Katu haiskahtaa epäillyttävästi keväälle, aurinkokin paistaa. Lumi hus pois, kiroilen mielessäni, kompuroin autoon sisään, isä painaa kaasua ja auto lipuu eteenpäin toisen jalan ja sauvojen tököttäessä vielä oven ulkopuolella. Pam, ovi kiinni. Ilmankos sitä on oppinut nopeaksi: kumpikin vanhemmistani on kärsimätön omalla tavallaan.
"Paina kättä, ettei siihen tule mustelmaa", sanoo veritonkkia hallinnoiva täti. "Ei sen ole niin väliä", väitän. Narkkarikäsi olisi kiva matkamuisto, kevään hilpeydessä. Jalalle voi melkein astua. Tai siis, voi astua melkein irvistämättä. Astun irvistäen hissiin, palautan sauvat fysioterapiaan. "Et siis enää tarvitse niitä", toteaa täti hymyillen. "Toivottavasti en vähään aikaan", virnistelen takaisin. Oikean kainalon imurauhanen mollottaa jättikokoisena, se inhosi sauvoja ensi hetkestä lähtien ja jumiutui aivan täysin. Nyt se pääsee lomalle: jalat tekevät jälleen kävellessä työn.
Kun ajan seiskabeellä kohti yliopistoa, näen äidin, joka jäi kanssani isän kyydistä pois Töölönkadun kulmassa. (Isä jatkoi matkaa espanjantunnille, eläkeharrastustensa pariin.) Äiti painaa kävelee kohti töitä, pysähtyy ihmettelemään lahjatavaraliikkeen ikkunaa, kumartuu ikkunaa lähemmäs, punaiset hiukset tuivertuvat, hupun tekoturkisreuna värisee. Onpa äiti topakan näköinen, ajattelen, näytänköhän minäkin joskus tuollaiselta, sitten vanhana. Samaan aikaan niin topakka ja niin haavoittuvainen. Äiti kärsii tasapainohäiriöistä, jotka ovat pitkällisten välikorvantulehduskierteiden ikävä seuraus. Ehkä siksi hän kallistuu kohti ikkunaa niin omituisen näköisesti, vähän puolelta toiseen heilahdellen.
Opiskelijakirjastossa asioin palautus- ja lainausautomaatin kanssa fantasioiden, josko alkaisin puhua niille, miten virkailijat, jotka on alistettu näemmä stevarin rooliin, kyttäämään, että kävijät myös kuittaavat lainansa lainausautomaatissa, siihen suhtautuisivat. Muistelen yhtä lauantaiasiakasta, joka kertoi eksyneensä opiskelijakirjaston kellarikerrokseen. Se kuulosti sadulta, vaikken osannutkaan eläytyä siihen, miltä semmoinen eksyminen tuntuu, miksi se oli naisesta pelottavaa. Minä nautin eksymisistä: kysymyksiin, asenne-epävarmuuteen, vieraisiin kaupunkeihin, vieraisiin makuihin eksymisistä, rytmien hukkaamisesta. Mikään ei ole tylsempää kuin rytmi, jota ei voi hukata sen monotonisuuden takia, kaupunki, joka on niin pieni, että maamerkkikirkontorni näkyy kaikkialle. No, opiskelijakirjaston kellari on kyllä mukava, vaikken ole koskaan ollut edes eksymäisilläni siellä. Sen kirjojen teorioihin olen kyllä eksunyt monesti. Siellä kävelen vain hyllyltä toiselle määrätietoisena, keräten kyynärtaipeeseen kirjoja. Kriittisiä esseitä Wallace Stevensistä, Gary Snyderin runoutta ja proosaa, Jean Gionoa, myyttiteoreettisen kirjallisuudentutkimuksen opuksen.
Kerrassaan hilpeä olo. Kotiin saavun jo vähän jälkeen kymmenen. Odotusta, yhdeltä menemme vierailulle Kierkegaard-tutkijan ja tämän raskaana olevan vaimon luokse. Paikalle tulee myös Platon-opintopiirin aikojen tuttavamme, platonisti henkeen (ja vereen, sanottaisiin, mutta platonistillehan veri on tietenkin vain tylsä ilmentymä, ei mitään todellista), vaimonsa ja lapsensa kanssa. Vaimot ovat äidinkielenopettaja ja espanjalainen filologi, keskustelu saattaa siis olla laadukkainta pitkiin, pitkiin aikoihin. Tai sitten me naureskelemme ja muistelemme menneitä.
On hilpeä olo, en jaksa edes problematisoida sitä, että nykyään filosofiasta tulee niin harvoin juteltua kenenkään kanssa, ja Platon-piirikin on jo aikaa sitten lakannut, sakannut Valtioon, josta ei löytynyt niin hyviä nauruja kuin lyhemmistä dialogeista.
Kevät tekee tällaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti