Kirsikkatarha

Olen juuri saanut päätökseen Tsehovin Kirsikkatarhan (Martti Anhavan suomennos). Olen menossa katsomaan näytelmän myös Espoon kaupunginteatterin esitykseen.

Tsehovin teksti on hyvin ajatuksia herättävä ja teemoiltaan varsin ajankohtainen niin kauan kuin ihmiskunnassa on selkeitä jakoja paremmin toimeentulevaan ja huonommin toimeentulevaan luokkaan, joiden moraalin välillä on selkeä ero - paremmin toimeentulevien pitäessä itseään myös moraalisesti parempina, vaikka heillä ei palopuheistaan huolimatta olekaan mitään käytännön yritystä parantaa oman elämäntapansa aiheuttamien epäkohtien heijastumista huonommin toimeentulevan luokan arjen käsinkosketeltavaan kurjuuteen.

Tsehovin käsittelyssä tämä ongelma ei pelkisty hyvien köyhien ja pahojen rikkaiden ihmisten taisteluksi muttei myöskään anna vasemmistolaisen ajattelutradition usein käyttämää kuvaa neuvokkaista, asiansa hoitavista ja omaa etua tavoittelevista rikkaista versus pienistä ihmisistä, joiden elämä on valtaosin toisten käsissä. Pikemminkin Tsehovin näytelmässä itse kukin on omalla tontillaan, omassa asemassaan vähän hukassa siinä, mitä ja miksi tapahtuu.

Juonellisesti näytelmä rakentuu jännitteelle, joka syntyy siitä, että rahansa menetettyään aatelissuku on ajatunut tilanteeseen, jossa perheen tila kirsikkatarhoineen on myytävä. Perheen palvelijat ja perheen orjien jälkeläiset kykenevät murrostilanteessa toimimaan paljon selväjärkisemmin kuin perhe itse omituisine ihanteineen. Näytelmässä hyvästellään vanhaa aikaa ja joissain puheenvuoroissa myös toivotetaan tervetulleeksi uutta, sukustatuksille sokeaa aikaa (joka, kuten yhteiskunnallinen tutkimus on vakuuttavasti osoittanut, on SUomessakin edelleen haave).

Itselleni näytelmässä kiinnostavimmaksi teemaksi osoittautui yllättäen sosiaaliluokkien eroavaisuus - mikä toisaalta kuitenkin on aika luonteva temaattinen dominanssi, kun ajattelee kaikkea sitä keskustelua, jota viime aikana on käyty kehitysmaiden oloista ja hikipajoista. En ole yleensä ihan kauheasti syttynyt luokkatietoisuuden ajattelemiselle, mutta Tsehov asettaa ongelman verrattoman tuoreesti suhteessa siihen journalistiseen otteeseen, jolla näitä asioita yleensä näkee käsiteltävän. Riemastuttavinta Tsehovin käsittelyssä on johtavan luokan sokeuden osoittaminen: aatelisperheen jäsenet keskittyvät kuka mihinkin kiinnostuksensa mukaan, yksi biljarditurnausten muisteluun, toinen rakkaushistoriansa kipukohtien salailuun ja nureksimiseen, kolmas haaveiluun paremmasta maailmasta. Samaan aikaan palvelusväelle on varaa tarjota vain herneitä ja perheen omaisuus on menossa pakkohuutokauppaan.

Ja minkä ajatuksen he väläyttävät tämän tilanteen edessä? "Tämä ei ole mahdollista!"

Tsehovin tapa kuvata perheen defenssejä on vakuuttava, ja teksti piirtää armottoman metaforan nykyisestä länsimaisesta kulttuurista. Sillä eikö elämä länsimaissa ole korostetusti erikoistumista ja sen lisäksi aivan päätöntä huvittelua? Siinä mielessä nykyinen teollisuusmaiden kansalaisten elämä muistuttaa kovasti aateliston elämää aikana, jolloin palvelusväen oikeudet tunnustettiin periaatteessa, mutta siis vain periaatteessa. (Joo, viittaan tällä tietysti hurskastelevaan suhtautumiseen ihmisoikeuksien julistukseen ja huutavaan kyvyttömyyteen toteuttaa sitä käytännössä.)

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni näytelmän keski-ikäinen, hyvinpukeutunut katsoja tunnistaa Kirsikkatarhan tematiikan relevanssin nykyiseenkin tilanteeseen, ja kuinka moni vain tuijottaa näyttämön tapahtumia historiattomina, koomisina, arjesta irrallisina viihdykkeinä. (Minulla on paha tapa toisinaan syttyä teatterissa - etenkin, jos olen lukenut kappaleen etukäteen ja muodostanut siitä jo käsitykseni. Aikanaan ollessamme katsomassa Tampereen työväenteatterin Sokrateen puolustuspuhetta, joka oli toki minulle jo aiemmin tuttu, Platonhan on aivan mestarillinen taivuttelija ja sofisti - vaikka usein Platonin katsotaankin vastustaneen sofismia, ei mielestäni hänen kaunokirjallisia teoksiaan lukiessa voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että jos hän vastustikin sitä, kyllä hän sitä itsekin osasi harjoittaa, vieläpä mestarillisesti - Veikko Sinisalon tulkinta Sokrateesta oli sen verran vahva, että hänen suunnatessaan kysymyksen katsomoon, jonka eturivissä istuin, katsoen suoraan minuun, olin nousemassa seisomaan ja vastaamaan kysymykseen täysin näytelmän viemänä, kun silloinen poikaystäväni nykäisi minut takaisin istuimelle.)

Kuinka monelta jää tunnistamatta epäreiluudet ajassamme, ja sen, mitä niille voisi tehdä? Tietenkin ongelmat ovat monimutkaisia ja -tahoisia (eihän niitä muuten kai sanottaisi ongelmiksi vaan haasteiksi). Mutta jotakin on yritettävä, jotenkin pyristeltävä. Itse olen ottanut selvää mm. kenkien reiluudesta: esim. Karhun retromallisto tehdään Suomessa, New Balancen kaikki kengät Iso-Britanniassa. Leikkokukkia emme harrasta, huonekasvit hankimme pistokkaina suomalaisilta harrastajilta, koetamme suosia kaikessa kotimaista tai ainakin EU:ssa valmistettua. Luomua ja reilua kauppaa, missä se on mahdollista. Tietysti myös poliittista painostusta (esim. ammattiliittoihin liittymisen vapauttamiseksi alueilla, jossa moinen toiminta on kielletty) tarvitaan, mutta uskon myös kuluttajan kukkaroäänestysten kasautuessaan tuottavan tulosta. Jos halpatuotantomaissa vaistotaan, että täällä trendi liikkuu siihen suuntaan, että ostetaan vain tavaraa, josta voidaan taata, että sen valmistamisen työolot ovat siedettävät, kenties olot muuttuvat. Osa reilusta maailmankaupasta hämmästyttää silti naiiviudellaan: miksi tehdä postikortteja, paperiveitsiä, patsaita ja sadekeppejä, kun ihmiset oikeasti kuitenkin tarvitsevat ihan toisenlaisia tarvikkeita? Reilu kännykkälaturi tai reilu, tyylikäs ei-kaapumainen mekko hamppukankaasta olisi paljon parempi myyntiartikkeli...