Iltaäreä

Olen jo aiemminkin kertonut, etten ole iltaisin erityisen hilpeää seuraa, koska uni äkämystyttää ja surisee päättelyn äänten tiellä. Tämä ei ole poikkeus. Olen onnistunut vaappumaan ilman sauvoja riittävästi havaitakseni parvekekukkien nestejännityksen vähäisyyden ja sen seurauksena madan puolitahtia keittiön ja parvekkeen väliä välin täydet, välin tyhjät kannut käsissäni. Kissa lukee läppäriltä sähköposteja.

Alkaa dokkari ja Kissa sujahtaa viereeni lämpöpatteriksi. "Tuleepa ikkunasta jo viileä tuuli", hän sanoo, ja minä vastaan jotain syksystä. "Älä viitsi, Orava", hän miltei huutaa. Mutta elokuu alkaa olla jo syksyä ja joka tapauksessa öiden valo on enää kuvitelma ja linnut hiljaisempia. Paitsi varpuset, siksi ne ovat tuhannen lokin arvoisia - ne eivät välitä ajankohdista*. "Elokuu on yleensä kyllä aika lämmin", koettaa Kissa vielä. Se on tietysti totta. On kesiä, jolloin olemme gradukiireiltämme kerenneet uimaan vasta elokuussa. Tai työkiireiltä, tai remonttikiireiltä. Älköön tällaisia jumalrangaistuksia enää osuko kohdallemme, ainakaan nytheti.

Makaamme sopuisasti ihmispallona ja tuijotamme suut jauhaen salaattia ja marinoituja valkopapuja. Dokkarin loppupuolella yksi derkkulalaisista tädeistä nauraa hämillään ikenet esillä, kun häneltä kysytään, miten siinä niin kävi, että hänen miehensä kaivettua tunnelia, jotta hän sieltä pääsisi pois, hän sitten tuloillan juhlissa rakastuikin miehen kaveriin. "En minä vaan tiedä", sanoo täti. Se on rehellistä, sillä juuri noin se käy. Puristan Kissan käsivartta, mutta tuo ei huomaa mitään.

Mietin, pitäisikö minun sanoa ääneen, etten tiedä, miksi tätä rakastan. Mutta ei, hyviä syitä on valtavasti. Ne vain ovat jälkiviisautta.

Sitten Kissa ponkaisee sängystä ja menee takaisin sähköpostin pariin. Mietin, murjaistako lentävä lause siitä, kuinka sähköpostejaan useita tunteja päivässä tonkivat ihmiset ovat kaikkea muuta kuin kunnon ihmisiä (olen edelleen äkäinen blogien mollaamisesta), mutta onnistun pitämään turpani kiinni ja keskittymään Wall Street -dokkariin. Yksi pörssivälittäjistä kuvailee ammattinsa erityispiirteeksi sitä, että päätökset joutuu tekemään silloin kun tilanne ei ole vielä täysin selkeä vaan vasta selkiytymisen aavistus on ilmassa: on ennakoitava. Tuijotan ruutua typertyneenä ja tunnen kiusausta sulkea moisen latteuksien median. Sitten vielä kehdataan väittää, että juuri tämän takia pörssi muistuttaa sotaa. Miksei yhtä hyvin elämää tai rakkautta? Eivätkö ihmiset muutenkin valikoi huolellisesti asujaan ja valmistaudu päivään jos minkäkinlaisin aamurituaalein?

En muista tuntevani ketään, joka tietäisi etukäteen, miten jokin tietty ele tai sananparsi otetaan vastaan tilanteessa, jossa on nämä ja nämä ihmiset tuntemattomine odotuksineen.

Kun Kissa lopulta tulee nukkumaan, uskallan pitkästä aikaa mönkiä aivan tähän kiinni. Jalka ei voi silloin levätä tyynyvuorella. (Jostain syystä tulee mieleen Tohtori Sykerö ja Untamon (= Woogie) Laventelilulla. Piirretyistä Tohtori Sykerö on se, joka rulettaa. Kun taannoin se tuli sunnuntaiaamuisin lieko kahdeksalta, heräsimme tunnollisesti katsomaan Sykerömme.) Mutta toisaalta, jalka voi levätä Kissavuorella. Kun Kissa alkaa kuorsata pian, tökkään hänet hereille. Haluan nyhjätä ja jutella, en nukkua. Nukkuessahan ei edes muista, missä on. Vaikka se on kyllä pötyväite. Totta kai muistaa. Uneen tulee paino polvitaipeesta, ja tuoksut, ja vain todella väsyneenä ei tiedä, missä herää.

Sellaista väsymystä en enää tahdo. Pelottavin kokemus elämässäni: jet lag. Olemme tulleet New Yorkista ja aika on sekaisin. Painumme nukkumaan ja heräämme ilmeisesti johonkin ääneen yhtäaikaa, pystymättä jälkeenpäin konstruoimaan mihin. Harmaus, mutta sekin ilman nimeä. Jotain liikkuu jossain, on jotain. Ja hirvittävä pelko ja halu kirkua ääneen, joka tuntuu venyvän vuosituhansiksi, vaikka kestänee sekunnin murto-osan. Ja sitten vähitellen tipahtelee tajuntaan asioita: tämä on keho, tuo on Kissan keho, tämä on huone, tämä tila, siksi täältä ei näy taivas ylhäällä, siellä on yläkerran kaksio, tuo on ikkuna, tuo koira, nämä kaikki ovat yhtä mutta luojankiitos eriteltävissä... tuttuus palaa, uskaltaa taas hengittää. Ja epävarma: "Kissa, Kissa..." ja vastaus: "Mua pelottaa." Hänkään ei hetkeen tiennyt kuka tai missä tai miten on, oli hetken ilman maailmanhypoteesia. Jälkeenpäin puhumme kokemuksesta jonkun verran ja toteamme, ettei ole ihme, että koemme sen samaan aikaan: onhan meissä sama jet lag. Mutta että kuitenkin, kun normaalisti toinen on aamu- ja toinen iltaihminen.

Kun Kissa saapuu toiselta puolen maapalloa huippukokousmatkoiltaan niinikään aikahulluudessa koetan sulautua seiniin ja sängynpeittoihin onnellisuudesta levottomana. Olla silittävä käsi herätessä, niin ettei maailmanhypoteesia tarvitse etsiä aivan yksin. Nyt kun jalka vielä vähäsen tuntuu, joskin yllättävän vähän, sehän on vain varvas, huomaan kaipaavani oikein erityisesti turvaa ja läheisyyttä ja toivovani, ettei Kissa enää ikinä katoaisi pelastamaan positiivisia ilmiöitä kokouksiin, jotka rasittavat häntäkin kovasti, koska enintään läpi menee jokin melko laimea sivulause, ja sen hintana Nasu ei uskalla nukkua öisin kahteen viikkoon ja takaisin tuleva on täysin sekaisin ajasta, ja Mobutu on taas sitä mieltä, että mokoma reissaaja ei kyllä saa valloittaa takaisin sitä sängyn puolta, jonka hän on sillä aikaa ominut. Ja - minua vierastuttaa, enkä lentokentälle mennessäni ja kuusisataaviidellätoista kotiin ajaessamme oikein tiedä, miten Kissan kanssa tullaan toimeen. Kaksi viikkoa silittämättä on möhkälemäinen ikuisuus eikä sen takaa enää muista, miten sanat ja kädet ja jalat tulee asetella.

Diplomaattisuus on kauheaa. Siksi hereille tökitylle Kissalle on ihan pakko sanoa, että kuulin kyllä kun tämä sanoi mennessään voi jeesus sun kanssas. "Enkä sanonut", se nurisee takaisin. (Ja sen piti olla iltaihminen, ei minun hereilletökkijän.) "Sanoitpas, mä kuulin ihan selvästi." Huokaa. "No ehkä joo sitten. Mutta ehkä mä sanoin sen koiralle tai jollekulle toiselle." Hihityttää. Ei tahdo tunnustaa. "Tai sitten sä vekslasit jotain." Tähän tyydytään. "Joo varmasti mä vekslasin jotain." Muistaakseni minulla kyllä oli nälkä ja jano, mutta ehkä sekin on vekslaamisen yksi laji.

Vasta sen jälkeen iltaäreys kaikkoaa ja on mahdollista nukahtaa ja herätä siihen, että Kissa seisoo ovella reppu selässä ja sanoo tulevansa takaisin jossain vaiheessa, mutta että nuku nyt Orava, varmasti kipu väsyttää. Mikä kipu, ajattelen ensin, kunnes lasken jalan lattialle. Se, tämä tässä. Partikulaarinen kipu, ajallisesti ohimenevä aistimus ja tunne, josta olen kiitollinen. Olen elossa. Hermostoni toimii.

*********************''
*Wallace Stevens, "Kesäpäivän muunnelmia", osa VII, suom. Jukka Kemppinen - "Yksi varpunen tuhannen lokin veroinen, milloin se laulaa. Lokki istuu savuhormin päässä ja pilkkaa helmikanaa, uhittelee varikselle, virittää värit. Varpunen yksin vastaa tarkoituksetta."