Ensimmäinen huomio:
Toisinaan blogatessa minua vaivaa se, etten tiedä, kuka blogin lukee. Se on vähän samanlaista kuin kirjoittaessa kirjettä, jonka tietää joutuvan vääriin käsiin. Silti, koska oikean vastaanottajan kanssa ei ole sovittu mitään koodikieltä, kaikki asiat on sanottava niin kuin ne ajattelee. Olo on samanlainen kuin huoneessa, jonka kaikki seinät ovat peiliä. Minut on tuotu sinne ja jätetty sinne. Vilkuilen peilejä hämmentyneenä: onko jonkun niistä takana ihminen, joka näkee minut, onko peili sittenkin peililasi?
Koetan huudella ja koputella laseja, mutta en kuule vastauksia enkä näe hahmoja, vaikka painan kasvot kiinni lasiin ja rajaan valon näkökentän ulkopuolelle litistäen kädet silmälapuiksi.
Voiko monologiin tottua?
Toinen huomio:
Eilen kuvittelin olevani suuressa kognitiivisessa ylirasitustilassa, sillä illalla pimeällä polulla näytti välillä siltä kuin taivas olisi leiskahtanut aivan valoisaksi. Aivosähkökemiallisia purkauksia, mietin, samanlaisia kuin putoamisen tunne, tuo pieni epileptisen kohtauksen poikanen, kaikille tuttu. Vai olenko oikeasti kajahtamassa. Tänään sitten siippani sai selville, että kyse oli elosalamoista.
"Elosalama
on salama, joka nähdään niin kaukana (yli 15 km), että jyrinää ei kuulla. Nähdään tavallisimmin elokuussa, jolloin öiseen aikaan on riittävän pimeää kaukaisen salamoinnin havaitsemiseen. Ilmiöstä käytetään myös nimitystä kalevantuli. - Heat lightning" Lähde: Ilmatieteen laitos
Siirtymäkauden opiskelijasta oikeesti aikuiseksi raskaus on sen verran käsinkosketeltavissa, että näköjään tulkitsen luonnonilmiötkin horjuvan psyykeni merkein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti