Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.

Elokuun sade

Täällä sataa. Koko kaupunki tuoksuu kasvillisuuksille, vain harvoin yleisille käymälöille. Toivon hartaasti, että olfaktorinen kamera olisi jo käytössä. Toisin kernaammin murraijojen tuoksua kuin kuvia. Lisättävä: murraijojen tuoksua sateessa.

Sataa painavin, melko lämpimin pisaroin. Taivas nielee sisäänsä ammokäsivapahtajan ja sokeritopan huipun silloinkin kun on periaatteessa sateeton. Joutuu ajattelemaan uudestaan asioita. Minne mennä, esimerkiksi. Vuorelle ei voi kiivetä näköalailemaan, jos huippu on silkkaa sankkaa sumua.

Mutta otan mieluummin sateen. Sade käärii maailmaa pienemmäksi, intimoi. Se tapahtuu auditiivisesti. Nyt istun terassilla riippukeinussa ja kuuntelen äänen eroa valkealla, hieman löystyneellä pressulla ja terassin toisen puolen läpikuultavalla aaltomuovilla. Tuntuu myös ihanalta pujahtaa sateeseen hedelmäkaupan loisteputkivalosta, kohdata hämärä ja pisarat paljailla olkapäillä, sulloutua pieneen bussiin ja voimailla käytäväpaikalla bussin kiihdytellessä ylös jyrkkiä mukulakivirinteitä.

Päivällä, kun ei vielä satanut, näimme pienen apinan sähkölangoilla. Olimme miettineet, ottaako raitiovaunun alakaupunkiin. Päätimme kuitenkin kävellä. Onneksi. Liikennevälineistä ei huomaa samalla tavalla yksityiskohtia, kuten kädellissukulaisia, ruohotupsuja, jonkun terassilleen kekseliäästi kahden litran vesipullosta leikkaamaa minikasvihuonetta, västäräkkiä jolla on vitivalkoinen pää. Vaikka ei vielä satanut, sade roikkui kaiken alla valmiina samalla tavalla kuin se joskus roikkuu kotikaupungin yllä, kerää helteestä voimia ja sitten vyöryy koko meren kosteudella kaduille kertaamaan valoja.

Onneksi löysimme lähetysaseman kirppiksen. Täällä on nimittäin aivan liian kuuma niille puolipitkähihaisille, joita toiveikkaina lastasin laukkuun. Ja Vompolla ei ole enää yhtään puhdasta vaatetta. Kirppikseltä löytyi muutama toppi ja Vompolle teepaita, jossa kädelliset käyttävät aikaansa liikkumiseen, roikuskeluun ja ruoan etsintään. Ja kaiken aikaa sade rytmittyi vuorten luo.

On satanut tuntikausia. Kauanko se jatkuu? Jonakin päivistä haluaisin rannalle.

Aivan kuin sinne ei voisi sateellakin mennä. Sateessahan vasta onkin ihanaa uida. Toivon ukkosta, mutta toistaiseksi saamme nauttia vain kärsivällisestä, lohdullisen pitkäpiimäisestä, hitaasta ja täsmällisestä sateesta. Tällaista kokee harvemmin kotona. Siellä ilma ja maa jäähtyvät nopeasti eivätkä huou vastaan itsepäistä lämpöä.

Sade saa arvuuttelemaan, olisiko monsuuniaika sittenkin hyvä kohta matkustaa monsuunitropiikkiin joskus myöhemmin. Ei vielä aikoihin; ei ole rahaa. Mutta joskus. Ehkä. Istua, kuunnella sadetta, haistella sitä, kävellä sen läpi, tuntea sen sulkeutuvan ympärilleen.

Tuttuus, vieraus, eksyminen

"No mutta miltä nyt tuntuu olla Riossa?" kyselee Vompatti istuessamme punaisessa radiotaksissa, joka kiitää tuntemattomia teitä tuntemattomassa kaupungissa. Katselen ulos ikkunasta: varastorakennuksia, graffiteja, kasvillisuusturkkisia vuoria ja puolialastomia ihmisiä kaikkialla. Sateenkaari osoittaa suurta, rapistunutta betonirakennusta, näyttää uhoavan siitä koko taivaan poikki. "Millä tavalla?" vastaan kysymyksellä.

Vompatilla on kuuma, minulla sopiva. Minulle tämä käy vain niin paljon luontevammin kuin Suomessa paleleminen. Vaikka tietenkin toisissa suhteissa on täysin vieras: esimerkiksi kieli saa vain hymyilemään ja kiitostelemaan, kun muuta ei tahdo irrota. Ja silti täällä tuntuu turvalliselta olla; esimerkiksi täällä ei jutustella kovin kohteliaasti. Frankfurtissa olin saada neuroosin siitä, kun kasvitieteellisen puutarhan ravintolan tarjoilijat kävivät viiden minuutin välein kysymässä, onko kaikki hyvin. Olin salin ainut sunnuntaibrunssin yksinistuja. Heitä huolestutti. Ja lopulta melkein huolestuin itsekin, vaikutanko jotenkin turhan traagiselta siinä aivan hyväntuulisesti kurpitsakeittoa särpiessäni. Hyvä tuuli katosi sen siliän tien mutta palasi toki heti kun sain kiittää keiton laatua (saksaksi, näemmä osaan puhua sitä yksin liikkuessani, vaikka seurueessa käytän epäröimättä englantia) ja purjehtia ravintolasta takaisin puiden ja kevätsipulikukkien valtakuntaan.

Toisaalta, ehkä turvallisuudentunne tulee aivan siitäkin, ettei tarvitse liikkua yksin. Huomasin näet Frankfurtissa, miten tavattoman paljon saatan järkyttyä asioista yksin. Toiset ihmiset ovat hyvä tunteiden vaimennuspedaali. En usko esimerkiksi, että saattaisin samalla tavalla pysähtyä tutkimaan edellisenä kesänä niin hienosti laitansa yli valuneen suihkulähteen nyt tyhjää laattasammiota samalla murheella. Sanoisin ehkä vain että oho nyt tuossa ei ole vettä. Yksin sen sijaan juutuin puoleksi ikuisuudeksi tuon altaan luo ja tuijotin alakuloisena suuttimia, jotka vaikuttivat väärään paikkaan joutuneilta siinä kaiken ilman keskellä. Ja itketti vähän sekin, miten ihmiset siellä eivät käyttäneet hanskoja, vaikka oli aika petollinen kevätsää, juuri sellainen, joka houkuttaa ulos liian keveissä pukineissa. Yksin sellaista tihentynyttä jonkin yksityiskohdan koko universumia ilmentävyyden tajuamista tapahtuu paljon helpommin; yksin kulkijan mieli on poeettisessa tilassa. Koetun ei tarvitse kommunikoitua.

Ajattelin yksin-päivänäni paljon työtä Lontoossa ja miten aika siellä jäsentyi. Nyt kieltäydyin menemästä taidemuseoon, joka oli nuorempana usein pelastukseni. Sen sijaan menin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka oli sekin pelastukseni, mutta aivan toisella tasolla. Museossa saattoi tuntea olonsa jotenkin oikeutetuksi siellä oleiluun ja ajan kuluttamiseen, mutta kun on kasvien luona - no, aika pitää huolen itsestään. Etenkin jos näkee vielä mustarastaita ja oraviakin. Istuin pitkään tihkusateessa kukkivien puiden keskellä penkillä ja virkkasin turkooseja kukkia huopuvasta villalangasta.

Turkoosien kukkien estetiikka ei oikein vakuuta minua, mutta virkkaamisessa on paljonkin rauhoittavia piirteitä.

Frankfurt tuntui kummalta, koska sunnuntaiaamu oli autiuttanut sen. Joen toisella puolen juoksivat maratoonarit tai vastaavat värikkäissä paidoissaan ja numerolapuissaan. Yhdestä kioskista sentään sai rinkeleitä. Mutta vaikka kaupunki tuntui vieraalta ja kylmältä, en onnistunut löytämään niiden katujen ulkopuolelle, joita olen ennenkin kävellyt. Koetin kyllä valita satunnaisesti metroaseman, jolta kapuan maan päälle ja hetken luulinkin jo löytäneeni jotain uutta, kunnes pelmahdin siihen kulmaan, jossa on hyvä lankakauppa, ja tajusin äkisti, miksi kaiken vierauden keskellä seutu vaikutti niin tutulta.

Ainoa paikka, jonne eksyin, oli lentoasema. Lentoasemat karmivat minua. En ilmeisesti osaa oikein lukea niiden opasteita, vaikka kuinka yritän.

Kahden melkein unettoman yön jäljiltä - en osannut nukkua vanhempieni luona, jonne menin lentoa edeltäväksi yöksi, osittain Puten turvaksi ja osittain koska isä lupasi heittää minut keveissä vaatteissani kentälle - Rioon saapuminen tuntuu hyvältä. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi yöksi on sänky, joka on vaakatasoinen. Eikä kello raikaa puolen tunnin välein. (Itse asiassa vanhemmillani on kaksi moikaavaa seinäkelloa, jotka ovat vielä hieman eri ajassa. He itse eivät kuulemma kuule kellojen lyöntejä lainkaan. Minun ajatukseni ja nukahtamisyritykseni kellot pysäyttävät taas häkellyttävän tehokkaasti. Näin käy siitäkin huolimatta, että olen kasvanut toisen kelloista kanssa. Sen sijaan, että olisin sopeutunut siihen, vihasin sitä vuosi vuodelta katkerammin. Mutta olin unohtanut sen - kunnes kello äänteli ja huomasin ajatusteni katoavan jäljettömiin.)

Koska molemmat meistä olivat väsyneitä - Vompsu tuli suoraan Chilestä ja oli koettanut nukkua yön lentoasemalla, koska hänet ryöstettiin eikä hänellä ollut puhelinta; lainapuhelimessa totesimme, että vieraan ja väliin aika vihamielisenkin kaupungin kohtaamispaikoista lentoasema on lopulta selkein ja turvallisin; valotauluilta voi aina tarkistaa toisen lennon saapumisajan ja -paikan ilman puhelinyhteyttäkin - lähdimme kaupungille epämääräisellä agendalla "ihan vähän vaan". Tietysti unohdimme kartan hostelliin korkealle vuorenrinteelle ja pyörimme sitten keskustassa kaikesta tietämättöminä, nälkäisinä ja keskittymiskyvyttöminä. Löysimme kaksi kiloravintolaa, sellaisia, joissa ruoat punnitaan ja maksetaan puntarin mukaan. Toisessa oli aika vähän kasviksia, mutta toinen oli kasvisravintola. Ruoka molemmissa maistui melko mitäänsanomattomalta tulista chilikastiketta lukuunottamatta. (Eikä se vielä paljoa pelasta.) Kotimatkalla kävimme supermarketissa ja eksyimme vuorenrinteen mutkitteleville kujille, joista vain jotkut ovat turvallisia kulkea. Kassit täynnä eksoottisia ihmeitä ja juomavettä jouduimme sitten lopulta kääntymään takaisin alakaupunkiin, koska emme vain hahmottaneet hostellin sijaintia. Otimme bussin ja löysimme hotellin, onneksi.

Tuntuu vähän kurjalta ettei täällä voi harrastaa normimatkailua: eksymistä ja löytymistä. On paljon alueita, jonne ei saa eksyä. Se tuntuu kummalta, samoin ihmisten paljas pinta, koska ilmanala tuntuu Keralalta ja kasvillisuudessakin on paljon samaa.

Kun pääsimme kotiin, olimme jo aivan yliväsyneitä. Nyt Vompsu makaa peiton alla pipo korvillaan ja horkkaa. Kello on yhdeksän illalla, joten kai se onkin ihan okei. Sataa trooppista suuripisaraista verkkaista sadetta. Huoneen kynnyksentienoo haisee kissanpissalta.

Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.

Lutkaliiga

Sattumoisin pääsen kuuntelemaan naistenpäivän jälkeisenä päivänä äitini ja toisen hänen ikäpolvensa naisen käymää keskustelua, joka alkaa Tuksusta. Ei heitä närästä pelkkä Tuksu. Nykyäänhän on muotia näet sekin, että jos nainen vaikka, no, erehtyy lähempiin kanssakäymisiin jonkun miehen kanssa ilman avioliittoaikeita, siitä heti kerrotaan jollekulle. Ennen aikaan sellaista, kuulen heidän puhuvan, tekivät vain miehet. (Muistan hämärästi, että avoimuusaiheesta käytiin epämääräistä käninävääntöä joissain blogeissa keväällä 2006, mutta tietenkään en löydä tähän hätään mitään linkkejä - muistan kuitenkin pitäneeni Hurinaa jonkinlaisena sankarina tässä asiassa ja ajatelleeni, että häpeilevät miehet, niin se silloin jäsentyi, siinä olisi ihmeteltävää verhon taa, olisi hyvä vain karaista kohtaamaan avoin seksuaalisuus. Lempeästi toki, mutta myös päättäväisesti... Hmm... )

Olen verhon takana kuuntelemassa aiemman sukupolven keskustelua. Siitä tulee mieleen utilitaristinen teoria ja tietämättömyyden verhon takaa valitseminen. Paitsi etten ole valitsemassa kantaani. Olen kasvanut totaalisen toisenlaiseen Suomeen kuin äiti ja tämän ajatar. En osaa edes kuvitella, millaista olisi haluta elää siveyttä, jonka motivoijana on häpeän pelko.

Mieleen pongahtaa myös ystävättären kertoma herkullinen kesämökkikuvaelma. Siinä äiti ja tytär istuvat saunanjälkeistä viinilasien ääressä, pöydällä avoinna naistenlehti ja sen testi. "Seksi on mielestäni sopivaa... a) vain avioliitossa, b) vain vakituisessa suhteessa joka tähtää avioliittoon tai avoliittoon, c) kun molemmilla on hauskaa ja tekee mieli, d) vasta kolmansilla treffeillä." Jotakin sinnepäin. Ystävätär kirjoittaa paperin reunaan ceen ja hänen äitinsä epäröinnin jälkeen been. Sitten he katsovat toisen kirjainta ja päätyvät tuijottamaan täysin pöllämystyneinä toisiaan. Että niinku noin voi ajatella. Ja että tuo, läheinen, jonka kuvittelin tuntevani, ajattelee noin.

En muista, puhuivatko he hämmästyksestään. Oma äitini on ilmoittanut jo kahdeksantoista vuotta - täsmälleen puolet elämästäni - sitten, ettei halua kuulla pihaustakaan seksielämästäni. (Tämä tapahtui sen jälkeen kun avauduin hänelle hänen tilitettyään ahdistuneena, että häntä pelottaa, kun hän ei tiedä yhtään mistään mitään siihen liittyen.) Olen noudattanut pyyntöä. Mutta aina välillä saan kyllä kuulla äidin näkemyksiä seksielämistä ylipäänsä.

Nämä naiset, puhutaan verhon takana, nämä nykyiset naiset, niitä on niin vaikeaa ymmärtää. Jos ennen joku erehtyi, niin, siitä vaiettiin visusti. Ongelma on nykyään se, ettei mitään enää osata hävetä. (Mikä ei taatusti pidä paikkaansa.) Kuuntelen hämmentyneenä suuremman häpeilyn kaihoamista verhon takaa. Niin, nykyään kaikki naiset taitavat olla sellaisia, joille ennen oli nimi, jonka kaikki varsin hyvin tiesivät ja jota kukaan ei halunnut itseensä heijastettavan.

Voi luoja, ajattelen naistenpäivän jälkimainingeissa, näistä naisista me kaikki, kaverini ja minä, olemme yhtä lutkaliigaa. Ja ihan totta: En osaa hävetä sitä. Pidän sen sijaan myönteisenä piirteenä häpeän laimentumista, mitä vastuulliseen seksuaalisuuteen tulee. Ja minun vastuulliseni on aika erinäköinen kuin äidin vastuullinen. Enkä ole varma siitäkään, miksi siitä emotionaalisesti ei-niin-vastuullisesta puolesta pitäisi olla häpeissään; kai useimmat ovat eläneet epämääräisiä turbulensseja, ihastuneet epäsopivasti, tienneet jo siinä vaiheessa, että tämä sattuu ainakin itseä ja syvältä, mutta asiasta on kuitenkin puhuttu ja se on hyväksytty. (Jaa, en ole varma, onko täysin vastuullista seksuaalisuutta olemassakaan... ainakaan sitä mielestäni ei ole katkeroituneeksi ja piikitteleväksi muuttuneessa suhteessa sinnittely siksi, että joskus fiilis on ollut toisenlainen, ei.)

Oikeastaan tekee hyvää kuulla tuo keskustelu, koska sitä kuunnellessa muistan taas, miten suuria erot välillämme saattavat olla, vaikka tietysti yhtäläisyyksiä putkahtelee esiin tuon tuosta ja vaikka äidin ja itsen välinen suhde on kai sellainen, ettei niin läheiseen mikään muu voi koskaan enää symbioosivaiheen jälkeen päästä. (Vaikka onneksi symbioosista on etäännytty, onneksi meille molemmille, nimittäin.) Ei ehkä tarvitse hämmentyä yhtä paljon taas sitä miettiessä, miksi vanhemmat hahmottavat vaikkapa työt, asumiset ja muutkin isot linjaukset ihan toisella tavalla kuin itse tekee. He ovat keski-ikäisiä, minä lutkaliigaa. Vaikka kai sitä itsekin on nuorempien mielestä keski-ikäinen. Ainakin kohta puoliin.

Haaveilenhan esimerkiksi lasitetuista parvekkeista ja pihoista ja kuohun kevättä kasvien siemeniä tilaillen.

Mutta en osaa kuvitella, ainakaan vielä, ei, ei, että haluaisin maailman, jossa häpeä sulkisi useamman suun.

Moroja ja muuta räyräyruokaa

Morot ovat taas täällä. Piipahdan hallissa toiveikkaana ja syystäkin. Ostan puolitoista kiloa mehevää aromikasta kirpeyttä luomuhedelmien tiskiltä.

Päivät liukuvat ohitse. Seuraan hämmentyneenä ja kiinnostuneena, mitä tarkoittaa taas elää normaalikoira-arkea, sellaista, jossa koiran voi hetkeksi jättää kotosalle yksin eikä se mene siitä mitenkään sekaisin. Pidän tästä arjesta: voin tehdä muutakin kuin koiraa, mutta toisaalta on joku, joka jaksaa kanssani köpyttelyä ja sään ihmettelyä useamman kerran päivässä. Ei koira sentään herää yhtä aikaisin kuin minä, muttei toisaalta protestoikaan, kun herättelen sitä ulos.

Koirien ja koiran kanssa kaikki on niin arvaamatonta. Toisella kertaa Nasu ja Putte käyttäytyvät puistossa kauniisti, Nasu menee edeltä rauhallisesti ja Putte katsoo tarkasti ja matkii. (Putte on ottanut Nasun vähän kuin äidikseen, se tekee poikasmaisia eleitä Nasun suuntaan.) Koiria saa kehua ja ajatella hetken, että kas näin, noin se vanhan koiran viisaus suodattuu nuorempaan. Mutta pari päivää myöhemmin toisessa koirapuistossa Puten hermo pettää ja se ulvoo ja räkyttää pidemmältä toisille koirille - ja kun nämä koettavat tulla katsomaan, mitä se nyt komentelee, Putte juoksee kauhusta vinkuen pakoon, missä vaiheessa Nasun vanhat örkkikäyttäytymismallit aktivoituvat ja se syöksyy raivoisana puhurina puolustamaan pikku ystäväänsä, jota noin kurmotetaan. Eikä Nasua tietenkään tyydytä mikään muu kuin toisten täydellinen alistuminen, kerta toisensa jälkeen. Ei se näyki eikä pure, mutta hyppää päälle, kengurupotkii ja pitää niin pahaa ääntä, että toiset koirat järkyttyvät. (Ne eivät ole tottuneet kung fu -tyyliin, jota Nasu on omaksunut osittain kissoilta.) Ei voi kuin huokaista ja ajatella, että no niin, noin se nuoren koiran pönttöpäisyys myös aktivoi vanhasta jo unohtuneiksi kuvitellut käyttäytymiset esiin. Eihän Nasulla tietysti olekaan ollut koirakaveria pitkään aikaan puolustettavana. Ja on aivan selvää, että Puten pentumaiset lähestymisyritykset ovat saaneet Nasun ottamaan suojelevan äitiörkin roolin. Minä roikun Puten loimessa ja Fauni yrittää kahmia Nasua syliinsä niiden ärhennellessä olan takaa. Heti kun Putte lakkaa kiljumasta, Nasukin rauhoittuu.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei ole yhtään liioittelua antaa koirille sikojen nimiä.

Tietysti niiden aiemmat ihmisnimet, joilla varustettuina ne alunperin tulivat, Roope ja Malin, voisivat sopia nekin...

Hieman toivoa räyskinnän keskelle antaa sentään se, miten aiemmin lapsille murissut Putte tarkastelee varovasti ystävän lasta, ja kun se saa lähestyä lasta omassa tahdissaan, kaikki on ihan okei ja lapsi saa samantien suukonkin suulle.

Koirat ohjaavat ajatuksia. Askartelen Putelle kaksi lointa, toisen huopuneesta villapaidasta ja toisen banaanisilkkineuleen retaleesta, josta piti tulla itselleni paita ennen kuin äkisti tajusin, että lanka on kiiltävää ja joulunpunaista, yök. Koiralle se kyllä sopii, se on sellainen pieni namu.

Tuntuu kummalliselta kun Vompatti on mennyt etukäteen Etelä-Amerikkaan ja tietää itsekin jo viikon päästä olevansa siellä. Niin kaukana, kuvittelemattomissa. Ja kun sieltä palaa, on enää muutama päivä maaliskuuta, ja sinä aikana on vain katsottava vuokra-asuntoja ja päätettävä, mitä asunnoista Kalliossa ilmoitetaan: aiotaanko niihin palata vai ei. Jos ei, sitten olemme tyhjän päällä ja on vain löydettävä uusi kommuunikämppä. Ja ainakin yksi kämppis lisää.

Hieman kyllä huolettaa, kuka hullu meidän kanssamme suostuu asumaan.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.