Eilen olimme Dodon Sinsibere-projektin pikkujouluissa aamukolmeen saakka. Katselimme malilaisten kuvia ja kuuntelimme paikan päällä vieraillutta illan isäntää. Hän kertoi mieliinpainuvimman maiseman Malista: Seurue oli yötä animistien asuttamassa kylässä. Muukalaiset, mentsruoivat naiset ja ympärileikatut tytöt ja pojat oli karkoitettu kylän ulkopuolelle, jotteivät henget loukkaantuisi näiden läsnäolosta. Friikit oli sijoitettu kylän viereisen kukkulan laelle. Ukkosti, mutta sadetta ei kuulunut ja kuu oli piilossa pilvien takana. Koska kuu ja aurinko suojaavat animisteja pajhoilta hengiltä, koko kylä (sieltä tilapäisesti karkoitettuja lukuunottamatta) tanssi kylän kujia pitkin ekstaattisesti ympäri, ympäri, ympäri, kunnes kuu pilkisti pilvien takaa. Oli pimeää, mutta horisontissa väikkyvät salamat valaisivat alla olevan, tanssivan kylän säännöllisin väliajoin.
Mielikuvassa oli jotain, joka jäi vaivaamaan. Kun herään muutaman tunnin yöunien jälkeen ja vien koirat lenkille, tajuan. Joseph Conrad ja The Heart of Darkness. Kirkonkellot läpättävät, todennäköisesti Paavalin kirkon suunnalta. Pimeyden sydän lyö. Minä en kuule hyvyyden kokoonkutsua, vaan julman, mistään piittaamattoman rummun.
Selaan kotona tuota ohutta kirjaa koettaen löytää sen kohdan, jossa Conrad puhuu kirkonkelloista hakkaavana rumpuna. En löydä sitä, mutta häikäistyn jälleen kerran Conradin tekstistä. Tunnenko yhtään jaloa ja hyvää ihmistä? En osaa sanoa. Pyrinkö itse hyvään? En tiedä sitäkään. Yksin, pimeydessä.
Äkkiä mieleeni nousee itsepäinen joulukuun kuudennen kysymys: Mikä olisi Suomesta se maisema, tilanne, tapahtuma, joka on kaikkein vaikuttavin? Onko se viime syyskuun alun yö, jolloin kävelemme koirien kanssa Tampereen lähistöllä keskellä yötä, on kuutamo ja viljapellot heijaavat yössä tuulen myötä. Äkkiä Nasu jähmettyy ja alkaa murista mustaan metsään. Onko se hirvi? Ilves? Kunpa emme olisi hirven ja sen vasan välissä. Kävelemme eteenpäin jalat heikkoina. Kuu on pilvien takana. Murina käy yhä raivokkaammaksi. Lopulta päästän koiran irti ja se juoksee aukion laidalle ja seisahtuu sinne alkaen räkyttää. Hämärässä hahmottuu suomalainen maisema: Jostain toisaalla olevasta harjusta kaivetulla hiekalla vuoratun ratsastuskentän laidalla on ranskalainen muovituoli, jolle eestiläinen kulkukoira huutaa. Kun tulemme koirien kanssa takaisin talolle, jossa dodo-ystävät ovat yötä, Tampereen Matti huomauttaa: "Me mietittiin jo, lähdittekö te lopullisesti." Minne? Peltoihin juoksemaan?
Väsyttää, on yö.
Vai onko se kauhu espanjalaisen ystävämme kasvoilla meidän vietyä hänet meren jäälle Lauttasaaren edustalle. Minä putoan, sanoo jokainen liike, varovaiset askeleet, alas painunut katse, jää pettää allani. Te olette raskaampia kuin minä, silti minä menen tästä läpi, tämä on minulle vieras maailma. Ei meren päällä voi kävellä muita kuin Jeesus, enkä minä ole hän. Mitä minä täällä teen? Me seisomme kauemmalla, Pihlajasaari taustallamme, ja huudamme: "Vamos! Come!" Minä yritän hymyillä, mutten onnistu.
Vai onko se olohuoneen matto ollessani kyyryssä, venyttäessäni lonkankoukistajaa? Olohuoneen matto, näkökenttä, johon kävelee sisään Lohi, harmaa kolli. Katsoo silmiin raukean itsevarmasti, siristää silmiään, istahtaa, nuolaisee huuliaan. Sanoo: "Kurr." Silitä minua, kieräytä minut selälleni, kurmata vatsaani, luuttua minulla keittiön lattia ja pyyhi pöydät. Muista minut jokainen hetki, kun et näe minua. Laulan perääsi ja seuraan sinua huoneesta toiseen. Käperryn kylkeesi ja teen selväksi, että meidän välillämme ei ole salaisuuksia.
Sanat ovat kiviä. Kivet painuvat pohjaan heijaten, leijuen kevyesti. Unettaa, ylettömästi.
Meidän ikkunallamme ei itsenäisyyspäivän kynttilää laiteta. Sillä kuten runoilija J.K. Ihalainen sen niin todesti sanoo levyllään Laiminlyödyn maailman todistus: "Isänmaa ei enää halua Äiti Maata viereensä, ryppyistä, roikkuvarintaista imettäjää"; ja: "Isänmaan peruskalliot täynnä metallilieriöissä hengittävää kuolemaa".
Täällä on niin pimeää. Olkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti