Kissa lähtee varhain lautamieskoulutukseen ja jäämme sekasortoisena eläinlaumana vahtimaan kotia. Heti, jos istun tuolilla tai sängyssä, kissat kiipeävät päälleni ja koettaessani kompuroida keittiöön hakemaan evästä vain yhden kyynärsauvan varassa (teekupin ja kahden voileivän kuljettaminen onnistuu yhdellä reissulla vain jos leivän kantaa suussaan keppiä noutavan koiran tavoin) koirat meinaavat kompastuttaa pyörimällä innoissaan jaloissa: jee, viimeinkin toimintaa!
Kasvit sentään malttavat pysyä ruukuissaan ja tyytyvät näyttämään vehreiltä.
Pyörittelen edelleen mielessäni Avaruusajan päiväunelmien jos olisin nainen -pohdinnan stimuloimaa ajatusta siitä, kuinka huonosti ja yleistäen itse asiassa tuntee kaikki ihmisjoukot, joiden jäsen ei ole. Niin monesti näkee kirjoitettavan, että pojista tytöt vaikuttivat kauhean normeihin pitäytyviltä ja siisteiltä tai peräti englanninkielisiä lauluja mielessään hautovilta. Voi voi. Lapsena inhosin normeja vieläkin pistävämmin kuin nyt ja kuuntelin lähinnä Bachia, Verdiä, Getziä ja bossa novaa. Samaa kuin isä, siis. Muuhun musiikkiin piti perehtyä vasta, kun kuvittelin, että muuten kukaan poika ei suostu edes yhden yön juttuun kanssani. (Kuvitelkaa nyt. "Mistä bändeistä sä diggaat?" "En mä kuuntele bändejä. Mä kuuntelin aika usein brandenburgilaiskonserttoja..." Koulun levyraati-hupailutunnit antoivat ikävän ennusteen tällaisen keskustelun lopputulokselle. Muilla oli siellä popbiisejä, Popedaa, Dingoa, DuranDurania, Kissiä ja sen sellaista - minulla Beethovenin kuudes. Se sai kaikista huonoimmat pisteet.) Niin, jotain yrityksiä "miesten miellyttämiseksi" - kovin kirosana lukioaikaan - olen minäkin tehnyt. Vaikka tuolloin en olisi myöntänyt sitä varmaan minkäänlaisen inkvisition kuulustelemanakaan - se ajatus oli torjuttu jonnekin todella syvälle.
Minulle tyttöys on ollut lähinnä sitä, että on aina joko liian nuori tai sitten jo liian vanha. Omituinen, epäkiinnostava. Näyttää nuoremmalta kuin on. Joutuu näyttämään yhdenyönjutulle passista, että on täyttänyt kuusitoista, kun sitä pelottaa, jos se saa vaikka sakot lapsiin sekaantumisesta (tällöin olen seitsemäntoista ja hyvin loukkaantunut siitä, että minua luullaan niin nuoreksi kuin alle kuusitoista), ja nöyryytyksen huipuksi about kaksvitonen mies puntaroi ääneen pitkään (hän humalassa, minä tapojeni mukaan en) onkohan passi nyt varmasti minun vai isosiskolta lainassa. "Et sitten kerro kenellekään, jos olet alle kuusitoista", vannottaa. Lähtisin pois, jos olisi enemmän valinnanvaraa. Mutta kello on jo puoli viisi aamuyöllä, ei siihen aikaan enää löydy mistään äkisti toista miestä, ja seksiä on saatava, on se vaihe kuusta.
Mistä on pienet tytöt tehty, niin. Suttuisesta kajalista, maihinnousukengistä, hihityksestä, minihameista, brandenburgilaiskonsertoista ja NWA:n biisistä jossa lauletaan "that kind of bitch makes me sick but I heard that she sucks good dick" (tai ainakin sinne päin), siitä oivalluksesta, että kaatokännissä ei flaksi käy, omien kykyjen ja taipumusten jatkuvasta aliarvioinnista.
Kun oikein spekulatiiviseksi yllyn, ja kuvittelen itseni mieheksi, saan tulokseksi ainoastaan, että ehkäpä miehenä pitäisin oluesta, josta en nyt pidä. Kaikki tuntemani miehet kittaavat olutta. Minäkin koetin ensimmäisenä yliopistovuonna juoda olutta koska en todellakaan halunnut vaikuttaa ei-mieheltä, mutta ei niin pahanmakuista nestettä voi oikeasti laittaa suuhun. Sama juttu siiderien kanssa. Viini on ok, samoin vodka paljaaltaan, hedelmämehut ja yrttiteet ihania. Mutta olut ja siideri, hyi helvetti. Ilmankos en ole koskaan oppinut istumaan keskikaljapaikoissa. Niissä aina katsotaan kummasti, kun tilaa appelsiinimehun. Vaikka sillä on kaikki edut puolellaan kaljaan nähden - maistuu paremmalta, ei tee skraabaa, ei hidasta ajattelua, ei juoksuta vessassa yhtenään. Ehkä miehillä on paljon kovempi ryhmäpaine kuin naisilla, kun ne kaikki hörppivät aina ölyä. Vai pitävätkö ne kaikki oikeasti oluesta?
Eilen, ennen Kissan toista mieliohjelmaa, Jerry Springer Showta, ykköstelevisiosta tulee omalaatuinen taideohjelma, jossa ruoditaan teosta, joka koostuu pullapitkosta, jonka sisälle on asennettu äänentoistolaite, josta kuuluu ähkintää. Keskustelijat miettivät taiteen tajuamista, etukäteen luetun kritiikin vaikutusta taiteen tajuamiseen, sitä, estääkö kritiikki välittömän vaikutelman. Näyttelijä, joka on joskus lehtijutuissani käyttämän valokuvaajan mies, ja jonka välillä näkee meidän Alepassa, lukee ääneen kritiikin, jossa muistutetaan taidepitkon yhteydessä siitä, kuinka Freudin mukaan letittäminen on saanut alkunsa naisten peniskateudesta - naiset letittivät häpykarvojaan peniksen korvikkeiksi ja tästä sai alkuunsa koko tekstiilitaide! Koska päässäni on lettien avulla koottu kampaus, purskahdan välittömään nauruun. Ajatella, päässäni on kaksi peniksenkorviketta, hiusdildoa, jotka lähtevät heti korvien takaa, kiemurtavat päälaelle toisiinsa kietoutuen, muodostaen pannan, joka on pistelty hiusten tiuhaan aluskasvillisuuteen kiinni hiusneuloin... Taide ja taidekritiikkikö kuivaa akateemista narskuntaa? Parhaat naurut pitkästä aikaa.
Selittäessäni olohuoneessa töiden tekoa yrittävälle Kissalle ovensuusta, sauvojen varassa hoippuen, mitä letit oikeastaan ovat, naurusta hervottomana, Kissa sanoo vain "yhym, yhym", herää kunnolla vasta Jerry Springerin alkuun. En ymmärrä Kissan mieltymystä tuohon ohjelmaan. Oikeastaan en katso ohjelman aikana niinkään ohjelmaa vaan Kissan reaktioita. Niinku-heimon tähtiantropologina kaukaisissa viidakoissa, Jerry-uga-buga-heimon parissa.
On surkeaa, kun joutuu elämään sisämaailmassa eikä pääse haistelemaan ulkoilmaa, puita, neulasia, autonpyörissä rouhiintuvaa soraa. Olen kateellinen Kissalle, joka saa ulkoilla koirien kanssa. Kissa, joka ei ole tottunut toimittamaan asioita, ulkoiluttamaan koiria ja käymään kaupassa, taitaa olla vähän kateellinen minulle, joka "saan" lojua sisällä kirjoja lehteillen.
Luen niin paljon, että silmät ovat päästä tipahtaa. Mitä muutakaan voisi tehdä? Videotkin on rikki. Innostun Desmond Mandersonin kirjoituksesta "Muodonmuutoksia - ristiriitaiset symbolit huumeiden sosiaalisessa rakentumisessa". Olen alkanut lukea Pyhä huumesota -nimistä kokoomateosta; en tunne omakohtaisesti tai tuttavapiiristäni tarpeeksi huumeiden käyttämistä, joten koetan perehtyä asiaan kirjallisuuden kautta, onhan kyseessä kuitenkin suuresti ulkopuolisisssa turvattomuutta aiheuttava, aika karkealla tapaa demonisoitu ilmiö.
Manderson kirjoittaa: "Andrew Weil väittää ironisesti nimetyssä teoksessa The Natural Mind, että muunnellut tajunnantilat ovat ihmismielelle luonnollisia haluja ja kokemuksia. Nukkuminen, unet, haaveilu, meditaatio ja transsitilat ovat kaikki muuntuneita tajunnantiloja. Lapsi, joka pyörii ja pyörii, kunnes maailma pyörii hänen kanssaan, tekee kokeiluja mielellään aivan kuten juoppo tai uskonnollisen ekstaasin etsijä. Useimmissa kulttuureissa nämä halut kanavoidaan huolellisesti organisoituihin rituaaleihin, joihin usein liittyy tiettyjen henkilöiden tai tiettyihin tilanteisiin yhdistettävä runsas huumeiden käyttö osana yhteisön hengellistä ja emotionaalista elämää... Rumuus, joka länsimaissa liitetään huumeiden käyttöön, syntyy kuitenkin aidasta, joka näiden dionyysisten halujen ympärille on pystytetty ja siitä yhtenäisestä dogmatismista, jolla luonnollinen määritellään. Huumeiden käyttö sumentaa mielen ja kehon, järkevän ja järjettömän, itsen ja toisen rajat. Symbolista huumesotaa taistellaan reaktiona juuri näiden rajojen sumenemiseen."
On omituista elää kulttuurissa, jossa paheksutaan syvästi toisia huumeita, mutta toisia pidetään luontevina. Ajatelkaa nyt vaikka kahvia tai teetä tai sitä kaljaa: kun olo toisten kanssa tuntuu vähän nihkeältä ja pelottavalta, muutama kuppi psyykeen rajusti vaikuttavaa juomaa siloittaa esteet tieltään, äkkiä nauramme ja voi helvetti, miten hyvä tyyppi toi on, miten sitä ei ennen tajunnut...
Tai itse asiassa, ainahan kulttuureilla on omat tabunsa. Korjaan: on omituista elää tilanteessa, jossa omaa kulttuuriaan ja sen sallittuja ja kiellettyjä huumeita ja niihin liittyviä riittejä on mahdollista tarkastella edes jossain määrin ulkopuolisen silmin. (Vaikka itsekin, toisinaan, nauttii cavaa muutaman ihmisen illallisseurueessa. Sekin on yksi näistä rituaaleista.)
Niille, joiden mielestä pari kaljatuoppia tai pari kuppia kahvia ei ole psyykeen rajusti vaikuttava juttu, kehotan huolellisempaa itsensä ja toisten tarkkailua. On aivan helppo esimerkiksi nähdä, onko Kissa juonut yhden kaljan, vaikka nenä olisi niin tukossa, ettei haistaisikaan mitään. Koko eleiden ja ilmeiden kieli muuttuu. Samoin käy teen ja kahvin ja mateen kanssa. Omasta tajunnasta nämä muutokset on vielä helpompi jäljittää.
Jossain mielessä olen edelleen pikkutyttö. En ole kadottanut lasten tapoja sekoittaa päänsä, yhtyä ympäristöönsä. Ja vieroksun aikuisten tapoja muunnella tajuntaansa, etenkin piristyneempään suuntaan. Yhäkin pyörin ympäriympäri välillä keväisessä metsässä, niin että tuoksut, sammalien värit, liikkeen transsi sulavat yhteen käsittämättömäksi täplikkääksi juuri puhjenneiden lehtien välistä siivilöityväksi riemuksi, jota mikään ei riitä pitelemään päässä, vaan joka valuu maata pitkin, kohoaa runkoihin, värittää kalliot ja huikaisee taivaan useaksi tunniksi. Ensimmäisen orgasmini olen saanut juoksulenkillä, kun koivut ja meri tuoksuivat voimakkaasti. Omituinen kokemus. Juoksemista rakastan edelleen, juoksemisen rytmin tuntua kehossa, vaikka polveni rikoinkin jo kuusitoistavuotiaana, juoksemalla liikaa. Enää ei voi juosta kymmenen kilometrin lenkkejä, hyvä jos bussipysäkille, tai polvet ovat kipeät päiväkausia. Toisinaan olen kesäisin ottanut steppikengät ja polkenut Töölönlahdelle, oopperan viereiselle ulkolavalle, steppaamaan aikaisin aamulla. Se on aina hieno kokemus. Kutoa rytmejä jaloilla ympäristön rytmeihin. Tai tanssia, minkä vaan musiikin tahtiin, toisten kanssa. Selvänä sekin on parasta tehdä, muuten "muuntuneen tajunnan tila" ei ole transsinkaltainen vaan ainoastaan pahoinvoiva, vessaan hoipertava.
Ei mikään ihme, että dionyysolaiset, bakkantit, kietoivat päähänsä murattia, jonka uskottiin estävän humaltumista änkkätasolle. Dionysos, Kissobryos...
Sisimmässäni olen edelleen hyvin ihmeissäni siitä, kuinka jokapäiväisesti riippuvaisia ihmiset ovat psyykeä vääntelevistä aineista, kahvista ja teestä ja oluesta. Silloin tällöin, mikäs siinä, riitinomaisesti, mutta että koko ajan. Ihmiset, jotka eivät pääse sängystä ylös ilman kahvia tai teetä, joista elämä ei tunnu "miltään" ilman niitä (mitä se tarkoittaa?), tai ne, jotka ottavat aina tuopin, oli ilo tai suru, räntäpäivä tai kirkas sunnuntai kevätkävelyn tauolla kuppilassa. Pehmusteita.
Onko maailma niin kova?
(Voi minua. Aivan kun en itse pehmentäisi sitä tarinoin.)
Tänään kieltäydyn ottamasta kipulääkkeen, kokeilen, miltä tuntuisi jo ilman sitä. Voi olla, että perun päätökseni illalla, jos kipu käy sietämättömäksi. Mutta yrittää pitää.
Jokin ajatuksessa siitä, että tarvitsen ehdottomasti tyynyn sinne tai tänne uskallakseni edetä ajassa, on vastenmielistä. Kenties se on typerä jäänne oletuksesta, että voisi olla jonkin asian suhteen omavarainen. Tai sitten se on vain päätelmä, jonka olen muodostanut aiemmin koetun perusteella: On helpointa harjoitella olemaan läsnä ilman tiettyä kemikaalia, sillä silloin voi valita läsnäolon silloinkin kun kemikaalia ei ole saatavilla. Aivan kuin ajatusten manipulointi käsittein ja ärsykkein ei sisätäisi kemiallista aspektia. Välittäjäaineita. Onkohan koherenttia ajatella, että pitäytyy kallonsisäisissä välittäjäaineiden stimuloinneissa? Kyllästyn pohdintoihini, vaapun keittiöön keittämään itselleni lisää vettä, jossa liotan lievästi rauhoittavaa sitruunakissanminttua, itse kasvatettua, miellyttävän makuista. Muuntunut tietoisuuden tila, niin. Ei sitä jaksa pelkkää vettäkään juoda. Seuraavan kupin voi ottaa lehmuksenkukkateetä, sitten vaikka omaa kivikkokäenminttua (joka italialaisen ruoan ystäville on se toscanalaisreseptien toisinaan vaatima "nepetella"), voikukkaa, nokkosta. Ei vain yhtä, ei päivästä toiseen aina samaa. Välillä pelkkää ruusunmarjajauhetta veteen sekoitettuna, välillä kuumaa mustaviinimarjamehua. Tyrnimehua, ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti