keskiviikko 7. syyskuuta 2005

Hankkii päänsäryn ja poistaa sen

Paras tapa hankkia päänsärky on katsoa läpi avoimet työpaikat ja lukea tabloidimuotoinen lehti. Todettava on: en ole kovin sopiva tähän maailmaan, ja se on omaa syytäni. Kun muut alkoivat lukea sanomalehden viimeistään lukiossa, päätin olla lukematta. Ajankohtaisuus ei ole hirveästi kiinnostanut. Niinpä sitten menee suunnilleen viikko, ennen kuin ymmärrän, että New Orleansissa tapahtuu jotain isoa ja synkkää. Mies kyllä katselee webbikameroita ja päivittelee, mutta hajamielinen kun olen, nyökytän vain ja valun huoneesta toiseen ajatellen olennaisuuksia, kuten että onko se yksi runo itse asiassa sittenkin Duinon elegioista. Minulla ei ole sopo- eikä kopo-kokemusta (lisättäköön, että sopo tarkoittaa sosiaalipolitiikkaa ja kopo koulutuspolitiikkaa) eikä miellyttävää puhelinääntä. Lisäksi kaikki työnantajat hakevat reipasta henkilöä. Rohkea voin väittää vielä olevani, mutta en reipas. Kun silmäilen lehden läpi, en ollenkaan ihmettele, että työnantajat haluavat reippaita lehtiälukevia henkilöitä.

Aiemmissa työpaikoissa työyhteisöön sopeutumistani on haitannut kaikkein eniten se, etten juurikaan katso televisiota, ellei sieltä tule hyvää elokuvaa tai dokumenttia, mitä tapahtuu melko harvoin, muutamia kertoja kuukaudessa. (Torstaina tulee the Wickerman, haa.) Kun sitten kahvihuoneessa haluaa keskustella toisten älyllisistä tai moraalisista mielenkiinnon kohteista, ne haluavat puhua jostain teeveesarjasta, josta en ole koskaan edes kuullut. Keskustelu ajautuu heti omalaatuisille urille. "Etkö sä nyt muka tosiaan katso mitään? Tai oo joskus katsonu?" Istun ja mietin silmät melkein kieroon vääntyen. "Jaa, lapsena olen katsonut semmoista sarjaa kuin Mestari Merlin. En mä sitä kyllä muista, mutta olen kirjoittanut niin päiväkirjaani joten kai joku semmoinen on ollut."

Sellaista ei saisi sanoa. Kun sitten vielä kertoo, ettei lue lehtiä, on tyrmistys valmis. Tosin, lisättäköön, kirjastossa tähän kaikkeen on suhtauduttu valtavan sympaattisesti. Hihitetty korkeintaan. Kyllähän ne tietävät, että toisaalta tiedän muista asioista aika paljon, kuten pelargonien talvettamisesta ja polkupyöristä. Lainaan kirjastosta lääketieteellisiä opuksia ja lueskelen niitä ajanvietteekseni. Minua kiinnostavat itsekäsitysten maailmanhistoria, antropologia, kehollisuus ja ekologia enemmän kuin päivittäisuutiset tai tv-sarjat. Kun luen Kissan vessalukemistoksi raahaamasta Imagesta samassa fuksiryhmässä yliopiston aloittaneen opiskelututun jutun televisiosta, suurin osa menee täysin ohi ällin. Jutussa on oletuksena, että olisi pelannut Tetristä ja katsonut Dallasia ja Dynastiaa.

Ainakin siitä pitäisi vaieta, että lukee runoja, rustailee niitä ja kehtaa vielä pitää runoutta inhimillisesti merkittävämpänä tietovarastona kuin Helsingin Sanomia ja kaikkia maailman nonfiction -niteitä yhteensä. Viime aikoina olen kyllä työnhakua ajatellen pakottautunut lukemaan kahta lehteä. Ne ovat Kumppani ja Tieteessä tapahtuu. Kumpikin ovat lehdeksi harvinaisen luettavia. Kumppanissa on tosin sarjakuva, mistä en pidä. Sarjakuvat ovat niin lehtimäisiä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, vaikka meillä joitain albumillisia niitä kotona onkin. Ainoa sarjakuva, jota olen ymmärtänyt pitää jotenkin kiinnostavana, on Corto Maltese. Ja sekin johtuu vain Corto Maltesen käsittämättömästä eroottisesta vetovoimasta. Piirroshahmolla! (No mutta, eilen juuri sanon Kissalle saunassa, että ehkä oma seksuaalinen heräämiseni on vähän outo - olin ihastunut sekä MrMinitin pahviseen ständiin että Ozin maan Puunhakkaaja Peltiseen ja Variksenpelättiin että Maija Poppasen Tulitikkumieheen, enkä kyennyt tekemään millaista valintaa näiden väliltä. Ikään kuin jotain valittavaa olisi ollut. Ehkä MrMinit-ständin olisi voinut pihistää kotiin, mutta sen jälkeen ystävät tuskin olisivat enää halunneet puhua minulle.)

Siinä, missä työnhakeminen ja kaksituhatluvuiksi eläminen on hankalaa aivan sui generis -tasolla, jotkut asiat sujuvat. Kun pyöräilen kirjallisuuspiirin kokouksesta kotiin, väsymys on poissa, liikalämpökin varmaan jo lasehtinut, tai sitten olen tosi kuumeessa, vaikeaa sanoa. Mutta liikun tajuamatta liikkuvani lihasvoimin. Solumme läpi kaupungin, kallistumme mutkissa, jokin vetää tai työntää eteenpäin. Olen hieman jäljessä ja hieman uninen, mutta muuten täysin läsnä. Näen ikkunoiden keltaiset hehkut pimeässä enkä voi olla ajattelematta, kuinka omituisia ihmiset ovat, kun eivät halua tai tajua hankkia päivänvalolamppuja, joiden kera ikkunasta tulee kasviakvaario. Rullaan sillan yli ja ajattelen ystävääni Ilvestä. Pitäisi soittaa, jaksaa pitää yhteyttä, sopia, milloin menemme vesijuoksemaan. Haluaisimme kokeilla sitä, se kuulostaa niin hauskalta, ja tuo uimahallikin on tuossa melkein vieressä. Vesijuoksu ei rassaisi koipiparkaanikaan.

Äh, huomaan taas käyttäväni me-pronomiinia, nyt pyörän kanssa tekemisestä. Kaikkein vaikeinta asenteellisesti on ollut kirjoittaa pari lyhyttä kolumnityyppistä juttua. Olen käyttänyt pronomiinia me ja saanut sapiskaa siitä. "Ketkä me?" Sitten olen ajatellut, jurnuttaen, että kun joka väliin tungetaan sana minä, voisin yhtä hyvin kysyä jutun editoijalta: "Kuka minä?" En kysy. Oletetaan ilmeisesti, että minä on jotenkin selvempi asia kuin me. En kysy, koska juttuja on tarpeeksi vaikeaa myydä ilman hankalan ihmisen mainettakin. Etenkin kun ei lue lehtiä ja katso televisiota, eli askartelee ihan toisenlaisten asioiden parissa elämässään.

Osittain blogi on harjoitusta kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, jota en puhuessani juurikaan käytä. Puhun meistä ja meillä kotona, meidän ja meikäläisten jutuista. Ja muista, sellaisista, joihin en kuulu kuin korkeintaan yhtenä kuudesta miljardista. Blogi tekee onnettomaksi, sillä aina koettaessa eristää minää sen joutuu jotenkin asettamaan vastoin muuta maailmaa, toisia ihmisiä ja näiden tekemisiä. Tahtoisin kirjoittaa ennemmin siitä, mikä on tärkeää, siitä, miten kävelyllä metsästä hyräilyttää. Silloin en ikinä tule ajatelleeksi sitä, kuinka joistain ihmisistä on kummallista, ettei akateemisesti koulutettu ihminen lue päivän lehteä ja katso televisiosta ainakin uutislähetystä. (Joistakuista on kummallista jopa se, että joku on hankkinut koulutuksen, kun muu asenne on tuollainen.) Ja kun kuitenkin henkilö ei selvästi myöskään ole aivan yhden asian fakki-idiootti, joka ymmärtäisi vain yhden kapean tutkimusasetelman päälle elämässään, mikä tietysti on kansantaloudellisen tuotantopotentiaalinsa kannalta jotenkin hyväksyttävää sekin.

Mitä enemmän yritän kirjoittaa itsestäni ja löytää jonkin minän edes virtaavana ja kiinnittymättömänä, sen enemmän puhun toisten näkemyksistä ja oletuksista, odotuksista ja pettymyksistä. Mutta kun rentoudun ja kirjoitan puista ja kasveista, perhosista ja saunassa käymisestä, tunnistan itseni siitä paljon paremmin.

Tämä on merkittävä löytö. Heitän päänsäryn parvekkeelta alas ja vien koirat ulos. Tänään on viimeinen opetuskerta vähään aikaan. Työ, josta ei saa palkkaa ja jossa ei vaadita reippautta, sopii oikein hyvin. Sitä on hauska tehdä.

6 kommenttia:

  1. Corto Maltesen eroottinen vetovoima on tosiaan huimaa.

    Pidätkö kirjastoalalla jatkamista mahdottomana? Olen vielä vajaan kuukauden osa-aikatöissä kirjastossa muiden töideni ohessa, sitten luovun työstä tuossa kauniissa rauhan pesässä. Yliopistokirjastoissa tuntuu olevan erilaisia viransijaisuuksia yms. haussa tavan takaa, kuten tietänet; hakijoitakin on paljon, mutta sinullahan on alan työkokemusta.

    Suurin osa työtovereistani (niistä, jotka eivät ole luopuneet rauhan pesästä vaan jääneet kolmeksikymmeneksi vuodeksi tultuaan viikoksi kiireapulaiseksi johonkin projektiin) on sivistyneitä, asiantuntemustaan vaikka mistä jatkuvasti kartuttavia, mukavia ja kunnianhimottomia. Minä en tahdo jatkaa, hermo menee tasaisuudessa ja rauhallisuudessa, mutta sinulta ei ehkä menisi? Vai onko sinulla joku hyvä syy olla kiinnostumatta jatkosta kirjastossa?

    VastaaPoista
  2. Kirjastotyö menee oikein hyvin kerran viikossa, mutta sijaisena ollessani olen todennut, että neljä kertaa viikossa on jo liikaa. Etupäässä se ainainen istuminen ilmastoidussa tilassa. Pitää koko ajan lotrata naama- ja käsirasvaa, ettei iho kuivu täysin.

    Ja: pidemmän päälle sellainen ei tunnu mielekkäältä. Kun on vastannut viikon aikana puhelimeen sata kertaa sanoen: "Juu, olemme tänään auki klo x saakka", alkaa tuntea itsensä aika mekaaniseksi olioksi.

    Uraohjauspsykologi oli kirjastovuodatukseni kuultuaan sitä mieltä, että siihen ei ehdottomasti kannata panostaa, jos suhtautuminen on sen kaltainen kun on. Mieluummin vaikka päälle syljeksivät työtoverit ja mielenkiintoinen työ kuin puuduttava rutiini jolla ei ole kellekään merkitystä ja symppikset työkaverit.

    Enhän minä sielä ystäviä etsi, vaan rahaa.

    VastaaPoista
  3. Ahaa, no, ymmärrän. Meillä on selvästi hieman erilaisia kokemuksia kirjastotyöstä; työnkuva riippuu niin paljon kirjastosta, jossa on töissä. Olen jaksanut osa-aikatyötäni opintojen ohessa juuri siksi, että vastaan tulevat kysymykset ovat olleet usein hyvinkin kiinnostavia ja haasteellisia. Vaan ilmastoinnista ei tosiaan pääse eroon. Voeh.

    VastaaPoista
  4. Rustailet runoja? En ole ainoa, jonka mielestä tuotat (v)eloisaa tekstiä ja visualisoit asioita hyvin, joten pienenä toivomuksena olisi saada lukea jokin pätkä lyriikkaasi. Jos olet sitä jo aiemmin "julkaissut", olisin linkistä kiitollinen.

    Minua runoissa viehättää laiskana lukijana potentiaali sanoa kompaktisti paljon ja avata mielikuvitukselle väyliä tunnetiloihin ja vaihtoehtoisiin tulkintoihin. Ja kirjoittaessaan itse sitä kai saalistaa myös täydellistä tapaa ilmaista jokin asia tässä muuten niin epätäydellisessä maailmassa.

    VastaaPoista
  5. Arkielämä on tosiaan täynnä me-muotoa. Keskustelimme tästä äitini kanssa juuri viime viikonloppuna. Meillä oli vieras ja äitini aloitti jokaisen lauseen sanalla me, mutta tarkoittaen joka kerta eri yhteisöä.
    Kuten "meillä laktoosi-intolerantikot käyttävät juuri tätä maitojuomaa" (meillä=töissä)
    "meillä keitetään kerran päivässä" (meillä=kotona)
    "meillä on tehty jo monta haastattelututkimusta" (meillä=yhdistyksessä, jonka jäsen äiti on)
    Vieras meni varmaan totaalisesti sekaisin, eikä tiennyt mistä tai keistä oikein puhutaan...
    Äitini vain huomautti, että sanothan sinäkin aina "meillä".
    Ja ehkä sanonkin. Ihminen on yhteisöllinen eläin.

    VastaaPoista
  6. Joo, tuo me-pronomiinin viittauksen vaihtelu joskus jopa kesken virkkeen on ikuinen ilonaihe. Kun me oltiin sitä ja tätä ja sit kun me nähtiin toi juttu - tässä vaiheessa läsnäolija huomauttaa, ettei kyllä itse nähnyt, ja puhuja myöntyy, että joo, et sä, mutta tää porukka.

    Runoja ei ole julkaistu ikinä missään. Luultavasti ne ovat täyttä paskaa. Olen taas viskannut ne yhteen kilpailuun. Ne ovat selvästi jotenkin vääränlaisia, eivät tarpeeksi teoreettisia tai jotain. Yllätys, yllätys, ne tietysti käsittelevät kehollisia taustatunteita ja sitä, kuinka primaariemootiot jyräävät niiden yli. Mutta vähän koukeroisemmin kuin tuossa ilmaistuna :)

    Luultavasti niillä on eniten omaelämäkerrallista arvoa: näkee, kuinka ne teemat, joista nyt on alkanut ottaa teoreettisella tasolla selvää, ovat olleet varsin framilla kirjoittamisessa jo viisitoistakin vuotta sitten.

    En kyllä ikinä ole kauheasti laskenutkaan sen varaan, että ne julkaistaisiin. Itse asiassa, aiemmin ajattelin julkaista ne postuumisti - laittaa testamenttiin määräyksen omakustanteesta. Vielä muutama vuosi sitten ajatus, että voisin näyttää ne joskus jollekulle, oli täysin käsittämätön. (Kuten ajatus bloggaamisestakin olisi ollut.)

    Joten lokki hyvä, pidä peukkuja pystyssä... jos ne julkaistaan, saatte kyllä varmasti kuulla siitä raivostuttavuuteen saakka.

    VastaaPoista