torstai 22. syyskuuta 2005

Aamukirja

Virkistän itseäni lukemalla unimerkintöjäni. Eräs saa niskakarvojen tupet kihelmöimään ikävästi.

Uni on nähty joulukuussa 2001. Suora sitaatti: "Lumisen jyrkän harjun takaa avautui kesäinen Ryssänkärki. Kuorimme pois talvitakit hatut lapaset kaulaliinat, astuimme ulos housuistamme ja pois suksilta. Kesä suuteli solisluita, kietoi käden vyötärölle, siveli niskan kaarta hyväillen ja rakastajakissa hymyili ja meri oli levollinen ja sula. Puissa oli jälleen lehdet ja linnut pesintäpuuhissaan. Aurinko täplitti polunpohjat. Heräsin aura-auton ääniin ja itkin kesää nähdessäni rännän."

Vuodenajat on helppoa rankata niiden rakastavan lämmön perusteella. Kesä on ylivoimainen, sillä sen sisäänsäsulkeva lämpö on monen kuukauden tarpeettomuutta varustautua vihaista ulkomaailmaa vastaan. Keväällä ja syksyllä ja yhä enemmän talvella maailma on kitsas, viiltävä ja kohmettavan ilkeä. Yhä usempana aamuna ajattelee, että tähän maahan aikanaan tulleet esi-isät ja -äidit ovat olleet järjiltään. Turkiksia ja tervaa, niin niin. Mutta että nämä talvet, ja vielä aikana ennen teknisiä alusasuja. Riitteistä hulluutta.

Kesässä, sen alussa, on yllättävintä juuri tuo unen tulvauttama lämpö. Äkkiä ilma on ruoskan sijaan hyväilevä käsi. Tai ei käsi, vaan syli, joka ympäröi joka puolelta. Viima ei jännitytä kallonpohjan pieniä lihaksia, rintakehää ei tarvitse käpertää.

Ja syksy, taas: moni on kirjoittanut blogissaan siitä, kuinka syksyllä on mukavaa saada jälleen pukeutua lapasiin ja kaulaliinoihin. En tiedä, ovatko he tosissaan vai sublimoivatko vain. Eipä kai kellään ole syytäkään valehdella tällaisessa asiassa (paitsi ehkä itselleen, systemaattisesti ja lohdutukseen tähdäten, siten että molempi parempi: kesä tuntuu paremmalta, mutta "minä pidän syksystä enemmän")? Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että lämpö alastomalla iholla ei jostakusta olisi suurin hyvä, mikä maailmassa voi koitua ihmisen osaksi.

Lapasen lämpö on niin karkea, kutittava. Villaiset lapaset ja kaulaliinat raapivat ihoa ja toisaalta tekokuituiset lapaset ja kaulaliinat varastavat herkemmin sen vähänkin rasvan, jota iholla on, ja sitten iho on taas kuiva ja kutiseva. Märän lapasen alla lämpöä ei ole, ja lapaset kastuvat jatkuvasti. Keho näyttää tönköltä piiloutuessaan vaatteisiin. Kasvotkin, jotka jäävät näkyviin, ovat viimasta punervat ja ahavoituneet.

Mutta ehkä tämä on vain henkilökohtainen assosiaatioasia. Tiedän, että olin vauvana niin ihottumainen ja ruvella, että neuvolasta käskettiin äidin pitää minua vaatteitta suuri osa päivästä. Äiti piti minua alasti liinan päällä, rasvasi öljyllä ja puhalteli vähän kauempaa föönillä ihoa, kun aloin kitistä kylmästä. Fööni oli ainut, mikä rauhoitti minut lapsena, sanoo äiti. Hyssyttely tai keikuttaminen ei auttanut, fööni ainoastaan. Ei kai ihme, että kaipaan edelleen lämmintä ilmaa iholla.

Muistan edelleen unen, jonka kirjoitin muistiin. En enää yksityiskohtia, kuten sitä en muistaisi, että uni tapahtuu Ryssänkärjessä. Mutta muistan sen lämmöntulvauksen, keskellä talvista hiihtoretkeä, kun harjanteen toisella puolen onkin kesä. Lämmön tunkkaisuuden ja kosteuden, mäntyjen äkillisen tuoksun ja meren lempeyden. Ilman vaivattomuuden keuhkoputkissa, väristysten loppumisen.

Aamukirjassa on monta muutakin unta. (Yökirja se ei ole, sillä unet kirjataan aamuisin.) Tämä uni on ainut, jossa on talvi, ja siinäkin talvi lakkaa yllättäen ja totaalisesti. Ylipäänsä, näyttää siltä, että saan kylmyydestä, viimasta ja kerrospukeutumisesta aivan tarpeekseni hereillä häärätessäni nähdäkseni niistä unta. Unessa olen usein alasti. Toisin kuin kaupunkilaisfolkloren tyypillisiksi kuuluttamissa unissa, minun unissani ei ole sellaista "Oho, apua, olenkin alasti!" -tunnetta kouluissa, työpaikoilla, ravintoloissa. Päinvastoin - liikkuessani alasti vaatetettujen keskellä olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse pukeutua. Jos jotkin vaatteet ovatkin yllä, ne ovat poikkeuksetta jotain kaunista, kevyttä ja helposti riisuttavaa kuten valuva iltapuku laahuksella tai Lili St. Cyrin rubiinikirjaillut bikinit. (Unissa ei koskaan esiinny tietoisuutta selluliitista. Siinä mielessä unet ovat seksuaalisia; ei seksuaalisuuden ylitulvahtaessakaan ehdi muistaa sellaisia pikku epäolennaisuuksia kuin selluliitti. Seksuaalisuudessa on yhtä toisen kanssa, ja tuohon ihmispalloon mahtuu hieman paatunutta rasvaakin, vaikka toisinaan itsestä luotuun minäkuvaan ei mahtuisikaan. Kaikkein surullisimmaksi tulen, kun luen tai kuulen jonkun naisen murehtivan selluliittiaan tyyliin "tekee pahaa riisuutua, jos se lähteekin pois kun näkee mun takapuolen". Koska juuri silloinhan itse unohdan totaalisesti, että vartalossani voisi olla jokin normipoikkeama - olen alasti, siis hyväksytty. En ole uimahallin pukuhuoneissa ja suihkuissa koskaan nähnyt niin pelottavia selluliitteja, että ne karkottaisivat ketään, joka rakastaisi. Sitä paitsi - eivätkö kaikki rakastakin naisissa juuri näiden pehmeyttä? Tai ainakin oppivat rakastamaan, tilaisuuden tullen.)

Aamut ovat kummallisia, kimaltavia unien jäänteistä. Ruusupenkki raesateen jäljiltä tuntuu hauskalta metaforalta tälle. Oikeastaan sen pitäisi mennä päinvastoin: raesade ruusupenkin jäljiltä. Eräs ystävä kysyy joskus, eikö minua lainkaan häiritse se, että unia on vaikeaa muistaa autenttisesti, että ne konstruoi uudelleen heräämisen hapuillessa tajuntaa eestaas. Mitä sillä on väliä? En pidä unia minään viesteinä transsendenssista. Unet näyttävät unitutkijoiden ja neurologien tutkimusten mukaan liittyvän aivojen käyttämättömien neuronikytkösten läpiajoon. Niiden funktiona näyttää olevan fysikaalisen kudoksen toimintakyvyn ylläpito ja päättelyn joustavuuden ja siten uuden oppimisen mahdollisuuden vahvistaminen. Ne ihmeelliset kuvat, jotka syntyvät tästä sivutuotteena - samalla tavalla kuin ajatukset, kulttuuri ja artefaktit syntyvät ihmeellisenä sivutuotteena siitä, että elämme kehossamme maailmassa osana evoluution sattumanvaraista mutta hämmentävän systemaattista hahmoa - voi ottaa bonuksena. Ei niiden autenttisuudesta kiistelyssä liene paljonkaan mieltä, jos ei pidä unia tuonpuoleisen ilmoituksina.

Jotenkinhan nuo arvaamattomat assosiaatioiden ja aivojen muodostamien kuvien yhteydet on käsitteellistettävä. Ei ihme, että minulle, jolle lämpö alastomalla iholla ja kehon sijoittuminen liikkeeseen on niin tärkeää, käsitteellistän monet unet lämmön ja alastomuuden kautta, leijuvuuden ja hidastuksen kautta, kolmiulotteisen ympärillä tapahtumisen ja sen huomaamaan ehtimisen kautta. (Nämä ovat tietysti keskeisiä elementtejä myös niissä runoissa, joita kirjoittelen. Osasyy sille, miksen mielelläni laita runojani nettiin, on se, etten jaksaisi kaikenmaailman pervoja, jotka saisivat kicksejä alastomuusrunoistani. Hitto vie, jos annan ne joskus luettaviksi, niistä pitää sentään maksaa. Jokin hinta yksityisyyden menetyksellekin on asetettava. Vaikka tietysti epäröin edelleen koko asiaa - runojen näyttämistä muille kuin Kissalle, siis. Tiedän kyllä, että muutkin ovat seksuaalisia, mutta pelkään leimaantumista joksikin täysin moraalittomaksi ja erotomaaniksi. Jos kaverit eivät osaisi enää suhtautua luontevasti, se tuntuisi hirveältä. Psykologi Pennebakerin tutkimusten mukaan keskivertoyliopisto-opiskelija, tuo psykologisten kokeiden ikuisuussubjekti, ajattelee seksiä pakonomaisesti vähintään kolmesti päivässä, eikä tyypillisesti puhu siitä ikinä kellekään. Pennebakerin mielestä tämä puhumattomuus ja kaksinaismoraali juuri synnyttää tilauksen pornografialle. Tietysti kiperin kohta on se, että joku pitäisi kirjoitustani pornografiana. Silloin en osaisi olla loukkaantumatta.)

Aamut ovat hyvää aikaa. Etenkin sumuiset aamut, kuten tänään. En muista tarkasti, mitä unta näin yöllä. Jotain muistan sentään: tutkin jälkiä maassa, soisessa maassa. Paitani sisällä sätki sammakko. Joku oli ripotellut polulle kehäkukan terälehtiä. Oli kylmä, mutta kesäyönkylmä, ei syksynkylmä.

