Ärsyttääkö muita sana sisällä? Minusta sen pitäisi olla sisässä. Onneksi en ole kielivaltuutettu.
Nyt siellä sataa. Ei, ei ulkona. Täydellinen matalapaine. Yksi lähipiiristäni on totaalisen paskassa tilanteessa. Koska olen lähipiirini aborttiekspertti ja väkivallannäkijä, puoleeni käännytään.
Haluaisin sanoa, etten ole ammattiauttaja. Kukaan ei ole koulutuksessani tähdentänyt, kuinka otetaan askel toisen huolista taaksepäin takaisin omaan kehoon, sen näennäiseen tyytyväisyyteen. Meidän välillämme ei ole rajaa. Sinua on yritetty kuristaa, minua on yritetty kuristaa samalla kertaa. Sinä et tiedä, mitä tehdä. Minäkään en, mutta vain siksi, etten ole sinä. Jos olisin sinä, tietäisin ja tekisin. Jos olisin sinä, en tietäisi, sillä sinähän et tiedä.
Suljen puhelimen illalla ja parun siniseen sängynpeittoon. Jossain vaiheessa tajuan, ettei parkuminen auta, nousen huterille koivilleni ja pakkaan saunakorin. Kävelen saunaan robottina. Roboteilla ei ole tunteita, ne ovat jatkuvassa shokkitilassa.
Koetan olla sosiaalinen ja kiltti, jutella ihmisten kanssa normaalisti. Yhdelle puhun, muille vain teeskentelen olevani läsnä. Niitä, joille vain teeskentelen, koen petkuttavani. Minun on pakko tehdä jotakin, soittaa jollekulle.
Näin juorut lähtevät leviämään. Näin leviää tieto, jonka pitäisi pudota raskaana ja mustana veteen jättämättä sisäkkäisiä häränsilmiä, painua pohjaan ja jäädä sinne. Pinta lainehtii. Kuvajaiset vääristyvät. En halua siirtää tuskaa ja levottomuutta eteenpäin, mutta en kestä yksinkään sen kanssa.
Enhän minä yksin ole. Sinäkin olet sen kanssa, siinä. Sinua kuristettiin, sinä et osaa päättää, mitä asialle tekisit. Minäkään en aina osaa päättää. Kuvittelen, että jos olisin joku muu, osaisin. Oikeasti vain ryömin portaiden alle ja unohdan itseni, kunnes tulee käsi, joka silittää ja ääni, joka kysyy, pystynkö puhumaan, liikkumaan, kävelemään, tarvitaanko ambulanssia vai voimmeko mennä taksilla.
Toivottavasti osaan olla tuo käsi. On pakko osata. Yleensä minulta pyydetään sanoja. Sanoja, jotka auttavat pörhistymään. Nyt minulta pyydetään, että ojennan käteni ja sanon, että me olemme sama. Että jos sinuun sattuu, myös minuun sattuu. Että lähtisit jo, ettei sinun tarvitsisi myöhemmin lähteä ambulanssilla.
Olen istunut ja kuunnellut monta ikävää tapausta, katsonut kuvia, kuunnellut todistajia. Jos sinusta tulee yksi niistä tapauksista, en tiedä, mitä teen. Jotenkin sinun on uskottava, että elämä ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Usein ei edes kaunista, pinnallisestikaan arvioiden.
Olen elänyt taas suojatusti niin pitkään, että ikävä uutinen saa pois tolaltaan. Pahinta on se, etten osaa vetää tarkkaa rajaa ihoni kohdalle, sanoa, että tämä olen minä ja tuo toinen on joku muu. Olen elänyt niin ihanassa ympäristössä ja ihanien ihmisten ja eläinten keskellä, kasvien keskellä, että olen saattanut lakkauttaa kaikki tullimuodollisuudet minuuden rajoilta. Olen luullut, että hänkin elää näin, vaikka tiedänkin, ettei kaikkien kohdalla ole samoin.
Nyt sanon jo hän. Onko tämä etääntymistä? Pelkään soittaa. Pelkään, että hyväntahtoinen kuunteluyritys kuulostaa hätäisestä määräilyltä ja päsmäämiseltä. Pelkään, että suuttumus ajaa hänet vielä pahempaan tilanteeseen.
Tässä tilanteessa ei ole tilaa pelolle.
Tilanteen sinetiksi, töissä kun istun, tulee eräs nuori isä lapsensa diagnoosin kanssa ja teen hänelle artikkelihakuja harvinaisesta sairaudesta.
Elämä on arvaamatonta ja karkeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti