Pakkanen on edelleen kireänä ja vinguttaa kapungista esiin aivan uudenlaisia sävyjä. Kummallista, kuinka keväistyessä yöt aina korostuvat. Päivät ovat niin kirkkaita, että tuntuvat kaamoksen jälkeen epätodellisilta. (Mitä ihmettä on epätodellisuus? Eihän meillä voi olla siitä mitään kokemusta, todellisuudessa kun liikumme...) Öissä asuu realismi.
Kuusysissä matkalla duuniin turkislakkinen nainen kutoo punaista kaulahuivia. Enimmäkseen ihmiset tuijottavat ikkunasta ulos. Luen. Kun vilkaisen kirjasta ylös, olemme melkein pysäkillä, jossa pitää jäädä pois.
Alepan kassalla edessä on mies, joka kyselee banaanilaatikoita. Hän häviää myyjän kanssa takahuoneeseen seitsemäksi minuutiksi. Jono seisoo. Melkein myöhästyn, ei se mitään. Seitsemän minuutin ajan voi miettiä rauhallisesti, kykenemättä liikkumaan minnekään, kenenkään vaatimatta tehokkuutta ja altista asiakaspalveluasennetta, mitä kaikkea haluaisi tehdä ennen kuolemistaan. Ajatuksen sain -C-ltä.
En ole keksinyt lähellekään kolmeakymmentä asiaa, vaikka työaikaakin on takana jo yli puoli tuntia. Tänään on parempi työpäivä kuin viime viikolla. Vaikka kassakone on rikki ja kuitit kirjoitettava käsin Manifold-vihkoon, saa tänään neuvoa tietokantojen käyttöä, lehtihakua, artikkelihakua, kirjastoluettelon käyttöä.
Toimiessa tulee toimelias olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti