Ilta duunipäivän jälkeen: luen asioita, joiden lukemisesta en pidä ollenkaan. Luen FIBS-lehteä, Finnish Business & Society, lehti yritysten yhteiskuntavastuusta.
Kahden henkilön lentomatka kokoukseen New Yorkiin tuottaa 2860 kiloa hiilidioksidipäästöjä, siinä sanotaan. Keskimääräisen kerrostaloasunnon päästötase on vuodessa 400 kiloa. Jos me Kissan kanssa menisimme New Yorkiin, kuluttaisimme tänä vuonna siis kahdeksan kerrostaloasunnon päästöt. (Yhdenhän kulutamme joka tapauksessa täällä, missä asumme.)
Viimeksi, kun tiedustelin junalipun hintaa Etelä-Eurooppaan, minut lähes naurettiin ulos toimistosta ja minulle suositeltiin lentopelkokurssin käymistä, "ne auttaa kuulemma tosi hyvin", eikä otettu uskoakseen, kun ilmoitin, että lentäminen on minusta instant-kokemuksena ihan jees eikä yhtään pelottavaa; itse asiassahan lentäjä on ensimmäinen toiveammattini, josta tosin vanhempani esittivät näennäisrealistisen tuomion: naisesta ei voi tulla lentäjää. "Mut ne ekologiset syyt", selitin virkailijalle. Lopulta paljastui, ettei hän osannut varata minulle junalippua. Hän puhui koneelleen vaan IATAa, tai mitä ne matkailuvirkailijat sitten puhuvatkaan.
Joskus huvittaisi lähteä kauas pois. Tänään on noita päiviä. Luen Globalisaation portinvartijoista kuinka meille suomalaisille valikoidaan vaatteita kauppaan. "Rintataskut antaisivat vaatteelle näköä. Kekkosta toisaalta huolestuttaa, että taskut eivät ehkä ole edullisia isopovisille. Paitajakut kun ovat usein isojen tyttöjen suosiossa. Taskuja puoltaa se, että yksityiskohdat tekevät tuotteesta huolitellumman, jolloin siitä voi pyytää parempaa hintaa."
Voi ei! Tästäkö johtuu se, että suomalaisista kaupoista ei löydy tyylikkään yksinkertaista stuffia, ei edes uffaffaalta. Kaikenmaailman taskuja, printtejä ja tikkauksia, väärissä paikoissa, vaatteet eivät laskeudu kauniisti. Tuntuu siltä, että yksityiskohdilla paitsi rahastetaan, myös yllytetään vaatevaraston uusimiseen: seuraavalla kaudella reisitaskut tai tissitaskut eivät olekaan äkkiä in, ja tuhansittain semmoisia jakkuja ja housuja menee vips vaan uffin tai jonkun muun kierrättäjän laatikkoon.
Lankesin viikolla uusien housujen, farkkujen, ostamiseen Lindexiltä. Käytetyt farkut kestävät pyöräillessä maksimissaan puoli vuotta, mikä on sääli. Lindexin farkut tuntuvat kovin tukevilta ja maksoivat alle kympin. Ja kerrankin Lindexin malli, jossa vyötärönauha ei ole alimpien kylkiluiden päällä. Yleensä Lindexin koko 34 on minulle liian iso, nyt se tuntuu sopivalta. Ehkä olen lihonut tai niiden koot viimeinkin standardisoituneet... (normaalisti en todellakaan mahdu 34 naistenkokoon, Lindexin mitoitus on jokseenkin ilmiö sinänsä.) En tahdo ajatella, kuka tai miten nuo farkut teki. Olen itselleni vihainen. Kävin kyllä UFFilla, mutten löytänyt farkkuja, ja edellisellä viikolla repesi kahdesta takapuoli lopullisesti irti. Yksillä farkuilla ei pärjää.
Tahdon kauas pois.
Ollapa muualla, mennäpä kauas pois.
Texmodan edustaja selittää Portinvartijoissa, että Aasiasta tilataan enimmäkseen yksivärisiä perussarjoja. Bien, juuri ne yksinkertaiset, kauniisti laskeutuvat trikoot, joita haalin uffeista, pelastusarmeijasta ja fidalta, ovat siis hikipajapaitoja. Ollapa sen muotoinen, että suomalaiset kuositukset sopisivat. Leveä peffa ja niin edelleen.
Portinvartijoiden rättikauppaluvussa on kohtia, joita ei voi lukea hykertelemättä. "Hoikkala rypistelee valuvaa leopardikangasta. Kokonaan eläinkuosista tehty jakku on riski, se ei välttämättä miellytä ostajia. Sen sijaan musta jakku, jossa on piristeenä leopardikuviota, myy luultavasti mukavasti. Eläinkankaita on mallistoissa aina jonkin verran, koska niillä on oma uskollinen kuluttajakuntansa." Tosiaan. Eläinkuositädit. Mietin, millaista olisi, jos oma äiti, mummo tai sisko olisi eläinkuosinainen. En osaa kuvitella. En kykene eläinkuoseihin.
Eräässä näytelmässä näin tajuttoman jakkupuvun: seeprakangasta, semmoista vähän karvaisen näköistä, aivan soivan tiukka yläosa ja mini alaosa. Päätin, että jos minut yritetään joskus väkisin tunkea jakkupukuun, teetätän tuollaisen ja haistatan pitkät pakolliselle peeärrälle. Sen törkeyden jälkeen ne sanoisivat, että laita vaan trikoopaita ja kirjavat sukkikset ja Camdenin kirppiksen roskiksesta dyykattu revittyhelmainen kietaisuhame ja maihinnousukengät, ne on ihan hyvät. Seeprapuku verkkokalvoillaan...
"Suomalaisille aikuisille naisille ei edes kannata tarjota miniä." Ahaa, ajattelen, joko en ole suomalainen tai aikuinen. (Tai nainen.) Eivätkö muut suomalaisnaiset ole vielä huomanneet, että miniä pidempään hameeseen voi helposti kompastua ja se sotkeutuu pyörän pinnoihin? Menetän mielenkiintoni nopeasti. Riittää, että todetaan: nyt sitten on selvää, miksi vaatteet kaupoissa ovat niin tylsiä, tylsäntylsäntylsiä. Ne on valikoitu suomalaisille naisille, ja vielä hypoteettisille tylsimyksille. Ja minä kun naiiviuksissani kuvittelin, että samat rääsyt myydään ympäri maailmaa. Aavistelin kyllä, että jotain mätää on siinä, että italialaisessa ja espanjalaisessa kaupassa mitoitus osuu tarkalleen, mutta suomalaisessa kaupassa vaatteiden alaosa lepattaa ja yläosa kiristää. Ääh.
Poispoispois, jankuttaa ääni päässä. Kenen ääni? Turpa kiinni, murisen itsekseni äänelle. Mitä helskutin väliä sillä on, istuuko paita tai housut? Ääni ei luovuta. On sillä, se sanoo. Tavallaan se, se puoli minusta, on ihan oikeassa. En edelleenkään ymmärrä tyttöjä, joilla on kotona verkkarit ja löysä collegepaita. Eivätkö heidän miehensä tunne itseään hieman aliarvostetuiksi, kun naiset laittautuvat kaupunkiin ja töihin, mutta kotona lössähtävät verkkareihin? Sinä olet saavutettu etu, sinua ei enää tarvitse tavoitella, sinun eteesi nähdä vaivaa. "Anteeksi", sanoo Kissa yksi päivä, sonnustautuessaan verkkareihin. "Ai mitä?" kysyn. "No näitä verkkareita." Olen ihan öönä, anteeksi mistä, anteeksi mitä. Ikään kuin verkkarit muuttaisivat suhdettani Kissaan jollain tavalla. Ja silti: itsekin pyydän anteeksi, jos kipeänä laitan päälle verkkarit. Onko sillä jotain merkitystä? Ja sanon kiitos, edelleen, öisin, käydessämme nukkumaan, sanon olevani onnellinen ja ylpeä siitä, että saan nukkua Kissan kainalossa. Ettei se unohtuisi. Ettei yhdessäolo luisuisi pelkkiin käytännön asioiden hoitoon ja ruoanlaittoon ja nälkäisenä äkäilyyn ja toistemme avustamiseen siinä kysymyksessä, mikä on kausaalisen analyysin ja kausaalisen selityksen ero.
Ollapa jossain, missä olisi lämmintä, missä ei tarvitsisi ajatella pukeutumista lainkaan. Jossa ei tarvitsisi pukeutua lainkaan.
Kesän alkaessa typerryttävimmän onnen tuottaa se, että ulos mennessä ei tarvitse laittaa mitään ekstraa päälle. Kävelee vain kauppaan mekossa ja sisätossuissa. On niin kevyt, että tuskin pysyy asfaltilla, leijumatta jonnekin puunlatvoihin.
Kesään on kauan. Talvitakin keskimmäinen nappi on revennyt irti ja kadonnut ja korvattu Kissan kiltista varastetulla isolla hakaneulalla. Ja takin vuorikin on ihan silppua. Neulebaskerini on alkanut purkautua keskeltä. Olen solminut purkauslangat rusettisolmulla. Lindexin farkut harmittavat minua kohtuuttoman paljon. Niiden pitää kestää ainakin kaksi vuotta, vannon itsekseni.
Haluaisin New Yorkiin, mutta en halua läväyttää ilmakehään tonnia hiilidioksidia. Tonnia, ajatelkaa nyt. Ehkä keväämmällä voisi mennä Tallinnaan. Typerä lumi, katoa kaduilta!
Kannattaa muistaa myös, että ihminen laskee hengitysilmansa mukana vuosittain noin 360 kg hiilidioksidia ilmakehään. Jos lopetatte hengittämisen nyt, voitte sitten käydä vaikka neljän vuoden kuluttua New Yorkissa.
VastaaPoistaLentämisestä on hiukan helpompi pidättäytyä kuin hengittämisestä... ainakin minun. Olen kyllä huomaavinani toisinaan, että useista ihmisistä lentäminen on yhtä välttämätöntä kuin hengittäminen. Se on aika hämmentävää. Jos hengitystä pidättää vaikka minuutinkin, on taatusti onnellinen saadessaan vetää keuhkot täyteen ilmaa. Lentämisestä en ole vielä saanut moisia vieroitusoireita.
VastaaPoista