tiistai 20. syyskuuta 2005

Kaviolaulusta

Jakavatko kaikki ihmiset työnsä kahteen luokkaan, niihin jotka stressaavat, ja niihin jotka eivät? Kuten muutkin kahtiajaot, tämä tuntuu typerältä ja räikeän mustavalkoiselta, sillä onhan paljon hommia, jotka aiheuttavat kohtuumäärin stressiä, ja on monta tapaa stressaantua työstä: siitä, ettei voi tarpeeksi vaikuttaa tulokseen, siitä ettei työ ole ennakoitavissa, siitä millaisten ihmisten kanssa joutuu tiimeilemään, siitä ettei työllä ole järkevää tai eettistä tavoitetta, siitä että työ tuntuu liian vaikealta tai liian monotoniselta ja niin edelleen.

Kun käännän maata Annalassa talikkoa mutaan polkien ja maata kasoiksi nostellen, mietin omaa työsuhdettani. Maan kääntäminen, tarpominen, asioiden juokseminen ja pyöräily, kitkeminen ja muut suht yksinkertaiset hommat eivät ole stressaavia. Monotonia ei haittaa silloin, kun työ sisältää liikkumista tai ulkona olemista. Sisällä ja istuessa monotonia sen sijaan on jokseenkin kamalaa. Laatikkotalot eivät ole tehty toimettomuuteen.

Kamalampaa kuin monotonia on silti vaativa työ. Valmistelen yhtenä monista Dodolle kymmenvuotisjuhlaseminaaria ja olen stressistä jokseenkin itkuinen ja hätäinen. Yöllä näen unia siitä, kuinka kukaan puhujista ei saavu paikalle. Joka aamu herätessä ensimmäinen ajatus on, että kaulassani on kiristävä panta eikä ilmaa saa kunnolla. Pyöräillessä ja lenkittäessä koiria on keskityttävä erityisesti syvähengittämään, etten vain stressipuhku keuhkojen yläosalla.

Vapaaehtoistyö on omalaatuinen juttu, kovin moni skenen ulkopuolelta ei oikein tajua sitä. Ainakin itse suhtaudun siihen vakavammin kuin yhteenkään palkkatyöhöni ikinä: tavoitteet ovat korkeammalla, ihmisten välinen luottamus merkittävämpi - tässähän tehdään jotain yhteistä eikä kukaan tee tätä rahan takia, koska kukaan ei saa pennin pyörylää stressaavuudesta huolimatta.

"Ai sä harrastat semmoista luontokerhotoimintaa", kysyy joku toisinaan. Kyllä, semmoista poikkitieteellistä kerhoilua, jossa lobataan poliitikkoja, liike-elämää ja kansaa minkä ehditään, luetaan media-analyysejä, talousanalyyseja, sosiaalipsykologiaa ja arvioita ilmastonmuutoksen vaikutuksesta ekosysteemeihin, ja koetetaan muodostaa niistä jonkinlaista synteesiä monialaisesti sanoilla miekkaillen, tekee mieli vastata. Sanon yleensä vain joo, koska olen yleensä hyvällä tuulella. Nyt en.

(Tämä on varoitus. Seuraava ihminen, joka naureskelee kuulleni hyväntahtoisesti viherpiipertämisestä, voi löytää itsensä piipertämästä ties mitä. Miksi yritystä vaikuttaa laajoihin massoihin kutsutaan piipertämiseksi? Siksikö, että monen intresseissä on pönkittää nykyistä järjestelmää? Haastajien leimaaminen on tietysti vanha, koeteltu keino ja menee yllättävän hyvin täydestä ihmisille, joista kaikki, mitä he eivät itse harrasta, on vähäsen epäillyttävää. Minusta palkkatöissä käyminen ja sen jälkeisen ajan television palvonnalle uhraaminen on vähän enemmän piipertelyä, mutta eihän minulta toisaalta kukaan tästä kysy mitään. Hemmetti, en ikinä suostuisi ottamaan näin stressaavaa duunia rahasta.)

On ikävä metsään. Metsässä kulkiessa, samotessa, mikä ihana sana, huolet katoavat. Vaikka eksyy, ei hätää. Kun vain kävelee, kaikki selviää. Jossain vaiheessa tulee vastaan lehmihaka ja tie, ja kun vain jaksaa raahata painavaa vaaleaorakaskoriaan, pääsee ihmisten ilmoille. Ihmisten ilmat ovat niitä, jotka rahisevat kumisaappaissa. Ei vielä aivan sivistystä, mutta sinne päin viitoitetut. Sivistykseen, kuten Ilves asiallisesti huomauttaa, ei ole kumisaappain asiaa.

Nyt olen taas häkitetty kaupunkiin. Katselen työpaikkailmoitukset läpi. Kaikissa ollaan sisällä ja istuviltaan. Mitä ihmettä voin tehdä, jos en pääsekään sisään fysioterapiaan? (Unelmissani luotsaan retkueita metsään luennoiden kaviolaulun tahtiin pienistä tasapainolihaksista, jotka aktivoituvat liukkailla kallioilla ja upottavissa sammalikoissa. Näytän Kaplanin pariskunnan tutkimustuloksia luonnonympäristön ja jopa urbaanin maiseman luonnonelementtien stressiäpoistavasta vaikutuksesta ja määrään kuntoutukseksi eksessiivisen määrän vesijuoksua mökkirannassa.) Kissa ei jaksa ulinaani istumatyöstä. "Kirjat kirjoitetaan istuen", Kissa sanoo. Tahtoo minusta uuden ilkeän sedän, sen joka kolumnoi Ilta-Sanomissa ja nettoaa kolumnistaan viikossa tonniviisisataa. Lehtolan. En osaa enkä halua osata olla ilkeä, tai miksi sitten tuollaista pitäisikään nimittää. Ja symppaamisesta ei makseta niin paljon.

"Ihan hyvä diili se on, tuhatkakssataa vihalisää", laskeskelee Kissa laskiessamme sienikorin auton takatilaan. Ilves tulee summasta levottomaksi. Itse en jaksa. Toisaalta, jo nyt on ihmisiä, jotka jaksavat vihata minua ties mistä syistään. Ja varmasti onnistun välillä tölvimään tarkoituksetta ja siten levitän negatiivisuutta ympäristööni.

Tungen talikon piikit maahat ja katselen peltoa, joka on käännetty osittain. Tajunta juoksee polkujaan sienimetsän, pellon ja puhelinluettelon pläräämisen väliä. Välistä nousee esiin etikantuoksu edellisen illan japanilaisen kasvisruoan kurssilta, jossa söimme tempuroituja rohtoraunioyrtin lehtiä. Ensiksi kyllä saimme Ilveksen kanssa kunnon hepulit niistä. "Friteerattuja tiskirättejä!" hihittää Ilves, ja minä vastaan: "Friteerattu sauvasekoitin!" Lopulta vongumme kyynelet silmistä tulvien kuvitellessamme friteeratun kahvinkeittimen, pölynimurin ja - tätä en viitsi sanoa edes ääneen - kylpyammeen. (Huumorini ei ole verbaalista, pahoittelen.)
Huuhtelen kyssäkaalit ja viimeiset kurpitsat, pakkaan ne pyörän etukoriin ja lähden polkemaan kotiin. Kotona jatkuvat stressaavat hommat. Tahtoisin mennä toisaalle, kävellä vain metsää ja rantaa ja ehkä myös suota. Kuokkia, kitkeä, haravoida, harventaa oksia. Poimia viimeiset luumut, piilottaa maahan lummetulppaanien sipulit. On rasittavaa elää yhteiskunnassa, jossa pitäisi pystyä todistamaan ja vakuuttamaan, että osaa jotain, jotta pääsisi jonnekin töihin.

Tiedän, että minne menenkin, tulen siellä toimeen ja pärjään. Jos en nyt hyvin, niin ainakin siedettävästi. Mutta tiedän senkin, että olen koko ajan levoton ja vilkuilen ikkunan läpi sinne, missä ilma on hyvää hengittää eikä kuivata ihoa ja limakalvoja. Mietin, miksi tätä tehdään, mikä järki tässäkin tehtävässä on nyt olevinaan. Siksi en menesty myyntitöissä - en osaa itse ostaa mitään ratkaisua. Kun epäilee sitä, mitä koettaa myydä, ei kauppoja tule. Ja kaipaan jopa tällaista stressiä, joka tulee jonkin suuren ja tärkeän tapahtuman järjestämisestä. Mikään ei ole niin tärkeää kuin käsittää asioita. Käsittämättä asioita saa enemmän vahinkoa aikaan, vaikka koettaa olla hyvin ja huomaamatta, aivan kuin olisi lakannut olemasta jo kauan sitten.

Pari hypoteesia pitää minut paikoillaan, tempoilemassa. Kuulen kaviolaulun koko ajan. Se on kulkemisen laulu, mutkattomuuden ja muuttumisen. Haaveilen, että asun agraariyhteisössä, jossa minulle vain annetaan tehtävät joka aamu kysymättä mitään, ja sitten kaivelen maata ja näen vähän nälkää. Tai että pakkaan koirat ja lähden kävelemään halki Euroopan, kuten joskus ajattelen vielä tekeväni. Mutta Mobutu on liian vanha, on vielä odotettava. Tai että muutamme yhdeksi talveksi mökille ja katsomme, kuinka vähällä rahalla ja vaatimattomasti ihminen selviää kajahtamatta. Ei, se ei ole kaunista. Ei ole tämäkään, tämä liika yltäkylläisyys ja kysymykset, mitä haluaisi tehdä ja mihin kaikkeen olisi riittävän pätevä. Että pitäisi äkkiä olla valmis, kolmekymmentävuotiaana. Sellainen on luonnotonta. Ei ihminen ole koskaan valmis. Eikä toisaalta koskaan liian tyhmä tai onneton johonkin asiaan. Ne ovat muiden näkemyksiä, perustuvat jonkinlaiseen kummalliseen kärsimättömyyteen ja helppouden tavoitteluun.

Tahtoisin elämän tempaavan minut mukaansa yhtä ongelmitta kuin sen kerran, kun ratsastamme Kirkkonummella kaksin metsässä ja äkkiä hevoset jähmettyvät eivätkä tahdo liikkua. (Sellaisessa pisteessä olen tällä hetkellä. On raskasta olla täysin määrittelemätön ja ärsyyntynyt siitä, että kaikki seisoo.) Sieraimet värisevät, nuuhkivat ilmaa. Näemme metsän rajapinnassa tumman hahmon, joka liikkuu ja haistelee niinikään. Sitten hevoset kääntyvät kannoillaan ja lähtevät säntäämään yli sänkipellon ja halki haperometsien koivet kaviolaulua hakaten. Ne pelkäävät hirveä eivätkä kuuntele minkäänlaisia kehoituksia pysähtyä. Vaikka vauhti on kova ja pari oksaa melkein suistaa selästä hartioihin lyödessään, rysähtäen sitten katki, sormet harjaksiin kietoutuneina, lantio rytmiin mukautuen, kummallinen keveys täyttää maiseman, puista leijailevat lehdet ja kuusten synkkyyden.

Ei voi tehdä muuta kuin mukautua vauhtiin, hengittää rauhassa eteenpäin syöksyvän panikoivan eläimen selässä, olla kiitollinen siitä, että päätettiin ottaa satulat eikä menty ilman, tuntea metsän hajun ja hien hajun ja hevosen lämpimän höyryn, korskaukset ja kyynärpäille läsähtävät kuolaroippeet, ilman piiskan naamalla, välillä oksatkin, ja rystysten puristuksen niin, että kynnet kaivautuvat ohuiden hanskojen läpi kämmenlihaan, vauhdin ja viiman ja rytmin ja hengityksen, kaviot pellolla, metsänpohjalla, hiekkatiellä, kavioiden äänen asfaltilla, ne on saatava hidastamaan, autoja saattaa tulla. Ja samalla riemu, kaiken yli valuva vauhdin imu ja tieto siitä, että jos nyt tapahtuu jotain, millään ei ole mitään väliä enää koskaan jälkeenpäin, jos auto tulee ja koko systeemi iskeytyy asfalttiin, se on kaunis loppu.

Että elämä olisi niin yksinkertaista ja mukaansatempaavaa, turvallisuushakuisuutta ja keskinkertaisia yritelmiä rienaavaa. Että se vain tempaisisi, kuten se toisinaan tempaisee, ja veisi uudenlaisiin ajatuksiin, joiden keskellä ei uskalla tajuta, mitä äkisti pysähtyminen jonkin ulkopuolisen toimesta tarkoittaisi. Muihin asioihin on vaikeaa uskoa, kun on kerran uskonut siihen, että pysyy vauhdissa, koska muuten sattuu lujasti ja epäilyksettä. Tätä tarkoitan, jotain tännepäin, kaviolaululla.

Olen jokseenkin varma, että se on pysyvänä olosuhteena mahdoton. Mutta edes hetkeksi, edes minuutiksi, joinain näistä viikoista - edes hetken varmuus siitä, että se mitä koettaa tehdä, on oikein tai edes osapuilleen hyödyllistä ja uhkarohkeaa. En jaksaisi enää hitustakaan järkevyyttä. Järkevyydessä ei osaa olla kuulostelematta kaviolaulua sieltä täältä, olla ikään kuin ei kuulostelisikaan, vaikka oikeasti miettii koko ajan, onko tämä todella sitä mitä haluan, sekuntiakaan.

Kun nousen portaat asuntoomme, kuulen koirien askeltavan välioven taakse odottavina ja iloisina paluustani. Työnnän avaimen lukkoon, avaan oven ja välioven, tervehdin karvakylkiä ja Kissaa, pieniä kissoja ja sisämaailmaa. Velvollisuuksien aika.

En ymmärrä tippaakaan ihmisiä, jotka eivät koe olevansa velvollisia ties mihin ikäviin puuhiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti