Lehtijuttu on valmis. Huokaisen helpotuksesta. Seuraavaa ei aletakaan tehdä ennemmin kuin huomenna aamutuimaan, heti kahdeksalta. Missä ihmeen välissä minä valmistun? Gradusta on enää pilkut viilaamatta, mutta kaikki aika menee lehtijuttujen pilkkujen viilaamiseen. Ja joskus on taas kokoustettava, mietittävä, miten ympäristöjärjestömme edistäisi edes hiukkasen yhteistä hyvää.
"Takkuileva siirtyminen työelämään" kuvaa siis lähinnä sitä, että olen jo työelämässä, joskin teen hommia, jotka rasittavat minua. En pidä lehdistä enkä erityisemmin arvosta lehtien lukemista. Lehdissä jutut ovat niin lyhyitä, että aina juuri kun ollaan pääsemässä asteelle, että ilmiö voisi alkaa kiinnostaa, juttu loppuu. (Sama ongelma vaivaa useita blogeja. Ehkä jopa useimpia. Liian paljon jää auki, elämäntyylit eivät täsmenny. Ehkä ihmiset pitävät omaa elämäntyyliään ja sille antamiaan merkityksiä niin selvinä, etteivät vaivaudu erittelemään niitä koskaan. Tai ehkä heistä blogi ei ole sille oikea paikka?)
Onneksi on kirjastot ja kirjoja.
Eikö olekin huvittavaa, että ihminen, joka sydänjuuriaan myöten inhoaa ja halveksii journalistista otetta, joutuu töissään omaksumaan sen? Tavallaan traagista, mutta osaan kyllä sanoutua turhasta tragiikasta irti. Ainakin toivon mukaan saan lehtijutuissa nostettua joskus aina jonkun tärkeän teeman näkyville. Olen itsekin löytänyt lehdistä monta ihan järkevää juttua, tai siis johtolangat siihen, että "tällaista ja tällaista on olemassa, otetaanpa lisää selvää tästä". Parempi kirjoittaa lehtijuttuja kuin olla filosofian tutkija. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.
Toisaalta työarvostukseni ovat aika omituiset. Pidän siivoushommista enemmän kuin lehtijuttujen teosta. Siivotessa saa ajatella syvemmin ja perusteellisemmin, ei tarvitse koko ajan olla typistelemässä teemoja "liian vaikeana lukijoillemme". Samalla saa hyödyllistä liikuntaa ja paikat pysyvät kunnossa, mikä on ekologista: huollettu lattia kestää kauemmin kuin sellainen, jota hiekka saa hiertää vapaasti. Tämä on asenne, jota kukaan läheisistäni ei oikein taida käsittää: että tavallaan siivoaa mieluummin kuin kirjoittaa lehtijuttuja.
Lehtijuttujen tekoon minut ajaa lähinnä laiskuus - helppoa rahaa, kirjoittamisesta! - ja toisaalta oletus, että saattaahan minulla jotain sanottavaakin olla. Kirjoittaen asiat on helpompi sanoa kuin siivoten.
Ihmisten statushierarkiat ovat kummallisia. Miksi siivoojia ei arvosteta? Koska he eivät ole korkeakouluttautuneet?
Nyt pitää mennä luennolle.
“Ehkä ihmiset pitävät omaa elämäntyyliään ja sille antamiaan merkityksiä niin selvinä, etteivät vaivaudu erittelemään niitä koskaan.”
VastaaPoistaOsa meistä... ei, hetkinen, eipäs nyt piilouduta joukkoon. Minä ainakin olen niin laiska, että vaikka itsekin olen tuohon ilmiöön muiden blogeja lukiessa törmännyt ja sen hankalaksi havainnut, olen väistellyt kaikenlaisten lyhyidenkään elämänkerrantapaisten kirjoittamista vain laiskuuteni takia.
“Tai ehkä heistä blogi ei ole sille oikea paikka?”
Voi olla, että sellaistakin ajattelua on vallalla. Luulen, että jos jonkin oikeasti itseäni systemaattisesti kuvaavan tekstin tuottaisin, tekisin siitä oman erillisen osionsa, jonka sitten linkittäisin etusivun laitapalkista saataville, koska sellaisen sisältö ei tavallisimmin ole ajankohtaista eikä liiemmälti muuttuvaa.
Aika kiinnostavaa, että ajattelet, ettei se muuttuisi. Minä huomaan omia parin viikon takaisia bloggauksiakin lukiessani jatkuvaa muutosta. Päivät eroavat toisistaan, eri ihmiset ja tekemiset triggeröivät esiin erilaisia tulkintoja ja ymmärryksiä. Murrokset tapahtuvat hitaasti, jälkeenpäin niitä on kiinnostavaa nuuskia.
VastaaPoistaYleensä muutoksen tapahtuessa sitä on sillä hetkellä vaikeaa huomata. Mutta a vot, kun luetaan päiväkirjaa ajalta, jolloin oli 18 tai 23 tai 27, kyllä on ollut meno ja merkitykset erilaiset...
Itse en erottaisi tekemisiä ja merkitysselityksiä toisistaan.