Kantimissa

Käy selväksi, etten pääse juuri mitenkään tutustumaan Bangaloren houkuttavalta kuulostavaan ravintolatarjontaan ympärillä. Se on vähän toisaalta turhauttavaa, koska nyt kerrankin olisi varaa syödä todella hyvässä etnisessä ravintolassa vaikkapa vietnamlaista tai malesialaista ruokaa. Toisaalta taas ruoka ei voisi kiinnostaa aistitodellisuuden tasolla vähemmän; ylävatsakipu on hieman hellittänyt ja liittyy enää minkä hyvänsä nielemiseen (myös veden juominen sattuu) ja sen kaveriksi on tullut hillitön vesiripuli. Nukun suurimman osan päivästä. Fauni pukeutuu ja menee ulos syömään. Tunnen etäistä myötätuntoa ja sääliä Faunia kohtaan, kun hänen pitää käydä noissa hienoissa ravintoloissa yksinään. Mutta en osaa kuvitella itseäni huojumaan ravintolantuoliin valkoisena ja hieman pahoinvoivana, välillä vessaan juoksevana ja välillä vatsan kouristusten ympärille käpertyvänä.

On neljäs pahamahan päivä ja voimat alkavat olla lopussa. Saan alas vain vettä ja glukoosi-elektrolyyttiliuosta. Olen monet kerrat pakatessa pohtinut, raahaammeko turhaan noita rehydratointipussukoita mukana, ja nyt koen lämmintä joskin aika ponnetonta intoa siitä, etteivät ne sittenkään olleet mukana turhaan. Kaikki tulevat varmasti ryystetyiksi! Ohjeen mukaan liuosta pitäisi juoda päivässä litra, mikä tarkoittaa viittä pussillista. Täksi päiväksi tarvitaan vielä kolme pussia lisää ja huomiseksi viisi pussia. Siitä määrästä jopa puuttuu yksi pussi. Juoma maistuu hieltä, johon on lisätty hieman sokeria ja mansikka-aromia. Ei mikään makunautinto, mutta kylläkin ripulin käypää hoitoa.

Herään säpsähtäen valveeseen. Vatsa kouristaa heti kun sinne työntää jotain, mutta rauhoittuu pian ja pudottaa uneen. Kuumetta ei ole eikä verta ripulissa, suositusten mukaan tällaista katsotaan kolme päivää ennen kuin lääkäriin rampominen tulee ajankohtaiseksi. Muutenkaan ei innosta ajatus antibiooteista, jotka annetaan koemielessä; ripuli voi aivan yhtä hyvin olla viruksen tai alkueläimen aiheuttama, joskin todennäköisemmin bakteeriperäinen. En haluaisi juuttua antibioottien jälkioireisiin, kuten bakteeri-ihottumiin ja hiivatulehduksiin. (Olkoonkin että molempiin on lääkkeet mukana Suomesta saakka raahattuina ja että molempia lääkkeitä on jo päästy käyttämäänkin matkalla; sekä käsien aukeaminen bakteeri-ihottumassa että alapäähiivan kutittavuus on jotain sellaista jota ei matkallaan soisi kokevansa toistuvasti ja useita kertoja ja joka kuitenkin liittyy aika tiiviisti antibioottikuurien syömiseen.)

Mistähän mahapöpö tuli? Unohdin illallisella ulkona desinfioida kädet, koska sosiaalinen tilanne oli niin jännittävä. Se taisi olla toinen kerta tällä matkalla, kun en pessyt enkä dessannut käsiä ennen käsin närpittävää ruokaa. Tai sitten lakana on kaiken pahan alku ja juuri.

Intialaiset hotellihuoneet ovat nimittäin hassuja. Jokainen hotellihuoneemme on osoittautunut korkeatasoisemmaksi kuin matkaa ennen osasin täältä kuvitella löytäväni, mutta melkein kaikissa on ollut kummia, huvittavia pikku puutteita. Useimmissa on katonrajassa ilmanvaihtoaukkoja, joita ei ole hyttysverkotettu, vaikka ikkunat olisikin. Ikkunan hyttysverkoissa saattaa olla reikiä. (Läpinäkyvä teippi on hyvä apuri näiden korjaamiseen.) Yleensä kahden hengen huoneessa on pyyhe vain yhdelle, joskus ei lainkaan pyyhettä. Joskus mitään peittoja ei ole, ja joskus on pelkät lakanat, joskus pelkät peitot. (Missään ei ole ollut kahta pyyhettä, peittoja ja lakanoita.) Selvästi täkäläinen oletusarvo varustelutasosta on erilainen kuin meidän näkemyksemme... ja hyvin täkäläiselläkin on selvitty, koska meillä on mukana yksi superkevyt ja nopeastikuivuva matkapyyhe sekä kaksi silkkimakuupussia. Sekä se läpinäkyvä teippi ja omat, sängyn yläpuolelle ripustettavat moskiittoverkot.

Täällä on fleecepeitot muttei lakanaa niiden alle. Ja koska minua ällöttää ajatus fleecestä vasten ihoa, kaivan laukusta suuren, kirjavan puuvillakankaan, jonka ostimme rantaloikomista varten. Heti ensitöikseen se hiekasti sängyn, vaikka se onkin koetettu aina ravistella huolellisesti. Ja sitten heräsin sinä aamuna, jolloin vatsakipu yltyi, tuon kankaan kulma suussani. Ehkä olen imeksinyt ripulin aiheuttajat siitä.

Samapa tuo, mistä kaikki alkaa. Joka tapauksessa toivottua jaloilleen pääsemistä ei ole tapahtunut ja vegetoin sängyssä suuren osan päivää nähden unia kummallisista palvontaluolista, joiden metronomin näköisiä kiviä pitäisi nuolla osana palvontamenoja. Unessa teeskentelen kiven nuoleksintaa tarkkailevan papin katseen alla, mutta vaikka onnistunkin hämäämään häntä, jostain lehahtaa vasemman korvani päälle valtava, pehmeäkarvainen yökkönen, joka kuiskuttaa selvällä suomella nähneensä, miten koetan huijata, ja että tällaisessa paikassa semmoisesta seuraa kirous. Herään korvaa kynsien takaisin vatsatautivalveeseen. Mittaan mahdollista kuumetta, ei onneksi mitään, sekoitan uuden rehydraatioliuoksen. Therapia Fennicassa kirjoitetaan, että useimpiin ripuleihin riittää rehydraatioksi suolakeksien ja hedelmämehujen nauttiminen, mutta en nyt vain pysty. Liuoskin tuntuu pahalta.

Huomenna on siirtymispäivä. Hotellihuone luovutetaan, pyykit haetaan pesulasta, laukut pitäisi viedä säilöön rautatieasemalle, juna eteenpäin lähtee vasta yön tullen. Mitähän siitä tulee, jos ripuli jatkuu? Ehkä syön loperamidia aamusta, jos vatsa on edelleen samalla tolalla. En pidä loperamidistakaan; jos suolistossa on bakteeri, joka sivutuotteena tehtailee toksiineja, minusta on mukavampaa, että suoli sentään pystyy tunkaisemaan ne pihalle sen sijaan, että ne saisivat tehdä pahojaan kehon sisällä. Jos olo on oikein karmea, siis samanlainen kuin nyt, voimme aina ottaa halvemman hotellihuoneen aseman vierestä päiväksi ja voin nukkua ja ripuloida siellä. Sellaisen huoneen saa tässä kaupungissa suunnilleen kymmenellä eurolla, mikä ei tunnu kovalta uhraukselta levon ja vessan eteen silloin kun on ripuli.

Kummallista, miten sopuisaksi ja säyseäksi silkka ripuliväsymys tekee. Kysymykset, käytännön kysymyksiä lukuun ottamatta, yksinkertaisesti vaikenevat.

Oma napa ja sen ympäristö

Vatsakipu määrää olemista jokseenkin totalitaristisin ottein. Vessasta ei tee mieli etääntyä.

Illalla matkaamme syömään Faunin entisten työkavereiden kanssa. Istumme hienossa ravintolassa, joka on tehty junavaunun elkein. Eletään kaksikymmenlukua, hattuhyllyillä nököttää punottuja matkapakaaseja ja silinterihattuja. Onneksi vatsa käyttäytyy juuri tuon hetken. Voin maistella ja jutella. Pariskunta on mukava, kilttejä ihmisiä, jotka ovat eläneet pari vuotta Suomessa ja siten varmasti ymmärtävät aika hyvin monet ihmettelyn aiheemme. Mölykysymykseen he toteavat intialaisten vain pitävän kovista äänistä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta kenties sitten tosiaan on niin, etteivät he koe bussien musiikin huutavan kivun puolelle. He vaikuttavat hämmentyneiltä ja ilahtuneilta kuullessaan, mitä kaikkea olemme täällä tehneet: matkustaneet työmatkalaisten junissa ilman paikkalippuja, yöpyneet halpahotelleissa, syöneet ja vältelleet mealseja, pyöräilleet kaatopaikalle ja suututtaneet sen nautahallitsijat. Ja he nauravat kuullessaan, millaisia fanittajajoukkoja olemme keränneet maailmanperintökohteissa.

Sitten illallinen loppuu, koska heille lauantai ja sunnuntai eivät ole vapaapäiviä vaan opiskelua aamusta iltakuuteen saakka; viikonpäivät he paiskivat töitä kahdeksasta kahdeksaan. Miten he jaksavat? Jotenkin he jaksavat. Ja he ovat vielä tässä kontekstissa etuoikeutettuja, puhuvat kotikielenään englantia, nostavat suurta palkkaa, kouluttautuvat lisää saadakseen vielä mielenkiintoisemman työnkuvan.

Matkaamme hotellille riksalla, jonka kuljettaja koettaa nukkua ohjauspyörän päällä parin minuutin valoissa. Kojelautaan on kiinnitetty arabiankielinen rukous, josta voi päätellä kuskin uskonkunnan. Kello on miltei kymmenen ja kuski epäilemättä ajanut vuoroa aamukuudesta tai -seitsemästä lähtien, napannut vain välillä seisten kahvit ja sapuskat.

Täällä ei voi ajatella, että intialaiset olisivat laiskoja tai saamattomia. Sitä ainakaan he eivät ole. Joka aamu muurahaispesä alkaa kuhista. Ja se kuhisee yöhön saakka. Siinä välissä ei näe juurikaan haukottelua, istuskelua eikä nautiskelua. Kerjäläiset saattavat kyllä istuskella, ja luonnonpuistoihin on paennut joitain nuoria pariskuntia töiden jälkeen. Usein puistotkin avataan vain tietyiksi ajoiksi, kuten kuudesta kahdeksaan aamulla ja viidestä seitsemään illalla. En ole vielä saanut selville - ja ravintolassa unohdan tietysti kysyä tästä - onko aukioloajan lyhyys enemmän sidottu paikalliseen tapaan heittää roskat minne sattuu ja siihen, että muu aika tarvitaan puiston puhtaanapitoon, vai kenties siihen, ettei puisto korruptoisi kenenkään työhinkuja.

Kun katsoo paikallista ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja toisaalta huono-osaisuutta, tuntuu sydäntäsärkevältä lukea lehdestä, että harmaa talous ja lahjukset vuotavat kansantuotetta ulkomaiden yksityisille tileille suhteessa 1:1,6 viralliseen kansantalouden volyymiin verrattuna. Se on aimo kimpale, miltei kaksi kolmasosaa siitä rahasta, joka lasketaan virallisen talouden piiriin.

Lahjontaan suhtaudutaan täällä kyllä vakavasti puheissa. Miltei jokaisessa sanomalehdessä on juttuja lahjonnanvastaisista komiteoista. Mutta samalla se, mitä kuulemme ja luemme toisaalta, puhuu omaa kieltään: monia maksuja ei edes mielletä lahjuksiksi, vaikka ne selkeästi lahjuksilta ulkopuolisen silmiin vaikuttavatkin. Esimerkiksi Goalla uuden auton ostaja tuikkaa auton paperit poliisiasemalla rekisteröidessään tietyn summan poliisivirkamiehen taskuun, jotta autonrengas ei salaperäisesti tulisi viillellyksi. Summan määränpääkin tiedetään: poliisi maksaa sillä takaisin velkaa, jonka on joutunut ottamaan voidakseen maksaa taas toiselle siitä, että sai virkansa, osa rahasta menee isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle... poliisivoimien korkealla olevat komentajat kuulemani mukaan muun muassa rahoittavat Bollywood-elokuvia. Se, miten heillä siihen on rahaa, jää mysteeriksi heidän varsinaista palkkaansa vilkaisten. Mutta kukaan ei kysele mitään. Korruptiosta puhutaan ja se tuomitaan. Ja jos virkamiehen taskuun sujauttaa liian pienen summan, voi saada syytteen lahjonnasta. Kätevää, eikö? Parempi siis pistää vähän reilumpi siivu.

Näin sitten rahaa vuotaa poispäin perusterveydenhuollosta, koulutuksesta ja tuloerojen tasaamisesta. Vaikka englanti on yksi virallisista kielistä, taksikuskit osaavat täällä Bangaloren kansainvälisessä kaupungissakin usein vain numerot englanniksi, ja nekin usein vain peräkkäin luettelemalla, niin että kolmekymmentäkuusi on three six ja sataviisi one zero five.

Tekisi mieli silittää taksikuskia, joka sammuu tuolla tavalla ratin päälle kahden minuutin liikennevalounille koettamatta kupata meitä ulkomaalaisia, jotka emme ymmärrä paikallisesta menosta juuri mitään.

Lahjuksista täällä puhuttaessa olen tunnistavinani puheen sävyn, samoin niistä kirjoitettaessa. Se sävy muistuttaa kovasti sitä sävyä, joka värittää puhetta alkoholin haitoista Suomessa. Suomessa kauhistellaan juhannushukkujia, kadulle sammumista, alkoholin kytkeytymistä perheväkivaltaan ja muihin mielenterveysongelmiin. Silti on sosiaalisesti hyväksyttyä vetää perseet ja törttöillä kännissä. Se on huimasti sosiaalisesti hyväksytympää kuin useimmissa muissa maissa. Aika monessa maassa jo kerrankin kunnon perseiden vetäminen tarkoittaisi alkoholiongelmauteluita. Suomessa pitää juoda itsensä terveyshaittojen, parisuhdeongelmien ja työttömyysuhkan piiriin, jotta tulee luokiteltua ongelmaiseksi. Silti on vaikeaa olla ajattelematta, miten moni juhannushukkunut tai väkivaltaa kännissä käyttänyt on ollut alkoholin viihdekäyttäjä. Ja miten normaalia meistä on vähän hihitellä sille, että on tullut otettua liikaa. Itse asiassa, jos joku huomauttelee tuttavilleen terveyshaitoista, alkoholin aiheuttamista haasteista ihmissuhteille jne., hän todennäköisesti saa osakseen sosiaalista paheksuntaa. Ei minulla ole ongelmaa, ei juuri minun juomiseni eikä minun juomisenhyväksymiseni voi olla osana juhannushukkuneiden, hajoavien perheiden ja päihdeongelmaisten yhteiskuntaa. Hieman samantyyppistä sävyä olen erottavinani kuunnellessani täkäläistä puhetta lahjuksista ja korruptiosta. Enkä nyt tarkoita, että paheksuisin erityisesti kumpaakaan sävyä, pistänpähän vain merkille. Samaa sävyä saatan itsekin käyttää ja sitten hämmästyä sitä. Ei minulla ole mitään selkeää suhdetta alkoholiin ja pidän monia siihen liittyviä piirteitä vastenmielisinä, mutten oikein osaa selkeästi paheksuakaan koko asiaa.

Saatan olla väärässä tässä, mutta siinä on jotakin hyvin tuttua: tietty anteeksipyytävyys, tietty äkäisyys, tietty huvittuneisuus... näin elämä vaan täällä järjestetään. (Ja olen kuullut yhden tylytyksenkin: jos ei miellytä tämä systeemi, miksi sitten tulit tänne.)

Tänään olen viettänyt koko päivän hotellihuoneessa vatsan tahdon mukaisesti. Heräsin hyväntuulisena ja vatsakin tuntui aika mukavalta, mutta kun söin aamiaiseksi vähän weetabixiä ja soijamaitoa (jotka ovat tuontitavaraa, löytyivät gourmetpuodista ja maksoivat saman verran kuin kolme ateriaa ravintolassa; mutta mitäpä sitä ei tekisi lepytelläkseen rasvasta äitynyttä vatsaa), alkoivat puukoniskumaiset kivut taas vasemman kylkikaaren alla. Vatsa haluaa edelleen pysytellä ylhäisessä tyhjyydessään, joten olen luovinut päivän läpi kamomillateetä juoden. Nyt illalla söin uskaliaasti melonin ja kivut pahenivat taas. Olisin enemmän huolissani jos vatsani ei olisi samanlainen joskus kotimaassakin: tämä on syy, miksi syön kotosalla säännöllisesti pieniä, kuitupitoisia ja vähärasvaisia aterioita. Täällä niitä on välillä ollut vaikeaa hankkia ja näemmä vatsa on päässyt varsinaiseen raivotarmoodiin.

Ei se mitään: ei tässä muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja sillä välin tutkia, miten vatsakivun kanssa voi neuvotella. Olen lukenut lisää Pema Chödrönia ja pitänyt lukemastani (vaikkakin eiliset kysymykset tietysti pulputtavat omia aikojaan) ja katsellut netistä Vompsun lataamia Lohen kuvia. (Että kissaa voikin ikävöidä niin paljon. Ja kotisänkyä!) Olen tarkkaillut, miten huomioni siirtyilee tekstin ja vatsan välillä ja miten voimakasta pettymystä koen hetkittäin ja miten se sitten taas katoaa äkisti ja vänkäämättä. Hetkittäin fyysinen kipu ja syömättömyyden aiheuttama voimattomuus kutsuvat esiin kaikkea muutakin alakuloista, pelokasta kamaa, riittämättömyyden tunteita, niitä vasten tulvahtavia itseävahvistavia huomioita ja sitten pelkoa siitä, miten hakoteillä sitä voikaan olla sen suhteen, missä kohdin itsensä soisi kehittyvän, ja sitten epäuskoista puhinaa sen suhteen, että miten niin kehittyvän, että voisiko semmoista muka päättää.

Luen myös wikitravelin sivun Bangaloresta ja hämmennyn, miten olemme taas tehneet jonkun mielestä väärin, kun olemme pyöristäneet summat ylöspäin niissä riksoissa, jotka ovat toimineet rehellisesti, käyttäneet mittaria eivätkä ole koettaneet laskuttaa moninkertaisia summia. Mutta miten muuten voi kiittää jonkun kontekstissaan harvinaislaatuista rehellisyyttä, kun yhteistä kieltä on vain yksittäisten numeroiden verran? Jotenkin sitä tekisi mieli kiittää, etenkin kun huomaa selvästi, miten hankalaa perheen elättämisen täytyy olla vähän huijaamatta tällaisessa isossa kaupungissa, jossa asumisen hinnat kiipivät yhä ylemmäs ja jossa on aivan liikaa riksakuskeja (kuten kaikkialla Intiassa tuntuu olevan; välillä kuskit ovat tapelleet siitä, kenen välineeseen astumme).

Mutta enimmäkseen olen maannut linkkuveitsenä sängyllä. Polttavat ankeriaat ovat pyörähdelleet ja muljahdelleet ylävatsassa ja olen koettanut muistaa hengittää pohjaan asti kivuista huolimatta.

Siteeraan taas Chödrönia lopuksi; tämä kohta vastaa joihinkin kysymyksiini muttei tietenkään kaikkiin. (Olisi tylsää, jos kysymykset loppuisivat kesken kaiken.)

We can rightly say that thinning of the ozone layer is a scientific fact; it's not simply an opinion. But if the way we work with trying not to further harm the ozone layer is to solidify our opinion against those we feel are at fault, then nothing ever changes; negativity begets negativity. ... The key is to realize the difference between opinion and clear-seeing intelligence. Intelligence is like seeing thoughts as thinking, not having opinions about whether those thoughts are right or wrong. In the context of social action, we can see that what a government or corporation or individual is doing is clearly causing rivers to be polluted or people and animals to be harmed. We can take photographs of it; we can document it. We can see the suffering is real. That is because of our intelligence and because we don't let ourselves be swept away by opinions of good and evil or hope and fear.

It's up to us to sort out what is opinion and what is fact; then we can see intelligently. The more clearly we can see, the more powerful our speech and actions will be. The less our speech and action are clouded by opinion, the more they will communicate, not only to the people who are polluting the rivers, but also to those who are going to put pressure on the people who are polluting the rivers.

Just as Buddha taught, it's important to see suffering as suffering. We are not talking about ignoring or keeping quiet.

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.

Lomakäsityksistä

Matkustaessa ja kokemuksista ohimennen tuttujen ja matkalla tavattujen kanssa kommunikoidessa huomaa usein äkisti, miten toisenlaiset oletukset jollakulla muulla saattaa olla. Ei tämä nyt tietysti koske vain matkaamista; melkein missä vain aiheessa huomaa ennakko-oletuksia, jotka rajaavat asioiden hahmottamista ja sen myötä toimintamalleja tietyllä tavalla. Auvoisinta on silloin, kun hahmottaa jonkin oman rajoitteensa, jolle voi antaa koettelua ja kenties kenkää tarkastelun tuloksena.

Yksi asia, jota moni länkkäri täällä matkustaessa valittaa, on tinkimisen rasittavuus. Olen samaa mieltä - onhan se tavallaan rasittavaa, ettei palveluiden ja tavaroiden hintaa merkitä selvästi esiin. Olen itsekin huomannut, että jos kaupungissa on supermarket, jossa ruoan hinnat on präntätty hyllynlaitaan, suosin sitä paljon mieluummin kuin katukauppiaita ja kauppahalleja, joissa hinnat ovat myyjän päässä ja suhteessa asiakkaan kuviteltuun ostovoimaan. Valkoisen ihon ostovoima taas kuvitellaan täällä aivan oikein kohtuuttomaksi paikalliseen tasoon nähden. Ja hinnat sanotaan siitä vielä paljon, paljon yläkanttiin, koska asiakkaan odotetaan kuluttavan aikaa tinkaamiseen.

Miten sinä jaksat tinkimistä, kysyy yksi matkaystävä, joka tilittää samaan hengenvetoon olevansa aivan lopussa sen kanssa, että joka ikisessä ostossa on rähistävä, osoitettava mieltä ja lopuksi teeskenneltävä, ettei tarjottu palvelu kiinnostakaan, ja jos huonosti käy, laputettava sen jälkeen seuraavan vastaavan kauppiaan luo ja toistettava näytelmä. Hämmästyn kysymystä ja toisen käsinkosketeltavaa ahdistusta. En minä tinkaa, vastaan. Yksinkertaisesti kieltäydyn siihen menemisestä.

Tuntuu, että osalta täällä matkustavista katoaa suhteellisuudentaju siihen, millaisia summia tingaten voisi saavuttaa. Laskeskelimme huviksemme, ystävän kysymyksen liikkeelle tönäiseminä, paljonko olisimme voineet säästää täällä tingaten. Arvio oli parikymmentä euroa. Ja olemme matkanneet yli kuukauden. Asiat eivät täällä ole kovin hintavia valkoisen ihon verolla korotettuinakaan. Niinpä olemme huvittuneina maksaneet tuplahinnan ananaksesta tai mosambeista. Meille se ei oikeasti ole juuri mitään, myyjälle iso potti. Olen itse vielä ajatellut sitä päiväsakkotyyliin: kun tienaa enemmän, on varaa maksaa enemmän ruoistaan, ja sitäkin voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelynä. Fauni ei ajattele samalla tavalla, mutta hän inhoaa tinkimistä niin paljon, että pitäytyy käytännössä tinkimättömyyteen. Joskus myyjä on näyttänyt täysin tyrmistyneeltä, kun olemme hyväksyneet suorilta käsin hänen ilmoittamansa hinnan.

Tietysti tässä on se riski, että sekoitamme myyjien päät entisestään ja seuraava matkaaja saa entistä korkeamman lähtötarjouksen. Mutta totta puhuen en ole kovinkaan halukas ottamaan vastuulleni jonkun toisen myöhempiä toimia, joihin en ole häntä erityisesti kehottanut.

Kukaan, jolle olen maininnut tinkimättömyydestä, ei ole maininnut tuosta yllekirjaamastani uhkakuvasta; se on täysin omaa spekulaatiotani. Ei, tuntuu ennemminkin siltä, että tinkimiseen tiukasti takertuvat matkaajat perustelevat tinkimisen "pakollisuutta" sillä, että Intiassa ollaan hyvin hintatietoisia, että tinkimätön hahmottuu paikallisten silmissä tyhmänä ja osaamattomana ja jymäytettävänä ja että on väärin pyytää eri ihmisiltä eri hintaa samasta tavarasta ja samalla liikepaikalla.

Tuohon viimeiseen kohtaan esitinkin jo päiväsakkovertauksen - on aivan mahdollista hahmottaa myös sellainen oikeudenmukaisuussommitelma, jossa se ei olisi lainkaan väärin. (Eikös kommunismissa ollut vähän tällainen eetos?) Ja mitä siihen tulee, miten hintatietoisia täällä ollaan, se tuntuu täysin käsittämättömältä enkä halua osallistua siihen vouhkaukseen juuri millään tavalla. Kävelimme pari päivää sitten suuren akvaarion ohi. Sen mainoslauseisiin oli präntätty suurella, miten kallis heidän erikoisin kalansa on rupioissa. Ei hehkutusta eri ekosysteemien akvaarioista tai harvinaisista tai kauniista lajeista tai lajikirjosta, ei, pelkästään kalleimman kalan hinta sisäänheittofaktana. (Joidenkin ympäristöetiikan tutkijoiden mukaan on haitallista, että uhanalaisille eläimille ylipäätään kirjataan sovittu hinta, jota voidaan käyttää tuomioistuimissa korvausvaatimusten sommitteluun, jos eläimiä on tapettu tai muuten häiritty. Heidän mukaansa se antaa sen kuvan kuin kaikki olisi ostettavissa, kun näin ei tietysti suinkaan ole. Mikään summa ei tuo elämää takaisin.) Ja mitä tyhmyyteen, osaamattomuuteen ja jymäytettävyyteen tulee: kuka tahansa on sellainen hyvin vieraassa kulttuurissa. Useimmiten jopa kotipaikallaan, mitä vuorovaikutukseen oman lajin edustajien kanssa tulee. Minä ainakin tunnustaudun hyvin usein ulalla olevaksi. Ja helposti jymäytettäväksi: omiin ennakko-oletuksiini ei yleensä kuulu, että joku koettaa kusettaa. Siitä huolimatta pidän tätä luottavaisuutta järkevämpänä asenteena kuin jatkuvaa epäluuloisuutta. (Olen elänyt sellaistakin elämää, se kuluttaa.) Täällä paikallisia tapoja tarkkaillessa tuntuu välillä siltä, että koko yhteisö kärsii sekä kaltoinkohtelun että alistumisen skeemasta. Mutta näin on kenties virheellistä ajatella; skeema voisi tarkoittaa poikkeamaa ympäröivästä kulttuurista, ja ehkä täällä sitten nuo skeemat ilmenisivät vielä rajumpina kuin länsimaista asennetaustaa vasten?

Kaipa ero käytännöissä, mitä tinkaamiseen tulee, liittyy erilaiseen arvohierarkiaan ja erilaiseen minäkuvaan. Joku arvottaa tärkeämmäksi sen, vaikuttaako tyhmältä tai jymäytettävältä, joku sen, että saa pitää periaatteistaan kiinni, joku sen, ettei tarvitse mennä rasittavaan tinkaamiseen. Taidan itse arvottaa täällä tärkeämmäksi sen, ettei minun tarvitse osallistua rahaneuroottisuuteen ja sillä, hahmotunko sen takia jonkun mielestä tyhmänä, ei oikeasti ole kauheasti väliä. Mitä periaatteettomuuteen tulee, no, rahakysymyksiin ei liity minulla ihan hirveästi periaatteita. Sehän on vain rahaa. Ja vielä minimaalisia summia. Yleensä tinkimiset suoritettaisiin nimittäin alle euron summista. Menen lukkoon ja alan hinkua periaatteista ihan toisissa kohdin.

En nyt tarkoita, että oma ratkaisuni olisi oikeampi tai parempi ylipäänsä. Se vain sopii minulle paremmin. Onneksi se sopii Faunillekin, niin ettei meidän tarvitse tapella tästä asiasta. Toisille sopivat heidän ratkaisunsa. Vai sopivatko? Tämä on se kysymys, jota jään miettimään jonkun tilittäessä ahdistuneesti jatkuvan tinkimisen karmeudesta.

Vai liittyykö tilitys vain pettymykseen siitä, ettei loma sujukaan stressittä? Huomaan monien myös ajattelevan, että he ovat lomalla. Tai että minä olen lomalla. Onko hassumpaa kuultu. Mitä loma edes tarkoittaa? Itse huomaan usein ei-rahatyöskennellessäni törmääväni paljon henkisesti kuluttavampiin teemoihin kuin rahatyön parissa. Rahatyössä tietty ammattikuva rajaa uteliaisuutta, sen ulkopuolella taas helposti ajautuu tutkimaan kaikkea oikein kummallista ja uteloittavaa. Ja joka tapauksessa: mikä kohta elämästä ei ole harjoitusta? Harjoitusta pysyä läsnä, tuntosarveilla tilannetta, hyväksyä siitä nousevat tuntemukset, kanavoida ne rakentavalla tavalla.

Yksi ystäväni kommentoi facebookin päivityksiini, miten me oikein jaksamme täällä ja että ehkä kannattaa mennä hienoon hotelliin asumaan jossain vaiheessa, kun meno yltyy oikein pahaksi. Huomaan hänen hämmennyksestään sen, että hän tuntuu tosiaan olettavan minun olevan täällä jollakin, mitä kutsutaan lomaksi, ja että nämä lomat yleensä näyttävät toisenlaisilta. Minulla taas ei ole tuollaista oletusta. Matkustan Intiassa, en lomalla. On hetkiä, jolloin olen hyvin väsynyt ainaiseen rahan kärttämiseen ja siihen, ettei missään saa olla rauhassa. Silloin saatan mennä edulliseen hotelliini päiväunille tai lukemaan kirjaa hetkeksi. Eihän voida vaatia, että noin vain osaisin olla ja luovia täällä ihmisvilinässä. Koetan suhtautua tähän tarpeeseeni lempeästi, vaikka se tekeekin vähän surulliseksi. En usko maailmaan, jossa voi poteroitua sisään, turvaan, linnoittautua paksujen seinien ja piikkilankojen taakse. Hätä ja rasitus ovat kuitenkin pitkälti itsessäni ja omissa suhtautumistavoissani. Ne eivät ole vielä sopeutuneet tänne. Sopeutuisivatko ne, jos eläisin täällä pidempään? En osaa sanoa. Luultavasti edes hieman paremmin.

Mutta en pidä rasitusta enkä tarvetta vetäytyä oikeastaan pahoina. Tai minään, mikä todistaisi "loman menneen pieleen". En joka tapauksessa näytä osaavan lomailla sillä tavalla kuin kuvastoissa esitetään: loikoillen aurinkotuolissa drinksu kourassa, pulahtaen uima-altaaseen, virkistyen ja raikastuen. Ei: näen joka kerta roskia, välinpitämättömyyttä, kodittomia eläimiä, vieraita tapoja jäsentää maailmaa, kävelen itseni väsyneeksi, vaatteeni likaantuvat paljon kotioloja nopeammin, herään varhain ja vähän väsyneenä, illalla tarvitsen enemmän aikaa laskeutua nukkumisvalmiuteen kaiken uuden ja kiihdyttävän jälkeen. Silloinkin kun olen lomaillut kohteessa, joka on tehty huoletonta turismia varten, enkö vain erotakin, miten huonesiivooja pitelee ristiselkäänsä sankoja raahatessaan ja kuinka paljon kemikaaleja näytetään lorottavan uima-altaaseen. Ja katselen ihmisiä baareissa taivaan alla ja kumipuiden luona ja hämmästelen sitä, miten paljon viinaa he vetävät. Enkä osaa olla kyselemättä, millainen paratiisi tämä paikka on ollut, heti sen ulkopuolen linnuista ja kasveista päätellen, ennen kuin betonikuutiot on jymäytetty tähän.

Olisin ehkä huolestuneempi lomaosaamattomuudestani, jos kaipaisin lomaa. Mutta en oikeastaan kaipaa. Osaan järjestää arkeni muutenkin niin, että saan vaihtelua. Ainakin useimmiten.

En muista koskaan matkanneeni mihinkään paikkaan kyselemättä itseltäni heti sinne saavuttuani: mikä tämä juttu oikein on, mitä olen täällä tekemässä, miksi ihmeessä tänne päädyin. Eivätkä ne ole tyytymättömiä kysymyksiä, vaan uteliaita. On kiinnostavaa tarkkailla, millainen minä, mielenmaisema ja uteliaisuuden virta missäkin tilanteessa syntyy. Sitä ei voi etukäteen mitenkään arvata.

Täällä huomaan suhtautuvani hieman huokaisten rahafetissiin, koettavani ymmärtää sitä mutta jääväni lopulta aina rannalle. (No, samoin kyllä on käynyt kotimaassakin, eli ehkä ei pitäisi olla lainkaan yllättynyt.)

Niin, mitä loma lopulta tarkoittaa? Sitäkö, ettei ole pakko herätä tiettyyn aikaan ja raahautua tiettyyn paikkaan? Mutta eihän niin ole pakko tehdä loman ulkopuolellakaan. Sielläkin kyse on valinnoista, oman elämän järjestämisestä. Monet valinnat ovat, olen kuullut, hyvin tiukastikin toisia mahdollisuuksia poissulkevia. Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka tietyllä tapaa valittuaankin ovat kieltäytyneet valitsemasta tuon ensimmäisen valinnan lähes luonnollisilta vaikuttavia seurauksia ja siten osoittaneet, ettei yksi asia välttämättä johda toiseen vaan että aika usein neuvotteluvaraa löytyy saman verran kuin päättäväisyyttäkin. (Hahmotan päättäväisyyden muuten sellaiseksi, jossa seurataan itselle luontevalta ja helpolta tuntuvalta vaihtoehtoa ja lähinnä harjoitetaan sinnikkyyttä niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa omaa valintaa tutkitaan ja kyseenalaistetaan - ja lähinnä itsen toimesta, toisten esimerkkien tai sanojen innoittamana...)

Päivä kerrallaan matka etenee.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

Maailmanperintokohde

Thanjavurin Brindeeshwarar-temppeli on Unescon maailmanperintokohde. Se kohottaa torninsa yha korkeammalle, mita sisemmalle alueeseen ujuttautuu. Toisissa lahteissa sanotaan temppelin rakennetun hiekkakivesta, toisissa graniitista. Yhta kaikki, cholien dravidatyyli vaikuttaa tassa muodossaan heti paljon tyylikkaammalta kuin aiemmin kaymiemme temppelien varikas tivolityyli. Istumme varjossa ja spekuloimme, lieko tamakin temppeli ollut varitetty joskus tuhat vuotta siten.

Puun varjossa nurmella istuminen osoittautuu arvelluttavaksi toiminnaksi. Ei sinansa etta sita paheksuttaisiin; paikallisetkin istuvat siina. Mutta naymme pitkalle. Jostain porhaltaa paikalle koululaisryhma, ehka kolmisenkymmenta tyttoa ja saman verran poikia. Opettaja kysyy, saako lapsista ottaa kanssamme kuvan. No, mika ettei, vastaamme. Kuva otetaan. Sitten lapset istahtavat ymparillemme rinkiin ja tuijottavat hymyillen. Helteen ja temppelirammonnan pehmentamin pain hymyilemme takaisin ja kommentoimme toisillemme hiljaa tilanteen absurdiutta. Lapset ovat kaantaneet selkansa maailmanperintokohteelle ja tuijottavat meita kuin suurtakin ihmetta. Koetan virittaa keskustelua englanniksi, mutta lapset ovat joko liian ujoja tai eivat vain osaa. He vain hihittavat takaisin.

Lasten saannollinen, herkeamattoman tarkkaavainen rinki vetaa puoleensa muita. Lasten ymparille keraantyy pyhiinvaeltajia, lanneliinoihin sonnustautuneita ja varijauhein tuhrittuja miehia ja punaisiin pukeutuneita naisia. He tuijottavat lapsia ja meita. Ketaan ei nayta kiinnostavan hetkeen temppeli tai sen ylapuolella sukkuloivat kotkat. Koetamme sopeutua tilanteeseen arvokkaasti ja katselemme laupeasti hymyillen joukkoa. Mitahan he oikein tahtoisivat? Jos taalla olisi steppikengat mukana, aiheuttaisi varmaan mellakan. Tai oikeastaan, jos osaisi nayttaa melkein mita vaan jannittavaa. No, ilmeisesti istumisemmekin on aika huikeaa katsottavaa... Sitten akisti opettaja saa tarpeekseen hihittelysta ja karjaisee joukon liikkeelle. Vilkuttelemme hyvasteja.

Pian saamme toisenlaista huomiota, kun jollakin tapaa paihtyneen oloinen mies toikkaroi luoksemme. Ensin han koettaa pitaa palopuhetta viereiselle seurueelle, mutta nama vaikuttavat leipiintyneilta. Mies osoittelee meita jo tassa vaiheessa. Sitten han horjuu luoksemme ja heiluu siina ylapuolellamme hopottaen englantisekasotkua: "America Germany anna manna tanna panna sanna kanna! Go away! Ticket key! Ticket key! Key! KEY! (kasimerkkeja, joissa avataan lukko avaimella) You which country?" Kerromme tulevamme Suomesta. "Greenland Shriland Biland! Ticket key! Key!" Miehen kaytoksessa on jotain aggressiivista. Sitten han osoittelee tavaroitamme nurmella, kameraa ja vesipulloa. "Water", han toteaa pitkan poeettisen nonsense-loppusointuilun jalkeen. Yes water, toteamme. Han sieppaa vesipullon, avaa korkin, juo kulauksen ja kaataa sitten veden nurmelle messuten kovaan aaneen: "Away away away!" Sitten han heittaa pullon komeassa kaaressa kauemmas ja alkaa taas osoitella meita sormella ja kiekua viereiselle seurueelle kommentteja. Viereinen seurue katselee toiseen suuntaan.

Emme provosoidu miehesta, jolla on selvia paihteisiin liittyvia mielenterveysongelmia. Katselemme hanen mesoamistaan rauhallisesti, ja kohta han kyllastyy ja toikkaroi tiehensa. Mutta ilmeisesti jokin jaa viela hiertamaan, koska nyt han koettaa varvata toisia seurueita meita vastaan, osoittelee meita ja selittaa raivoisasti jotakin. Kukaan ei lahde hanen ristiretkelleen, joten han alkaa palailla itsekseen. Tassa vaiheessa korjaamme luumme ja lahdemme poispain. Mies kulkee jaljessamme, raakkuu toivottaen meita helvettiin ja huutelee: "flight ticket, key away, go away, you away!"

Jossain vaiheessa han siirtyy piinaamaan toisia turisteja, kulkee naiden jaljessa ja kirkuu solvauksia, ja kun he koettavat puhua miehelle jarkea, nostaa katensa tasmalleen samaan asentoon kuin Beavis Great Cornholio -vaihteella.

Olemme ajatelleet nukkua temppelin pylvaskaytavissa paivaunet, hotelli kun on luovutettu, laukut matkatavarasailossa (polyinen huone asemalla, yksi mies vahdissa), pyhiinvaeltajat nukkuvat usein temppeleissa, ja junakin lahdossa vasta puolenyon aikaan. Mutta ei siita nyt tule mitaan, kun tuo yksi huru heiluu luudan kanssa uhkaillen turisteja. Ties milloin han taas lyottaytyy seuraamme vain toivottaakseen meidat alimpaan helvettiin.

En voi olla miettimatta, mika ukkoa provosoi. Ehka tama on vain samaa ulkkarit menkoot kotimaahansa -lappaa kuin Suomessakin. Tai sitten aijalla on henkilokohtaisia katkeruuden aiheita. Itse asiassa on ihme, etteivat intialaiset vaikuta sen traumoittuneemmilta; joidenkin arvioiden mukaan viidennes on kokenut lapsena seksuaalista hyvaksikayttoa ja sellaisen olettaisi kylla nakyvan pitkalle aikuisuuteen.

Maailmanperintokohteen ulkopuolella saamme viela kerran ihmetella paikallista logiikkaa. Alueen ulkopuolella on nimittain siisti maksuton wc. Se on selkeasti viitoitettu. Sen ainoa haittapuoli on, etta sinne pitaa kavella kolmekymmenta metria pidemmalle kuin lahimman kulman taakse. Useimmat valitsevat sen kulman. Joten matkalla hajuttomaan, siistiin ja hygieeniseen vessaan pitaa kulkea kaymalapolun yli, ohi kuseksijoiden ja kakallakyykkijoiden.

Joinain hetkina puskee pintaan hysteria, toisina epatoivo, joskus naiden sekoitus ja joskus vain puhdas hammennys: miksi ihmeessa?

Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.

Elaintarha ja temppeleita

Normaalisti valtan elaintarhoja. Trivandrum (tai Thiruvananthapuram, huh, tai jotain sinnepain...) paljastuu kuitenkin sen verran ruuhkaisen ja ankean oloiseksi, etta menemme elaintarhaan. Siella ainakin luulisi olevan rauhallista. Elaintarhasuru virittyy samantyyppisista asioista kuin ennenkin vastaaissa paikoissa: yksinaan hakkiaan tai aluettaan asuvat laumaelaimet, selvasti havaittavat pakkoliikkeet, elinymparistojen silmiinpistava epasopivuus.

Tama tarha on taysin hammentava. Esimerkiksi haukkoja ja kotkia kokottaa aneemisesti hakeissaan ja saman lajin edustajia kaartelee niiden ylapuolella vapaana. Haikarat bondaavat antilooppien kanssa. Varikset ovat kehittaneet ajanvietteekseen kaurisratsastuksen. Kauriit ovat tulla tasta hulluiksi. Variksia tuntuu kiehtovan homman haasteellisuus. Kasittamattomin on silti emun hakki. Hakki on oikeastaan ruokintakatos, josta emu paasee laiduntaman laajempaan betonipihaan. Emulle on katettu poytaan porkkanakuutioita, kalaa ja jotain viljamossoa. Emu poimii porkkanapalat nokkaansa ja torkkii viljamossoa poydalta maahan, josta sen nappaavat varikset. (Varikset istuvat myos emun selassa.) Kaloihin se ei edes yrita koskea, koska pieni harmaa, semmoinen kissankokoinen, turkikas naatamainen elain, joka on joko joku naata tai kenties jonkinlainen mangusti, rohmuaa kalaa innokkaasti. Tama pieni otus joko syo kalan samantien tai jos emussa jokin hermostuttaa sita, se raahii kalan hampaissaan betonipihalle, jossa kotkat alkavat uhitella sille ja se luovuttaa saaliin kotkille. Meille, joille kaikki variksia lukuunottamatta on eksoottista, show on taysin kasittamaton. Tuijotamme emun ruokintaa ikuisuuden ja paikalliset tuijottavat tuijottamistaan tuijottamistamme.

Tuntuu turhalta nahda, miten kaunis kotka on suljettu pieneen hakkiin istumaan, kun samoja otuksia kaartelee ilmassa. Ehka linnut ovat loukkaantuneita. Toivottavasti. Ja kadelliset. Nekin on suljettu yksinaisyyteen.

Intialaiset miehet, joista suuri osa vaikuttaa aika empatiakyvyttomilta muuta kuin vertaisiaan kohtaan, tekevat useissa kohdin parastaan saikyttaakseen tai provosoidakseen elaimia. Kylteissa lukee, ettei elaimia saa kiusata eika hairita, mutta naemma saannot on tehty rikottaviksi. Sita katsellessa tulee pohjattoman surulliseksi. Ja elaimia katsellessa myos.

Jatkamme Trivandrumista Tamil Naduun. Ensin Maduraihin, nyt Tiruchirappalliin eli Trichyyn. Taalla rytmi on selvasti hitaampi. Paikalliset juhlivat pongalia, mutta sentaan aika hillitysti. jos sulkee silmat, ei siltikaan voi kuvitella olevansa sotatantereella, silla sodassa tuskin vislataan yhta paljon. Muuten kylla juhlintaan kuuluu rajayttelya siihen malliin, etta kotoinen uusi vuosi vaikuttaa hyvin kesylta. Minua kiinnostavat enemman rangolit kuin pauke, mutta selvasti pauke on paikallisista innostavampi elementti.

(Taalla tunnutaan muutenkin ajattelevan, etta mita kovempi meteli, pauke ja torventorotys, sen parempi. Se tuntuu hammentavalta ja valilla, kun on vasynyt, myos hetkittain raivostuttavalta. Se ei tunnu kehossa enaa vain aanena vaan kipuna korvien tienovilla, kipuna ja sita seuraavana pelkona seuraavasta vihlaisusta. En usko, etta taalla monellakaan voi olla kovin normaali kuulo. Ainakaan kaupungeissa.)

Olemme nyt kayneet muutamassa tarkeassa tamilitemppelissa, Meenakshi Ammanissa ja Rock Fortissa. Molemmissa on pistanyt silmaan se, miten eri tavalla hindulaisuudessa hahmottuu uskonto, uskonnollinen ja pyha. Tavallaan meininki on yhteisollista, mutta siita puuttuu hurmio silla tavalla kuin se on lasna vaikka joissain heratysliikkeissa tai kolmannen maailman kristillisissa yhteisoissa. Joukkiot maleksivat aika loysasti. Pyhatoissa voidaan pistaa piknik pystyyn tuosta noin vain. Ainoat hiljaisen ja keskittyneen oloiset ihmiset ovat lansimaisia tai temppelia hoitavia pappeja. Silloinkin kun uskovaiset tuovat uhrejaan jumalkuville tai vaatettavat tai mallaavat niita varijauhein ja oljyin, toiminnassa on hatainen, kiireinen rytmi. Ehka se liittyy vain pongaliin, en osaa arvioida. Mutta on jotenkin hilpeaa olla pitkaan paikallaan ja tarkkailla, miten ensin patsaat kiedotaan liinoihin ja tuhritaan oljyyn ja variin ja sitten tulee puolipukeinen mies sankoineen kuuraamaan patsaan puhtaaksi ja vie likaantuneet rasyt mennessaan. Ja kun se on puhdas, mummot melkein kauhistuvat, etta tuota ei ole kukaan mahmannyt, ja hyokkaavat patsaalle peittaakseen sen taas varitahnalla, ja joku kietaisee huivinsa patsaan kaulaan tai selkaan tai milloin mihinkin.

Huomenna temppelikiertely jatkuu. Vaikka hengellinen ja kenties henkinenkin anti jaa aika vahaiseksi temppelien suhteen, sen verran kaukana omat pyhan hetket ovat mistaan instituutioista, temppelien luona on paljon kiinnostavaa elamaa: pienia liskoja, rupikonnia, lepakkoja hallien katoissa nukkumassa, petolintuyhdyskuntia... temppelinorsuja nyt mainitsemattakaan.

Yllattaen melkein parhaat kontaktit taalla ovat lasten kanssa. Lapset eivat myy mitaan. Ja vaikka jutustelu jaa usein vahaiseksi, informaatiota vaihtuu hyvassa hengessa. Lapset hymyilevat uteliaasti ja tulevat esittaytymaan ja niin juttu alkaa luistaa. Joskus kommunikaation luontevuus hamaa tai sitten auttaa nakemaan jotain olennaista. Neljatoistavuotias tytto kysyy meilta lasten leikkipuistossa, miksi me emme leiki. Kiipeile, laske liukumakea ja niin edelleen. Se on hyva kysymys.

Paljon kysymyksia taalla kylla nousee, mutta ne taitavat valtaosin koskea sita kaikkea vierasta, jonka joutuu kohtaamaan. (Usein se tuntuu joutumiselta vaikka tanne on tultu omasta tahdosta ja paatos pysya reitilla on myos oma.) Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin kysymykset kaantyvat nurinniskoin. Mutta niin niille lopulta kay. On vain jaksettava odottaa.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Riskienhallintaa jne.

Riskienhallinta on yksi seikka, jota tulee miettineeksi Intiassa paljon terävämmin kuin Suomessa. Aika monet perustoimenpiteet kuten paikasta toiseen liikkuminen, syöminen ja jossakin nukkuminen nimittäin tuntuvat sisältävän käsinkosketeltavia riskejä.

Intialainen liikenne lienee pieni shokki jokaiselle tänne saapuvalle. Siitä huolimatta sen virtaan on vain sukellettava kulkuneuvoitta tai ilman. Usein "ilman" tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta. Silloin voi sentään säädellä sitä, kuinka ahtaaseen rakoon itsensä tunkee. Autoriksat tuntuvat kuitenkin sen verran huterilta ja kiikkeriltä kavereilta, että törmäyskurssilla melkein minkä vaan kanssa ne taitavat kärsiä matkustajineen. Mutta vaikka liikenne on, mitä on, mylvivä hullunmylly, jossa moottoritiellä u-käännöksen tekeminen ja vastasuuntaan ajaminen ei ole mitenkään erityistä tai pahkesuttavaa, emme ihme kyllä ole nähneet vielä yhtään kolaria. Läheltä piti -tilanteita kyllä on nähty. Äkkijarrutuksissa on saanut pitää laukuistaan kiinni, etteivät ne sinkoa tielle töröhirviön hampaisiin. Koska riskit eivät oikein ole "hallittavissa", ne on vain hyväksyttävä ja sitten käyttäydyttävä ikään kuin niitä ei olisikaan. Se osoittautuu yllättävän helpoksi. Jotenkin ehkä liikenne on jo niin absurdi kaaos, että on helppoa ottaa lehmämäisen itsepäinen asenne ja vain kävellä kadun poikki sillä kehonkielellä, että minä kyllä menen nyt ja tehän hemmetti väistätte. Naudat käyttävät tätä tekniikkaa. Ne tosin ovat pyhiä ja me emme. Mutta toistaiseksi olemme säästyneet.

Olenkohan muistanut kertoa liikuttavasta naudasta, joka hetken oikein pahaa liikennepuuroa levollisesti silmäiltyään nytkähti laiskaan käyntiin ja luovi autojen väliin mylväisten säännöllisin väliajoin? Sillä oli selkeä käsitys siitä, että intialaisen liikennekulttuurin keskeinen viestintäväline on tööttäys. Sen kummempia sääntöjä, suuntamerkkejä tai muuta ei tarvita. Mutta ääntä on päästeltävä!

Syöminen lakkasi tuntumasta riskiltä melko pian. Ensimmäiset päivät olin vähän varpaillani ja pidin tiukasti kiinni pulloveden vaatimuksesta. Aika pian kuitenkin höllyin tuorepuristetuille hedelmämehuille, ja kun ne kerran tarjotaan samoista laseista kuin ravintoloiden kannuissa tarjoilema puhdistettu vesikin, myös kannuvedelle. Ehkä tämä on virhe, joka vielä kostautuu raskaasti, mutta toistaiseksi näillä eväillä on matkattu kuukausi ilman kummankaan ripulia. Pientä vatsanväännettä on ollut ehkä kerran tai kaksi, mutta tosiaan, meikäläisen vatsa tapaa rututa tuon verran Suomessakin. Salaattia ja tuorevihanneksiakin olen syönyt melkein päivittäin. Jos olen paikassa, jossa on paljon länsituristeja, ja löydän jonkun länkkärin pitämän ravintolan, olen uskaltanut syödä siellä salaatin (joka harvemmin on siis salaatista, yleensä se on tomaattia ja kaalia ja kurkkua ja porkkanaa suikaleina). Ja kun itse ensin pesee kraanavedellä, sitten kuivaa ja kuorii ja viimeiseksi vielä huuhtoo juomavedellä vihannekset, tuntuu proseduuri aika turvalliselta. Täällä myös tulisi hulluksi, jos uskaltautuisi syömään pelkät ruoan kuumennetut osiot. Tarkoitan: usein maku tulee chutneyn tai pikkelsin muodossa. Eikä sitä kuumenneta.

Luen nyt toista kotoa saakka mukaan rahtaamaani matkakirjaa, Matti Rämön kertomusta Polkupyörällä Intiassa. Sitä lukiessa tunnen syvää helpotusta siitä, etten ole keksinyt lähteä tänne pyörälomalle. Ja hämmennystä, sillä setä tuntuu juovan pelkkää cokista ja syövän ensin rusinamantelia, energiapatukoita, omenia ja banaania sekä pääruokana paahtoleipiä ketsupilla ja sitten uskaltautuvan melkein itsekin hurjapäisyyttään ihmetellen tilaamaan riisiä ja linssipataa. Samaa ruokaa aamu, päivä ja ilta toisensa jälkeen! Ehkä tämä on riskienhallintaa ja meidän toimintamme taas riskienhyväksyntää? Olen aina kuvitellut itseni jotenkin hieman ärsyttävän turvallisuushakuiseksi olennoksi, mutta toisen paljon tiukemman kontrollin havaitseminen saa ajattelemaan, että kenties sittenkin omasta kontrollihakuisuudesta löytyy aika paljon joustovaraa.

Nukkuminenkin sisältää riskejä. Yöllä vaanivat malariahyönteiset. Olemme nyt edenneet varsinaisen malariariskialueen ulkopuolelle ja lakanneet syömästä estolääkitystä. Silti täälläkin voi huonolla tuurilla saada malarian. Hyttyset levittävät myös muita vakavia tarttuvia tauteja, kuten dengue-kuumetta ja japanin aivokuumetta, johon minulla on rokotesuoja mutta Faunilla ei. (Matkamme loppupuolella palaamme uudestaan alueelle, jolla vallitsee kohonnut malariariski, joskaan ei sentään samaa antibioottiresistenttiä malariaa kuin Pohjois-Goalla. Reittimme nimittäin muuttui yllättäen, ja sen seurauksena meillä on tosiaan tiedossa yksi malariamaaseutukohde. Sen päiviksi on juuri ja juuri malariatabletit, mutta niitähän pitäisi syödä viikko alueelta poistumisen jälkeenkin. Mutta ehkä täsmätableteistakin on jotain iloa... tai sitten pitää vaappua lääkäriin kinuamaan doksisykliinikuuria. Malaronea ei täällä nimittäin myydä ollenkaan. Tätä pitää vielä puntaroida ja tutkailla epideemisiä tilastoja.) Olemme koettaneet valita verkotettuja hotelleja, koska vaikka meillä on hyvät permetriinikäsitellyt verkot, on käynyt selväksi, ettei Fauni oikein osaa nukkua verkon alla. Ilmastointi ei tule kysymykseenkään, se vain hankaloittaa ilmastoon sopeutumista Faunilla ja minut taas saa flunssaan. Ja tuuletin puolestaan estää minun nukahtamisen. Siispä tiivis, verkotettu hotelli olkoon ratkaisu! Tämäkin hotelli, jossa nyt asumme, mainostaa verkotettuja huoneita. Sekä tässä että edellisessä oli sama ongelma: avointen ikkunoiden eteen on kyllä niitattu verkot, mutta ne on niitattu kiinni vain yläpäästään ja sieltäkin harvakseltaan. Alareuna liehuu tuulen mukana eestaas miten sattuu. Ensimmäinen toimenpide verkotettuun hotelliin tullessa näyttääkin olevan säännönmukaisesti leveän teipin esiinkaivaminen ja verkon huolellinen kiinnitys ikkunanpuitteisiin. Korkeissa hotelleissa tätä ongelmaa ei olisi, maanpinnassahan hyttyset viihtyvät, mutta olemme enimmäkseen asuneet pienissä majataloissa ja nytkin siis maantasossa.

Luteita emme ole missään nähneet. Olin valmistautunut siihenkin mielessäni, mutta toistaiseksi turhaan. Torakoitakin olemme nähneet vain kahdessa paikassa. Eilen näimme täällä mitä mahtavimman torakan. Se on semmoinen ehkä nelisen senttiä pitkä ruumiiltaan. Kuori on sievä, kapea ovaali. Torakka on kauniin suklaanruskea ja sen niskassa kulkee oranssihtava raita. Kun katselimme sitä, se kiinnostui siitä heti. Se kääntyi puolittain meitä päin ja saimme nähdä, ettei sen pää ole kaulatta kiinni selkäpanssarissa vaan että sillä on joustava, panssaroitu kaula, jonka varassa se totisesti voi kääntää päätään. Tässä vaiheessa kävin epäröiväksi, saattoiko kyseessä sittenkään olla TORAKKA. Tuijottelimme toisiamme hetken, sitten eläin äkisti ponnisti ilmaan ja surahti lentoon toiselle puolen huonetta ja kipitti verhon taa. Kohtaaminen sai sen jollakin tapaa levottomaksi, koska se surahteli huoneen poikki vielä muutaman kerran. Hotellinpitäjä istui siinä ihan vieressä, joten menimme kysymään häneltä, tietäisikö hän ehkä tämän jännittävän ja kiinnostavan eläimen nimen. Hotellinpitäjä harmistui, kiroili ja ilmoitti, että torakka se on ja että se pitää tappaa. Eikö sen kuitenkin voisi vain ottaa kiinni ja heittää ulos, Fauni pyysi. Hotellinpitäjä mulkaisi häntä tuskastuneen näköisenä, kaappasi pienen muoviämpärin ja alkoi jahdata jättitorakkaa, joka paljastui paitsi taitavaksi lentäjäksi, myös oikein vikkeläksi juoksijaksi. Selvästi se tiesi, että se aiottiin tappaa ja kuka sen aikoi tappaa. Se pinkoi valtavaa vauhtia mutkitellen huonekalujen välistä, surahti maton alle ja toiselta puolen taas ulos, katosi suuren pöydän alle eikä sitä sitten enää löytynyt hotellinpitäjän harmistukseksi. Me taas olimme tyytyväiset hienon suuren torakan säästyttyä.

Tänään on viimeinen lepopäivä rannalla. Eilinen on ehtinyt jo tehdä hyvää. Täällä saa vieläpä olla rauhassa kaupustelijoilta. Eikä tarvitse ottaa aurinkotuolia vaan voi levittää viltin maahan ja nukkua siinä.