Kävelemme kotiin. Katselen Vallilanlaaksoa, sen junarataa ja kävelyteiden risteystä radan luona. Punaisesta huvilasta tulee äiti kolmen lapsen kanssa. Yhdellä on päällään pelkkä stay up -vaippahousu. "Kohta se tulee, ei mennä ihan radalle, jäädään tähän viereen." Jos juna kulkisi useammin, useampi tietäisi sen yhä kulkevan. Koiranulkoiluttajat tietävät, samoin junista kirkassilmäisen innostuneen pikkupojan äiti, samoin spurgut läheisessä puistossa. He istuvat siellä päivä- ja yökausia, kun sää on hyvä.
Kiirehdin koiria yli mäenharjan. Villivadelmaa, liiankin kanssa. Ulkoileva lapsi tulee sanomaan, ettei niitä saa syödä. "Ai, onko ne sun?" kysyn, mutta lapsi vastaakin: "Ei kun ulkona kasvavat marjat on myrkyllisiä. Ne vaan näyttää vadelmilta." Äitikö noin sanoi, utelen. Lapsi pudistaa päätään. "Kuule mä olen syönyt niitä pienemmästä kuin sinä, enkä näytä mitenkään sairaalta, eikös?" Lapsi pudistaa päätään yhä itsepäisemmin. Kohautan olkapäitä. Lapsi jää tuijottamaan, kun otan kuvia ohdakkeenhahtuvista, jotka ovat irtautumaisillaan. Myöhemmin huomaan, etten ole sukupuolittanut lasta lainkaan. Kasarinyrhityistä hiuksista on vaikeaa päätellä, kehosta ja äänestäkään ei ole apua.
Minutkin luultiin aina pojaksi, kun olin niin ravassa enkä ikinä röyhelöissä.
Kun istun alas ja lataan kuvat kovalevylle, ääni havahduttaa katsomaan parvekkeelle. Lohi huutaa raivoaan sateelle, joka on keltaisenharmaata seinää, läpinäkyvää neukkulabetonia.
Välillä jyrisee, välillä välkkyy. Sade se vain jatkaa polyrytmista rummutustaan. (Miksi sade kuvataan yleensä rytmiltään monotoniseksi? Onko tämä vain eurooppalaisen marssimusiikkikorvan mielipide?) Katuvalot syttyvät, on tarpeeksi hämärä. Lehmusten lehtimassat aaltoavat, repeilevät, painuvat ja ponnahtavat takaisin pilvensuuriksi muodoiksi. Lohi jaksaa raivota säälle. Lopulta nostan sen sisään ja laitan verkko-oven kiinni. Kattihan käheyttää äänensä muuten tuota menoa.
Tuntuu, ettei myrsky lopu koskaan. Syön viimeisen palan tummaa suklaata ja tuijotan verkko-oven läpi parvekkeelle. Myrskybongarina olen armotonta parvekeluokkaa. Niin monta myrskyä, niin monta parveketta. Puiden liikkeet sään alla ovat aina vedonneet johonkin esteettisessä kaaoksessani.
Koirat on vietävä ulos ennen saunaa, sataa tai ei. Farkkutakki niskaan, remmit päälle, ulos. Onneksi. Puisto ui. Hopeapajut nousevat vedestä yhtäaikaisen vankkoina ja painottoman pitsimäisinä. Viehättävän lehtiholvin alla on lampi, kanaali, tai mikä lie vesiaihe. Vesiaiheen takana sateen lävitse näkyvät floksien kirkkaanpinkit kitalaet. Koirat eivät halua seistä paikallaan, kun sataa. Niiden otsatukat painuvat silmille, ne pärskivät paheksuvasti ja ravistelevat itseään taukoamatta. Valjaat vapisevat, talutushihnat läiskivät, käsi talutushihnassa horjahtaa, kamera kädessä taltioi muistikortille liikkeen puiden sijaan. Kaikkialla sataa.
Aamulla, kun sade on mennyt, mutta tuuli raastaa edelleen puita ja sää on syksyinen, puistosta on vesi vajunut. Siinä, missä oli vettä, makaa nyt suuria kasoja hopeapajujen oksia. Sekä pieniä lehviä että suuria karahkoja, sään irtiheittämiä. Maa on märkä, muttei tulvi. Palmunlehviä, näen heti, eikä muistikuvaa voi enää estää.
Koulussa Nooan arkista kerrottiin sellaisen kuvan kanssa, jossa oli kyyhkynen palmunlehvä suussaan. Katselin tarkasti lehvää ja totesin, että tiedän tuon puun. Tuo ei ole palmusta, jollainen on olohuoneessa, vaan toisenlaisesta palmusta, niistä, joita on järvenrannassa Finlandia-talon lähellä. Tunnistaminen ilahdutti niin kovasti, että yksi vakiounistani käyttää tätä kuvastoa jatkuvasti: Hopeapajujen kuja, ja kun sille astuu, pelmahtavat puista mustaan yöhön valkeiden kyyhkysten laumat. Kun tulee kujan päähän, viimeisen puun kyyhkyset eivät nousekaan siivilleen vaan puhkeavat lumpeiksi, ja puun lehdet käyvät mustanpuhuviksi, nahkamaisemmiksi - hopeapajusta tulee magnolia, jota sanoin lapsena lummepuuksi, kun vanhemmat eivät tienneet sen nimeä.
Kyyhkysiä ei näy missään, eikä tulvaakaan. Ainoastaan palmu-hopeapajujen oksat makaavat punaisella hiekkakäytävällä eivätkä suostu olemaan mitäänsanomattomia, objektiivisia ja esineellistettyjä. Katselen niitä murheellisena siitä, että jos ottaisinkin niistä valokuvan, siinä ei näkyisi, mitä oksia ne ovat. Unen oksia on turhaa kerätä mukaan.
Mutta te tiedätte, te tiedätte. Voitte katsoa hopeapajua ja nähdä siinä yhtäaikaisesti palmun ja oliivipuun ja silti tunnistaa sen hopeapajuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti