Marraskuun pimeys?

Julia, Lontoo marraskuussa 1993



Kaikki puhuvat marraskuun pimeydestä, vaikka ilma on seesteinen. Hesaria pitkin kävellessämme, matkalla Aulis Juneksen kirppikseltä Kurvin Fidaan ja Pelastusarmeijaan, tuntuu melkein keväiseltä. Puistoissa levällään makaa edellisen illan myrskyn sijoiltaan heittämiä mustia sateenvarjoja, niitä kokoontaittuvia, laukkuihin mahtuvia, jotka eivät tuulta juurikaan kestä.

Käännymme Hämeentielle, aurinko sokaisee meidät. Kommentoin marraskuun säätä jopa Punnitse & Säästän kassallekin, joka vastaa: "Joo, tänään sää on erilaisempi kuin eilen." Mitä mahtaa tarkoittakaan, tuohon voi vain yhtyä. Toisin kuin kaupan nimeen, jonka pitäisi kuulua punnitse & tuhlaa - mikään muu ruokakauppa ei verota ainakaan meikäläisen kukkaroa sillä intensiteetillä. Tietysti kuivattua paprikaa, irtomysliä, Sunitan tummaa tahinaa, mansikka-seljankukkayrttiteetä ja flapjackeja on ostettava heti, nyt, kaikki tänne -periaatteella aivan hillittömiä määriä, eihän niitä muista kaupoista saa.

Osittain viehtymykseni PS:ään lienee perua siitä, että Helsingin lisäksi Lontoo on se toinen paikka, jossa olen asunut. PS:n monet tuotteet ovat tuttuja jo Lontoosta, niin kuin juuri Sunitan tahini ja flapjackit, eikä niitä tosiaan saa Helsingistä muualta. Sen kahden viikon aikana, kun PS on toiminut minun tiedossani Kurvissa, olen kantanut sinne rahaa siinä 70 euroa. Tätä menoa lihonen palloksi jouluun mennessä.

Varaamme Sörkän kirppikseltä neljä tuolia, Pelastusarmeijasta punaisen sohvan, ja Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta, jonne viimeiseksi tarvomme, kolme tuolia. On mukavaa kävellä seesteisessä ulkoilmassa viiden ihmisen ja yhden koiran poppoossa, tuntien, kuinka Dodon toimiston remontti ja uudelleensisustus liikahtaa taas pienen askeleen eteenpäin. Ja millaisin kalustein! Etenkin sohva on niin suloinen, että melkein itkettää. Vaikka en kauheasti pidäkään ihmisistä enkä kulttuuristamme, vanhoissa huonekaluissa parhaimmillaan on jotain vetoavaa. Ne ovat inhimillisemmän oloisia kuin me ihmiset.

Kierrätyskeskuksen porteilla erkanen muista ja raahustan kotiin painavissa Dr. Martenseissani. Miten matka, joka koirien kanssa tuntuu niin lyhyeltä, venyy kilometreiksi ja minuuteiksi yksin kävellessä? Koirien kanssa näkee kaiken: puista toisiin lennähtävät linnut, säkättävät oravat, ruohikossa piileksivät rusakot, joiden korvat ponnahtavat hermostuksesta pystyyn niiden kuulostellessa koirien ääniä, puoliksi lahonneet lehdet, joita tuuli piiskaa yli kävelyteiden. Yksin on vain nälkä ja jano, ja matkaa riittää.

Yksin kaikki on vaikeampaa. Jää aikaa huomioida matkan pituus ja vaikeus, tehtävän näennäinen mahdottomuus. Toisten huomiot, argumentit ja tapa liikkua eivät kannattele mieltä vaan antavat sen laahata jäljessä tyytymättömänä, kolhiutuen.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin koettaa nukahtaa yksin. Vaikka olen elänytkin sinkkuna, en ole ikinä oppinut nukahtamaan yksin hyvin. Äiti nukutti minut vierelläni maaten siihen saakka, kun siskoni syntyi, jolloin olin sentään jo kahdeksan ja puoli, eli täysin sopeutunut siihen, että nukahtamiseen tarvitaan vierestä kuuluva levollinen hengitys. Aika siskon syntymästä siihen, kun aloin seurustella tosissani ensimmäisenä yliopistovuonna, on ollut elämäni vaikeinta. Osittain varmasti vain siksi, etten ole noina vuosina nukkunut kunnolla.

Nyt kaikki on onneksi kunnossa. Pimeää? Ei, ei edelleenkään. Nukuttaa muuten vaan. Olemme sentään kävelleet tänään nelisen tuntia plus puolisentoista tuntia koiranulkoilutusta (jota en laske kävelyksi sen vaivattomuuden takia). Pian mies tulee takaisin koripallomatsista, ja voimme koko eläinperhe kietoutua sängylle takkuiseksi, hengityksen tahdissa aaltoilevaksi kylkien päiväunikasaksi.