En tahdo edelleenkään ajatella edessä olevaa pimeääkylmää.

5 kommenttia:

  1. Olen aina ollut syksyihminen - oikeasti. Nautin villasukista ja peittoon kietoutumisesta, kun ulkona on pimeää, sataa ja myrskyää.

    Lapsena olin myös hyvin allerginen ja ihottumainen ja vielä näin aikuisenakin. Olin koulussa tunneilla puuvillahansikkaissa kireimpään pakkasaikaan, kun kädet olivat rakkuloilla ja ruvella. Ilman niitä en olisi pystynyt kirjoittamaan. Toiset nauroivat "hienohelmalle". Kesäisin aurinkoihottuma teki elämän surkeaksi. Siksi syksy on parasta aikaa, kun ei tarvitse kuin olla vaan ;)

    Kyllä meitä syksyihmisiä siis on - vaikkakin harvassa.

    VastaaPoista
  2. Kyselin vähän runojesi perään taannoin (kun en tiennyt niiden olevan ihan niiin henkilökohtaisia).
    Alastomuusrunot kuulostaa melkein omalta lajityypiltään, mitä ei saisi edes lukea vaatteet päällä! :)
    Voisikohan olla niin, että kovin intiimeille runoille on vaikeaa löytää suurta lukijakuntaakaan. Osaa sellaisissa voi vaivata avaimenreikätunnelma, toisaalta vaihettuminen silkkaan pornoon on portaaton. Ainakin itse odotan runoilta muutakin välittävää pintaa kuin oma seksuaalisuus. Joka tapauksessa se vahvana elementtinä helposti värittää koko runon.

    Arkistosi viime huhtikuulta sisältää runonäytteen jossa ei enemmälti nakuilla. Ilmava ja kevättä soiva! Mutta siitäpä alun perin innostuinkin, että monet jaksot teksteistäsi ovat niin elämänmakuisia ja kielelliseltä intensiteetiltään huikeita. Hyvin vähin editoinnein niistäkin taittelisi kokoon tuhdin nipun runoja.

    Mutta - mukavaa ja lohdullista sinua on lukea, olipa genre mikä hyvänsä. Kyllä ihmisellä ja lehmuksenlehdellä jotain eroa täytyy olla.

    VastaaPoista
  3. Minäkin väitän olevani ihan oikea syksyihminen. En pidä lämmöstä ihollani, jollei se ole peräisin toisen ihmisen iholta tai saunan löylyistä.

    "Sitä paitsi - eivätkö kaikki rakastakin naisissa juuri näiden pehmeyttä?"

    Ehdottomasti.

    VastaaPoista
  4. Mun keho rakastaa syksyä. Silloin olen täynnä virtaa, liikkuminen tuottaa eniten riemua. Keuhkot iloitsevat kylmän, kostean ilman haukkomisesta ja jäsenistä säteilee hyvää oloa, kun ne menevät vähän maitohapoille ylämäessä. Keho vain jaksaa ja jaksaa ja janoaa lisää liikettä.

    En mäkään rakasta ajatusta iltojen sammumisesta ja marraskuun viimoista, mutta hanget ja avannot eivät ole enää kaukana siitä.

    VastaaPoista
  5. Aurinkoihottumapointsi on helppo ymmärtää! Itselleni se iski kerran, kun olin koko päivän meren rannassa bikineissä ja tietysti ilman suojarasvaa. Auts.

    Niin, ehkä toiset jaksavat paremmin kylmemmässä? Musta on jotenkin omalaatuista, kun ihmiset valittavat, että on niin kuuma, ettei jaksa tehdä mitään. Itselleni se on toisinpäin: kun on kylmä, lihakset jumittavat. Ja sitten en taatusti tee mitään... :D

    Totta puhuen pidän itsekin hangista ja sienimetsästä, mutta kyllä kesä on täällä niin lyhyt. Eikä talvella vain yksinkertaisesti voi istuskella tuntikausia ulkosalla paleltumatta. Tai ehkä pitäisi hankkia pilkkihaalarit ja istua niissä parvekkeella. Ehkä sillä viimein saisi kylähullun maineen!

    Ilves tänään vesijuostessa totesi, että hän pitää syksystä siksi, että syksyllä ei tule syyllisyyttä siitä, ettei jaksa mennä kuitenkaan ulos ja olla ulkona. Kesällä häntä riivaa ulkoilun suorituspaine.

    Se oli jännittävä näkökulma.

    Ehkä minun syksyväsymykseni on aivan fyysistä ja liittyy valoon. Joka syksy olen aivan loppu riehuttuani koko kesän innoissani. Kesällä on vapaus, syksyllä harrastukset ja aikataulut. Siinä on jotain surullista. Minulle se ei anna energiaa vaan aiheuttaa surkeutta ja ininää.

    Sellainen on tietysti aivan perseestä. Asialle on tehtävä jotain.

    VastaaPoista