Tiistai, luentopäivä. Mariankadun salissa ajatukseni ei tahdo asettua aloilleen, sillä minua askarruttaa kovasti, kuinka on mahdolllista, että yliopisto on täynnä tiloja, joiden eri ajoilta olevat ratkaisut eivät oikein käy yksiin. Vanhan, kauniin talon seinien marmoripylväsaiheet ovat tallella kultauksineen kaikkineen, mutta lattia on päällystetty koiranoksennuskuvioisella linoleumilla, tuolirivistöt ovat ehtaa seisaria kakanruskeine villakangaspäällyksineen ja ikkunoiden ylle on viritetty piirtoheitintekniikan vaatimat tummanruskeat muoviset rullaverhot, joilla tilan saa täysin pimeäksi. Katossa on sentään näkyvissä kauniit hirret, mutta antiikkisten lasilampunvarjostimien väliin on sijoitettu räikeitä toimistotyylin loisteputkia. Pohdin, että kenties on väärin vaatia tyylillistä yhtenäisyyttä kaupungin päättäjiltä, jotka sijoittavat lasi-teräs-pömpeleitä viehättäviin vanhoihin kortteleihin, yksityishenkilöiden sisustusharrasteista nyt puhumattakaan, kun kerran Yliopistollakin, joka sentään on sivistystä vaaliva laitos, on vaikeuksia moisten vaateiden kanssa.
Yhtä kaikki, aion edelleen dyykata kalusteita roskalavalta tai ostaa käsityökalusteita. Ikeaa ei meille tule, ei rullaverhoja eikä muovimattoja.
Illalla on sauna. Tiistai on paitsi luento-, myös saunapäivä. Saunassa mies vaahtoaa edelleen viikko sitten saamastaan omistuskirjoituksesta Rooman Klubin raporttiin Kasvun rajat. Vaikka olenkin ollut ympäristöjärjestöaktiivi jo yhdeksän ja puoli vuotta, en tunnista miestä, jolta nimi oli kirjoihin - yhteen omaan ja yhteen opiskelijakirjaston kappaleeseen - saatu.
Omistuskirjoitushulluus! En edelleenkään ymmärrä, miksi omistuskirjoitus jotenkin nostaisi kirjan arvoa, noin periaatteellisessa mielessä. En ole koskaan itse raahannut kirjaa kenenkään omistuskirjoitettavaksi. Moinen tuntuu jotenkin henkilönpalvonnalta. Varmasti mies on oikeassa siinä, että se imartelee kirjoittajaa. Mutta on lopulta aika harva ihminen, jolle soisin moisen imartelun ja joka voisi rehellisesti omistaa kirjan kappaleen minulle. Tarkoitan: enhän tunne ketään semmoisia ihmisiä. Olen itse joskus kirjoittanut silloiselle parhaalle ystävälleni kirjan 21-vuotislahjaksi, satakunta sivua reilausmatkastamme. Sellaiseen voi kirjoittaa hauskat synttärit ja niin edelleen, mutta että ventovieraalta pyytäisi -
Joskus omistuskirjoitukset ovat kyllä kiinnostavia. Kesällä löysimme talomme paperinkeräysastiasta lastin hyvää kirjallisuutta, sekä fiktiota että tutkimuskirjallisuutta. Joukossa oli helmi: Pablo Nerudan runokirja ranskaksi, käännöksen ensipainos, omistuskirjoituksella Jörn Donnerille. Donnerin ex-vaimo oli dumpannut tämän roskikseen, ja me tietysti ongimme sen (kuten kaikki muutkin kirjat) talteen. Hassua; pidän kyllä Nerudasta enemmän kuin Donnerista, mutta Nerudan runous ei ole itselleni sitä kaikkein läheisintä. Silti omistuskirjoituksen löytyminen oli jotenkin jännittävää. Jonkinlainen historiallinen yhteys tuli todennetuksi. Samalla tavoin kuin on kiinnostavaa lukea dumpattuja kirjeitä; muutamasta tyhjälleen jääneestä talosta olen löytänyt pinkan kirjeitä, lukenut ne läpi ja koettanut kuvitella, mitä ihmisiä nämä ovat olleet, miten he ovat eläneet, mitä toivoneet -
olisi mukavaa ajatella, että ne kirjeet, jotka olen itse heittänyt roskalaatikkoon, olisivat päätyneet jonkun uteliaan käsiin, mielikuvia kutsumaan ja hämmentämään, mutta luultavasti, tässä jätehuollon ja paperinkeräyksen iloisessa tehokkuudessa, ne on hämmennetty sekaisin Hesarikerrostumien, mainoskataloogien ja aikakauslehtien kera, massaksi, ja wc-paperiksi.
Sic transit...
No, onhan wc-paperikin aika intiimi asia, tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti