Kasvien ystävä metaforana

Koska koko muu maailma tuntuu krapuloitsevan, vääntävän graduaan tai häipyneen vapulta piiloon maaseudulle, minä ulkoilman ja raittiuden ystävä - vappuaaton piknikillä join vain Yogi-teetä termaristani ja ihmettelin ihmisten siideriläppiä - soitan äidilleni, jonka oletan olevan yhtä toimeliaalla päällä. Soitan vasta kympiltä, aamu-ulkoilun jälkeen. Koetan kaupata ideaa kävelystä kevätkukkijoita katsomassa, mutta äitiä vaivaa piha-angst; hän on päättänyt saada kukkapenkin tänään valmiiksi. "Plantagen on auki", äiti sanoo.

Koetan vakuuttaa äidin siitä, että Plantagen on paska taimitarha, josta ei löydy mitään kelvollista, mutta äitiin Plantagenin hinnat ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. "No, kaipa sieltä talikoita saisi", tuumin ääneen. Meidän talikkomme varastettiin palstalta jo monta vuotta sitten ja siitä lähtien olemme vaivihkaa vieneet erän maatakääntämättömän tuttavamme pihatalikon lainaan palstallemme. Tilanne alkaa vaikuttaa jo huvittavalta - eiväthän talikot nyt sentään niin kalliita ole! Äiti lupaa ostaa minulle valmistujaislahjaksi talikon. Lyömme diilin kiinni.

Katseltuamme vanhempieni rivitalonpihaa ja mittailtuamme penkeille paikkoja ajamme Plantageniin - tai siis aina vastahakoinen isä ajaa, hänen autoonsa kun kukaan muu ei ole koskaan saanut koskea. Isä murjottaa Plantagenissa. Talikot on myyty loppuun. Koetan saada äidin innostumaan tuoksupelargoneista, siellä olisi "Lavender Lad", jota minulla ei vielä ole. "No ehkä tahdot sen itse", kysyy äiti, ja joudun kieltäytymään. Ikkunoille ei kerta kaikkiaan mahdu enää yhtään tuoksupelakuuta lisää.

Kasaamme kärriin palloesikoita, tuoksuköynnöskuusamaa, köynnöshortensiaa, siperianunikkoa, kiltisti ulkona talvehtivaa Hidcote-laventelia, Orange Pixie -liljan, kuningasliljan sipuleita, mustakukkaisen tarhakurjenpolven juurakoita, jopa yhden Ranunculuksen, jonka suomenkielistä nimeä en päästäni keksi. Jokin-leinikki se on. (Kun ei pidä jostain kasvista, sen nimeä on turkasen hankalaa oppia.) Sitten löydän Armeriat ja alan selittää äidille, kuinka loistava perennapenkin reunuskasvi siitä tulisi. Hiljaisesti ihmettelen, miksi keski-ikäinen vieras täti liikkuu niin tiiviisti meissä kiinni ja koettaa koko ajan ottaa minuun katsekontaktia. Lopulta katsahdan kysyvästi tätiin.

"Anteeksi, palvelisitteko välillä minuakin?" tiedustelee täti närkästyneenä. Repeämme äidin kanssa nauramaan. "Joo muuten kyllä mutten mä mikään myyjä täällä ole vaan asiakas", saan sanottua. "Ei täällä sellaista neuvontaa taida edes saada. Tämä on hyvänen aika Plantagen", lisään. Nainen pahoittelee kovasti ja valittaa, ettei tiedä, mitä laittaisi sellaiseen-ja-sellaiseen paikkaan pihallaan ja kun nämä nykyajan myymälät ovat niin hankalia, kaikki pitäisi itse tietää. Kuunneltuani tädin vuodatuksen ehdotan muutamaa mukavaa kasvia, jotka rekisteröin matkan varrelta, kuljetan tädin niiden luokse ja kerron, mistä ne ovat kotoisin alunperin, millaista kastelua, valoa ja maata ne haluavat, kuinka voimakkaasti niitä pitää kalkita ja niin edelleen. Täti lappaa tyytyväisenä kasvit kärryynsä. "Vaikka ette olisikaan myyjä täällä, jossain varmaan olette?" hän utelee.

"Ei. Olen filosofi, kaikkien alojen asiantuntija", murjaisen takaisin. Täti näyttää epävarmalta, joten lisään koettaen olla edes hitusen kiltti: "ja kasvien ystävä." Täti näyttää vähän helpottuneemmalta ja saa kiitettyä "kovin, kovin paljon".

Kassalla viivakoodit piippaava tätsy laskee ostoksen lopuksi, kuinka monta objektia on laskuttanut. Seuraa ongelma: laskutettuja on yksi vähemmän kuin kasveja kärreissä. "Pixie-lilja, joo, Ranunculus... mikä se on, ai jaa tossa lukee niin, laventeli... onko se toi, mikä tää on, regale, mikä ihmeen regale?" Osoitan vaiti pysyttäytyen kuningasliljan sipuleita. "Eikö se oo liljansipuli", panikoi myyjä. "Lilium regale", sanon hiljaisesti, pahoillani kaikesta aiheuttamastani hämmingistä, "kuningaslilja".

Äiti on avoimen huvittunut taimistoselkkauksista. "No voi kun joku taimistonpitäjä olis nyt nähnyt sut, niin oisit kyllä päässyt niille töihin", hän sanoo. "Joo joo", sanon takaisin, "tiedetään."
Tosin ehkä taimitarhailijat eivät diggaisi siitä, että puhuisin potilaille latinaa ja kertoisin ummet ja lammet siitä, miten se ja se kasvi luontaisesti kasvaa. Ja sanoisin: "Voi, tuo on niin rahvaanomainen kasvi, ette te sitä halua!", tai: "Teinä suuntaisin kyllä Sofianlehdon puutarhaan. Siellä on parempi kokoelma." Luultavasti olen liian suorapuheinen ollakseni uskottava kauppanainen.

Perillä kaivan uudelleen penkit, jotka on jo kertaalleen kaivettu kehnosti. Nostelen nurmiturpeet pois alueelta ja sekoitan savimaahan hiekkaista multaa. Laitamme äidin kanssa kasvit ensin mullan päälle ja sommittelemme ne, sitten painamme ne paikoilleen. Isä katselee ikkunan takaa puuhiamme. Lopuksi hän toteaa, ettei piha vieläkään näytä valmiilta. Yhden iltapäivän töiden jälkeen! Isällä ei ole puutarhatajua vielä ollenkaan. Koetan selittää vanhemmilleni, että Plantagenissa oli huono valikoima ja että myöhäiskesän kukkijoita ei ollut edes ollenkaan myynnissä, pelkkiä nuppuisia kevään ja alkukesän kukkijoita vaan. "Teidän pitää odottaa", teroitan. Tunnen turhaan voimattomuutta: onhan pihassa sentään tuoksuköynnöskuusama. Sen jälkeen siitä ei voi tulla täysin kamalaa millään.

Illalla teen uunipolentaa eilisen parsan keittovedestä, villirucola-vuonankaalisalaattia paahdetuin pinjansiemenin ja pannussa paistettuja snapsiherneitä ja parsakaalia. Kissa ei katso syödessään minua eikä ruokaa vaan tietokoneen näyttöruutua. "Onko hyvää?" kysyn. "Joo", hän vastaa. "No on se kummallista ettet viitsi edes silloin kun teen jotain oikein hyvää ruokaa, keskittyä syömiseen", narskun turhautuneena. "Joo", sanoo Kissa. "On oikein hyvää." Katsoo tietokoneen ruutua.

Taidanpa ottaa kastelukannuni, lantrata annoksen merileväuutetta ja suoda kasveille ylimääräisen rundin. Palloesikoiden innokkaan pompöösit päät mielessäni tanssin kasvilta toiselle kuvitelmissani. Äkkiä huomaan, ettei jalkani ole vihoitellut koko päivän aikana kertaakaan. Lehtikaktus kukkii suurin vaaleanpunaisin kukin. Hovineidonkaktukseksi sitä jotkut kutsuvat. Kissan mummo antoi siitä minulle oksan ollessaan vielä elossa. Kaipa se on jonkinlainen tapa sitoa toisenlaiseen perinteeseen, toisenlaiseen elämään, toisenlaisiin tavoitteisiin kuin niihin kotoa opittuihin. Niihin, joita ei opittu.

Niihin, joita säpsähdän peruuttaessamme Plantagenin parkkipaikalla. "Jos se Öjebyn on huononmerkkinen herukka, heitetään se roskiin", sanoo äiti. "Äiti, se on elävä olento. Ei sitä voi heittää roskiin vaikka se olisikin tautialtis." Äiti pyörittää silmiään. "No haluatko sinä sen viidakkoosi?" (Minun huoneeni alkoi varsin varhaisessa vaiheessa muistuttaa viidakkoa pelastaessani kaikki äidin roskistuomion saaneet kasvit.) "En. Mutta pistä se vaikka salaa puistoon yöllä", ehdotan. "Miten vaivalloista! Roski on helpompi. Sitä paitsi se on minun, minä saan päättää", julistaa äiti.

Äiti laittaa elävän olennon mieluummin roskiin kuin antaa sen jollekin vieraalle tai laittaa sen kaikkien iloksi metsänreunaan kasvamaan ja marjomaan kerrostalojen lapsille. Hän uskoo, että voi omistaa elämää.

Maisema, kuranloskainen tienposki, vilistää ohitse. Tunnen itseni vaihdokkaaksi siihen saakka, kunnes äiti sanoo palloesikoista, jotka olemme painaneet maahan: "Nehän näyttävät ihan iloisilta vauvoilta!" Mummo ja kummitäti ylioppilaslakissaan nyökyttelevät ja nauravat, toivottelemme kaikin puolin vappua. "Ne ovat Himalajalta", sanon kysyttäessä, mistä ne ovat. Ne nauravat. "Plantagenista", sanoo äiti. Aina väärässä kontekstissa, kroonisesti, ajattelen itsekseni.

Tunnen itseni metaforaksi, joka on juuri oppinut hahmottamaan itsensä.