Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.
Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."
(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)
Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?
Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?
Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.
Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.
Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
lauantai 18. syyskuuta 2010
Vuorovaikutteista kirjoittamista ja muuta hölöhölöä
On hauskaa katsella blogiin eksyneiden tai löytäneiden hakusanoja. Jotta olisin hieman vuorovaikutteisempi, reagoin nyt niihin kirjoituksen tasollakin. Harmillista kyllä, statcounterini on ilmaisversio ja sen analyysisiivu on aika ohut. Niinpä tänä aamuna tekemäni viime aikojen hakusanojen haku on menettänyt eilen iltana minua hauskuuttaneen "kuka ne puurot oikein keittää" -haun, joka itse asiassa sai miettimään koko tällaisen kirjoittamisen mahdollisuutta. (Oikeastaan statcounterilla leikkii Fauni, joka on itseäni kiinnostuneempi ihmisten verkkoretkeilystä. Hän bongaa myös äitiään, joka käy täällä välillä lukemassa kuulumisia. Hei vaan, Faunin äiti!)
Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:
Mutta hakuaiheisiin:
Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.
Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.
Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.
Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.
Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.
Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.
Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.
Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.
Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.
Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.
Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.
Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)
Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.
(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)
Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.
Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.
Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.
Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.
Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:
47.30% veloenaIhastuttavaa, vaikka en nyt voikaan yhtä vuorovaikutteisesti kertoa, kuka sen puuron keittää. (Sen muuten keitin minä työpaikan mikroaaltouunissa, ja aineksina oli kraanavesi, kauranlese ja pussillinen pakastepuolukkaa.)
28.38% veloenisch
4.05% dystonia lantion kiertymä
2.70% pulpettikatto
2.70% haastattelu hierojakoulutuksen
2.70% Nurit Krauss
2.70% jalkaruusu
1.35% kehomusiikki
1.35% häpyliitoskipu
1.35% kipeä häpyliitos
1.35% valkoinen näppy ikenessä
1.35% teinikarkotin
Mutta hakuaiheisiin:
Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.
Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.
Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.
Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.
Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.
Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.
Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.
Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.
Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.
Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.
Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.
Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)
Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.
(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)
Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.
Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.
Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.
Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Anteeksi pyytämisen hätä
Onkohan anteeksi pyytäminen jollekin helppoa? Minusta se on kammottavan vaikeaa. Enkä nyt tarkoita semmoista "pahoittelen, mutta" -muotoa vaan sitä tunnetta, että on tullut törppöiltyä oikein olan takaa ja että ei voi mitenkään sietää itseään ellei sitä asiaa käy läpi törppöilystä kärsineen kanssa.
Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.
Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.
Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.
Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)
Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?
Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.
Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.
Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.
Mutta.
Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.
Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.
Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.
Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.
Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.
Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.
Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.
Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)
Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?
Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.
Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.
Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.
Mutta.
Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.
Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.
Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.
Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Miekkamestarin mielenmaisemasta
Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.
"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."
Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)
Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)
Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.
Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?
Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.
Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)
- -
Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.
Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.
Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.
"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."
Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)
Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)
Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.
Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?
Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.
Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)
- -
Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.
Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.
Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Uusi koti
Nyt yksi epävarmuuden kohta siirtyi. Meille ilmoitettiin, että vuokranantaja on hyväksynyt meidät vuokralle. Se tarkoittaa kommuunin todentumista. Niin, se on nyt varmaa. Muutamme parin viikon kuluttua. Millaista se asuminen sitten on, siitä ei ole mitään tietoa. Voisi ainakin kuvitella, että kommuuniasumisessa saisi totutella taas erilaisiin rajanvetoihin. Ettei mikään ole itestäänselvää. Vaikka eipä kai se ole muutenkaan.
Jännittävää.
Eilen kuultuani tästä hyväksymisestä menin jotenkin niin koville kierroksille, että unohdin kokonaan syödä ja juoda, ja sitten ihmettelin, miksi minua huimaa niin kovasti eivätkä jalat meinaa kantaa. Onneksi lopulta tajusin, mistä olin kyse, ja saatoin ravita itseni työkuntoon illan hierontarupeamaan.
Kummallista tietää, että muutto alkaa kahden viikon kuluessa. Että joku muu asuu täällä ensi talven yli. Että meillä on toisen muotoiset ikkunat.
Jännittävää.
Eilen kuultuani tästä hyväksymisestä menin jotenkin niin koville kierroksille, että unohdin kokonaan syödä ja juoda, ja sitten ihmettelin, miksi minua huimaa niin kovasti eivätkä jalat meinaa kantaa. Onneksi lopulta tajusin, mistä olin kyse, ja saatoin ravita itseni työkuntoon illan hierontarupeamaan.
Kummallista tietää, että muutto alkaa kahden viikon kuluessa. Että joku muu asuu täällä ensi talven yli. Että meillä on toisen muotoiset ikkunat.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Harvakseltaan suurista linjoista
Näyttää pahasti siltä, että olen löystynyt maanantaikirjoittelijaksi. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että hierontaa maadoittaa, tuo lähemmäksi omia oloja. Siten se vähän ottaa sitä paikkaa, jota olen aiemmin koettanut silloittaa kirjoittaen. En ole aiemmin tehnyt tällä tavalla merkityksellistä ja mielekästä työtä. Kokemus on antoisa muttei erityisen kirjoituttava, ainakaan vielä. Tai ehkä siitäkin, että tapahtuu. Olemme jättäneet hakemuksen vuokra-asuntoon, ja etsiskelemme sinne vielä yhtä kämppistä. Muutama ehdokas onkin jo ilmoittautunut, mutta he kaikki ovat ennestään meille tuntemattomia, ja pitäisi ottaa selvää, tulemmeko heidän kanssaan riittävän hyvin toimeen yhteisen kodin jakamiseksi. (Ai niin, jos joku nyt intoutuu ajatuksesta, että asuisi nimenomaan meidän kanssa vappuun saakka, saa laittaa meiliä veloenisch@gmail.com... Meitä on kaksi naista, kaksi miestä, miehiin epäillen suhtautuva suuri koira ja kaksi kissaa.) En tiedä vielä, saammeko asunnon, ja jos saamme, kuka asuu kanssamme ensi talven yli, vappuun saakka. (Ja mitä sitten tapahtuu, päätämmekö jatkaa kommuuniasumista jossakin muualla (se kämppä on siis määräaikainen ja vain vappuun saakka) vai palaammeko eriöihin, osoittautuuko se sittenkin helpommaksi tai paremmaksi tai mielenkiintoisemmaksi.
Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D
Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.
Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.
(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)
"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...
"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.
Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.
Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.
Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D
Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.
Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.
(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)
"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...
"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.
Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.
Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Näkymättömyydestä jälkijättöisesti
Jospa sen olisi tiennyt lapsena, olisi ollut paljon huolimattomampi, pelottomampi. Olisi mennyt mieluummin teatteriin tai lastentapahtumaan, jossa yleisöä koetettiin osallistaa. Mutta ei, en tiennyt sen näkyvän päällepäin. Kauhu siitä, että äänekäs ja remuava esiintyjäkaarti saattaisi poimia juuri vastahakoisen ja joukosta kangistuneen itsen ja raahata jo nyt tärisevän kehon lavalle ja kaikki tuijoittaisivat, se kauhu nielaisi sisäänsä eikä siinä ollut tilaa kysymyksille kehonkielestä tai toisten tunteiden tulkitsemisesta. Ei minun oletuksiini kuulunut lapsena, että ujous näkyy päälle, että kauhunkankeuden erottaa jo ryhdistä, eikä etenkään se, että sitä jollakin tavalla, no, kunnioitettaisiin tai sivuutettaisiin tai kierrettäisiin, vilkaistaisiin ja todettaisiin, että tuo on niin peloissaan, ettei kajota siihen millään tavalla, antaa sen rauhoittua. Ei minun uskomusjärjestelmääni kuulunut ajatusta, että toiset haluaisivat minun voivan hyvin ja olevan onnellinen. Tai että pelkoni tuntuisi heistä ikävältä ja he tulisivat siitä vähän surullisiksi. (Kuten itse saatan tulla pienten lasten pelosta: kurjaa, että pitää sillä lailla pelätä. Tiedän niin hyvin, miten jähmettävältä se tuntuu.)
Rauhoittumiseen meni yli kaksikymmentä vuotta. Minua ei koskaan poimittu väkijoukosta väenvängällä lavalle, vaikka vanhemmat päivittelivät tykönään, miksen tarjoudu vapaaehtoiseksi. (Kerran tarjouduinkin, ja sulki heidän suunsa. Sirkuksessa kysyttiin, kuka haluaisi ratsastaa norsulla, ja ennen kuin tajusin itsekään, seisoin tuolilla ja karjuin: "MINÄ!", vanhempien kauhistukseksi. En ehtinyt yhtään pelätä, koska norsu kiinnosti niin kovasti. Niin suuri ja puolikalju ja kaikkea! Tiesin, että sen kärsän päässä on ikään kuin sormet, ja nenäsormisella ratsastaminen miellytti outoudenkaipuutani.) Viime aikoina on alkanut tapahtua sellaista, että minua on alettu joskus poimia. Jos olen kurssilla, saatan päätyä siksi, jolle demonstroidaan otteet. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen tarkasti ja katselen myös. En enää koeta pysyä näkymättömänä. Ei ole mitään, miltä piiloutuisin. Useimmiten. Hääkimpun heitoiltakaan ei tarvitse piiloutua, koska kenenkään päähän ei enää tulisi raijata minua "tavoittelemaan" (yrittämään väistellä) kimppua. (En tiedä, miksi ihmeessä se on niin ahdistavaa. Ehkä taustalla on raivo siitä, että naisten oletetaan haluavan naimisiin. Vai oletetaanko? No, en ymmärrä koko avioliittoa ihmeemmin, vaikka jotenkin olen sellaisessa ja siihen tilanteeseen oikein tyytyväinen; rakastan Vompsua ja ennen kaikkea meidän on helppoa tehdä melkein kaikkia asioita yhdessä.)
Oikeastaan niitä harvoja tilanteita, joissa koetan nykyään tekeytyä näkymättömäksi, ovat vanhojen opettajien kohtaamiset. On käynyt tarpeeksi monta kertaa niin, että havaittuani metrolaiturilla tai laivassa tai jossain muussa seisoskelupaikassa vanhan opettajani olen mennyt juttelemaan vain huomatakseni, ettei opettajalla ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää, ihmeellistä ylipäänsä, että he muistavat keitään. Etenkin kun lapset tapaavat kasvaa. Mutta asiasta useamman ihmisen kanssa juteltuani olen tajunnut, ettei suinkaan käy niin, että opettajat joko muistaisivat tai unohtaisivat kaikki opettamansa lapset. He muistavat tietyt lapset. Ja minä taas olen niin tiukasti koettanut tekeytyä näkymättömäksi, etten ole jättänyt oikeastaan yhtään johtolankaa, johon jonkun opettajan muistikuva voisi kiinnittyä. (Huippu oli, että neljä vuotta luokanvalvojanani ollut opettaja ei muistanut minua lainkaan, mutta muisti kyllä hyvin siskoni, jolle hän oli opettanut puoli vuotta teknistä työtä.) Kun muutenkin tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä, joista ei voi olla varma, muistavatko he itsen vai eivät - ja tunnun olettavan automaattisesti, etteivät he muista minua, jonkin vanhan todistusaineiston pohjalta, siltä ajalta, kun mykistyin ja koetin olla näkymätön - opettajien kohdalla koko kysymys on paisunut sulaksi säikkyydeksi. Tuntuu jotenkin ikävältä tulla juttelemaan ja nolostuttaa toista sillä, ettei tämä muista itseä. Esimerkiksi ajatus, että kysyisin joltakulta entiseltä opettajaltani sijaisuuksia, kuten monet osaavat tehdä vaivatta, tuntuu kauhistuttavalta. Ikään kuin laskelmoidulta: ensin nolostuttaa toisen sillä ettei tämä muista ja sitten tuota noloutta hyväksikäyttäen mankuu itselleen töitä. (No, onneksi en ole pahemmin halunnutkaan opetusalalle... mutta mielikuvaharjoituksen tasolla tämä kaikki vaikuttaa hyvin surulliselta ja hullunkuriselta samaan aikaan.) Koetan vakuuttua, ettei semmoinen olisi anteeksiantamattoman röyhkeää, mutten oikein onnistu, vaikka ihan hyvin tiedän, etten pitäisi kenenkään muun vastaavaa käyttäytymistä nyt ainakaan röyhkeänä.
Joskus, hetkittäin, huolestun siitä, onko minulla itseni mielestä mitään oikeuksia tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin, että toki on. Jos niitä poljetaan, raivostun. Mutta minulla on aika paljon vähemmän oikeuksia kuin monilla muilla omasta mielestään. Mistä se asetelma tulee?
Tänään sattui niin, että eräs entinen opettajani katsoi minuun hetken tarkasti ja tervehti sitten. Sanoin iloisesti takaisin hei. Tuntui hyvältä, että joku muisti, vaikka niinä vuosina koetinkin itse vetäytyä johonkin turvalliseen kuvitelmakuplaan, että jos pidätän hengitystä, minua ei voi huo-ma-ta, että jos pyyhin hikeä ihottumista housunsivuun ja koetan olla ilmeetön ja eleetön, minua ei voida rankaista mistään, minua ei voida pakottaa lukemaan ainetta luokan edessä ääneen tai muutenkaan kiduttaa. Joku opettaja näki sen apatian ja pelon taakse, sen passiivisuuden ja toisaalta kokeissa loistamisen taakse. Joku ymmärsi, että kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai huvittanut, että se oli vain pelkoa... joku muisti sen pelon takaakin ihmisen.
Nykyään en enää usko, että pelko olisi jäänyt moneltakaan opettajalta huomaamatta. Koululuokissa on vain niin paljon enemmän välittömästi häiritseviä asioita, ettei kellään ole koskaan aikaa kysyä, meneekö kotona hyvin, saatko nukuttua koskaan, eikö kukaan tosiaan halua leikkiä sinun kanssa välitunnilla ja niin edelleen. Tai että minusta tuntuu, että pelkäät jotakin, mitähän se olisi. Ehkä pelkääviä lapsia on valtavasti. En osaa arvioida tuota, koska itse olin niin jähmettynyt kauhusta kaikki kaksitoista vuotta, etten ehtinyt tarkkailla muiden tiloja juuri mitenkään. Kaikki voimat menivät siihen, että suoriuduin luokkaan, välitunnille, luokkaan, koetin muuttua näkymättömäksi, ettei minun tarvitsisi puhua ja niin edelleen.
Vasta yliopistossa aloin vähitellen tajuta, että ihmisiltä voi odottaa myös myötätuntoa ja hyvää kohtelua. Silloin uskaltauduin näkysälle, aluksi hitaasti mutta vuosi vuodelta tarmokkaammin.
Eikä kulu sitä päivää, ettenkö riemuitsisi siitä, että uskallan katsoa ihmisiä kadulla silmiin ja hymyillä heille. En tiedä, siitäkö johtuu se, ettei minua juuri vituta tai ärsytä sillä lailla puolikroonisesti kuin joitakuita tuntuu vituttavan tai ärsyttävän.
Ei minulla oikein ole sanoja sille tunteelle, mitä kokee, kun huomaa jonkun sittenkin huomanneen itsen ihmisenä kaiken sen kauhun takaa.
Olin tänään myös pitkästä aikaa lounaalla toveri Timon kanssa. Vastaukseksi johonkin Timon vuodatuksiin totesin, että kun joku puhuu kenestä vain ihmisestä hyödyttömänä, tietää, että hänen täytyy olla väärässä. Myös silloin, kun puhuu itsestä niin, sanoi Timo ja hykerteli. Myös silloin, vahvistin.
Ajatella, että kaikki ne vuodet kehoni ilmoitti kirkkaasti ja selkeästi, että minulle on annettava kasvun rauha ja että aikuiset mitä suurimmissa määrin kunnioittivat tuota toivetta. Ja vaikka tunsin itseni hyödyttömäksi, keho ei kai koskaan ollut sitä mieltä, koska se jatkoi hengittämistä ja kävelemistä ja tuotti nautitoja ja riemuja, kaihoisuutta ja muutakin vastapainoa kuvitelmien kauhuille. Aika usein on mukavaa olla väärässä.
Rauhoittumiseen meni yli kaksikymmentä vuotta. Minua ei koskaan poimittu väkijoukosta väenvängällä lavalle, vaikka vanhemmat päivittelivät tykönään, miksen tarjoudu vapaaehtoiseksi. (Kerran tarjouduinkin, ja sulki heidän suunsa. Sirkuksessa kysyttiin, kuka haluaisi ratsastaa norsulla, ja ennen kuin tajusin itsekään, seisoin tuolilla ja karjuin: "MINÄ!", vanhempien kauhistukseksi. En ehtinyt yhtään pelätä, koska norsu kiinnosti niin kovasti. Niin suuri ja puolikalju ja kaikkea! Tiesin, että sen kärsän päässä on ikään kuin sormet, ja nenäsormisella ratsastaminen miellytti outoudenkaipuutani.) Viime aikoina on alkanut tapahtua sellaista, että minua on alettu joskus poimia. Jos olen kurssilla, saatan päätyä siksi, jolle demonstroidaan otteet. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen tarkasti ja katselen myös. En enää koeta pysyä näkymättömänä. Ei ole mitään, miltä piiloutuisin. Useimmiten. Hääkimpun heitoiltakaan ei tarvitse piiloutua, koska kenenkään päähän ei enää tulisi raijata minua "tavoittelemaan" (yrittämään väistellä) kimppua. (En tiedä, miksi ihmeessä se on niin ahdistavaa. Ehkä taustalla on raivo siitä, että naisten oletetaan haluavan naimisiin. Vai oletetaanko? No, en ymmärrä koko avioliittoa ihmeemmin, vaikka jotenkin olen sellaisessa ja siihen tilanteeseen oikein tyytyväinen; rakastan Vompsua ja ennen kaikkea meidän on helppoa tehdä melkein kaikkia asioita yhdessä.)
Oikeastaan niitä harvoja tilanteita, joissa koetan nykyään tekeytyä näkymättömäksi, ovat vanhojen opettajien kohtaamiset. On käynyt tarpeeksi monta kertaa niin, että havaittuani metrolaiturilla tai laivassa tai jossain muussa seisoskelupaikassa vanhan opettajani olen mennyt juttelemaan vain huomatakseni, ettei opettajalla ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää, ihmeellistä ylipäänsä, että he muistavat keitään. Etenkin kun lapset tapaavat kasvaa. Mutta asiasta useamman ihmisen kanssa juteltuani olen tajunnut, ettei suinkaan käy niin, että opettajat joko muistaisivat tai unohtaisivat kaikki opettamansa lapset. He muistavat tietyt lapset. Ja minä taas olen niin tiukasti koettanut tekeytyä näkymättömäksi, etten ole jättänyt oikeastaan yhtään johtolankaa, johon jonkun opettajan muistikuva voisi kiinnittyä. (Huippu oli, että neljä vuotta luokanvalvojanani ollut opettaja ei muistanut minua lainkaan, mutta muisti kyllä hyvin siskoni, jolle hän oli opettanut puoli vuotta teknistä työtä.) Kun muutenkin tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä, joista ei voi olla varma, muistavatko he itsen vai eivät - ja tunnun olettavan automaattisesti, etteivät he muista minua, jonkin vanhan todistusaineiston pohjalta, siltä ajalta, kun mykistyin ja koetin olla näkymätön - opettajien kohdalla koko kysymys on paisunut sulaksi säikkyydeksi. Tuntuu jotenkin ikävältä tulla juttelemaan ja nolostuttaa toista sillä, ettei tämä muista itseä. Esimerkiksi ajatus, että kysyisin joltakulta entiseltä opettajaltani sijaisuuksia, kuten monet osaavat tehdä vaivatta, tuntuu kauhistuttavalta. Ikään kuin laskelmoidulta: ensin nolostuttaa toisen sillä ettei tämä muista ja sitten tuota noloutta hyväksikäyttäen mankuu itselleen töitä. (No, onneksi en ole pahemmin halunnutkaan opetusalalle... mutta mielikuvaharjoituksen tasolla tämä kaikki vaikuttaa hyvin surulliselta ja hullunkuriselta samaan aikaan.) Koetan vakuuttua, ettei semmoinen olisi anteeksiantamattoman röyhkeää, mutten oikein onnistu, vaikka ihan hyvin tiedän, etten pitäisi kenenkään muun vastaavaa käyttäytymistä nyt ainakaan röyhkeänä.
Joskus, hetkittäin, huolestun siitä, onko minulla itseni mielestä mitään oikeuksia tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin, että toki on. Jos niitä poljetaan, raivostun. Mutta minulla on aika paljon vähemmän oikeuksia kuin monilla muilla omasta mielestään. Mistä se asetelma tulee?
Tänään sattui niin, että eräs entinen opettajani katsoi minuun hetken tarkasti ja tervehti sitten. Sanoin iloisesti takaisin hei. Tuntui hyvältä, että joku muisti, vaikka niinä vuosina koetinkin itse vetäytyä johonkin turvalliseen kuvitelmakuplaan, että jos pidätän hengitystä, minua ei voi huo-ma-ta, että jos pyyhin hikeä ihottumista housunsivuun ja koetan olla ilmeetön ja eleetön, minua ei voida rankaista mistään, minua ei voida pakottaa lukemaan ainetta luokan edessä ääneen tai muutenkaan kiduttaa. Joku opettaja näki sen apatian ja pelon taakse, sen passiivisuuden ja toisaalta kokeissa loistamisen taakse. Joku ymmärsi, että kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai huvittanut, että se oli vain pelkoa... joku muisti sen pelon takaakin ihmisen.
Nykyään en enää usko, että pelko olisi jäänyt moneltakaan opettajalta huomaamatta. Koululuokissa on vain niin paljon enemmän välittömästi häiritseviä asioita, ettei kellään ole koskaan aikaa kysyä, meneekö kotona hyvin, saatko nukuttua koskaan, eikö kukaan tosiaan halua leikkiä sinun kanssa välitunnilla ja niin edelleen. Tai että minusta tuntuu, että pelkäät jotakin, mitähän se olisi. Ehkä pelkääviä lapsia on valtavasti. En osaa arvioida tuota, koska itse olin niin jähmettynyt kauhusta kaikki kaksitoista vuotta, etten ehtinyt tarkkailla muiden tiloja juuri mitenkään. Kaikki voimat menivät siihen, että suoriuduin luokkaan, välitunnille, luokkaan, koetin muuttua näkymättömäksi, ettei minun tarvitsisi puhua ja niin edelleen.
Vasta yliopistossa aloin vähitellen tajuta, että ihmisiltä voi odottaa myös myötätuntoa ja hyvää kohtelua. Silloin uskaltauduin näkysälle, aluksi hitaasti mutta vuosi vuodelta tarmokkaammin.
Eikä kulu sitä päivää, ettenkö riemuitsisi siitä, että uskallan katsoa ihmisiä kadulla silmiin ja hymyillä heille. En tiedä, siitäkö johtuu se, ettei minua juuri vituta tai ärsytä sillä lailla puolikroonisesti kuin joitakuita tuntuu vituttavan tai ärsyttävän.
Ei minulla oikein ole sanoja sille tunteelle, mitä kokee, kun huomaa jonkun sittenkin huomanneen itsen ihmisenä kaiken sen kauhun takaa.
Olin tänään myös pitkästä aikaa lounaalla toveri Timon kanssa. Vastaukseksi johonkin Timon vuodatuksiin totesin, että kun joku puhuu kenestä vain ihmisestä hyödyttömänä, tietää, että hänen täytyy olla väärässä. Myös silloin, kun puhuu itsestä niin, sanoi Timo ja hykerteli. Myös silloin, vahvistin.
Ajatella, että kaikki ne vuodet kehoni ilmoitti kirkkaasti ja selkeästi, että minulle on annettava kasvun rauha ja että aikuiset mitä suurimmissa määrin kunnioittivat tuota toivetta. Ja vaikka tunsin itseni hyödyttömäksi, keho ei kai koskaan ollut sitä mieltä, koska se jatkoi hengittämistä ja kävelemistä ja tuotti nautitoja ja riemuja, kaihoisuutta ja muutakin vastapainoa kuvitelmien kauhuille. Aika usein on mukavaa olla väärässä.
perjantai 3. syyskuuta 2010
Lohtu, tehokkuus ja kolmikirjaimiset lyhenteet
LPG-hoito, jota olen opetellut aika intensiivisesti viime päivinä, ja jota edelleen harjoittelen voidakseni antaa laitteella myöhemmin hoitoja, on auttanut huomaamaan jotakin oleellista hieronnasta muuten. Olen saanut itsekin LPG-hoitoja, koska onhan se aika paha mennä suosittelemaan toiselle jotakin, mitä ei olisi itse kokeillut. Hoito on tehokas, sen olen osannut sanoa heti hoidon jälkeen. Veri on kiertänyt kohisten, liikkuvuus on parantunut selkein mittarein ja kivut ovat kadonneet ainakin pariksi päiväksi.
Mutta jotakin on jäänyt puuttumaan. Hoito annetaan sukkahousukankaasta tehdyn haalarin lävitse. Hoitolaite imee ja rullaa kudosta kylmien rulliensa väliin. Välillä se saattaa päästää imurimaisen maiskahduksen. Se tuntuu kovin erilaiselta kuin suora ihokosketus. Vaikka kivut ovat kadonneet ja on tuntunut keveältä kävellä kotiin, olo on ollut kummallisen levoton. Hoito on tuntunut tehokkaalta, muttei lainkaan lohduttavalta.
Lohtu on ensimmäinen asia, mitä itselleni tulee mieleen kosketuksesta. Juuri sitä taidan kaivata silloin, kun olen kivulloinen ja sen vuoksi epävarma ihan kaikesta. Ihojen kohtaamisessa kaikki on niin läsnä, ja iholla liukuva käsi kertoo, että keho siinä alla saa olla sellainen kuin on. Se kohdataan juuri tällaisena, tässä ja nyt. Keho on pääosassa, se saa määrittää näkökulman (vai pitäisikö puhua tuntokulmasta?), etenemistahdin (vastaanottoajan rajoissa toki), otteiden voimakkuuden. Se on enemmän subjekti kuin objekti, vaikka toiminta kehräytyykin sen ympäri ja se itse aistii, hengittää, rentoutuu vähän kerrassaan, ja joku toinen siinä yläviistossa ohjaa painoaan sen päälle kämmenen päkiää tarkkuusinstrumenttina käyttäen.
Niin tehokasta kuin imurullaushoito onkin, lohtua se ei tarjoa, ei hitustakaan. Se tuntuu pikemminkin hyvin objektivoivalta ja etäännyttävältä. Imurullaus epäilemättä parantaa lihaskalvon elastisuutta, laittaa lymfakierron liikkeelle ja niin edelleen, mutta kosketetuksi siinä ei tule. Kokonaisrentoutumista ei tapahdu.
Huomaan kaipaavani ja penääväni lohtua. Myöhemmin, kun ehdin taas tekemään TLB:tä (näitä kolmikirjaimisia lyhenteitä sitten näköjään riittää...), löydän lohtua kasapäin. Kurkotun tilassa, näkymättömät kädet venyttävät sormenpäitä ja varpaita. Kun kävelen pyörälle session jälkeen, oloni on kevyempi kuin imurullauksen jäljiltä. En tiedä, olenko liikkuvampi nyt, eikä se tunnu mitenkään relevantilta. Riittää, että tuntuu keveältä pyöräillä saunomaan kaupungin halki, saunomaan, vaikka on vasta aamupäivä, asiakkaat vasta edessä.
On vielä vaikeaa sanoa, miltä tuntuu työskennellä sellaisen laitteen kanssa, jonka itse kokee objektivoivana ja etäännyttävänä. Ehkä se tuntemus katoaa jossakin vaiheessa. Tai alkaa hiertää. Tai... en tiedä.
Nyt olen varannut lentoliput Intiaan ja hierontakurssin siellä. Se auttaa kestämään syksyä. Tietää, että joulukuun puolessavälissä kaikki taas katkeaa, muuttuu. Olen lukenut paljon ashrameista ja löytänyt jo ainakin kaksi, joissa haluan ehdottomasti käydä. Olen ilmoittanut kaikille työpaikoilleni katoavani kahdeksi kuukaudeksi talven mustuuden vallitessa. En vielä tiedä, huoliiko kukaan minua takaisin, ainakaan heti paluun jälkeen. Mutta olen varma, kummallinen tämä varmuus, että jotakin kyllä järjestyy.
Luulen varmuuden syntyvän siitä, että imurullausharjoituksista huolimatta olen myös hieronut ihmisiä, ja rentoutunut heidän kanssaan - kun he rentoutuvat plintille, minäkin rentoudun käsien kautta. Lohtu ei siirry vain yhteen suuntaan vaan laajenee kaikkeen, mikä koskettaa.
Mutta jotakin on jäänyt puuttumaan. Hoito annetaan sukkahousukankaasta tehdyn haalarin lävitse. Hoitolaite imee ja rullaa kudosta kylmien rulliensa väliin. Välillä se saattaa päästää imurimaisen maiskahduksen. Se tuntuu kovin erilaiselta kuin suora ihokosketus. Vaikka kivut ovat kadonneet ja on tuntunut keveältä kävellä kotiin, olo on ollut kummallisen levoton. Hoito on tuntunut tehokkaalta, muttei lainkaan lohduttavalta.
Lohtu on ensimmäinen asia, mitä itselleni tulee mieleen kosketuksesta. Juuri sitä taidan kaivata silloin, kun olen kivulloinen ja sen vuoksi epävarma ihan kaikesta. Ihojen kohtaamisessa kaikki on niin läsnä, ja iholla liukuva käsi kertoo, että keho siinä alla saa olla sellainen kuin on. Se kohdataan juuri tällaisena, tässä ja nyt. Keho on pääosassa, se saa määrittää näkökulman (vai pitäisikö puhua tuntokulmasta?), etenemistahdin (vastaanottoajan rajoissa toki), otteiden voimakkuuden. Se on enemmän subjekti kuin objekti, vaikka toiminta kehräytyykin sen ympäri ja se itse aistii, hengittää, rentoutuu vähän kerrassaan, ja joku toinen siinä yläviistossa ohjaa painoaan sen päälle kämmenen päkiää tarkkuusinstrumenttina käyttäen.
Niin tehokasta kuin imurullaushoito onkin, lohtua se ei tarjoa, ei hitustakaan. Se tuntuu pikemminkin hyvin objektivoivalta ja etäännyttävältä. Imurullaus epäilemättä parantaa lihaskalvon elastisuutta, laittaa lymfakierron liikkeelle ja niin edelleen, mutta kosketetuksi siinä ei tule. Kokonaisrentoutumista ei tapahdu.
Huomaan kaipaavani ja penääväni lohtua. Myöhemmin, kun ehdin taas tekemään TLB:tä (näitä kolmikirjaimisia lyhenteitä sitten näköjään riittää...), löydän lohtua kasapäin. Kurkotun tilassa, näkymättömät kädet venyttävät sormenpäitä ja varpaita. Kun kävelen pyörälle session jälkeen, oloni on kevyempi kuin imurullauksen jäljiltä. En tiedä, olenko liikkuvampi nyt, eikä se tunnu mitenkään relevantilta. Riittää, että tuntuu keveältä pyöräillä saunomaan kaupungin halki, saunomaan, vaikka on vasta aamupäivä, asiakkaat vasta edessä.
On vielä vaikeaa sanoa, miltä tuntuu työskennellä sellaisen laitteen kanssa, jonka itse kokee objektivoivana ja etäännyttävänä. Ehkä se tuntemus katoaa jossakin vaiheessa. Tai alkaa hiertää. Tai... en tiedä.
Nyt olen varannut lentoliput Intiaan ja hierontakurssin siellä. Se auttaa kestämään syksyä. Tietää, että joulukuun puolessavälissä kaikki taas katkeaa, muuttuu. Olen lukenut paljon ashrameista ja löytänyt jo ainakin kaksi, joissa haluan ehdottomasti käydä. Olen ilmoittanut kaikille työpaikoilleni katoavani kahdeksi kuukaudeksi talven mustuuden vallitessa. En vielä tiedä, huoliiko kukaan minua takaisin, ainakaan heti paluun jälkeen. Mutta olen varma, kummallinen tämä varmuus, että jotakin kyllä järjestyy.
Luulen varmuuden syntyvän siitä, että imurullausharjoituksista huolimatta olen myös hieronut ihmisiä, ja rentoutunut heidän kanssaan - kun he rentoutuvat plintille, minäkin rentoudun käsien kautta. Lohtu ei siirry vain yhteen suuntaan vaan laajenee kaikkeen, mikä koskettaa.