Siddharta

Luen taas Hessen Siddhartaa, jonka Tee toi takaisin lainasta. Omalaatuinen kirja, ei voi muuta sanoa. Ainoa Hessen kirjoittama, joka ei saa punastelemaan silloin tällöin myötähäpeästä. Ja varmasti, jos tietäisi Aasiasta ja buddhalaisuudesta enemmän, tämänkin äärellä olisi tukalaa. Hesse on omalaatuinen kirjoittaja. Teksti on näennäisen viatonta, mutta äärimmäisen manipuloivaa.

Jonkin ajan kuluttua se alkaa väsyttää. Saaperkutin Siddharta. Kotona näyttää omituiselta nyt kun olen siivonnut. Normaalitila on sotku, vaatteita tuolinselyksillä ja kissanhiekan murusia siellä sun täällä, hiuksissa saakka. Lattian ollessa imuroitu ja kuivuneiden limoviikunanlehtien kadottua biojäteämpäriin (limoviikunan mielestä on syksy) tuntuu siltä, että olen jonkun muun kodissa. Kiskon rulokaapin oven avoselleen, että edes jotain sotkua olisi luomassa kotoista tunnelmaa. Heti helpottaa.

Mitähän Pilatekseen pitää laittaa päälle? Kengät vai ei? Ehken laita, ja jos tarvitsee, hankin kengät ensi viikolle. Syvien vatsalihasten aktivoinnin ajatus kuulostaa tuskaiselta. No, en ole ennenkään kuollut jumppatunnille. Hikoillut vain, kiroillut mielessäni, ja sitten mennyt väsymystranssiin, jossa jokainen liike näkyy ulkopuolelta jonkinlaisessa kiiltokuvamaailmassa, tyyliteltynä ja hikeä silmissä.

Tätä menoa jännitän illan Pilatestuntia niin kovasti, että venytettävää todella riittää. Tuntuu hurjalta solahtaa uudelleen tanssikoulumaailmaan, miettiä, kuinka hiukset olisi parasta kiinnittää niin, ettei pompula jäisi venytyksissä alle painamaan kalloa, selkää tai kylkeä. Urheilurintsikat tuntuvat todella tukevilta, melkein kuin vartalon ulkopuoliselta luustolta. Ne eivät paina venytellessä. On todella pitkä aika siitä, kun ujuttauduin niiden sisään. Niihin pitää sukeltaa, koska painavia hakasia ei ole. Koettakaapa sukeltaa pää edellä johonkin pieneen ja tiukkaan ja samalla erittäin venyvään ja liukkaaseen vaatekappaleeseen. Elämä ei ole helppoa triviaalilla tasollakaan.

Saati sitten perustavammilla tasoilla. Joka aamu olen riemukas herätessäni enkä saata uskoa onneani, mutta päivän edetessä käyn epäuskoiseksi ja varovaiseksi. Toisesta työpaikasta, jonka olisin oikeasti halunnut, tulee kieltävä vastaus. Ei riittävästi juuri tällaista kokemusta. Missä ne luulevat minun sitä saavan, kun en saa työtä? Viivoitettu lista, mitä tehdä tänään, venyy pidemmäksi. Lähetän yhden työhakemuksen, taas. Luen viestin pari kertaa enkä ymmärrä miksi erottuisin muiden epäpätevien hakijoiden joukosta. Toisaalta, tähän työhön en oikeasti haluaisikaan, kunhan vain voimistelen työnhakutaitojani ja vakuuttelen itselleni kunnon kansalaisuutta. Pilateksen vatsaliikkeet, kuviteltuina, jännittävät edelleen selkää.