Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.

Nestemäistä ainesta

Motivaatio ja muutokseen suuntautuminen ja muutoksen työstäminen ei ole selvästi mitään kiinteää ja järkälemäistä ainesta. Enemmän tulee mieleen nestemäisyys, ailahtelevuus. Nesteissä on se hyvä puoli, että jos ne pakenevat herkästi, ne valahtavat herkästi takaisinkin, kun tason painopiste vaihtuu.

Siinä kirjassa, jota käänsin viime talven, puhuttiin muutostekijöistä esiin pilkahtavina ja sitten taas päiväkausiksi katoavina. Minulle siitä tulee mieleen piilosleikki, jokin niin ennustamaton, ettei tuo metafora oikein osaa lohduttaa minua. Ja kuitenkin muutostekijät on määritelty siten, että niihin on pääsy kaikilla. Muutosta ei tarvitse osata sanallistaa, se voi tapahtua käyttäytymisenkin tasolla tai tuntua epämääräisenä helpotuksena tai - kuten minulle nyt käy - motivaation palautumisena.

Motivaatio on valunut tajunnassani havainnon piirin ulkopuolelle, koska tajuntani on taso, joka kallistelee tätä nykyä villien myrskyjen kourissa. Mutta tarvitaan hyvin pieni ärsyke, kun taso taas kallistuu niin, että vilvoittava neste valahtaa tuntopisteiden ylitse, silittää oloa.

Perjantaina pyöräilen kouluun epämääräisessä tilassa. Haluan mennä, haluan oppia, haluan sietää ahdistukseni, luovia päättäväisesti sen halki sitä kieltämättä ja sitä säikähtämättä, haluan suhtautua kokemaani uteliaasti ja osata asettaa sen laajempaan kontekstiin. Ja samalla tunnen surua ja väsymystä ja halua luovuttaa, halua riistäytyä irti ja palata - mutta ei ole tarkalleen mitään, mihin voisi palata, ei ole tuttua eikä turvallista, niistä on jo edetty toisaalle. Niinpä poljen sinnikkäästi eteenpäin pienen metsätaipaleen verran, haistelen männyt ohi kiitäessäni ja kuuntelen hiekan rahinaa kumin alla. Sekunti kerrallaan, lohdutan, sekunti kerrallaan vuodet kuluvat. Pitkät hetket, lyhyet vuodet ja vuosikymmenet. Ajattelen: Pyöräilen kohti vapautta. Suurempaa vapautta kuin se, joka nyt tuntuisi ilmeiseltä, vapautta kääntyä ja oireilla ja alistua oireilleen.

Aamu alkaa sillä, että meidät hierotaan. Iloinen ja ystävällinen nainen valitsee minut jonosta, jossa värjöttelemme koettaen näyttää reippailta. Hän nyökkää ja hymyilee ja sanoo: "Tuletko vaikka sä tänne?" Ja vastaan hymyyn ja purjehdin hänen verhoeriöönsä ja pidän hänestä, koska hän haluaa hieroa juuri minut, hän jostakin syystä kutsuu minua, eikä hänessä ole mitään pelottavaa eikä torjuvaa. Jo keskustellessamme huomaan, että vaikka me käsittelemmekin tietoa kovin eri tavalla, monet lähentymisen strategiamme ovat samantapaisia. Kai sen voisi sanoa niinkin, että meillä synkkaa. Molempien pieni jännitys purkautuu ja hihittelemme yhdessä tilanteen absurdiudelle. Seison alusvaatteisillani ja hän tutkii selän ja raajojen linjaukset. Kuuntelen ja tutkin häntä toisesta näkökulmasta kuin hän minua: Hän on opiskellut tällä samalla linjalla tasan puoli vuotta pidempään kuin minä, eli jotakin tuollaista ehkä osaan itsekin sitten kun olen jaksanut koulua puoli vuotta. Tiedän, ettei minusta voi tulla noin huoletonta eikä ronskia, vai voiko, ehkä en voi olla siitäkään niin varma, ehkä jokin rooli tempaisee minut aidosti hilpeäksi, hilpeyttä tartuttavaksi, nyt siihen on vain vaikeaa uskoa. Mutta minäkin osaan katsoa linjauksia ja tunnustella, onko nikamien liikerata normaali ja ovatko puolet tasassa. (Voi apua, en osaa katsoa ollenkaan, onko taulu ripustettu suoraan, opinkohan tuotakaan?) Osaan lihasten ja luiden nimet, osaan kysellä oireita ja tehdä hoitosuunnitelman.

Heti ensimmäiseksi saan kuulla jotakin helpottavaa: Se skolioosi, joka minulla kouluikäisenä todettiin, on kadonnut selästäni. Selkäni on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Ainoa vinous syntyy siitä, että vasen nilkkani pettää sisäänpäin ilman tukipohjallista. Mutta tukipohjallinen korjaa senkin. (Tämä motivoi aika tavalla tukipohjallisten käyttöön!) Ryhtini on hyvä ja lihakset ovat elastiset ja vahvat, juuri sellaiset kuin pitääkin olla. Liikelaajuudet, jotka olen itse hahmottanut jotenkin suppeiksi ja ehkä vähän riittämättömiksi, ilmaisevatkin sen, että olen jaksanut venytellä ja liikun säännöllisesti ja osaan pitää vartalon tukikorsetin tiukkana juuri siinä, missä tukikorsettia tarvitaankin. Edes karmivat lapani, joita olen pitänyt toivottomina kohtina, eivät ole mitenkään erityisen hankalat vaan liikeradoiltaan mainiot. Hierojaa myös vähän naurattaa, kun selitän, miten vakavasti olen suhtautunut siihen, että jokin paikka naksuu tai rahisee, kun kuitenkin on niinkin, ettei mihinkään satu. Se ei kuulemma ole ihan tavallista, ettei satu. (Kauheaa.) Sekin, että käännyn oikealle niin paljon jäykemmin kuin vasemmalle, johtuu vain siitä, että vasemman käteni motoriikka on heikompi ja sen takia lavan säätely on heikompi (mutta silti hyvä) vasemmalla puolella, ja lavan alueen jännitteet heijastuvat pitkään selkälihakseen, joka kinnaa oikealle kiertymisessä vastaan.

Käyn ilouutisista hämmentyneenä päinmakuulle ja tuijotan hierontapöydän raosta lattiaa. Saan ristiselän päälle (os sacrum, ristiluu, outo röpyliäinen klöntti) ihanan savilöllölämmön, sen rakastava paahde leviää hitaasti viikon aikana epäergonomisilla tuoleilla könöttämisestä suuttunutta selkää (tai ehkä on tosiaan väärin sanoa suuttunut, kun mihinkään ei satu, mutta olo on tukkoinen, en pidä siitä) ylöspäin. Ja sitten kädet alkavat tehdä töitä. Ne käyvät tutkivasti läpi lihaksia kuin jonkin vieraan lajin tuntosarvet. Ne tunnustelevat kiinnityskohtia ja kireyttä ja tassuttelevat, rullaavat, vaivaavat, taputtelevat, venyttävät, vanuttavat. Muodostamme yhteisymmärryksen siitä, että vaikka klassisessa hieronnassa ei asiakkaan hengitystä periaatteessa oteta avuksi lukkojen avaamisessa, me kuitenkin nyt teemme niin, me kaksi tässä. Syvähengitän ja kun puhallan ilmaa ulos, kädet painavat venyttävät auttavat kehoa päästämään irti jännitteistään, kiskovat varovasti elastista komponenttia rypyttömäksi ja kampaavat supistuvaa komponenttia takuilta.

Välillä hierojan hikeä sataa selälleni. Hän pyytelee anteeksi, mutta vastaan nauraen ja sanoen, että ei minua yhdellä hikisateella säikäytetä. Kerron myös siitä luovan tanssin tunnista, jolla rentouduttiin makaamalla lattialla niin että kaksi muuta satoi sormenpääpisaroin selkää ylös (superior/cranialis, sori, kertaan samalla anatomian suuntia) alas (inferior/caudalis) sivuille (lateralis) keskemmälle (medialis) rops rops rops, välillä ryöppyinä ja välillä tihkuna, ja että hikeenhän voi toki suhtautua myös niin, vaikka hän itse käyttääkin tilanteessa kiinalaisen pisara pisaralta -kidutustekniikan metaforaa.

Hieroja jotenkin liikuttuu siitä, miten kiltisti ja kiitollisina lihakseni huoahtavat ja päästävät kireydestään. "Miten ne voi rentoutua näin hyvin?" hän ihmettelee. Minusta taas tuntuu ihmeelliseltä, jos lihakseni eivät tekisi niin. Rentoutuvathan ne yleensä ihan niinkin, että itse vain liikun ja sitten tietoisesti rentoutan ilman kenenkään auttavaa kosketusta. Ja kosketus avaa lukot, kerta toisensa jälkeen. Se voi olla pienikin kosketus ja jopa kosketus toiselle puolen kehoa. Joskus riittää se, että joku halaa tai joskus pienempikin. Sekin voi riittää, että toinen kietoo käden harteisille. Tai selvittää takun hiuksistani. Takareidet saattavat höltyä jo sillä. On hyvä pitää päässä muutamaa takkua siltä varalta, että joku tahtoisi setviä hiukseni ne nähdessään. (En halua siistiä ja kovetettua kampausta, joka kirkuu omassa tulkinnassani: Älä sotke kuvioitani!)

On melkein kuin verhoeriö keinuisi, niin nautinnollista on tulla hierotuksi. Hämmästyn käsien taitavuutta, niiden varovaista tunnustelevuutta, joka vähitellen paisuu silkaksi varmaksi venytysvoimaksi tiettyyn suuntaan. Tuon hämmästyksen myötä tapahtuu se, mitä koetan kuvata - se, että äkkiä tajunnan taso on kallistunut sillä lailla, että motivaation ja muutostahdon piiloihin lurahtanut neste valuu hitaasti ja viipyillen takaisin tuntopisteiden ylitse ja tulee tunnistetuksi. Kyllä vain, jos tässä koulussa oppii koskettamaan toisen ihmisen kehoa tällä tavalla tai edes viitteellisesti vastaavalla tavalla, kaikki ahdistukset ja turhaumat ja uuvuttavat tekijät saavat aikamoisen vastapisteen ja suhteutuskohdan. On jokin tulevaisuus, jonka tahdon. Tulevaisuus, jossa osaan koskettaa tuolla tavalla, puhua lihasten kieltä, joka on yhtä ehdoton ja lempeä kuin tähtien tai lehtien tai lintujen lentokuvioiden kieli. Puhua lihasta, hengittää lihasta, koskettaa lihasta, lihaksen ja lihaskalvon kautta luuta, koko ihmistä, joka makaa ja elää ja hengittää ja tuntee, miten jännitys sulaa, miten keho keinuu, maailma tuudittaa.

Kun hieronta loppuu, haluan kiittää jollakin tavalla kaikesta tästä omaa suuntaani vahvistavasta. Pyydän saada halata hierojaa, on aivan selvää, ettei hän panisi sitä pahakseen, ei hän ole sen tyyppinen, ja kun saan luvan, myös halaan. Syleilemme toisiamme hetken enkä välitä tippaakaan siitä, miltä eleeni ehkä vaikuttaa niistä toisista, jotka eivät saa tällaisia ylitulvivan voimakkaita kiitollisuuden ja liikutuksen tuntemuksia. Ja vielä monta tuntia sen jälkeen olen pehmeää nyyhkylullua ja tunnen, että viimein tähän kouluun on mahdollista solahtaa sisään, tulla hyväksytyksi karvoineen kaikkineen. Hieronnasta toikkaroivat kurssitoverit näyttävät toisenlaisilta, pehmeämmiltä, haaveellisemmilta, lähestyttävämmiltä. Iltapäivällä istumme yhdessä aurinkoisella sisäpihalla ja juttelemme, ja on kuin ainakin yksi kalvo kelmua olisi poistettu väliltämme. Hyväksyvä kosketus kaikuu vielä meissä kaikissa voimakkaana. Uskallan nojata hetken päätäni yhden tytön olkapäähän, se on enemmän eleen matkimista kuin itse ele, mutta en tule torjutuksi ja hänkin kallistaa päätään hivenen minua kohti, ja olen taas piirun verran luottavaisempi sen suhteen, että vielä tämä koulu alkaa sujua, että näistä ihmisistä tulee tukipisteitä vieraita kasvoja vilisevissä auloissa ja portaikoissa, ja on vain maltettava, edettävä kärsivällisesti, siedettävä ahdistusta sinne saakka.

Muutostahtoa ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen on valunut takaisin ja niiden myötä ahdistus ei tunnu enää niin kaikkivoipaiselta.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.

Linnut lehdet tähdet lentävät

Juoksen turkoosia yksin. Ja äkkiä, varoittamatta, kaikki loksahtaa kohdalleen. Kaikki. Linnut, lehdet, tähdet kaukana harmaan takana. Se on kummallinen tunne tai tuntu, se ei muistuta valveen kokemusta, transsia eikä unta, se ei ole minä elän ja hengitän -elämys, ei todellisuuselämys, ei kaiken yhtätapahtumisen kokemus, ei ei. Jalkani liikkuvat suurta rataa silittävän vastuksen sisässä, sormieni väliin on kumitettu kangas kuronut räpylät. Ryhti suoristuu helposti ja äkkiä etuoikealta kaiuttimien ja kipaisumetsän takaa tulee parvi lintuja, nimettömiä tummia lintuja, taivasta tummempia, sataa hivenen, linnut puhaltuvat kuviossa poppelin lehtikuvioiden luo, ympäröivät puun lintukehänä, lepattavat, toteavat puun sopimattomaksi, jatkavat matkaa taittaen suuntaansa.

Linnut näyttävät hieman tempaantuneilta lehdiltä ja ajattelen sitä, miten helposti ihmisetkin tempaantuvat ja tanssivat tuulien tansseja, sopimattomien poppelien käännekohtia ja tähtikuvioita. Ja kuulen äänen toistavan kaukaa kaukaa, että olen sen verran rilkeläinen, että - ääni katkeaa, että mitä, en muista enää, voin arvata, mutta täsmälliset sanat ovat kadonneet tai en enää usko sanoihin. Toinenkin lintuparvi leikkaa taivasta, liikkuvat tähdet, pyrstötähtikuviot, siipitähtikuviot, mutta taivas solahtaa takaisin nestemäiseen ykseyteensä heti saksien ja apuviivojen mentyä. Mikäpä maailman mahti jakaisi tai leikkaisi ystävät erilleen?

Juostessa pulssini kohoaa hitaasti, väsymys valuu kehoon, hengittäminen käy helpommaksi ja syvemmäksi. Ajattelen käsinkirjoitettua kirjettä, jonka kirjoitan sitten joskus, kun saan itseni koottua ja tapahtumista selkeän kuvan. Olen kai jo yksi, mutta kuvat ovat liian erillisiä, niistä pitää lukea kieriminen mielikuvituksen avulla. Viimein elämäni alkaa muistuttaa niitä asioita, joista olemme puhuneet ja olleet samaa mieltä mutta jotka eivät oikeastaan ole solahtaneet käytäntöihin. Olen kurkottanut, pitänyt sylissä, pyyhkinyt kyyneliä, soittanut huuliharppua, tilannut pullollisen kuohuviiniä, syönyt taas aamulla soijajugurttia, nukahtanut rauhassa omaan sänkyyni, tuntenut uupumusta illalla, pitänyt pääni ja päättäväisyyteni, kuunnellut sydäntäni ja asettanut sen rytmin kaikkia virallisia suosituksia tärkeämmäksi ja viisaammaksi. (Koska en ole ihminen ylipäänsä, ja nämä toiset, eivät hekään ole, jälkeemme vesijuoksuallas, loisk, kurrl, lip lip lip, ja sadepisaroiden vaimeat sormet, niiden todennäköisyys osua juuri tiettyyn kohtaan päänahassa.) Olen istunut puistonpenkillä sateessa ja kastunut ja miettinyt, olisiko järkevämpää ryömiä neliöityyn lehmukseen.

Kirjassa, jota olen lukenut sateisen iltapäivän, kirjoitetaan mustarastaan äänestä syyllisyyden äänenä. Säpsähdän, kun luen sen. Minusta mustarastaan ääni on jotakin muuta. Välillä sen kuulee ikkunasta, mutta sitten kun menee ulos kuullakseen selvemmin, rastaan pesue vain tonkii maata päättömän innon vallassa ja hyppii ja kipittää koomisesti. Vai voisivatko ne muuten olla niin lähekkäin? Yleensä ne näkee yksin tai kaksin, joten nimeän nämä kipittäjät pesueeksi.

Niin, ikkunat. Kun pyöräilen altaalta kirjan luo, seisahdun liikennevaloon siinä kohdin jossa Helsinki näyttää Riialta. (Kulmassa sijaitsee yksi lempikahviloistani.) Talossa suoraan toisella puolen on ikkuna auki, läähättävän mattamustan sisässä seisoo hauras vanha nainen hihattomassa laamapaidassa, nojaa ulos kyynärpäät ikkunalaudalla, katseemme kohtaavat liikenteen takaa, lehmusten kukat ovat jo mätää massaa, alkaa tuoksua syksyisemmältä, nainen nousee kyynärpäiltään, sivelee oikealla kädellä kaulanseutuaan, katsoo taivaalle, sitten takaisin. Me voisimme olla toisemme. Ehkä myöhemmin, kun minusta tulee vanha nainen, seison mattamustassa ikkunassa ja sivelen kaulanseutua kädellä ja katselen tyttöä pyörineen liikennevaloissa, suhtautumassa punaiseen valoon mahdollisuutena.

Muistanko tämän päivän silloin? Mitkä asiat jäävät pyörimään mieleen marmorikuulina ja mille käy lehmuksenkukkamaisesti?

Tiedän elämäni käyneen äkisti vaikeasti selitettäväksi. Sellaiseksi, että jos sanon, miten asiat ovat, todistukseeni ei aivan helposti uskota. Oikeastaan se ei häiritse. Tilanne joka tapauksessa etenee juuri siten kuin etenee. Se on lintujen kuvio, lehtien kuvio, tähtien kuvio, edestakaisin sahaava moniulokaskuvio, sellainen jonka hyönteinen piirtäisi kattoon, jos sen keho olisi läpinäkymätön ja jos valo tulisi alhaalta ja jos kattoon olisi sivelty valoherkkää mediumia, ja sitten äkisti huone pimennettäisiin ja kattoon siveltäisiin kehitettä ja kiinnitettä ja huuhdetta ja sitten valo sytytettäisiin uudelleen, lapsen piirtämä lintu ennen kuin lapsi oppii, että lintu on aikuisten ihmisten mielissä lihaklöntti eikä vapaata lentoa, substantiivi eikä verbi.

Lähentyä, säikähtää, surra, palautua, korjaantua, kertoa, jakaa, hyväksyä, innostua, odottaa, jännittää, rentoutua, hihittää, itkeä, nukahtaa, lentää.

Kun valo vaihtuu vihreäksi, hypähdän satulaan, kallistan lantiota aavistuksen verran taaksepäin ja annan vauhdin imeä pyörän ja minut sisäänsä, yli risteyksen, mäkeä ylös.

Kynttilöitä jo nyt - tämä on yritys leikata hiukset virtuaalisesti (niitä silti lyhentämättä) näkymättömällä sitten sitten sitten -rakenteella

Onnistaa. Huolet hälvenevät, olen ehkä tempoillutkin aivan turhaan. Mikäpä asia ei ratkeaisi hetki hetkeltä edeten ja rauhallisesti ja avoimesti kaikesta luottoystävien kanssa puhuen? Istuttuamme kolmin koko avokommuunimme voimin mättämässä currytofun chilieuforiaa New Bamboo Centerissä suuntaamme Kappelin terassille. Vompsu ei nimittäin muista, onko hän ikinä käynyt millään terassilla. Etno-Espan esitys on vielä vauhdissaan, kun saavumme, ja jotenkin luiskahdamme kummalliseen maanantaikäyttäytymiseen: tilaamme kannullisen sangriaa ja skumppapullon. Eipä silti, Vompsulla ja minulla on vapaata vielä tämän viikon, mutta Faunilla ei. Istumme ja vajutamme juomia hitaasti ja fantasioimme soittimista ja soittamisesta ja mutakakusta. Mutakakkufantasia pistää meihin jopa vauhtia: on ehdittävä ostamaan mutakakku ennen kuin tunnelin kaupat menevät kiinni. Tunneloidumme tunneliin sitä tahtia, että kipeää varvasta miltei hirvittää. Saan jarrutella noita kiharapäitä ihan tosissani, ne vain unohtavat ja tiukentavat tahtia.

Kotona meillä sytytämme kynttilät pitkästä aikaa. On jo hämärää öisin. Rullaamme kiinalaiset bambukaihtimet yläasentoon, saamme kaikki vaurioita jänönopuntian pudottelemista piikikkäistä jaokkeista. Mutteripannu puskee huoneeseen kofeiinittoman espresson tuoksua, sekoitan alexandereita vääräoppisesti tammenterholikööriin ja soijamaitoon, mutakakkua on jokaiselle valtava lonkare. Otamme esiin kaksi blueshuuliharppua ja viulun, jota on soitettava näppäillen, jotta naapurit eivät heräisi. Viulu on kätevää asettaa makuuasennossa niin, että sen kädensija tukeutuu leukaan ja lantionpohja, no, lantionpohjaan. Soitamme aikamme niin hiljaa kuin pystymme. Soitamme kuin lapset: leikkien, leikin kautta rakennetta etsien.

Yö havisee hitaasti eteenpäin. Ystävältä tulee tekstiviesti: muna on syntynyt! Laitamme stereoihin hipihiljaa soimaan Amiinan plingplongmusiikkia, talvitalismaanimusiikkia, soittorasiamusiikkia. Taivas on koboltinsininen ikkunan takana. Jotenkin kaikki järjestyy ja etenee, siihen on nyt helppoa uskoa. Ennen nukkumaanmenoa Vompsu haluaa vielä lukea ääneen valittuja otteita Pedro Almodovarin kirjasta Pornotähti. Kynttilänvalossa! Siinäpä hassu yhdistelmä. Kiherrämme Patty Diphusan sinnikkäälle asenteelle ottaa asiat positiiviselta kantilta. Kynttilänvalo virittää jotenkin jouluisan tunnelman, vaikka olemme juuri jumittaneet tuntikausia terassilla. Fauni hiipii nukkumaan yläkertaan halattuna, sammutan kynttilät teelusikalla, väsymys nielaisee kuin puhuva rumpu.

Maailma tuntuu kummalliselta paikalta nyt aamullakin. Yllättävältä. Sekuntiin mahtuu monta uteliasta, särisevää ajatusta. En näe unta raitiovaunusta enkä raunioituneesta kaupungista. Unet ovat kadonneet tältä yöltä. Herään käytännölliseen, mutta ilahduttavaan ajatukseen: on mahdollista hakea kalansilmäkameralla otetut filmit ja digiskannata ne. Kuvia ihan parhaasta kesästä, jolloin kaikki on avoinna ja hengittää ja silkaa uteliaisuutta ja vapautta ja naurua.

Viimeinen lomaviikko

Viimeinen lomaviikko: kuva olennosta, joka juoksee kohti jyrkännettä, etenee hetkessä, ei suostu katsomaan taakseen muttei eteensäkään. Ensi viikon alussa alkaa koulu, kymmenen kuukauden säädelty päivärytmi. Mitä se tarkoittaa? Muutenkin kaikki tuntuu olevan liikkeessä, muutoksessa, sillä tahdilla, että reagoin aina aavistuksen verran liian myöhässä ja juoksen edestakaisin kädet sivuilla repsottaen ja suu hämmästyksestä ja ehkä vähän kauhustakin avoinna, ja kaikki sekin, mikä tuntuu tässä ja nyt siunaukselta, paljastuu hirvittäviksi loukuiksi, joihin tungen pääni iloisesti hyräillen. Naps.

Kuuntelen Bob Marleyn ja Wailersin biisiä kolmesta linnusta, jotka laulavat "don't worry about a thing 'cause every little thing is gonna be alright". Siihen on vaikeaa identifioitua nyt, mutta koetan sentään. Todemmalta tuntuu Supertrampin logical songin pyyntö "please please tell me what we've learned" - lieneekö se: ei yhtään mitään?

Todennäköisesti.

Sentään yksi asia saa hyväntuulisen naurun kuplat esiin, kun pyöräilen vesijuoksemaan kipeä varvas vihloen. Laulu, jonka väännellyt sanat menevät näin: "Ei ole helppoa kellään, ei ole helppoa vaikkei se helpolta näytä..."

Ei auta kuin edetä korvat herkkinä. Viimeinen lomaviikko näyttää silkalta hypnopolitiikalta, ja jo yöllä unissani matkaan taas raitiovaunulla kaupungissa, joka on pommitettu puolitohjoksi, ja ajan ohi monien talojen, joissa olen käynyt ja viihtynyt, mutta jotka ovat nyt enää epämääräisiä tiilikasoja ikään kuin tuhansien vuosien takaa. Unessa muistan niiden keittiöt, muistan miten niissä istutaan ja kitataan teetä tai leivotaan ja miten noissa hetkissä tulee ajatelleeksi, että elämä on turvallista ja kotoisaa ja järjestettävissä ja suunniteltavissa. Niin se toki välillä onkin.

Kun puhelin soi, pelkään vastata. En muista, olenko lähettänyt kirjanpitäjälle kuitit. En muista, olenko soittanut oikeuteen ja kertonut koulustani. Ehkä teen kaiken tämän ehkä uudestaan varmuuden vuoksi. Kun viimein vastaan puhelimeen, en osaa olla itkemättä.

Ahdistus kasvaa nopeammin kuin eukalyptukset ja on metsänpohjalle aivan yhtä haitallista ja muun poissulkevaa. Tolkutan hajanaisia fraaseja ahdistuksen ymmärrettävyydestä tilanteessa, mutta en onnistu uskomaan niihin. Ja äkkiä tahtoisin, että tässä kädessäni olisi Wallace Stevensin runokokoelma, ne, runot, täytyy hakea tänään zurnakellarista. Haluaisin lukea suomeksi, miten äkisti runon minä huomaa, että maa on kivenselkiä ja terästelkiä. Mutta runot ovat kellarissa ja minä tässä ja on jo kiire vesijuoksemaan. Hengittämään.

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.

Kasvillisuusräjähdys ja unettomuutta

Selviämme Vompsun kanssa palstalle pitkästä aikaa. "Ai palstalle?" kysyy Vompsu hämmästyneenä, kun ilmoitan päiväsuunnitelman. Nyökkään. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Ja nyt kaikki on taatusti kasvanut valtavasti. Palsta on pilkahdellut mieleeni epätasaisesti, olen tullut ajatelleeksi, mutta päättänyt sitten tarmokkaasti, että koska syksy ja seuraavat kymmenen kuukautta on yhtä hemmetin motivaatiopuristusta ja vaahtokarkkitestiä, saan viettää viimeiset lomaviikkoni kuten tahdon. Olkoonkin, että se tarkoittaisi sitä, että rikkaruohot kasvavat valtaviksi ja kenties jokin sato menee yli ja sen sellaista - juuri sinä kesänä, kun olen etukäteen riemuinnut mahdollisuudestani istua vaikka aamusta iltaan palstalla kitkukoukku kädessä tonkimassa savimaata. Eihän elämää voi ennustaa eikä kahlita. Tai voisi kai, mutta en oikein pidä neuroottisuudesta ja kontrollimaniasta, en muissa enkä etenkään itsessäni.

Ei ole mikään yllätys, että palsta tosiaan rehottaa. Kitkemme sankoihin hiki hatussa pahimmat rikat, siemenvaiheelle ehtineet, tungemme ne kompostiin ja katkomme parsakaaleista koviksi kukkineet varret. Mehiläisten, kimalaisten ja perhosten riemuksi kukkaan avautuvaa piparminttua on siunaantunut muutama kuutiollinen, eli jos joku haluaa kokeilla esimerkiksi vihtomista piparminttuvastalla, kommenttilaatikkoon saa jättää toiveen tuollaisen vastan noutopäivästä... Rucolat ovat ehtineet kukkaan, samoin pari tammenlehväsalaattia, mutta mikäs siinä: ehkä ne nyt sitten ehtivät kunnolla siementää ja kylväytyvät ensi vuodeksikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan! Pavut ja kurpitsat kukkivat, kurpitsoista moni on kasvattanut palstatauon aikana monimetriset lonkerovarret raakileineen. Punainen roomansalaatti on kasvattanut kupunsa lapsen pään kokoisiksi palleroiksi. Ja mistä maata kääntääkin, kaikkialla kuhisee maamuurahaisten pesiä. Siinä missä aiemmin kesällä muurahaiset tarttuivat muniin ja juoksuttivat ne turvaan, nyt maan alta paljastuu siivekkäitä muurahaisia, jotka lähtevät jotenkin tahmaisen oloisina ryömimään toistensa päältä. Jännittävää!

Palaamme kotiin valtavassa ruokalastissa ja päätämme, että salaatin tuhoamiseksi on pidettävä juhlat. Koska salaatti ei säily, juhlat on pidettävä heti! Illalla menemme pelaamaan jalkapalloa ja sen jälkeen meille kokoontuu sekalainen joukko ystäviä. Juhla alkaa dekadentisti puoli yhdentoista aikaan illalla. Syömme salaattia ja juomme skumppaa ja otamme jälkkäriksi vaniljasoijajäätelöä sitruunatimjamilla ja appelsiiniliköörillä. Ilta pimenee, koneella soivat zurnat. Olen aamulla viimein ryhdistäytynyt ja tilannut tuollaisen soittimen - sen saman, jota ihastelin kyproslaisten bussikuskien suosimassa jamittelumusiikissa ja jonka kuvia katselin uteliaana teininä Kiovasta ostamissani ja nyt jo kirppiksellä eteenpäin myydyissä kaukasuslaisissa väripainokuvissa, joissa punapukuiset naiset kantavat aprikooseja ja rypäleitä ja granaattiomenia ja litteitä vehnäleipiään (ja hadzapureja! - siitä on ikuisuus, kun olen tehnyt hadzapuria, mutta ehkä voisin ryhdistäytyä ja tehdä sitä lehmänmaidottomana nyt kun meillä on uuni kerrosta ylempänä) pöytään ja perinneasuiset miehet soittavat noita hassuja leveneviä tsurniaan ja juhlat näyttävät jatkuvat pitkälle yöhön. Kiehtovaa, että nuo kuvat ja kyproslaisten kamikazebussikuskien suosiman musiikin äänet punoutuvat tuohon samaan soittimeen, joka varmaan ensi viikon alussa saapuu kotiini. Kuulemma tsurna on hyvin vaikea soittaa, mutta eipä tässä maailmassa kai mikään ole kovin helppoa. Ja ainakin standardini ovat matalalla! Kunhan jotakin ääntä syntyy, noin aluksi. Myöhemmin kuulemma pitäisi opetella kiertoilmahengitys. Heh, mitähän siitäkin oikein tulee! Olisi ainakin aika tuhoisaa, jos oppisi puhumaan kiertoilmahengittäen...

Pieneen huoneeseen mahdutettu ihmispaljous - meitä on kymmenen kutsun hätäisyydestä huolimatta - vie sitten tietysti yöunet. Avokommuunimme alkaa näyttää kyntensä: Vompsu saa mennä Faunille nukkumaan, siellä on mahdollista pimentää ja hiljentää huone ja vallata kokonainen pehmeä sänky. Muut vieraat lähtevät aamun jo vähän kallistuessa valoisampaan päin, ja me jäämme heidän lähdettyään Faunin kanssa kuuntelemaan jazzia ja zurnia ja höpöttämään maanisesti sinne saakka, että kello on seitsemän ja tuntuu hyvältä idealta juoda vähän espressoa - jos vaikka päivä siitä kunnolla valkenisi. On kyllä vähän tuhoisaa, että sillä lailla keskustelee yön yli, yleensä olen valvonut itsekseni, ja silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että jossain vaiheessa nukahtaa, mutta keskustellessa (kuten myös lukiessa) mahdollisuus käy aika olemattomaksi, koska toinen sanoo aina jotakin mielenkiintoista ja asia polveilee eteenpäin ja sitä piristyy kerran toisensa jälkeen ja tulee mietteliääksi eikä pääse pitkästymään, kun ajatukset eivät vain kierrä tuttua kehäänsä. Toisaalta on kyllä hauskempaa keskustella kuin maata yksinään pimeässä kuuntelemassa toisen unihengitystä ja sadattelemassa omaa kyvyttömyyttään osallistua levollisuuteen juuri tässä hetkessä.

Uuh, nyt olosta kyllä huomaa unen puuttumisen, vaikka nukahdankin kymmenen jälkeen tietokone sylissä sängylle ikään kuin lähdössä maauimalaan. Hullunkurista, että sentään melkein kunnon yöunet nukkunut Vompsu on taas paljon väsyneempi kuin itse olen. (Fauni-parka on lähtenyt töihin. Ajatuskin on käsittämätön, särisevä ja rasittava.) No, ehkä illalla roolit kääntyvät tämän väsymysasian suhteen päälaelleen.

Nyt taidan koota itseni maauimalaan, jos vaikka siitä tulisi vähemmän keinuva ja painoton olo.

Uni ja valppaus

Matkustamme maaseudulle, tai oikeammin kauemmas ihmisistä, joiden seura pitää minut valppaana. Jo lähtöaamuna nukun pitkään ja oikeastaan koko reissun ajan vietän vähintään toinen silmäluomi lurpallaan. Asiat eivät vain koukkaa minua hereille. Nukun päiväunia, sammun viltin alle, en jaksa kokea mitään ihmeempiä tuntemuksia väsymystä lukuunottamatta. Hetken innostusta tosin, kun on aamu, jonka nukun pitkään, ja joki on hopeinen vyö Villa Viitekehyksen luona, ja vesimittarit nokittelevat toisiaan ja kaislat tanssivat aaltoa aaltoa värettä.



Soudamme veneellä ehkä viisikymmentä metriä, löydämme sitten parittelevat sudenkorennot ja pysähdymme niiden luo. Onko mitään yhtä kaunista?

Sudenkorennot näyttävät takertuvan toisiinsa. Toinen on työntänyt pyrstönsä toisen niskapanssariin. Alempi kouristaa selkää kaarelle alienmaisesti, ylempi pyrkii seisomaan taittuneen häntänsä varassa pitkänä ja pystysuorana. Niitä ei tunnu ihmeemmin häiritsevän se, että tungen kameraa ihan niiden viereen ja annan kuvien tallentua muistiin. Tai että vene, joka tottelee joen virtausta, lipuu ja pyörähtelee malttamattomasti rakastavaisten päälle ja niiden on pelastauduttava kesken yhdyntäänsä lentäen jollekin toiselle lumpeenlehdelle jatkamaan toimitustaan.



Voi melkein kuulla niiden nauravan. Sillä naurulla on aivan oma sointinsa. (Olkoonkin, etten tunnista sitä toisista ihmisistä, he ovat liian vieras manner, liian tuntematon.)

Ranteet painuneena veneen reunaan, kamera käsissä, mela ei ulotu pohjaan saakka, vene lipuu, vesi taittaa valoa, joka kiemurtelee puiden rungoilla rytmikkäästi. Sudenkorennot seisovat asennossaan liikahtamatta, turkoosit silmät pullottavat, seuraavat tilannetta.

Sisällä illalla olen kääriytynyt vilttiin ja tehnyt töitä ollakseni nukahtamatta. Villan talonmies on puhunut maailmanloppuskenaarioista ja ihmiskunnan sopulivuodesta, ja olen tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa monen on hahmottaa sitä, miten romahdusalttiissa systeemissä elämme. Miten moni on sanonut kummalliseksi sitä seikkaa, etten halua elimellisiä jälkeläisiä. Tuhisen viltin sisässä ja kaadan kuumaa puolukkamehua viltille jäämäjäljiksi. Vahingossa. Ja vaikka en halua lisää ihmiselämää vastuulleni, riittää, että on ihmisiä, joita rakastan ja joiden lähellä tahdon olla ja joihin sitä kautta tulen vaikuttaneeksi, hyvässä ja pahassa, vaikka en haluakaan pisaraakaan lisää vastuuta (samalla kun rakastan ihmisiä ja maailmaa syvemmin ja väkevämmin ja itkettävämmin ja tunnen itseni yhä torsommaksi, kun en osaa näyttää sitä oikein mitenkään järkevästi), kaikesta tästä huolimatta en osaa olla ajattelematta, että oikeutus olemassaolemiseen on jo siinä, että sattuu olemaan täällä ja hengittämään ja tuntemaan... väitän kiivaasti vastaan Viitekehyksen talonmiehelle: ei, ei voi olla niin, että jonkun oikeutus tulee toisten palvelemisesta ja tyydyttämisestä - riittää, että on ja hengittää ja tuntee. Se on ehkä vähän turhaa, koska talonmies on juonut aika lailla roseeviiniä.

Kesässä toisaalla on jotakin kuulasta ja akvarellimaista, siihen sekoittuu naapurimuseosta kuuluva tanakka puhallinorkesterin läsnäolo. Kappaleet ovat sensuuntaisia, että orkesteri saattaisi pyytäessä osata soittaa Charlestonia tai Black Bottom Stompia. Seison kuitenkin puutarhassa enkä tee elettäkään lähestyä museorakennusta. Sen sijaan syön kaikki kypsyneet puutarhavadelmat, koska meitä on kehotettu ottamaan Villa Viitekehyksestä irti kaikki mahdollinen.

Matkalla kaupunkiin nukun bussissa. En tiennyt osaavani tehdä sellaista. Kaupungissa herään siihen itseeni, johon olen tutustunut viime aikoina. Siihen itseen, joka haluaa katuja, valoja, ihmisiä, huvipuistoja ja uusia ideoita, juoksemista ja uimista ja halaamista ja tanssimista, juhlia ja pimentyviä öitä ja kommuunin. Tuntuu oudolta huomata jonkin aiemmin halutun, aiemman suunnitelman, haalistuvan ja kauhtuvan. En oikein enää osaakaan kuvitella itseäni maalle kahdestaan Vompulan kanssa. Se kuulostaa jotenkin ummehtuneelta ja uhkaavalta, käpertymiseltä ja pakenemiselta. Haluan olla täällä, saan olla täällä!

Illalla menemme vielä syömään kolmistaan Faunin kanssa tulista curryeuforiaa ja livumme jälkiruoalle vyöhykkeiden väliin. Keittiön seinä on siellä kirjailtu hellosailorhenkisesti ja hedelmäsalaatti annostellaan kahvikuppeihin.

Ja koska olemme takaisin kaupungissa, uni on tiessään ja senkin jälkeen, kun Vompsu sammuttaa valot ja käy nukkumaan päättäväisesti ja sen kummemmin asiasta tiedottamatta, makaan pimeässä ja ajattelen ajattelemistani ja melkein leijun riemua. Mitä tämä tällainen on, että yhä useampi elämää vaisuna pidellyt kiinnike löystyy ja liestyy ja äkkiä elämä keinuu pahankurisena aallokkona ja keho tempoilee sen mukana ja nauru puskee pintaan itkua helpommin ja tilanteet tuntuvat helpoilta ja ihmiset taas ystäviltä, joiden seurasta ei saa millään tarpeekseen? Eikä tiedä, missä on vuoden tai kolmen vuoden kuluttua, kaikki on jälleen liikkeessä, unet kuplivat kuvia kenkien repimisestä ja kavioiden hakkaamisesta polkuja teitä asfalttia, loikkaamisesta ilmaan ja sinne jäämisestä silkalla tahdonvoimalla...

Tiedän tömähtäväni jaloilleni. Kaupungissa muistan sen, en meinaa nukahtaa ja herään varhain valmiiksi valppaana, elossa, särähdellen edelleen unen kuvaa, jossa katselen ilmassa kavioideni koukistumista melkein sananjalannyrkkimäisiksi ja tunnen komeetan sähköistävän hiukseni korvan taakse työnnettynä ja taivas on ripustettu täyteen rintaliiveistä punottuja juhlaköynnöksiä, jollaiset joskus askartelimmekin vuosia sitten eräisiin juhliin, ne loivat yhdessä valkoisten lakanapöytäliinojen kanssa ylioppilastalon kolhoon juhlasaliin toivotun intiimin tunnelman... köynnökset on ripustettu tähtien väliin, tähdet kiinnitetty hakaneuloilla mustaan taustalakanaan, kuu foliota, mutta ne ovat kaikki, mitä on unessa leijumisen lisäksi, ne säteilevät avaruuden valtavaa kylmyyttä ja piittaamattomuutta.