On ihanaa herätä aamulla omasta sängystä, omantuoksuisista lakanoista. Minkäs sille teet, että maisema kodin ulkopuolella haisee väärältä. Etenkin möksillä lakanoiden haju on ehtaa uloa, vaikka lakanat olisi juuri tuotu kotoa ja levitetty tuuletetulle patjalle. Kylmillään olemisen aistii liian helposti, tulee levoton olo. Etenkin koirille, ne eivät nuku. Vinkuvat, rapisevat lattialle, siellä ympäriinsä, kakkaavat sisään.
Vaikka sienestys on kyllä ihan huippua. Emme tulisi metsästä pois ollenkaan. Vatutus sen sijaan, no jaa, seisomista ämpärisadesuihkussa ja vattujen mättämistä entisestään vetiseen kierrätysrasiaan, jonka kannessa lukee "valkosipulihapankaali". Talvella ne maistuvat kesältä, villiltä ja arvaamattomalta vuodenajalta, joka katkoo huvikseen raajoja ja hullaannuttaa ihonlämpöisin pinnoin.
Sienet näyttävät itsellisiltä, kunnes ne pannaan koppaan. Kopassa ne näyttävät pieniltä ja mitättömiltä. Määrä kasvaa hurjasti, kun perkaustyö alkaa, metsä on hävinnyt yksityiskohtineen ja maailma on vetoinen eteinen, jossa surisee sienikuivuri. Korillisista kutistuu kuivurissa minigrippussillisia. Ikkuna ei edes huurru.
Metsässä askel on keveä ja rungoilla luiskahteleva. Puut kurkottelevat valoa. Kivillä ja kannoilla on sammalta ja jäkälää, oksilla naavaa. Joistain rydöistä on vaikeaa päästä läpi. Hakkuuaukean maa on turpeista. Onko tämäkin metsitetty suo? Eksymme. Kissalla on teorioita, minä vain kulkisin eteenpäin. Jurnutan mutta menemme Kissan ehdottamaan suuntaan. Viimein näkyy punainen mökki. Olemme tulleet aivan toisaalle kuin minne tähtäsimme. Teoriaton lampsiminen olisi ollut oikea suunta. Mutta olemme taas tiellä, ja pian kartallakin. Ikään kuin olisimme joskus poistuneet GPS-paikannettavalta alueelta. Typerät sanonnat.
Kuka jaksaisi hätääntyä ajatuksesta, että jää metsään iltaan saakka?
Kun tulemme kotiin citymaasturin takapenkillä, kärsin akuutista ripulista. Tänään se on jo ohitse. Yhdistän vatsani rauhoittumisen ja taka-alalle painumisen kaupungin katujen kuivuuteen ja lämpöön. Töissä kanssani istuu tuttu. Rupatamme, tietokoneet kaatuilevat. Tulostuslaite menee solmuun. Kirjastoonkin voi eksyä, vielä kamalammin tavoin. Täällä ei voisi elää mustikoin ja kääpien reunoista riippuvin kastepisaroin.
Lapsi, joka on täällä retkellä äitinsä kanssa - kummallinen paikka retkelle, eikö vaan - juoksee tahallaan päin betonipylväitä ja kirkaisee niihin osuessaan: "AUUU mä inhoon näitä tappeja!"
Kohta on jo ilta. On rasittavaa olla kunnon kansalainen.
Löysin tänne sattumoisin. Voi, että oli nautittavasti kirjoitettu tarina! Luonnonystävä sielläkin. Näet paljon, aistit herkästi ja - osaat kuvata.
VastaaPoistaTuo lapsi kuulostaa kyllä todella rasittavalta - meitä on moneksi...
VastaaPoistaNo jaa, kirjastotäti osaa suhtautua tuollaiseen todnäk enemmän humöörin kannalta kuin lukemista yrittävä tai lapsen äiti - joka näytti kaipaavan pikaista morfiiniannosta.
VastaaPoistaMukavaa vaihtelua järkeviin valituksiin copycardtulostimen takkuilusta ja tietokoneen pdf-tulostusasetusten hankaluudesta. Lapset ovat mukavia seuralaisia parin tunninkin annoksina.
Oliko tässä metsittynyt suo...
VastaaPoistaminäkin mietin noita juttuja metsässä kulkiessani. Yksi hämmentävimmistä kysymyksistä on se, kuinka vanhoja polut ovat. Ovatko ne olleet tässä aina vai syntyneet vuosi tai pari sitten? Kysyin asiaa maantieteilijä-kälyltänikin - ei tullut vastausta.
Polut ovat muutenkin ihania. Minäkin mietin niiden ikää ja usein myös, mistä minne ne johtavat.
VastaaPoistaYksi järkytyksistä, joita muistan elävästi, oli tilaisuus, jossa haastattelin erääseen tutkimukseen puistosuunnittelijaa ja tämä ilmoitti VIHAAVANSA polkuja koska polut osoittavat hänen erehtyneensä puistoon tielinjauksia tehdessään. Erehtymättömyyden tavoittelu ei voi olla hyvä asia jos se pistää vihaamaan jotain niin sympaattista kuin polut.