Hypoteeseja ja lenkkeilyä

Herääminen uupumuksen syväämästä unesta on aina yhtä raskasta. Kädet alkavat tapailla peiton päällipuolta, jalat sätkäisevät itsekseen, maailmankaikkeus pyörii yhtä kysymystä: "Mitä helvettiä tämä oikein on? Mitä on, kuka on, miten on?" Kuulee, kuinka koirat haukottelevat, tuntee patjan resonoinnista niiden seisomaan nousemisen ja venyttelemisen. Kiskottelee itsekin avaamatta silmiään, ojentaa kädet suorina kohti kattoa ja päästää ranteet rennoiksi, pyörittää ranteita ja hyräilee jazzklasari Caravania, nyt M.A. Nummisen ruotsinkielisenä versiona.

Avaa silmät. Typerä, matalapaineinen maailma. Tänään ei näytä tulevan räntää mutta ei tuo oikein päivältäkään näytä. Kello näyttää olevan yhdeksän. Ylös, lenkille. Mobutu ulvoo ja pärskyy, Nasu kiertyy uudelleen kerälle, nyt tyynylleni, ja siristelee pieniä ketunsilmiään. Se tulee eteiseen vasta kuullessaan naulasta nostettujen remmien äänet, kuinka pikalukko naksahtaa Mobutun valjaiden vatsahihnassa.

Aamulenkillä ei voi olla miettimättä sitä, kuinka erilainen on lenkin alkuosan metsä, tämmöinen kallioinen, harvennettu, polkuinen kaupunkimetsä, ja lenkin loppuosa, leveä kurainen tie, jossa autot roiskivat hiekkamöllöä, talot tönöttävät yksittäisinä, maastoon heitettyinä parkkipaikkojen keskellä ja mieli pakenee välittömästi sisämaailmaan ulkomaailmaan petettyä sen toiveet mielenkiintoisista detaljeista. Alkumatkaa luonnehtii joka ikinen kerta iloinen tyyneys ja ajatusten polveilu puusta toiseen, sammalista oksien muotoihin, ruohon painaumiin, jäniksenpapanoihin, värien moninaisuuteen. Loppumatka on aina pettymys, josta suoriutuisi mahdollisimman nopeasti. Yllättävää kyllä, koirat löytävät aina enemmän hajuja kadun varresta ja koska ulkoilu on niiden juttu, niiden pitää antaa haistella ja kusta joukkoon omakin kommenttinsa.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että preferoisin metsää kaupunkiin nähden. Vaikka ne tietyssä paikassa ovatkin vaihtoehtoiset todellisuudet toisiinsa nähden, ei kai kukaan haluaisi koko maapallon päällyksen olevan metsää tai kaupunkia? Metsä ja kunnon kaupunki ovat molemmat mukavia, mutta Käpylästä en erityisemmin pidä. Tämä on sellainen esikaupunki, jossa rakennukset ovat sikamaisen matalia ja tiet liian leveitä. Varsinainen lähiö tämä ei vielä ole, rakennuskanta on siihen liian vanhaa ja matalaa, ja keskusta liian lähellä, ja onhan meillä sporakin. Kaipaan Kalliota.

Asumme täällä siksi, että Kissa on saanut täältä asunnon lahjaksi suvultaan. Asunto on kyllä ihan mukava. Korkeat huoneet, hyvä ilmavuus, parvekekin. Ja ennen kaikkea, pystymme elämään vähin varoin eli vähällä työllä, toisin kuin asuntolainoitetut ystävämme. Asunnon omistajuuteen liittyy käsittämättömiä syyllisyydentunteita kummankin osalta. Kissaa kai hieman hävettää olla niin rikas, ja minua loisia jonkun muun nurkissa. "Toisaalta tyhmiähän me nyt olisimme, jos emme käyttäisi tätä tilannetta eduksemme", valistamme toisinaan toisiamme, vakuutellen, että tämä on okei, että tämähän juuri osaltaan mahdollistaa sen, että laitamme aikaamme vapaaehtoistyöhön ja yhteiskunnallisten ongelmien pohtimiseen rahanhankkimisen sijasta. Vakuuttelua se silti on. Omistusasunto on niin kovasti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että lopulta ihminen ei voi omistaa mitään. Omistusjärjestelmän sisältä katsottuna voi näyttää siltä, että tämä ja tämä on minun, mutta lainahöyhenissähän me kuljemme. Vaatteidemme puuvilla, villa, silkki, rami, nokkonen, pellava ja synteettiset, öljystä ja puusta jalostetut kuidut ovat "meidän" vain oman käden oikeudella otettuna. En tiedä, kuinka moni kannattaa ajatusta, että kaiken sen saa ottaa, minkä pystyy, mutta minä en osaa kannattaa sellaista. Johdonmukaisesti loppuun vietynä se tarkoittaisi kaiken muuttamista joksikin muuksi ja kaappeihin ja komuutteihin säilömistä.

Onneksi asunto on Kissan. Minä olen niin hullu että voisin jopa harkita sen lahjoittamista pois. Kissa on järkevämpi.

Tekeekö omaisuus järkeväksi? Näinhän tuntuvat useat ajattelevan. Ulkomailla kansalaisjärjestöt ovat usein varsin kärkkäästi irrallaan valtion tuista, koska ovat sitä mieltä, että valtion tuki korruptoisi ne. Suomessa näin ei tietenkään ole. En ymmärrä, miksi valtion tuki korruptoisi järjestön, jolla on sentään listatut periaatteet, ja onhan toki oikeudenmukaista, että valtio antaa rahaa paitsi turkiskasvattajille alansa kohentamiseen, myös eläinsuojelujärjestöille tuon elinkeinon eettisyyden kelaamiseen, parantamiseen ja toivon mukaan joskus tuon elinkeinon lopettamiseen johtavien kampanjoiden keksimiseen. (Tiedoksi tietämättömille, että turkisbisnes on suurimmin osin kasvattajille sivuelinkeino.) Suomessa tietysti valtio onkin syleillyt kuoliaaksi radikalismin sellaisessa kadulle, barrikadeille, f*** the police -muodossaan. Toisaalta aktiivisten ihmisten ajautuminen ja jopa imeminen politiikkaan on kyllä tuottanut aika hyvän, humaanin yhteiskunnan elää. Olkoonkin, että tahti tuntuu koventuvan koko ajan.

Katsoimme eilen teeveestä Sarasvuon Diiliä. Ohjelmassa on komeaa Helsinki-kuvaa; jopa aivan järkyttävät paikat on oikeanlaisilla nopeutuksilla, hidastuksilla, panoroinneilla ja tilttauksilla saatu näyttämään jännittäviltä ja kaupunkimaisilta. Mutta muuten ohjelma oli aivan käsittämätön ja hirnuimme kippurassa. Ovatko kilpailijat tosissaan sitä mieltä, mitä esittävät? Haluavatko he oikeasti sen diilin, vai ovatko he vain hakemassa näkyvyyttä minä-nimiselle brändilleen? Mikä heitä ajava motivaatio voi olla? Miksi joku haluaa vain tehdä rutosti rahaa ilman väliä siitä, millä rahat oikeastaan tehdään? Parodioiko ohjelma tietoisesti sarasvuolaista elämänasennetta vai onko kyseessä vain vahinko? Voiko kys. elämänasennetta ylipäänsä käsitellä ajautumatta hihityttävyyteen?

Yksi kilpailijoista alkoi vielä hehkuttaa, että on vahva ihminen ja ehkä sillä säikäyttää muut. Jaa jaa. "Olen vain niin itsevarma." Itsevarma? Pikemminkin -tehosteinen. Voi herranjestas, mikään ei ole huvittavampaa kuin ihminen, joka jaksaa vakuuttaa olevansa itsevarma, muiden mielestä sen takia pelottava, "henkisesti vahva" ihminen. Niistä, jotka tunnen, ne, jotka oikeasti vaikuttavat itsevarmoilta ja vahvoilta, eivät vaivaudu juuri esittelemään omaa vahvuuttaan eksplisiittisesti sanaillen. Ja ne, jotka kyllästymiseen asti jankkaavat omasta vahvuudestaan, vaikuttavat siltä, että romahdus vaanii alituiseen nurkan takana. Mitä ylipäänsä on tuo vahvuus?

Hmm, sama varmasti pätee moraalisuuteen.

Onkohan niin, että me kaikki puhumme niistä projekteista, jotka ovat kipeimmin auki ja kehityksessään seisahtuneet? Koetusti kipeimmin auki, tarkoitan. Halusta ymmärtää, kuulua johonkin, olla vahva ihminen, pystyä toimimaan niin, että voi kunnioittaa itseään, halusta olla suosittu, pystyä siihen ja tähän yksityiskohtaan, ja niin edelleen.

Aah. Hypoteesit. Taidan lukea muutaman päivän jokaista blogia kuin piru raamattua tämän hypoteesin mukaan.