Päivät ilman tietokoneen läsnäoloa tekevät tavallaan hyvää. Vastauksia kysymyksiin ei voi kaivella esiin netistä, vaan pitää avata karttakirja, teksti-tv, sanomalehti. Runohyllylle menemistä kone ei ole koskaan estänytkään (minulla on kokonainen hyllyllinen lyriikkaa) mutta toki sen poissaolo saa lyriikkahyllyn näyttämään jotenkin suuremmalta ja kaikkitietävämmältä.
Tänä aamuna HP:lta soitetaan. Kone saapuu ysin maissa. Se on pakattu pahvilootaan, jonka päältä käy ilmi, että se on ollut joululomamatkalla Aachenissa. Otamme koneen riemuiten vastaan. Paitsi että touchpad on nyt kunnossa, koneen akku ja BIOS on uusittu. Kissa yrittää selittää minulle, mikä on BIOS, mutta en oikein saa siitä tolkkua, ehkä, koska Kissan omakin käsitys vaikuttaa aika hataralta. Ymmärrän, että se on jokin Windowsin alla oleva alkujärjestys. BIOS kuulostaa elämään viittaavalta. Mutta kenties se on lyhenne jostakin.
Aachenin sedät ja tädit ovat saaneet ihmetellä suomeksi käsinkirjoitettua viankuvausta koneen kanteen teipattuna. Onneksi sana "touchpad" on sama kaikissa kielissä... miten touchpad voikin toimia näin saumattomasti?
Tällä välin, koneen matkatessa Keski-Eurooppaan ja takaisin, on tapahtunut paljon. Eilen oli ensimmäiset vakavissaan-steppitreenit ja uutta vuottakin on ehditty vastaanottaa Chateau Ksara -punkun & itsekasvatetun bush buttercup -talvikurpitsan mustatorvisieni-quinoatäytteellä kera, ja käydä uudenvuodenpäivänä gänäämässä ja saunomassa ystäviemme luona Malmilla. No jaa, ehkä Aachenissa käyminen olisi sittenkin ollut jännempää. Valitettavasti minulla ei ole takuuhuoltoa. Olen kertakaikkisen sika säkissä kuten me muutkin ihmiset.
Oloni on jokseenkin hatara, en muista kunnolla viime päiviä, koska en ole kirjoittanut niitä muistiin minnekään. Kaikki ajatukset, joita olen kovasti veivannut, enimmäkseen graduni ääressä ja sen katalysoimana, ovat kadonneet. Paitsi tietysti varsinaiset gradu-ajatukset, jotka olen kirjannut graduvihkooni numero viisi. Kyllä, minulla on neljä ja puoli käsinkirjoitettua isoa, paksua vihkoa graduaineistoa. Suhtaudun valmistumiseen vakavasti. Pian teen sen. Mutta muut ajatukset, kadonneet.
(Ajatella on hassu verbi. Sen johdos vaikuttaa samalta kuin sanassa päivitellä. Aika, ajatella, päivä, päivitellä. Voisiko joskus onnistua myös ajattamaan?)
Koko-gorillalta tulee uudenvuodentoivotuskortti sähköpostitse. Se on joulunajan korteista paras.
Mitä ihmettä minun pitikään kirjoittaa? Jokin ajatus oli. Kenties se liittyi elokuviin. Elokuva 2046 on lähes täydellinen opas ajatteluun, ajan jäsentämiseen ja muistojen kontrollointiin. Se muistuttaa monin paikoin Marguerite Duras'n India Songia, ja on pohjattoman surullinen. Siinä aikarakenne purkautuu ja sekoittuu tavalla, joka muistuttaa arkitodellisuuden aikakokemusta - ainakin sellaisena kuin se päässäni toteutuu - enemmän kuin yhdenkään juonikeskeisen elokuvan aikakonstruktio. (Tämä liittynee jälleen mitä- ja miten-ihmisten teemaan.) Kuinka sekaisin me kaikki olemmekaan menneestä ja tulevasta. Yksi syy siihen, miksi rakastan eläimiä ja kasveja niin paljon on se, että niillä on tämä sama ongelma. Kasveilla tietysti vähemmässä määrin, mutta silti. Kaikki elävä on kummallisia, itseohjautuvia aika-tila-teoksia, joka omilla toimillaan, kasvullaan ja lakastumisellaan, luo oman aikansa ja tilansa ainutkertaisesti, ainutlaatuisesti.
Mutta en enää muista, mikä ajatus tarkalleen oli.
Uuden vuoden alkaminen tuntuu joka tapauksessa hyvältä, toiveikkaammalta kuin aikoihin. Vaikka saan olla kotona enää huomenna päivän, ja sitten meidät raahataan maalle viettämään Kissan isän 60-v-syntsiä, heidän möksälleen, missä on kyllä ihan mukavaa, koska koirat saavat taas kerrankin juosta sielunsa kyllyydestä lumihangessa, olo on aivan siedettävä. Käyn sähköpostia läpi, teen markkinatutkimustestin netissä, kuuntelen Rachid Tahaa. Luen gradua läpiläpiläpi.
Kolmelta Kissa tulee kotiin syömään töistä, ja teen meille tofua sataykastikkeessa, täysjyväjasmiiniriisin kera. Ei mitään purkkisatayta, tietenkään. Slow food on liian lähellä makuhermojani, jotta voisin luiskahtaa purkkisafkoihin. Talvella kaikki ruokaharrastelu tuntuu vähän luksukselta, joskin tässäkin ruoassa retikat ja valkosipulit ovat itse viljellyt. Kesällä, kun joka päivästä pari tuntia kuluu palstaa kitkiessä, ja kaupungilla kävellessään tajuaa sitten yhtäkkiä ja konkreettisesti olevansa hienoisen pölyn peitossa, toisin kuin vastaantulijat, slow food ei tunnu kyllä tippaakaan juppiluksustelulta.
Nyt: takaisin töihin. Tofu soijakastike-limettimehumarinadiin, gradun viereen sängylle, kynää pureksimaan ja vihreä-valkokirjavaan vihkoon kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti