Fisher: ...The feeling "I get it!" or "It all comes down to X" is the idea I'm working against and working to present an alternative to. ... We are led on by captured attention, drawn on by pleasure, instructed to solve or group what can, within our horizon of knowledge, still occur as the knowable, the resolvable. ... While the process that I have gone through briefly puts us on several paths to what is knowable within the painting, they do not in any way let us say: "Now I get it!" We do not face a puzzle here that has a sudden answer. ... Intelligibility is partial, more like the feeling, after a period of time, of what we call knowing our way around the work, as we know the way around a city. ...
Tavallaan Fisherissä on paljon hyvää.
Fisherissä on myös kiintoisia logiikan pikku torkahduksia. Ensin hän tematisoi käsitellessään Cy Twomblyn nimetöntä, liitutaulumaista teosta vuodelta 1970 liitutaulun kuvataiteen suurten trooppien, kuten Monet'n "geelimäisen, osittain läpikuultavan veden", Cézannen pöytälevyn ja vanhemman kuvataiteen ikkunan ja peilin joukkoon. Seuraavalla sivulla Fisher puhuu kuitenkin Kolmesta Suuresta (kuva)taiteen pintaa ja pinnallisuutta käsittelevästä Troopista: peilistä, ikkunasta, pöytälevystä. Eläköön pyhä kolminaisuus.
Minne helskuttiin se vesi jäi? Ehkä Fisheriä väsyttää vesi, hänhän on kirjoittanut ensin 147 sateenkaaren kokemisesta, sateenkaaren aiheuttamasta ihmetyksestä ja siitä, kuinka tieteelliset teoriat sateenkaaresta eivät ole vieneet sateenkaaren lumoa minnekään. Siinä on pitänyt käsitellä vesipisara poikineen.
Tajuan: kello on yksi, eikä Kissa ole tullut kotiin. Mitä on tapahtunut?
Soitan Kissalle, puhelin pirisee jossain toisaalla. Kukaan ei vastaa. Kirjojen ihmiset vääntelevät usein käsiään. Helpottaako se jotenkin heidän oloaan? Vaihtoehtoiset maailmankaikkeudet viheltävät kukin omaa säveltään päässäni. Ehdin tuijottaa vaatekaapin ovea kolmisen sekuntia näkemättä sitä, sen maalin epätasaisuutta, pensselin jäkiä, Nasun siitä irti jyrsimiä koristelistoja, ennen kuin puhelin soi.
"Kaikki on ihan hyvin", sanoo Kissa lasikuituja pitkin. (Onko se Kissan ääni vai lasikuidun ääni? Onko ääni CD-levyltä soittaessa laulajan vai levyn vai stereoiden ääni? Entä valokuva: onko siinä käsi ja kyyhkysiä vai valööreja vai muotoja vai pikseleitä, helvetti, typeriä pikseleitä? Miten jokin voi olla samaan aikaan kyyhkynen ja kasa pikseleitä, kyyhkynen ja kasa atomeita, kyyhkynen ja kasa pikseleitä ja kasa atomeita? Ihan helposti voi. Ajattelu on vain tankeaa ja juuttuu epäolennaiseen, kun on väsynyt.)
No niin, huolestuttuani en saa unta. Kirjoitan. Unikoulun idea on se, että jos ei nukuta, sänkyyn ei pidä mennä. Kun sänkyyn mennään vain silloin, kun nukuttaa, lopulta sänky assosioituu nukahtamiseen niin tiiviisti, että ajatuskin sängystä alkaa nukuttaa. Tai näin siis teoriassa. Ei kuulosta kovin hyvältä seksielämää ajatellen. Se taavi, joka kirjoittaa, että aikuinen voidaan opettaa oikeaan uniassosiaatioon samalla metodilla kuin pieni lapsi, vaikuttaa jotenkin naiivilta aikuisen elämän pienten riemujen suhteen. Päätän odottaa Kissan saapumista. Tahdon käpertyä jonkun viereen. Jonkun, joka voi ottaa kainaloonsa sekä minut että koirat että Lohen, joka on kissoistamme ainoa sänkyyn riittävän rohkea.
Niille, jotka eivät otsikkoa tunnista: se on Sapfoa. Tunnistaminen on toissijaista, tunteminen tärkeää. Palanen lisää Fisheriä: Since it is new to us it takes effect in the moment as though it were new per se. Wonder is a horizon-effect of the known, the unknown and the unknowable. It is like the rainbow itself, relative to where you stand, and is produced uniquely for each person. Unlike the rainbow it occurs at different times as well as in relation to different things. It is a highly personal border of intelligibility; the place where at this moment in our history we are able to see a question. The place where we are able to say: "I wonder..." Discovery only adds to this the almost accidental fact that no one has ever stood in this place before, wondered about this, and given an explanation. ... We can see in Weber, but not in Descartes, a dispassionate idea of rationality and thinking itself that is one strain in modernity, a strain opposite to the Cartesian stress on the part played, not by emotion or feeling, but by passion within thought.
Kun makaa sängyssä, pimeässä huoneessa, tietää Lohen tulleen sänkyyn sen viiksikarvojen kutituksesta sen tullessa nuuskimaan naamaa. Vaikka luen taidekritiikkiä ja tieteentutkimusta ja ympäristökriisiä käsittelevää kirjallisuutta paljon enemmän kuin eläimiä käsittelevää kirjallisuutta, saan useimmat "Ihmettelenpä, onkohan..." -elämykset juuri eläinten kanssa. Myös sinun. Sinäkin olet eläin.
Älä unohda sitä.
Tämä on nimetön kirje. Siinä ei ole vastaanottajan eikä lähettäjän nimiä. Lue sitä katkelmina kokonaisuudesta, jota et koskaan tunne, vaikka se avattaisiin, pilkottaisiin ja nimettäisiin, systematisoitaisiin ja medikalisoitaisiin, luokiteltaisiin intertekstuaalisiin ja aatehistoriallisiin yhteyksiinsä. Kokonaisuuksia ei voi ottaa haltuun, mutta niihin voi tutustua. Niissä voi oppia liikkumaan kuten liikumme kaupungissa: maamerkiltä toiselle suunnistaen, sokeina oikoteille.
(Olin pilvenpiirtäjävisiossani unohtanut kokonaan Eufemian mainitseman Ervastin. Kyllä, haluan sinne myös Ervastin. Ilman Ervastia helsinkiläisyys olisi synkeää. Ja muutan, jos vielä sallitaan, UFFin Kulkukollin kirpputoriksi. Ja tietenkin sallitaan, sillä jokainen on omien unelmiensa diktaattori.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti