Töissä. Kirjastossa käyvät ihmiset hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen. Mitähän he oikein kuvittelevat minun täällä tekevän? Miksi he kuvittelevat minun istuvan palvelutiskin takana?
Aina, kun teen jotain työhöni liittyvää - näytän, kuinka artikkelitietokannasta tehdään hakuja, opetan Helka-haun käyttöä, etsin kartasta hyllyn, josta tietty opus löytyy - ihmiset sanovat kiitoksen lisäksi "anteeksi, että vaivasin".
Anteeksi nyt vaan, mutta jatkakaahan toki vaivaamista. Tästä saa nimittäin rahaakin.
Muutama Ylioppilaslehti takaperin joku tyyppi raivosi yleisönosastossa, että kirjastonhoitajien pitäisi alkaa luddiiteiksi ja rikkoa itselainauskoneet, koska nämä tekevät heistä ennen pitkää työttömiä. Ei pelkoa, dears. Me emme vain laita koneita aamuisin päälle, koska ne kuitenkin kaatuisivat päivän mittaan ja samalla söisivät sähköä, mikä on huono juttu, uusi ydinvoimala tulossa ja kaikkea. (Kirjaston itselainauspalvelin on herneprinsessa pahimmasta päästä, oikullinen ja ylpeä siitä.)
Eikä mikään kone voi tehdä samaa kuin me tädit: taputella onnetonta tiedonhakijaa metaforisesti selkään, sukia ja rauhoitella: kaikki järjestyy, kyllä niitä artikkeleita ja kirjoja löytyy. Paniikki seis ja toimeksi.
Totta puhuen en osaa suhtautua kirjaston käyttäjiin asiakkaina, joita olen vahtimassa ja opastamassa. Ajattelen heitä ihmisinä.
Itsestäni en olisi niin varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti