivartalolihaksiani. Lonkankoukistajat tärisevät, hartiat jännittyvät. Se ei ole vaarallista, niin käy aina koordinaation pettäessä. Leuka työntyy eteenpäin, niskaranka ei pääse pituuteensa. Pää on rumasti. Ne pari harjoitetta, joihin olen tutustunut jo syvävenytystunneilla, synnyttävät sentään oikeantuntuisen vasteen. Tunnin lopulta olo on liiskainen, mutta toiveikas: jo se, että tajuaa tehneensä väärin, on askel oikeaan suuntaan. Huomenna homma jatkuu, silloin se tuntuu jo helpommalta.

Kävelen kohti Rautatieasemaa edelleen jonkin verran surullisena tuttujen kohtaamisesta tanssistudiolla. En jaksaisi enää puhua jalastani. Ja jotenkin toisten murheet kilpailujen ja näytösten kanssa tuntuvat melko pieniltä ja ohimeneviltä. Koetan keskittyä kävellessäni pään asentoon. Siinä kävellessäni tajuan, että pelargoninpistokkaat, jotka lupasin pistää postiin jo maanantaina, ovat edelleen lähettämättä. Huomenna on muistettava.

Huomiseksi alkaa kasautua suorituspaineita. Tuntee, kuinka rintaranka painuu peloissaan kasaan. Nostan sen vihaisesti ylös, ajattelen lapojen liukumista erilleen. Vatsalihaskorsettia, jonka tarkoitus on joustaa ja olla tilava, ei pienentää tai kiristää. Siinä kävellessäni tajuan objektivoivani kehoa jatkuvasti. (Kuten myös ajatusprosessia, se muistettakoon. Mitä muuta kirjoittaminen muka on?) Ja silti, ainoat hetket, jolloin keho on levollinen ja raskas, ovat seksin ja juoksemisen ja täysin hullun tanssin jäljet, kehon väsytettyä itsensä käsitteellistämättömänä, riehuvana prosessina. Mutta kai tajunnan sivussa pysyttelevätkin prosessit tarvitsevat virikkeitä.

Ajatusta lannerangasta, rintarangasta ja päästä, pään asennosta. Toivetta siitä, että jokin päivä minäkin näytän siltä kuin minulla olisi takaraivo ja leuka, kuin osaisin hymyillä ja ojentautua täyteen mittaani könöttämättä lysyssä. Haaveilen, että minutkin tunnistetaan ohikiitävistä autoista, tuttavat tunnistavat, ja ajattelevat, että tuossa pyöräilee tyttö, joka on ajatellut niskarankaansa niin kovasti, ettei dementoidu kovin varhain.

Sillä kyllähän siitä on jo todisteita, että juuri koordinaatioharjoitteet pitävät mielen vireänä, jopa paremmin kuin ns. älylliset harrasteet. Aivot on helpompi pestä kuin liikekieli. Itse asiassa liikekielenpesu on aivopesua. Kinesteettinen (eli liike-) tajunta ja kudosaistimukset ja proprioseptiikka ovat monimutkaisia muuttaa, niitä ei voi kumota argumentein ja tarjota tuosta noin vain parempaa konseptia tilalle. Liikettä voi tiettyyn asti matkia, mutta täsmällinen matkiminen on yllättävän vaikeaa.

Aluksi harjoitteet tuntuvat mahdottomalta väännöltä, mutta eräänä päivänä keho ei pistä enää vastaan. Tiedän sen tapahtuvan, en vain, kuinka nopeasti.

Toivottavasti muistan iloita pääni asennosta sitten joskus, jos siitä tulee itsestäänselvyys.