Tiistaisin on viikon ainut luento. Maisterintutkinto on gradua vaille valmis, eli kurssia ei oikeastaan tarvitsisi tehdä. Mutta aihe on liian kiinnostava, jotta malttaisin jäädä kotiin. Ensimmäinen luento vuosikausiin, jolle jaksan raahautua!
Kun lähden pyöräilemään kotoa, jalat ovat jo valmiiksi väsyneet. Pohdin, onko luennosta sittenkään mihinkään minun tarkoitusperiäni ajatellen. Sitten ajattelen, että ehkä näkökulmani laajenee. Jalat, murheenkryynit, eivät ole uskossaan vahvat. Polveni rasitusvammautuivat jo yläasteella, eli niiden ehdoilla on elettävä. Pyöräilen matelevan hitaasti polvien lähettäessä kovia kipusignaaleja. Tämän päivän afrotunnin on siis jäätävä.
Tunnen itseni suunnilleen normaaliksi saapuessani Mariankadun kiinteistöön. Pujottaudun penkkiriviin, lätkäisen repun lattialle ja kaivan repusta luentolehtiön. Lehtiön mukana nousee päivänvaloon lehtiön kierreselkään takertunut, likainen haarukka. Äkkiä tunnen itseni aivan pähkähulluksi. Hihitän hiukan, ympärillä on hiljaista. Luento alkaa. On vaikeaa rauhoittua. Hilpeys silaa kaikki käytetyt käsitteet.
Muistan jälleen olevani pähkähullu. Pienestä pitäen tämä on ollut yksi keskeisiä elämäni teemoja. Olen hyvä pudottelemaan esineitä, kompastumaan, nauramaan väärässä paikassa, kiskomaan laukustani kontekstiin sopimattomia esineitä. Pidän kirjavista sukista ja sukkahousuista. Minua luullaan usein alle kaksikymppiseksi, vaikka täytän tänä vuonna 30. No, silmärypyt eivät valehtele! Näkisittepä, miten pukeuduin alle kaksikymppisenä...
Olen ainut tuntemani ihminen, joka on saanut houkuteltua ihmisen vastuutehtävään uhkaamalla, että ottaa muuten itse tuon tehtävän.
(Ja kaikesta huolimatta pidän itseäni myös järkevänä, joskus älyllisenäkin.)
Luento sujuu, puolessavälin rentoudun. Luennolta jatkan stretching-tunnille. Siellä tunnen taas itseni täysin pähkähulluksi: muut sentään venyvät, mutta alaselälle tarkoitetuissa venytyksissä en pääse edes aloitusasentoon kireiden takareisien takia. Jotkut venytykset taas vihlaisevat polvissa niin pahasti, että sähellän jotain sinne päin koettaen löytää asennon, jossa polviin ei satu. Onneksi salissa ei ole peiliä. Stretching toisin kuin Feldenkrais saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi.
Ja silti, asetin syksyn alussa tavoitteeksi pään polveen saamisen (ensimmäistä kertaa elämässäni) ja olen siinä jo onnistunut. Psyykkaan kovasti, jaksan venyä. Inhoan venytyksiä johtuen balettimenneisyydestäni. Äiti laittoi minut balettiin jo alle kouluikäisenä, koska olin niin jäykkä. Bravo, mikä valinta. Huutoa jokaisella tunnilla juuri venytysosiossa, se ei taatusti synnytä positiivista hinkua ryhtyä venymään. Koetin harjoitella kotona, mutta balettiopettaja ei osannut ollenkaan neuvoa, miten venytys kohdistetaan johonkin lihakseen luomalla tietyn suuntainen liike, miten kipu voitetaan jne. En ole siis ikinä vapaaehtoisesti venytellyt, ennen kuin pari vuotta sitten keksin Method Putkiston avulla, miten venyttäminen oikeastaan tehdään.
Siitä huolimatta, tai siis pikemminkin venyttelylaiskuudestani johtuen, muiden taipuessa runsaasti eteen tai sivulle tökötän pystyssä jäykkänä, silti venyen, ja mietin, olenko aivan tosissani pähkähullu muutenkin kuin slapstick-todellisuuteni tasolla. Miksi ihmeessä teen sitä, mitä inhoan? Käyn venyttelytunnilla, toimin ympäristöjärjestössä muiden ihmisten kanssa (ihmisten kanssa on psyykkisesti rasittavaa toimia), raahaudun ulos säässä kuin säässä karvakoirieni kanssa. Jopa siivoan, silloin tällöin. Ja nämä asiat tekevät minut vielä onnelliseksi!
Todellisuudessa inhoan konformisuutta, mietin pyöräillessäni kotiin, ostaessani soijajugurtteja, siivotessani vessaa ennen vieraiden tuloa. Rutiininomainen myötäily ei tunnu paljon miltään. Haukumme aina puolison kanssa ihmisiä, jotka ottavat kaikki arvonsa ja elämänihanteensa kotoaan. Ikään kuin jokin koti olisi täydellinen käytännöiltään ja ihanteiltaan. Yrittäjävanhempien lapset ovat muita halukkaampia yrittämään itsekin, akateemisten vanhempien lapset hakeutumaan yliopistoon. (Paitsi minä, kahden vain oppikoulun käyneen, sohva-addiktin yrittäjävanhemman lapsi, joka olen eksynyt yliopistolle ja maailmanparantamishommiin.)
Jos ei ole konforminen, tuntee joukkoon kuulumattomuutta. Se on aika helposti masentava tunne, joka saa tuntemaan itsensä negatiivisella tavalla pähkähulluksi. Sain hyvältä ystävältäni, jota olen ihaillut kovasti, spostia. Hän on juuri palannut takaisin "terveiden" kirjoihin mielialalääkkeen avulla. On vaikeaa pysyä hyväntuulisena, joustavana ja toimivana, jos tuntee jatkuvasti, ettei kelpaa eikä riitä. Yhteiskunta antaa positiivista palautetta vain jos toimii juuri sen oletusten mukaan. Yhteisöt ovat onneksi lempeämpiä. Kuinka tärkeää onkaan saada positiivista palautetta! Siitä syntyy into jatkaa.
Vain se estää hyppäämästä sillalta tai kokoamasta kaikenkattavaa lääkecoctailia.
Jos minulla ei olisi koiria, olisin varmaan päättänyt päiväni jo aikaa sitten. Koiria, ja niitä ennen hevosia, ja niitä ennen pehmoleluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti