Koska asia on nostettu tapetille, kommentoinpa sitä muutenkin kuin edellisen merkinnän kommenteissa (joissa Jessamine on kanssani samoilla linjoilla: emme synny moraalisesti valmiina vaan meidän on kasvettava, tehtävä työtä sen eteen).
Omassa elämässäni kohtaan jatkuvasti sen ilmiön, että ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja. He ovat näkökulmastani kumpaakin, ja pyrkivät nähdäkseni enemmän hyvään. Pahuus, silloin kun sitä esiintyy (kiusaamisena, satuttamisena tms. - ehkä jopa materian tuhoaminen voi olla pahuutta jonkun mielestä, minusta se on lähinnä ikävää haittaa ja sikäli vältettävää, mutta ei mitään verrattuna toisten satuttamiseen) on aika usein kykenemättömyyttä ottaa toisen näkökulma, joskus myös haluttomuutta ottaa toisen näkökulma. Haluttomuus ottaa toisen näkökulma on näistä tietenkin paljon vakavampi jutska. Siinä ollaan tekemisissä aktiivisen psyykkisen mekanismin kanssa, jonkinlaisen defenssin, jolla toinen depersonalisoidaan, jolla toisen näkökulman mahdollisuuskin riistetään, sillä "ei siitä varmaan tunnu niin kurjalta, sehän on tommonen-ja-tommonen". (Tämä mekanismi kuvitellaksesi kuvittele lihansyöjän suhtautuminen naudan tai broilerin tehotuotantoon.)
Yksi tärkeä etappi kohti vastuullisuutta luoviessa on tunnistaa omat virheet. Tunnistaa, aukikirjoittaa, ei kieltää ja painaa näkymättömiin, ne näkökulmat, jotka tuottavat julmaa käytöstä.
Luullakseni ainoa keino saada esimerkiksi työpaikkakiusaaminen loppumaan on ymmärtää, miten ja miksi kiusaaja käyttäytyy siten kuin käyttäytyy. Hänenhän siinä pitäisi muuttua. Jotta hän voisi muuttua, hänelle on kyettävä puhumaan myös hänen näkökulmansa huomioon ottaen ja ymmärtäen. Tajuten, mikä jutun motivaatio on. Eihän motivaatioon voi puuttua, jos se ei ole selvillä. Tähän joutuu etsimään vihjeitä niistä tilanteista, joissa on itse toiminut pahaa mieltä tuottaen. Tarpeen ei ole siis uusintaa tilanteita, vaan yrittää päästä sisään näkökulmaan, jossa tilanne syntyi. Jos tuohon muistoon mennään sanoen: "Ei se ollut hauskaa, se oli kamalaa", mitään olennaista ei voida saavuttaa. Koska silloinhan siihen tilanteeseen ja näkökulmaan ei mennä, itse asiassa. Mitään ei selviä.
On runsaasti ihmisiä, jotka eivät pidä tällaisesta puheesta. Ehkä ne samat, jotka vetivät edellisestä herneet nenään? Miten he suhtautuvat omiin virheisiinsä? Sanovatko, etteivät tiedä, ymmärrä, pysty kuvittelemaan, miksi toimivat niin kuin toimivat? "En tiedä mikä minuun meni" on kätevä siinä mielessä, että siinä paha on jokin ulkopuolinen, joka sujahtaa salaa, väkivaltaisesti hyvän itsen sisään ja pistää sen käyttäytymään ikävästi. "En tiedä, mikä minussa oli" on jo asteen rehellisempi, mutta sekin toivottoman typistynyt. "Yritän muistaa, miltä minusta tuntui" on luullakseni se avain, jolla itseä oppii tuntemaan. Ja ehkä toisiakin.
Minun missioni on koettaa elää siivosti ja säällisesti, mahdollisimman eettisesti ja ekologisesti. Tuota eettistä puolta en valitettavasti pysty toteuttamaan, jos leikin olevani jokin muu kuin olen. Minussa, kuten muissakin, on tuhansia ristiriitaisia identiteettejä. Tiedän, miltä tuntuu nauraa pilapuhelun jälkeen, koska olen kokenut sen. En tiedä, miltä tuntuu työpaikkakiusata tai syödä lihaa ilman että siihen liittyy tietty epäillyttävä tunne siitä, että nyt jotain menee päin persettä. En tiedä myöskään, miltä tuntuisi ajaa yksityisautolla miettimättä sitä, että tällaisilla vehkeillä tapetaan tuhansia ihmisiä vuosittain ja samalla päästellään hiilidioksidia ilmakehään. Tiedän, miltä tuntuu ambivalenssi, kun äiti nauraa sille, että joku on onneton. Tyrmistys siitä, kuinka epätäydellinen jokainen meistä on. Niin ristiriitainen. Tiedän, millaista on bluffata, että on tehnyt läksyt, vaikkei olekaan. Tiedän, millaista on sanoa toiselle pahasti, kun on väsynyt ja ärtyisä.
Te haluatte, että en olisi koskaan tehnyt mitään objektiivisesti katsottuna ilkeää? Että en ainakaan saisi muistaa, kuinka se kaikki oli vain hassua ja hauskaa leikkiä?
Voi teitä. Te haluatte mahdottomia.
Kunpa haluaisitte mieluummin, että opin virheistäni kuin että opin pitämään suuni kiinni virheistäni. Kun kirjoitan miesten huutelusta, ei se tarkoita, että hyväksyisin sen. Kun kirjoitan, kuinka teimme talkkarin hulluksi, ei se tarkoita, että hyväksyisin sen nyt. Minä en halua lasta, koska minun kokemukseni mukaan lapset ovat ilkeitä ja julmia eläessään omissa maailmoissaan. Omaa lapsuuttani en voi muuttaa, jonkun muun lapsuuden kyllä ehkäisemällä sen kokonaan. Luultavasti siirtäisin lapselleni samat ongelmat ja virheet kuin vanhempani ovat siirtäneet minulle. Sitä en haluaisi tehdä. Sitä en siis tee.
Khilou kirjoittaa, että hän on tainnut muuttua lapsesta talkkariksi. Minussa on molemmat ja tahdonkin olevan. En ole niitä, jotka vain itkivät tsunamista kuultuaan. Minä myös räkätin aivan hysteerisesti, kun televisiosta tuli videonpätkä, jossa turistit huusivat was ist das, was ist das, viitsimättä nostaa silti takamuksiaan ravintolatuoleilta rantaraflassa. Eihän sitä ruokaa sovi kesken jättää... ja silti: kyllä, minustakin se, mitä tapahtui, oli järkyttävää. Tosin minusta vähemmän järkyttävää kuin perheväkivalta ja liikenneonnettomuudet, joihin sentään voisi kuvitella meidän yhteiskuntana pystyvän vaikuttamaan. Ja joihin vaikuttamiseen ei silti paljonkaan satsata. On niin paljon kätevämpää kauhistella ulkopuolisia uhkia. Mannerlaattojen arvaamattomia liikahduksia.
"Ei tuollaiselle sovi nauraa, sinä olet paha ihminen." (Jotkut preferoivat sanaa "sairas".)
Sovitaan sitten niin. Syyte: Thoughtcrime (ja sillä julkisesti mässäily). Myöntää: Syyllinen (useasti, patologisen useasti).
Maailmassa, jossa jaksetaan paheksua alle neljätoistavuotiaiden moraalista rajoittuneisuutta, on tosiaankin toivoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti