Sivusuuntia

Unohdan välimatkaa laskiessani, että itä-länsisuunnastakin kertyy kilometrejä. Teen saman virheen myös Tallinnassa ja New Yorkissa, joten kyseessä lienee jokin perustavanlaatuinen virhe päättelytaidoissani, ei vain Helsinginniemen laukaisema muotosokeus. Lähden matkaan täpärästi, iPod soittaa Mandragora Tango Orchestraa, sisällä taidan kuunnella lähinnä pelkkää Viiveeltä saatua Antony-ihon-alle-Antonya. Vaihdan valoisankuulaasta - no asuntoni on omenan värinen, mutta enemmän punaherkun kuin tylsänlaimeanhappaman kuulasomenan; mielestäni valtionpomologimme Krannila on sivumennen sanoen oikeassa raippoessaan, että ihmiset, jotka fanittavat valkeita kuulaita, ovat pöljiä nostalgian vankeja - niskat suoraksi kiskaisevaan värätykseen, Flemaria alas, Helsinginkatua, kello juoksee nopeasti, on juostava sittenkin raitiovaunuun.

Silmäilen uutislehteä. On ensimmäinen farkkutakkipäivä pitkiin aikoihin, talvi on ohitse. Musta baskeri on vielä hattuhyllyllä, mutta tekokettukaulustakki on sullottu piiloon yläkomeroon. Jousisektiota kouristaa kramppi, tahtoisin tehdä tähän tangoon steppikoreografian, minulla on kaksi samanlaista mekkoa, punainen ja sininen, shirleytemple tuuhottaa yökerhossa-tyyliset samettimekot, alava kaula-aukko, tiukkisvyötärö, tyllinen isohelma polvissa. Sitten olisi vähän hajonneet nutturat, pitkiä suortuvia repeytyneenä, huulipunaa levinneenä, valuneet kajalit, kello on neljä -look, itkettiin tyttöjen kanssa elämää -look, revenneet sukkikset, paljon tekemistä plieessä lonkankulmat avoimina, äkillisiä ojentumisia, punainen ja sininen tyttö. Pitäisi vain löytää joku, joka koputtaisi jaloilla ja olisi yhtä hullusti päätään kallistava. Ei sellaisia ole. Ja missä me edes esittäisimme? Kesällä voisi kyllä harjoitella Oopperan luona lavalla, tai Alppipuiston amfiteatterissa.

Yhtenä kesänä tanssin sellaisessa ulkona treenaavassa tyttöporukassa. Muita vaivaa kunnianhimoisuus, he haluavat tehdä liikkeitä, joita kukaan muu ei ole vielä tehnyt. En viitsi kysyä, mistä he tietävät jostain lupaavasta liikkeestä, että joku ei liukastuessaan ole ohimennen ja täysin vahingossa vääntynyt siihen.

Huomaan haukottelevani leveästi kesken koreografisen päiväunen.

Vaihdan raitiovaunun kesken matkaa. Tango tekee liikkeistä erilaisia. Nopeita, silmäiseviä. Pää kääntyy kuin lokin siivenisku. Kun kannamme sisään tavaraa isän kanssa, lokit kirkuvat puolikorttelien päällä. Teen muistilistaa: kun tulette tupaantulijaisiini, pukekaa mahdollisimman keveät ulkovaatteet, sillä naulakkotilaa ei oikein ole. Mietin, kuinka sanallistaa parhaiten se seikka, että naulakko on pieni, kuten kaikki on pientä asunnossani, paitsi ikkuna, valo ja taivas. Kun lapan tauluja rinkasta, vastapäisen fasadin mies nojaa ikkunasta ulos tupakoiden ja tuijottaa suoraan toimiani. Asun taas kerran näyteikkunaa.

Huomenna on aprillipäivä ja Laulutupa. Tänään on maaliskuun viimeinen, muistuttelen itseäni, tänä vuonna kevät alkoi tuoksua eilen, kolmaskymmenes kolmatta. Raitiovaunu nykii Mannerheimintietä pohjoiseen, tämän suunnan ymmärrän, se on ylösalassuunta, nouseminen ja putoaminen sattuu, sivusuuntaa ei ole kivussa, mielihyvässä olisi, mutta työmatka ei ole mielihyvää, kun ennen työtä ja sen jälkeen on tiivistä muuttamista. Seinien reiätkin väärissä kohdissa.

Oikean käteni hauislihas kramppaa jo teemukia nostaessa. Se ei ole koskaan ennemmin protestoinut näin. Toisaalta, en ole tainnut koskaan aiemmin elääkään maaliskuun viimeistä päivää vuonna 2006, joten mitä tässä ihmettelemään. Sekuntit pakenevat, sen oikein tuntee. Kävelen pysäkiltä kovaa tahtia kirjastoon, mietin sitä kuinka minulta kysytään eräästä ystävästä ja sanon tämän olevan aika uusi, olemme tunteneet sentään vasta vähän yli kymmenen vuotta, ja sitten on ystäviä, jotka on tuntenut kuukauden tai vuoden, heidät tuntee tunteneensa ainakin yhtä kauan, aika lakkaa muovautumasta, se latistuu, siitä on tullut liian löysää.

Olisi tyylikästä tupakoida matkalla töihin, tänään on sellainen fiilis. Mutta en tee sellaista koskaan. Fiilikset tulevat ja menevät, järki pysähtyy muistikuvaan valokuvasta Amazonin sademetsästä kertovassa teoksessa. Kuvassa on maata, josta sadevesi on huuhtonut humuksen sen jälkeen kun puut on kaadettu tupakan kuivaamiseen. Maa on railoille kuivunutta kivikovaa savea. Kun sataa, siitä tulee velli.

Täytyisi käydä hakemassa vermikuliittia, sotkea mustaan multaan, kasvualustaksi. En ole vieläkään vaihtanut multia, elämäni on ollut liian sekaisin, olen vain pessyt lastonut maalannut, hengittänyt selän pyöreyteen ja alakeuhkoihin. Kun kannan kahvipensaan hissiin, varon, etteivät siinä punertuvat marjat osu ovenkarmeihin ja putoa. Jasmiinit ovat jo uudessa asunnossa, kuikuilevat valoa. On liikaa tekemistä, onneksi sunnuntaisinkin puutarhaliikkeet ovat auki. Isän kyydissä matkustaminen syö hermoja. Isä puhuu liikenteen sujuvuudesta, se tarkoittaa päin punaisia ajamista ja jalankulkijoiden haukkumista. Käytän kaiken tahdonvoimani hiljaisena ja kuuliaisena pysymiseen, ei ole varaa riidellä, ei nyt, ei tässä.

Mustasisko tahtoo porakoneen lainaan. Pitkitän aikaa keskiviikolle; on järkevää, että hoidan itse ensin kaikki porahommat ja kone lähtee vasta sitten piste. Kuolen vielä meisseli kädessä, ajattelen, kuivahdan kokoon kuin rusina kaikesta itkemisestä, itkeminen on suolannut maan ja huuhtonut humuksen, mutta kaikki menee hiirenkorvalle, kasvit ja kirjat, minäkin olen hiirenkorvalla, on kevät, ensimmäinen farkkutakkipäivä, päivä vyöryy kaoottisesti risteykseen, juoksen täpärästi yli vihreillä, ajattelen liikkuvani taas sivusuunnassa, kevätsyksy sivusuuntaa, talven hirvittävä huippu on ylitetty, kesällä vesijuoksen meressä.

Kirkkaudesta

Ikkunan likaisuutta ei hahmota, ennen kuin viereinen on pesty. Silloin harmaus äkkiä käy tajunnalle, ja tuijottaa suurta ruutua ja fasadia sen takana - tätäkö tämä on ollut, tämä tuntui valoisalta asunnolta, täällähän oli pimeää.

Tai hämärää, eipä liioitella. Kiskon lastaa lasipintaa pitkin, hiki valuu selän keskiviivaa, housut ovat jalassa jo aivan nihkeät. Leikittelen ajatuksella, että kuivaisin ihonikin lastalla; hevosille tehdään toisinaan niin, työkalun nimi on ihastuttavan eksplisiittisesti hikikaavin.

Seinät ovat vaaleanvihreät, aivan ensimmäisen esiinpullahtavan lehdenpalan vihreää. "Keltaista", sanoo keittiöhylje. "Ei vaan aivan vaaleanvihreää, vaaleinta mahdollista lehmuksenvihreää", korjaan. Tänään hyvässä valossa, ikkuna puhtaana katselen seinää uteliaana: hiirenkorvanväristä.

Olen purskahtamassa lehteen asuntoineni. On tulossa kesä!Mutta yöt ovat vielä melkein talvea. Viemme Lohen Viiveelle hoitoon Karrin autolla, Lohi huutaa raivoissaan kuljetushäkissä, sitten hoitamaan keittiöproggiksen viimeinen askel. Juoksen Saunabaarin portaita alas, suomiräp paukkaa, saan laskun keittiöstä, tulee mieleen gangsterielokuvat. "On mentävä, autonkuljettajani odottaa ulkona." Istumme pitkään Karrin autossa ja puhumme. Saan viimein sanottua, että olen tänä talvena vihannut itseäni, koska olen ollut niin löysä ja saamaton, suru on ollut liian raskas taakka, olen puskenut eteenpäin hampaat irveessä ja ollut kuin en olisikaan, mutta vauhti on ollut liian hidas, kaikki liian surullista ja pysähtynyttä. Heti kun saan sen sanottua, olo kevenee.

Kun eilen vanha ystävä tupsahtaa kirjastoon, halaamme ja vaihdamme sähköpostiosoitteet. "Ihan totta, jos et halua, ei tarvitse nähdä", hän sanoo, häpeilee ongelmiaan, jotka alkavat olla ohi, burn outtia. Ikään kuin minun kanssani tarvitsisi hävetä mitään. Ikään kuin olisin osoittanut joskus jollekulle ovea. "Kyllä me näemme", sanon. Halaaminen on lämpöön sujahtamista, tunnen toisen kehon hermostuksen, ja sitten äkisti, sen laukeamisen lämpimään rentouteen rutistuksessani. Hän ei ehdi tehdä, mitä piti, me vain puhumme. Mutta hän tulee onnelliseksi, ja niin tulen minäkin.

Helsinginniemi on sumusta raskas, vuoroin selkenee. Valo valuu asuntoon, en erota enää yötä päivästä, hikoilen, kiskon lastalla lattiaa seinää ikkunaa, ajattelen vatsalihaksia, lihaksia selkärangan ympärillä, teen niistä mantran. Pidä, kestä, liikuta olkanivelestä, et halua kipeytyä. Kuuraan lattiaa kontillani jälleen kerran.

Nyt ei flamencoa, vaan Leonard Cohenia. Leonard, Leonard, jauhetun sametin ja siitepölyirtopuuterin Leonard, tomu siirtyy farkunpolviin ja punaiseen huppariin. On valoisaa, isä soittaa, fairyliuos valuu hihasta sisään kainaloon saakka, sotkeentuu hikeen, isä en ehdi juuri nyt, kohta roudataan.

Ja ihmiset ohittavat toisensa, ajattelen siinä luututessani, hangatessani, lastoessani, imuroidessani, roudatessani styroksia roskikseen. Hetken he ovat kohdakkain, mutta tulee kevät, se on toisille paikka nostaa katse katukiveyksestä, sitä ei tarvitse katsoa, sen haistaa jo, haistan sen ensimmäistä kertaa tänä vuonna Sofiankadulla kävellessäni päättelemään remontin. Tyttökaduilla, kuten ystäväni Timo sanoo, siinä senaatintorin kupeessa. Värikkäät goretexturistit parveilevat tuomiokirkon portailla rumina ja neuroottisina.

Livahdan kevääseen samalla kuin aukiollekin. Livahdan siihen joka aamu, nyt siihen on lupa, kestän sen. Viime kevät oli ensimmäinen, jolloin opin pitämään tästä vuodenajasta, viimeisimpänä kaikista. Pitäminen ei näemmä muistuta kirkkauden näkemistä vaan polkupyörällä ajoa: kun sen kerran oppii, sen osaa aina pienen tapailun jälkeen.

Mutta kirkkauteen, siihen tarvitaan viereinen ikkuna.

Labyrintissa

Joskus ajattelen elämää labyrinttina. (Tämä ei johdu vain siitä, kuinka minulle tänä talvena esitetään tuo metafora vuokraemäntäni sohvalla istuessamme, muistaakseni portviinilasit käsissä, vaan se on jo varhaisempi ajatus - olin lapsena Riminin lähellä huvipuistossa, jonka labyrinttiin jäin moneksi tunniksi vanhempieni tyrmistykseksi - he näkivät minun kulkevan yhä uudelleen lasiseinän takaa ja vilkuttavan kerta kerralta hätäisemmän näköisenä, janoisempana, enemmän ja enemmän helteen uuvuttamana, ja koettivat viittilöidä, mikä tie pitäisi valita - mutta painuin tietysti kerta toisensa jälkeen väärälle tielle.) Sellaisena, jonka ulkopuolta ei osaa kuvitella, vaikka koko ajan liikkuukin suvantopaikasta tunnelien ja puolimaanalaisten holvien kautta eteenpäin, palaa sille samalle kaupunkiaukiolle, jonka parvekkeen luona liehuu tuntematon viininpunainen viiri, matkaa lasista putkea, joka kiemurtelee muiden rakenteiden yläpuolella, yhdessä kohdin putkea on aukkoja ja altapäin puhaltava tuuli, melkein nousee ilmaan putken sisällä, ei, nyt ei ole aikaa yksityiskohtiin. Mutta joskus ajattelen elämää labyrinttina.

Ihmisillä on erilaisia keinoja luovia eteenpäin. Nyrkkisääntöjä. Kaksi vasemmalle, sitten suoraan. Tai oikealle, oikealle, oikealle. Tai suurin tie, jolla näkyy eniten jälkiä, tai jonka kiveykseen on kulunut syvin painauma. Tai se, jonka vahapinta on koskemattomin.

Toisten nyrkkisääntöihin törmää aika ajoin. Eräs löytyy kommenttilaatikostani. Siinä sanotaan, että jokin raja sentään, älä sentään sitä patjaa ota, jolla Kissan uusi nainen on maannut tai maattu, miten asian nyt tahtookin asettaa. En ymmärrä kommenttia. Yksi omista nyrkkisäännöistäni on nimittäin: tuota mahdollisimman vähän materiaalista tuhoa planeetta Maalla. Se tarkoittaa sitä, ettei patjalle ole asiallista vihoitella siitä, mitä sen päällä on tehty. (En osaa muutenkaan kyllä olla vihainen, hämmästynyt ehkä. Ja tavallani iloinen siitä, että Kissa kulkee teitä, joita en ymmärrä. Pahempi olisi, jos hän seuraisi perässäni loppuelämäni surullisena. Sehän vasta karmivaa olisi!) Aion kyllä vaihtaa lakanan.

Kehotus kommenttilaatikossa tuo mieleen erään sitaatin G.H. Meadilta - sitaatin, joka saa minut yllättymään tuona keväisenä päivänä, kun pöly tanssii olohuoneessa kumipuun luona auringonsäteessä, täytyy olla iltapäivä, aurinko sillälailla, Mead kirjoittaa sensuuntaisesti, että suhtaudumme animistisesti esineisiin, että se on ensisijaista, että revimme valokuvan, jossa on ihminen, jota emme halua enää nähdä.

En muista ikinä repineeni muita kuin omia kuviani. Niitä olen repinyt useamman, noita koulukuvia, joissa on epämääräinen tausta ja hopeisen nukkumatinvarjon heittämä tasainen valo, ja kasvoilla pakokauhu ja jännitys, koska kaikki tuijottavat sitä, joka istuu vuorotellen mallina. Muita kuvia en ole repinyt, ei ole ollut tarvetta. Muissa kuvissa en näytä sillä tavalla läskipäältä. Koulukuvassa kuulee liian selvästi, kuinka joku kuiskaa läskipää ja toinen pallinaama, ja ilme on surullisen epäuskoisen jännittynyt, pääseekö täältä koskaan pois.

Minun helvettini nimi on ala-aste ja olen selvinnyt siitä hengissä.

Meadin kirjoitus näyttää äkisti välähdyksen toisenlaisesta ihmisestä kuin siitä, joka kirjoittaa suunnattoman huolellisesti ja detaljoidusti, detaljeihin ja määritelmiin ja määritelmien osamääritelmiin suorastaan upoten. Ja toisesta kuin siitä, joka pidätetään Chicagon yliopiston kampusalueella sata vuotta sitten siveettömästä esiintymisestä julkisella paikalla - Mead näet lenkkeilee satiinisortseissa, eivätkä poliisit usko, että hän on filosofian ja psykologian professori, eivät professorit pukeudu tuolla tavalla, ennen kuin Dewey tulee lunastamaan hänet putkasta. Äkkiä näen Meadin, joka repii valokuvan, heittää palaset paperikoriin (kuten Dewey heittää puolalaiselle runottarelleen rustaamat runonsa yksi toisensa jälkeen kirjastonhoitajattaren pelastettavaksi - minulla on tietysti nuo runot) ja katsoo sitten ikkunasta ulos tyhjyyteen epämääräinen tyytyväisyys kasvoilla läikehtien.

Ja mietin, onko tämä sama kuin se Mead, joka kirjoittaa, että joidenkin naisten hoivavietti on vääristynyt sillä tavalla, että he hellivät lemmikkipuudelia lapsen hankkimisen sijaan. Olen saanut ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen puudelini nelitoistavuotiaana, syntymäpäivälahjaksi. Kun luen tuon Meadin kohdan, mietin, millä tavoin tämä nyt on muka kieroutuneempaa kuin lisääntykää ja täyttäkää maa. Uusi sopeuma, ei sen kummempaa. Henkilökohtaisesti minusta olisi parempi, että standardit asetettaisiin koirien mukaan. Koira on vähään tyytyväisempi kuin lapsi, joka nopeasti oppisi ystäviltään, että kunnon lapsuuteen kuuluu vähintään tuhat muotilelua, joiden sesonkikierto on yhtä villi kuin teinien toppimuodinkin.

Haen siten patjani Käpylästä sen kummemmitta väristyksittä. Ei se ole sen ihmeellisempi asia kuin pyörällä ajaminenkaan tai systemaattinen luomuruoan ostaminen. Tai käytettyjen vaatteiden ostaminen, tai käytetyn laverin. Omaa nautintoa saa tavoitella vain, jos se ei vahingoita jotakuta. Kaikki materiaalinen tuotanto vahingoittaa jotakuta. (Minua harmittaa vähän naisbloggaajien kokouksen kulutuspainotteisuus - en tohdi mennä sinne pahastumaan jonkun kenkäkokoelmasta. Näkisin vain huvin vuoksi tapetut eläimet ja tuntisin syvää kauhistusta jonkun harrastuksen ilmiselvän vahingollisuuden takia. Samalla tavoin tunnen tietysti niiden ihmisten kanssa, jotka lentomatkailevat useita kertoja vuodessa. Koetan painaa kauhun taka-alalle, eikö näitä hätkäytä hitto vie mikään, en tahdo jäkättää enkä kauhistella ääneen, mutta mietin itsekseni, mikä heidän elämänsisältönsä on, jossei eettinen oleminen. Miten he selviävät sen kanssa, että heidän elämäntapansa ja arvonsa eivät ole koherenssissa? Tai vieläkin karmivampaa - sen kanssa, että heidän arvonsa on kaikki hyvä tänne mulle nyt heti kiitos ja vitut siitä jos muut siitä kärsii.) Täysin kuluttamatta ei voi tietenkään olla (M.A. Nummisella on tästä hauska laulu - energiansäästäjä ei voi liikahtaa, koska liikkuminen syö energiaa) mutta jokin roti pitää olla.

Niin että mitä tahansa täällä hölisenkin, liikkuessani tilasta toiseen, minulta ei ole ikinä suunta täysin hukassa, olkoonkin, että päädyn sille hemmetin kaupunkiaukiolle kerta toisensa jälkeen ja vanhemmat tuijottavat lasin takaa viittilöiden väärään suuntaan. Hei äiti, älä huolestu jos en tänään soita, silloin kaikki on kunnossa, mitä me täyttämään ilmaa radioaalloilla ja kuluttamaan sähköä, tiedät, että välitän sinusta. Hei isä, haluaisin, että ottaisit rennosti sen kätesi kanssa. Isä, muistatko vielä araukaariametsät, sinä teit minusta tällaisen, katsoimme Avaraa luontoa liian monta kertaa. Kun ensimmäistä kertaa keskustelemme Linkolasta, en ole ikinä jaksanut lukea Linkolaa, minusta hän ei kirjoita hyvin, yllätän keskustelukumppanini sanomalla, että minun motiivini pelastaa maailma eivät erityisemmin liity ihmisten hyvinvointiin tulevaisuudessa. Ehkä se liittyy pallinaamoihin ja läskipäihin. Ihmislaji ei tunnu kovin onnistuneelta, jos se vastaa arkaan hymyyn haukkuen. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, ettei kantani ole erityisen koherentti. Ihminenhän on yksi eläimistä.

Alan lukea enemmän ja enemmän psykologiaa. Tapan alistumiseleeni yksi kerrallaan, ne pääsevät pintaan enää harvoin, kun olen aivan maassa. Tänä talvena olen alistunut selkeästi vain kolmesti, ja yhdessä noista kerroista, keskellä surkeutta, nostan äkisti pääni, katson miestä silmiin ja purskahdan kuuluvasti nauruun, koska näen äkkiä ulkopuolelta luimisteluni ja tajuan, että hittoakos tässä. Mies hymyilee anteeksipyytävästi ja epävarmasti, ehkä ajattelee erehtyneensä eleistäni. Ei, se ei ollut erehdys. Se oli tietoinen nosto. En aio surra, kuulehan, en aio surra tästä eteenpäinkään, hoida sinä sureminen kun se paremmin taidat, minä otan ilon, tässä ja toisaalla. Kuljen labyrintin lasi-ikkunoidun kohdan yhä suorempana ja joustavammin, katson yhä pidemmin vastaantulijoita silmiin, mutta en ilmeettömästi, minussa on sellainen vika, en osaa olla hymyilemättä ystävällisesti, en usko alfoihin. Ei minulla ole syytä vihata eikä polkea ketään, vaikken tahdokaan itseäni poljettavan.

Illalla istun viinillä vanhan ystävättären kanssa. Puhumme siitä, kuinka elämässä on puolia, joita omien vanhempien ei soisi näkevän. Ymmärtäisivätkö ne? Kai ne ymmärtäisivät, mutta silti ei tahdo. Sama tunne, kun etsii yhtä paperia isän laukusta löytää pornolehden ja on viisitoista, ja ajattelee, mitä se tällaista, häh, eikö se rakasta meitä ollenkaan. Soisin, etten olisi nähnyt tuota lehteä tai muutakaan. Minulle kävisi paremmin, että vanhempani olisivat pyhimyksiä. Kun koulussa opetetaan lisääntymisbiologiaa, itken ja olen järkyttynyt ja uskon monta vuotta, todella monta vuotta, että vanhempani ovat harrastaneet seksiä tasan kaksi kertaa, minä ja sisko, mustasisko ja punasisko. Samaan aikaan jotkut luokkatoverini meikkavat jo.

Ei tämä ystävätär, sentään. Istumme, ryystämme viiniä. Hän sanoo, että osaan kirjoittaa, hänestä on uskomatonta, etten itse tiedä sitä, hän on kuullut sen jo yläasteella, ajatellut, osaisipa tuolla tavalla, tai edes puoliksi noin, mitä kaikkea siitä saisi irti. Minä en kuule sitä, minä en kuule mitään, kuulen toisten tekstit, omalleni olen täysin kuuro, sillä tällä tavallahan ajattelen, tämä on maailma, omien ajatustensa tarkasteluun tarvitsee peilin ihan samalla tavalla kuin oman silmänsä nähdäkseen. Tuo peili on joku toinen, joka sanoo: Mitä tällä tarkoitat? Millä perusteella valitset aina sen tien, jonka maaperästä pistää esiin tiilenpalasia? Etkö ole tullut ajatelleeksi, että? Etkö huomaa tässä ristiriitaa?

"Niin, varmasti on parasta, että erosit", hän sanoo kuultuaan kaiken.

Mutta minä jään mietteliääksi, sillä olen aika itsepäinen ja eroni ei istu hyvin siihen planeetta Maan materiaalien mahdollisimman vähä tuhoaminen -ajatukseen, josta olen pitänyt kauan kiinni. Okei, asuinpinta-alani kutistuu nyt 31 neliöstä 19 neliöön, mutta jääkaappeja ja pakastimia on tuplaten, samoin pesukone, vedenkeitin, juomalasit ja niin edelleen. Eroni ei istu myöskään siihen ajatukseen, että ihminen on yksilönä abstraktio, ei minua kiinnosta kehittää itseäni yksikkönä vaan jonkin monikon osana, näin ajattelen blogissakin tekeväni, te olette samassa labyrintissa.

Kuolleet katsovat lasin takaa, ja syntymättömät. Onpa karmiva ajatus, etenkin kun juuri kirjoitin vanhemmista lasin takana. Ajatukseni etenee pamppaillen, muutto vaatii keskittymistä ja asioiden hoitamista, soittelen ympäriinsä. Sopiiko että tulemme kello sitäjasitä, hyvä on, nähdään. Kaksimetrinen, niin. Ei saa palasiksi.

Kun työmatkalla raitiovaunu pysähtyy Mannerheimintiellä sähkökatkon vuoksi ja loikkaan takaisin sateeseen, joka tulee vuoroin räntänä, vuoroin vetenä, mietin, ovatko nämä alkutahteja sille, että labyrintin kaikki käytävät kääntyvät ylämäkeen. Sanotaanko vuosien kuluttua: Emme panneet merkille niitä ensimmäisiä sähkökatkoja. Ihmiset oppivat niin nopeasti. Kun kuulutettiin, että sähkö on poikki, loikkasimme vain sateeseen, taivalsimme bussipysäkille, mutta vaunut alkoivatkin liikkua jälleen, kukaan ei tullut ajatelleeksi, että se olisi merkki jostakin vakavammasta. Tarkkailimmeko hiilidioksidin pitoisuutta ppm ilmakehässä? No emme, otsoniaukkoa korkeintaan, oliko huulirasvassa suojakerroin vai ei. Ajattelen sitä kirjaa, jota luen tammikuussa ja jonka pilkkuja viilaan.

Siinä kerrotaan saudiöljyn olevan jo vähissä. Näen nykyään unta Ras Tanuran luotsista ja valtavista putkistoista, jotka kiemurtelevat maapallon pintaa kuin labyrintti, nekin. Tänä talvena olen uinut noissa putkissa. Olen musta ja märkä ja huonossa hapessa, ja on kevät.

On hoidettava muutto kuntoon, ei saisi miettiä elämän tarkoitusta, olisi kirjoitettava se kolumni. Kun on matalapaine, ei jaksaisi, mutta on selvittävä. Labyrintti on jonkinlainen selviytymispeli, enkä tahdo joutua puh pah, en millekään kuureille, kiitos. Äiti, älä siellä viittilöi, senkin rantarapu, mene sisään siitä palamasta punervaksi, et sinä kuusikymppisenä ala ruskettua, punapäät eivät rusketu, opi jo, minä valitsen tämän käytävän, tällä ei tulvi, täällä valo on selkeää, matka hidas, sanoittainen.

Orkideoita ja aprikoosinektaria

Koska ihminen ei voi vain remontoida, muuttaa ja käydä töissä, ruinaan ystäväni Svenin kanssani pikniklounaalle talvipuutarhaan. Saavun etuajassa. Kuvittelen, että siellä kukkii, mutta kameliapuun pirulaiset ovat jo lopettaneet. Osa kukista on kuivahtanut kukittuaan paikoilleen kiiltävän lehdistön lomaan, osa nupuista on mädännyt aukematta. Kameliat ovat tuollaisia vaativia otuksia; omani teki itsemurhan tänä talvena närkästyttyään muutosta kellarinikkunalle.

Panen närkästyneenä merkille myös, että jokin orkideaseura on vallannut kahvilapöydät tuoleineen. Ylätasanteen pöytäkin on varattu. Kuljeskelen ympäriinsä repussa Helios-aprikoosinektaripullon ja kahden vaaleanvihreän lasin kilk-klinke sekä Avikaisen oliivi-basilikaleipä. Ja konvehteja, tietty, Boleron tummaan suklaaseen dipattuja kandeerattuja sitruunanpalasia. (Pikniklunsjaus ilman suklaata on täysin mahdotonta. Etenkin kun Swendolyne on välillä vähän surullinen minusta nyt puhumattakaan.) Meinaan kyllä repiä konvehtirasian auki jo ennen Svenin tuloa, kun orkideaseuran röyhkeys - miksi aivan jokaikinen pöytä on pitänyt täyttää näyttelykukin - vituttaa niin kovasti.

Onneksi Svenin kassi on täynnä ruokaa. Kuten sisilialainen sananlasku sanoo, kukapa jaksaisi olla vihainen vatsa täynnä hyvää ruokaa. Majoitumme kaktus- ja agavehuoneen penkille, riisumme takit ja katamme pöydän penkille väliimme. Ulkona on kosteaa ja sumuista, kaktushuoneessa kuivaa ja vähän holotna. Ahdamme artisokkia, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, viininlehtikääryleitä (ja Sven myös juustoja). Ah, klassinen piknik. Puhumme keväästä. Se on kyllä vähän hullunkurista tehdä kaktushuoneessa, jossa ei tuoksu samalla tavalla maalle ja kasvavalle kuin toisissa Talvipuutarhan huoneissa.

Tunnen tehneeni päivän hyvän työn tuotuani Svenin Talvipuutarhaan; hän ei ole ikinä ennen käynyt siellä. Onneksi olen itse käynyt satoja kertoja, joten osaan vastata kysymyksiin kasveista. Etsimme palmun runkoon kiivenneen peikonlehdenroikaleen päävartta, muttemme löydä. Maahan tulee vain lukuisia ilmajuuria. Kumartelemme, kurkistelemme, kierrämme nurkkaa eestaas, mutta päävartta emme löydä. Ehkä roikale kasvaa pelkästään puussa. Värikkäät kalat elävät edelleen lammikossa araukaarian juurella. Käsittääkseni tuollaiset kalat elävät vanhoiksi. Ehkä osa on samoja, joita kuvasin yksitoista vuotta sitten, ehkä osa samoja kuin ollessani lapsi ja käydessäni täällä isän kanssa joka lauantai, uneliasta kuljeksimista käytävillä. Isä puhuu kliiviasta, kameliasta, kahvista.

Näyttää freskon seinältä, näyttää ilmajuuret, kertoo araukaariametsistä. Mistä isä araukaariametsistä tietää? Enää hän ei tiedä, ehkä hän on opetellut kaiken minua varten. Katson isään tiiviisti, koetan vaikuttaa kiinnostuneelta. Aluksi en oikein osaa, vähitellen kasvan paikkaan kiinni, minun on vaikeaa kuvitella asuvani tavallisissa huoneissa, olen ansari-ihminen, haluan asua tällaisessa lasikattoisessa paratiisissa, nukkua narsissipenkissä kamelian alla. Kerron Svenille unen metsästä, joka on oikeastaan laajennettu Talvipuutarha ilman seiniä ja kattoa, ja jossa liikkuvat tiikerit. Sen lähemmäs ideaaliyhteiskuntaa ei mikään mielessäni pääse. Ei ihme, että haksahdan onnesta lukiessani ensimmäistä kertaa Atwoodin Oryxin ja Craken.

Svenin kommenteista - hän tuntee nämä ja nämä kasvit - kuulen, että hänellä on kotonaan pohjoiseen päin antavan ikkunan kasveja. En silti etene päätelmään ikkunan suunnasta - usein ihmiset valitsevat kasvit jollain muilla kuin kasvien hyvinvointiin liittyvillä kriteereillä. (Kuulun itsekin tähän joukkoon. Minusta on tärkeintä, että kasvit tuoksuvalehtisiä tai -kukkaisia tai ovat kiiltävälehtisiä välimereiseen tapaan tai että niillä on jokin hyötykäyttö tai että olen kasvattanut ne itse siemenestä. Pohjoisparvekkeellakin kukitan vuodesta toiseen kasvit, joista sanotaan, että Suomen kesän eteläparvekekin ottaa koville, trooppiset köynnökset. Nyt parveketta ei enää ole, tai siis on, mutta minä olen toisaalla, ei ole parveketta minulle, edes pohjoissuuntaan.)

"Ehkä jos täällä kävisi joka viikko voisi tuntea kaikkien kasvien nimet ja tietää niistä kaiken", sanoo kasveista hämmentyneen oloinen Sven, joka haluaa koskettaa joka ikistä lehteä, silittää ne läpi. Ei, ei ikinä kaikkea, eikä kerran viikossa riitä. On luettava, mietittävä, kokeiltava. Mietin, huomauttaako, että ehkä kaikkeen ei kannattaisi koskea, mutta kun olen itsekin lääppijä, miksi kieltäisin ystävältäni kasvien koskettelemisen yksinkertaisen ja väkevän ilon. Mutta sen taidan mainita, että kasveihin voi kyllä hurahtaa. Minäkin tahtoisin Toscanaan, mutten kulinaariselle matkalle tai kulttuuria fiilistelemään, tai etenkään shoppailemaan tapettujen eläinten nahoista tehtyjä kenkiä, vaan siihen puistoon, jossa keväisin vietetään kameliankukkien juhla. Tai kai sekin on kulttuuria, jotain vanhaa ja luonnosta vieraantumattomampaa kuin museot. Esteettisesti tuhansin verroin vaikuttavampaa, tietenkin.

Orkideat ja narsissit sentään kukkivat. Lumikuningatarten äärellä yllyn selittämään, kuinka useat orkideat matkivat hyönteisnaaraan parittelukutsua ja kuinka ristiinrastiin huijarikukkien kanssa parittelevat urokset tietämättään pölyttävät kukat tuottamatta jälkeläisiä. Onneksi puutarhassa on myös siveitä kasveja, kuten rohtoaaloe ja sisalagave. Muuten kasviharrastus kuulostaisi ihan hurahtaneiden hommalta, etenkin kun Sven valittaa, että kaikki kukoistus saa hänen päänsä särkemään.

Silti hän näyttää ilahtuneelta löytäessämme ruukkusitruunan, jossa on sekä kukkia että hedelmiä. Jos sijaitsette Helsingissä, käykääpä tuoksuttelemassa ne valkoiset, aika rumat vahamaiset kukat. Niissä on jumalainen tuoksu, parfyyminmakea ja sitkeästi hajuepiteeleille sitoutuvat. Sven ehtii kysyä jo kaukana, mistä tuoksu tulee, mutten osaa vastata, nuuhkin vain kukkia lähistöllä ja ilmaa yleensä kykenemättä paikantamaan, ja selitän, kuinka ilmankosteus ja lämpö ovat ihanteellinen olosuhde tuoksujen leviämiseen. En tajua tuoksun lähdettä edes haistellessani sitruunaa - olen yksinkertaisesti liikaa sen lumoissa. Sitruunan runko on ehkä puolet paksumpi kuin oman sitrukseni. Ehkä enää pari vuotta, ja se voisi kukkia...

Vasta lähdettyämme kumpikin omaa työpaikkaamme kohti raitiovaunuin tulen ajatelleeksi, että kauaskantoinen parfyymi on tietenkin sitruunan kukinnan tuoksu. Ja tulen ajatelleeksi muutakin sitruksista - kuinka näen ne appelsiinit junan ikkunasta Portugalissa mutten kiskaise hätäjarrusta, ja kuinka pirskottelen ruokaan usein appelsiininkukkavettä, ja kuinka Tukaani tuo minulle Kaliforniasta appelsiininkukkahunajaa, joka jää Kissalle kun eroamme, ja kuinka en tiedä, mikä sitruslaji sitrukseni on, se vain kasvoi, jonkin luomuhedelmän siemen iti, ja kuinka en ole ikinä saanut juurrutettua kaffirlimetin lehtiä, vaikka olenkin koettanut Vii Voanista ostetuista lehdistä monet kerrat.

Tyhjä aprikoosinektaripullo kolkkaa vaaleanvihreitä laseja vasten repussa kun kävelen pysäkiltä työpaikalle orastavassa räntäsateessa, pian on kuunvaihde, muutto. Ja ajattelen, miksi aina kasvihuoneiden näyttelyt vaikuttavat niin typeriltä. Vastaus on ilmeinen: orkideat ja bonsait näyttävät typeriltä nysiltä monimetristen palmujen, araukaarioiden ja köynnösten luona, ilma on kosteaa, kameliat kuiskivat ikuista kesää. Bonsaiden juuria on leikelty, ne ovat tehneet miniatyyrilehdet, ja niiden näkeminen suruttaa keskellä paratiisia, jossa kaikki muu kukoistaa rehevästi kasvihuoneen kattoon saakka. Ja orkideat, kuinka ihailla jotakin niin petollista ja kovaa, kun on kasveja, joilla on herkkyyttä ja luonnetta?

Olen ajatellut vaihtaa Phalaenopsikseni toiseen, mutta ehkä vain annankin sen pois. Minusta ei ole orkideatytöksi. Ne ovat toisenlaisia ihmisiä. Mietin uutta kotiani ja tulen siihen tulokseen, että siitä on melkein kasvihuoneeksi. Sillä eräs päivä kun makaan maalipilkkuisena lattialla ja syön myslipatukkaa, näen ikkunasta laajan taivaan, ja kuinka pilvet laiduntavat. Se on asunto taivaan kynnysmatolla, siinä on paljon valoa, paljon kasvatusikkunalautaa. Voi, aion saada sitrukseni kukkimaan siellä. Ja jasmiinit, ja kahvin, uudelleen.

Ja muistan äkkiä, juuri kirjaston ovesta käydessäni, varashälytin alkaa huutaa, en tiedä miksi, mutta juuri samalla hetkellä muistan, kuinka kahvissani on kaksi papua, jotka pullistuvat ja kovettuvat, ja kahvinkukan tuoksun. Voi kahvipensastani! Se oli ensimmäisiä kasveja, joita hankin, ja nyt se pääsee vaelluksen jälkeen takaisin alkuperäiselle ikkunalleen kuten passiflorakin. Astun työhön tyytyväisenä mutta hieman haikeana.

Mieluiten en poistuisi Talvipuutarhasta ollenkaan.

Terveiset kevätmaasta!

Keväisin

Sillä, millaisena aamu valkenee, on mitä suurin merkitys tähän vuodenaikaan. Kirkas aamu tekee onnelliseksi, samoin koiran seura. Sunnuntai on ihanin päivä pitkään aikaan, koska herään lattialta kerällä Nasun kanssa. Se ei ole uskaltanut nukkua yksin Lohen ja minun sijaitessa parvella, ja vuokraemännän sohvassa on ollut ahdasta kahden, joten olen tehnyt koirat ja käpertynyt lattialle levitetylle viltille toiseen vilttiin peittyneenä, ja Nasu on käpertynyt tiukaksi pieneksi keräksi syliini, Lohi polvitaipeisiin peiton alle. Herään koirantuoksuun, rutistan koiraa, se nousee jaloilleen, kiskottelee ja heiluttaa häntäänsä. Seikkailut odottavat, mennään jo. Lohi puskee Nasua hyvää huomenta, Nasu pesee Lohen korvat ja peräaukon.

Samalla Nasu tulee ratkaisseeksi tuosta noin vain yhden viime päivien pähkäilynaiheistani eli parvi vai laveri -kysymyksen. Laveri tietysti, sillä koira ei voi nukkua parvella.

Ulkona on kirkasta, ensimmäistä kertaa tänä vuonna niin kirkasta, että harmittaa aurinkolasien kotiin jääminen. Kävelemme toisen koirakon kanssa Töölönlahden ympäri kattomaalin kuivuessa. Bedlingtonterrieri Misti on uusi tuttavuus, mutta se ja Nasu pääsevät sadan ensimmäisen metrin epätoivoisen räkyttämisen jälkeen hyvin juttuun ja kirmailevat onnellisesti loppumatkan. Sitten, aurinkoa imeneinä, palaamme remontoimaan, Nasu makaa lattialla ja tuijottaa puuhiani kärsivällisenä ja toiveikkaana. Joskushan tuon on loputtava, sen asento sanoo. Koiran läsnäolo antaa uskomattoman paljon toiveikkuutta, ja olen aivan surkeana, kun Kissalta tulee tekstiviesti, että hän tulee hakemaan koiran pois luotani. Tahtoisin istua loppuajan lattialla Nasu sylissä, mutten voi. On vain maalattava ja puhuttava koiralle maalaustikkailta käsin.

Ja sitten nopeasti suihkuun ja metrolla ystävän luokse syömään. Siellä kirjahyllystä löytyy viimeikin Silent running -elokuva dvd:llä, saan sen lainaan. Ursula Le Guin on kehunut Silent runningia niin kovin, että se on aivan pakko katsoa. (Kaikkia pakkoja minullakin on, huh.) Metrossa meinaan nukahtaa, selaanpa vain silmäni auki pitääkseni parisuhteen loppumisesta selviämistä käsittelevää opusta, jonka niinikään saan lainaan. Siinä luetellaan suhteen loppumisen jälkeiset vaiheet: kieltäminen, pelko, selviytyminen, yksinäisyys, ystävyys, syyllisyys/hylkääminen, suru, viha, irroittautuminen, itsetunto, muutos, avoimuus, rakkaus, luottamus, suhteet, seksuaalisuus, sinkkuus, elämän tarkoitus, vapaus; minua huvittaa avoimesti tuo elämän tarkoitus. Jos kirjan kauppaama heuristinen apukuvio hyväksytään hypoteesimaisesti, on helppoa nähdä, mihin kohtaan olen elämässäni takertunut kerta toisensa jälkeen: suruun. En ole ikinä päässyt vihaan ja irroittautumiseen saakka. Surusta olen kyllä irroittautunut, mutta vain rakastumalla.

Kai se on aika tyypillinen kuvio.

Toistaiseksi en osaa kuvitella rakastumista. Se tuntuu joltakin galaksienkaukaiselta touhulta. Mutta olen imukupintarttuva ihmisiin, tuntuu siltä, että kaikki tapaamani ihmiset ovat ei-seksuaalisella tavalla tavattoman ihania ja sydämellisiä, ja haluan tutustua heihin. Varmasti tämä on vain jokin surun oire, samoin se, että ajattelen silmiä häikäistessä, että hyväähän tämä vain tekee. On niin keväistä.

Nasun lähdettyä Kissan matkaan tajuan taas selkeästi, että olen aivan samanlainen kuin lapsena: rakastan koiria, kissoja ja hevosia enemmän kuin ihmisiä. Ihmisten rakastaminen on vaikea kohtani. Ihmiset odottavat liikaa ja pettyvät. Haluaisin itse oppia sellaiseksi kuin kotieläimet. Se on epäviisas ajatus, koska toisaalta näen selkeästi, millä tavoin kotieläimet on jalostettu sukupolvi sukupolvelta kuuliaisemmiksi ja aloitekyvyttömemmiksi. Villihän minun pitäisi haluta olla.

Olen ennenkin kirjoittanut koirankoulutusoppaista ja tuntuu siltä, että siihen on jälleen palattava. Kirjassa Koiran villit sukulaiset biologi, jonka nimeä en muista, Katariina tai Katriina jotain koolla alkavaa, onhan minulla tässä netti, tarkistan, Kaarina Kauhala, kirjoittaa, millä tavalla kesykoira eroaa sudesta ja miksi koiraa ei siten saisi kouluttaa susien opein painottaen alfuutta. Kesykoira, mikäli Kauhalan argumentit oikein muistan, on lapsellisempi, siltä puuttuu hierarkian taju ja sen seksuaalisuus on ylipaisunut suteen verrattuna. (Etenkin viimeinen kohta on huvittava. Mitä kaikkea tämä kertookaan ihmisestä jalostajana?) Minusta tuo kuulostaa tutulta nykyistä ihmistenkin eetosta ajatellen. Ja vaikkei täysin uskoisikaan mihinkään rousseaulaiseen jaloon villiin, on toki selvää, että kulttuuri on muuttanut ihmistäkin uskomattoman paljon.

Tuo hierarkian taju mietityttää itseäni kovasti. En tietenkään halua puhua mistään taloudellisista tms. valtarakenteista, jotka ovat hyvin abstrakteja, vaan ennemminkin konkreettisista kohtaamisista. Ihmiset antavat niissä hyvin ristiriitaisia hierarkkisen sijoittumisen merkkejä. Sen täytyy olla kovin voimia vievää. Ja ei, en silti haluaisi alistua alfauroksille ja -naaraille, kiitos. Olen kuitenkin tämän kulttuurin tuote ja minulla on taipumus siten pitää omaa järjestystämme parhaana mahdollisena. Mutta en voi olla ajattelematta, että jokainen järjestys on kompromissi jonkin asian suhteen ja että se, mistä asiasta olemme luopuneet tämän tässä saavuttaaksemme, ei ole todennäköisesti valittu asia ollenkaan vaan jokin ikävä sivuvaikutus, jota kukaan ei osannut olettaa. Kaikissa kulttuurisissa ratkaisuissa on samantyyppiset riskit kuin uusissa lääkeaineissa. Koskaan ei voi tietää, mikä on seuraava talidomidi.

Etenkin kun vaikutusaika on näinkin pitkä.

Lehteillessäni ero-opasta mietin tärkeää asiaa: äidistä irtautumista. En liiemmin usko irtautumiseen ja irtonaisuuteen, en ole niitä ihmisiä. Tahtoisin kai olla norsu, joka kulkee naispuolisten sisarustensa ja äitilinjansa kanssa näistä koskaan eromatta, jatkuvasti rakastettuna. Isä soittaa aamulla; äiti on hermostunut, kun en ole viikonloppuna vastannut puhelimeen. Olen ollut koiran kanssa ulkona ja sitten sisätiloissa maalikätinen, ja kiire on ollut sitä luokkaa, etten ole vain muistanut soittaa takaisin. "No niin minä ajattelinkin", sanoo isä, "mutta äitisi ei osaa olla huolehtimatta." Äitikin selvästi haluaisi olla norsu.

Niinpä kun ihmiset sanovat, että on hyvä, etten heti rysähdä uuteen suhteeseen, koska rikkoisin siinä itseni vielä pahemmin, katselen heitä viilein ja aika ymmärtämättömin silmin. Minulle on nimittäin ilmiselvää, että kaikki rakkauden objektit ovat ennenkaikkea siirtymäobjekteja äidistä. Ei ole mitään muuta. Mieluiten kai kävelisin nytkin äidin luokse, takertuisin häneen ja kieltäytyisin irroittautumasta enää ikinä. Kissan kanssa kehitin äitifiksaationi tasolle, jossa jopa kutsuin häntä Kissaäidiksi, ja unissani kulkee edelleen olento, jolla on äitini keho, mutta Kissaa symboloivan piirroshahmon Herra Kissan pää, ja isoäitini keho, jolla on Lohi-kissan pää. (Olen ehkä joskus kirjoittanutkin siitä, kuinka omalaatuinen kokemus Lohen kohtaaminen oli. Jotenkin aivan käsittämättömästi tiesin, että tuossa kissassa on isoäitini. En usko sielunvaellukseen enkä etiäisiin; todennäköisesti kyse on omalaatuisesta aivokemiallisesta häiriötilasta, mutta yhtäkaikkisesti en ole ikinä kyennyt karistamaan tuota tunnetta, että Lohi on isoäitini personoituma. Lohikin tunnisti minut heti ja ryhtyi kissakseni. Muistan elävästi, miltä entinen mieheni Kissa näytti, kun koetin selittää hänelle tätä kokemusta. Hänestä kai minun olisi pitänyt kieltää tällainen assosiaatio tai ainakin pitää siitä turpani kiinni. Mutta minua sattuu kiinnostamaan myös sellainen, joka ei sovi tieteelliseen maailmankuvaani.)

Valo seinillä voimistuu, ikkunoista tulee taas mustia aukkoja. On hommattava taas Alkosta viinilaatikoita kamojen pakkaamiseen. Pian on kevät, tuuli kääntyy muuallakin kuin Kirsikkatiellä, on muutettava. Kun lähden Käpylästä ja muutan Tähtitorninmäelle, Kissa kuiskaa muuttokuormaa purkaessamme: "Maija Poppanen, tule takaisin." Jos muu ei särjekään sydäntäni, se kyllä särkee sen. Vastaan: "Katsotaan."

Mutta tietenkään en voi enää palata, Kissalla on toinen eikä hän selvästikään ole lopulta kuitenkaan hahmottanut minua Maija Poppaseksi, mikä on pettymys - soisin että olisi; ei aivan turhaan tulitikkumies-nuohooja-whatever-Bert ole kirjallisuuden rakastettavin mieskuvaus - en voi palata edes parvekkeen ja eläinten takia, voin mennä Käpylään vasta kun olen muuttanut Kallioon, voin palata sinne hakemaan tavaroitani, kuten isoäidin nikkaroiman valkean lipaston, isoisoäidiltä perityn piskuisen lasiovisen kirjakaapin ja koirani.

Mutta on kevät, se on selvä. Nyt pitää mennä, jatkaa maalaamista. Koska muutto on jo tällä viikolla, koetan kai vain lähinnä pysyä järjissäni kiireen keskellä.

Saunaa, cavaa, kirjastoa

Tulen saunassa ajatelleeksi, että ehkä sille, miksi naisten puolella ei synny suurta yhteisöllisyyttä ilman asiaa, joka pitää saada tehtyä yhdessä - yleisissä saunoissa tämmöistä ei tietenkään normaalisti esiinny - voi löytyä syy tavastamme solahtaa intiimiin. Kun kaksi ihmistä tai vaikka viisikin on intiimissä, siihen on paha mennä sivullisen kommentoimaan. Ainakin me puhumme eroistamme saunassa, kollegatar ja minä. Ilkikuristen runorallien tekijälläkin on sydän, joka riutuu erossa, ja heittelehtivä keho. Mitä, jos siihen joku tulisi sanomaan jotakin väliin?

Olen koettanut yleisessä saunassa yksin kylpiessäni monta kertaa mennä mukaan hieman hyvänpäiväisempään keskusteluun, mutta minut on tuijotettu ulos. Nainen ei koskaan saisi liikkua yksin, tai sitten pitäisi olla valmis myös vain istumaan yksin tyhjyyteen tuijottaen. (Miesseuraan kyllä yleensä pääsee, mutta siinä omat rasittavuutensa, joutuu kuuntelemaan nokintaa, en pidä sellaisesta. Joistakin miehistä tulee isommassa seurueessa sellaisia, että ne kuvittelevat naiseuden joksikin ammatiksi eettisine koodistoineen ja luokitteluperusteineen. Paitsi että saunassa miehet ovat mukavia. Ehkä he tarvitsevat tuollaisen lämpimän muodottoman tilan rentoutuakseen ja ymmärtääkseen, että naiset ovat ennen kaikkea eläimiä ja sitten ihmisiä, ja ainakin minä vielä enemmän ideologioiden skannaaja ja järjestäjä kuin sukupuolitettu olio?) Saunassa yksin istuminen tuntuu joka tapauksessa rienaukselta, vaikka muuten yksin viihdynkin. Pitäisi saada olla ainakin koira mukana, tai kirja, mutta kirjat eivät pidä saunomisesta. Kokeiltu on.

Niinpä ystävättären kanssa saunominen on luksusta. Alamme heti punoa eheyttäviä suunnitelmia, kuinka laajempia ja laajempia joukkoja raahattaisiin saunaan. Eronneisten naisten klubi, dodotytöt, kalliolaiset ystävättäret ja niin edelleen. Kun kopistelemme alakertaan, ystävätär yhyttää ystäviä, mukavanoloisia miehiä. Myöhemmin kuulen heidän menneen baareilemaan. Minä sen sijaan kipitän lunta kengänsuista sisäänpunkien (kiitos vaan Marimballe kevätpyryn toivottamisesta; älähän liioittele ensi kerralla, jookosta?) Franzéninkatua pitkin märkä pää punaisen neulebaskerin sisään sullottuna kotitalolle.

Pian saapuu hypnopolis-Mikko, joka saa kuin saakin ruuvit uppoamaan seinään. Ei se kyllä näytä hänellekään helppoa olevan. Koetan nyhtää hänestä mahdollisimman tarkat ohjeet seuraaviin hyllytoimenpiteisiin. Tänään ruuvannen lankut kiinni tukiin. Teoria on nyt hallussa, käytäntö jää vielä koeteltavaksi.

Yksi omituinen asia kyllä on. Mistä johtuu, että ihmiset tuovat minulle aina alkoholijuomia tullessaan remppaamaan? Onko oletus, että minun pitää kunnon remppajamppojen tapaan keikkua tukevasti nousussa joka illansuu? (Ei siinä mitään, minulta kysytään aina, haluanko juoda parit lasit. Vastaan aina kyllä, koska kyllähän minut sen verran hyvin tunnetaan, ettei kukaan uskaltaudu raahaamaan olutta vaan tarjolla on aina jotakin laadukkaampaa. Cava uppoaa aina, samoin vuosikertapunkut. Öh. Ehkä muut ovat vain tottuneet pämppäämään enemmän? Itse juon viiniä aika harvoin, tai siis, ennen join. Nyt minulle kannetaan sitä näemmä sammioittain. En halua kuulostaa epäkiitolliselta. Hyvin on maistunut. Mutta jännittävä kulttuurinen piirre.)

Maksullinen keittiöhylkeeni sentään ei tuo onneksi lahjoja, iltapäivien pelastus, hän vain nurisee värivalinnoistani, musiikkimaustani ja sen sellaisesta, vaikka olen tällä erää hänen työnantajansa. (En itse muista valittaneeni työnantajilleni tuollaisista seikoista.) Sen sijaan ne ihmiset, jotka ovat tarjoutuneet auttamaan ruuvien vääntelyssä, maalaamisessa ja sen sellaisessa, ja joille minun itse asiassa kai pitäisi osoittaa kiitollisuutta notkuvin tarjoilupöydin, mutta kun remontti on kesken, en voi tietenkään täyttää normaaleja standardejani tarjoilujen nyansseissa, enkä näissä olosuhteissa oikein tiedä miten muuten osoittaa kiitollisuutta kuin olemalla kiitollinen tuosta noin vain, salaattia muovikulhossa ja muovihaarukat, totta kai olen kiitollinen, pulassahan tässä muuten olisin, ne joille minin pitäisi jotenkin osoittaa kiitollisuutta, tuovatkin alkoholijuomia (ikään kuin olisivat minulle jotain velkaa siitä, että saavat väännellä ruuveja ja taloa maalia) ja sitten istumme lattialla ja hemmetti soikoon, iltapalailun lisäksi dokaamme ihan laadukkailla viineillä ja kuohuviineillä ja puhumme erojen kipeydestä tai jostakin hieman abstrahoidummasta kuten opiskelualan vaikutuksesta maailmankuvaan ja selitystapaan.

Mutta tänään on lauantai ja menen kirjastosta Käpylään hakemaan Nasun. Ihanaa, Nasususi. Ei alkoholijuomia, vaan koira. Vielä kaksi tuntia kirjastoa, sitten koirimista.

Yksi asiakkaista valittaa, että valot eivät ole päällä. Katselen kirjaston harmaata onkaloa hyllyriveineen ja sanon: "Tosiaan!" Kävelen valokaapille, mutta totean painikerivistöstä, että kyllä kaikki valot ovat kuin ovatkin päällä. Mutta kun tulen tiskille takaisin sanoakseni, että on kevät ja ulkona on jo vain niin kirkasta, asiakas on kadonnut hämäriin hyllyväleihin.

Vähän myöhemmin tulee punaposkinen, hengästynyt tyttö ja kysyy, saako kirjastossa poksauttaa skumppaa ja juoda lasilliset - hän on saanut artikkelin hienoon lehteen, ja he haluaisivat juhlistaa asiaa. Tietysti, huudahtelemme. Tietysti! Ei tämä mikään tiukkis poliisivaltio!

Työtoverillani ei tosin taida olla yhtään darra. Eikä minullakaan oikeastaan paha, koska söin juuri levyllisen tummaa suklaata. Sitä paitsi julkaisijatyttö tuo meille vastakorkatun cavapullon loput, jonka juomme teemukeistamme, hihitellen. Ihmiskunnan valo dokaa auringonläikässä skumppajämää. Luvassa leppoisaa palvelua sulkemisaikaan saakka. Olkoonkin, että ulkona on komea kevätlauantai, ei kirjastotyökään ole hassumpaa, kun skumppa virtaa. Vaikkakin sentti-, desilitroittain.

Maailma on ihana, lämminpehmeä villapusero.

Fugeeskallio

Remonttimiehelläni on afrikkalainen aikakäsitys. Sovimme tapaamisen kahdeksitoista, mikä tarkoittaa sitä, että nousen kuudelta ja olen seitsemältä telomassa ensimmäisen maalikerroksen, jotta maali olisi kolhintakuivaa ja kaksikerroksista kahdeltatoista.

Surffaan netissä iloisesti, Timo skypettää, että haluaa nähdä eteiseni. Käsken hänet kylään sillä silmänräpäyksellä. Kohta tulee remonttimies, ajattelen. Mutta ei. Hän saapuu vasta parien soitteluiden jälkeen, puoli kolmelta. Mikä tarkoittaa, että olisin voinut herätä vasta kello kahdeksan kolmekymmentä ja silti maali olisi ollut kaksikerroksista ja kolhintakuivaa.

Sattuneesta syystä en jaksa olla kovin muikeana.

En tiedä, pitäisikö minun vähentää hänen laskustaan omat odottelutuntini. Ei kai. Mutta jaksaa kyllä hämmästyttää tämä remppajamppojen täysin kliseinen afrikkalainen aikakäsitys. Mitä säätöä! Kännykkä tietenkin vain pahentaa asiaa. "Joo mene vaan omien aikataulujesi mukaan, mä soitan sulle sitten, kun tuun." Entäpä jos olenkin silloin yleisessä saunassa tai uimahallissa, kuten aika usein olen?

Istumme Timon kanssa Du Diissa ja syömme puoletpuolet tofua inkivääripähkinäkastikkeella ja tofua tulisella basilikakastikkeella. Timo on hitaampi syömään puikoilla, ja minä nälkäisempi, joten epäilen, että altruismini pettää pahemman kerran ja kauhon ruokaa aika paljon enemmän sisääni. Remppajampasta ei kuulu edelleenkään mitään. Hän vääntyy mestoille vasta, kun soitan, että minun on mentävä töihin ihan kohta ja että sitten avainta ei saa enää millään keinoin minulta.

Käymme Du Diissa mielenkiintoista keskustelua, jonka seurauksena kirjoitan lainakynällä kalenteriini oivallukseni: reductio ad absurdum ≈ kosminen silmäpako. Silmäpako on, kuten toteamme, hieno sana: siinä yhdistyvät assosiaatiot perspektiivisestä pakopisteestä, joka on täysin visuaalinen, sekä sukkahousuista. Koska Timo on puhelias, en ehdi sanoa, että kaikkein hienointa ajatuksessa on kuitenkin se, että reductio ad absurdumin voisi pysäyttää lakalla. Minulla ei ole tosin ikinä ollut initiaatiota aiheeseen, pitäisikö sukkahousun silmäpako pysäyttää hius- vai kynsilakalla, mutta olen todennut kummankin toimivan käytännössä erinomaisesti.

Jostain syystä Kalliossa liikuskellessa päässäni soi koko ajan The Fugeesin No Woman No Cry. (Pidän tietysti enemmän Boban versiosta, mutta kuinka vinyylit imetään iPodille?) Alppiraudassa ajattelen, että kaupan nimen pitäisi olla friikkirauta: edellä oleva asiakas, jolla on rasvaletti, tiukka nahkarotsi ja tosi isot aurinkolasit, selittää kuinka aikoo liimata seinänsä täyteen pieniä vanerineliöitä ja neuvottelee jostain siihen liittyvästä. Minulla on päässä kolme lettiä ja valtavat korvarenkaat ja takinrinnuksiin viidellä hakaneulalla kiinnitetty punainen itsehuovutettu SUURI sydän ja seuralaisena aforismin määritelmästä höpöttävä Timo. Seuraavalla asiakkaalla on vaaleanpunaiseksi värjätyt kaksi lettiä ja bandanahuivi päässä ja hammasraudat.

Tervetuloa friikkirautaan. Älä nainen itke, vaikka tulisikin silmäpako ja vaikka selittäisitkin, että mun pitää saada sellaisia proppuja joissa on ne tupet mukana, semmoisia keittiökaappiseinäproppuja, jee. Silmäpakoon vähän lakkaa ja kyllä se siitä. Mitä lakkaa? Ei sen väliä. Tuossahan niitä on purkkeja koko hyllyllinen. Silloin se lakkaa.

Töissä ei ole yhtään fugeespössis. Sovin puhelimitse esitelmöinnistä parin viikon päässä. Saan puhua erikoistumisalastani, jee. Se tarkoittaa tällä erää ympäristöfilosofiaa. (Olen siitä ongelmallinen, että erikoistumisalani on sekasotku ympäristöfilosofiaa, estetiikan filosofiaa ja filosofian historiaa. Olo ei ole renessanssineroisa vaan pikemminkin spagettioksennukseinen.) Keittiöhylje soittaa ja kysyy, kuinka radiona raikaavan mäkkikoneen iTunesin voisi hyppyyttää kommarilaulujen yli. Ilmeisesti duunari ei pidä Koiton laulusta ja Kristiina Halkolasta. Vaikka Halkola laulaa loistavan "Jos rakastat", jota harkitsen hetken jopa nettideittini sanoitukseksi, ennen kuin tajuan, että se olisi dunkkuun kerjäämistä - enhän kuitenkaan pidä kapitalismia Pahana Isolla Peellä, vaikka olenkin vittuuntunut maailman menosta ja kylmänkovuudesta ja rakastan pieniä tyttöjä pieniä poikia mummoja vaareja vanhojapiikoja salaattia ja sellerinjuurta lampaanpaistia kevätaamuja kylmien asemien yksinäisiä miehiä ja olen huono ymmärtämään niitä jotka eivät rakasta. (Tosin lammasta rakastan kokonaisena ja paistia en syö, mutta jätän nyt tämän kritiikin vähemmälle. Olenko muuten koskaan kertonut, että eräs tuttavani on saanut töistä läksijäislahjaksi pumpattavan lampaan?)

Työn jälkeen menemme höyryämään ja virumaan filosofikollegattaren, toimittajakollegattaren ja runorustarikollegattaren (kyseessä on siis yksi henkilö, jossa kaikki nämä kolleguusaspektit yhdistyvät sangen hämmästyttävällä täsmäävyydellä - lisäksi hänkin on vastikään eronnut ja olen kuullut useammaltakin, että olemme kovin samanlaiset tavassamme keskustella ja ottaa kontaktia) kanssa Harjutorin yleiseen saunaan. En tiedä oikein mitään niin ihanaa kuin saunominen metristä halkoa nielevän mustuneen kiuastornin hämyssä. I h a n a a. Sitten on taas fugeespössis, eronneet naiset tilittävät ja jynssäävät varpaanvälejä ja nauravat liian lujaa. Kollegattarella on kuten minullakin sellainen nauru, joka kantaa niin pitkälle, että kokonainen huone saattaa pöllämystyneenä kääntyä katsomaan, mistä tuo ääni tulee.

Saunan jälkeen remontti jatkuu. Paremman maailman Mikko tulee vääntämään pohjaan saakka ne ruuvit, joiden kanssa olen itkenyt ja purrut hammasta edistymättä mihinkään. Eläköön! Sitten hyllyt ovat seinässä eivätkä vain seinällä. Ja voin alkaa roudata kirjoja repulla Lehmuskukkulalta Hevoskastanjakukkulalle, reppu pyöränkorissa.

Keksin joka päivä ainakin pari uutta ihmistä, jotka haluan kutsua tupaantulijaisiini. Laskuissani olen päätynyt siihen, että kutsuttuja on summittaisesti kahdeksankymmenen kieppeillä. Mutta kuten tiedetään, vain murto-osa todella saapuu. Enköhän silti saa loihdittua asuntoon tiiviin tunnelman. Mietin parhaillaan, saisinko riittävästi tilaa sille, että voisimme vähän valssata. Valssien tanssiminen on niin ihanaa. Etenkin nyt kun kovalevyllä on Viiveeltä poltettu Leonard Cohenin "Take This Waltz".

Maailma yllättää

Raahaan läppärin remppatyömaalleni, jotta voin kuunnella musiikkia maalatessani. Kuinka ollakaan, jollakulla on täällä langaton verkko, johon koneeni sniikahtaa sisään. Ja äkkiä puljaan väljissä katiskoissa kaikkien kanssa kaiken aikaa.

Jos joku olisi kaksitoista vuotta sitten täällä edellistä kertaa maalaillessani sanonut, että tulee vielä sellainen päivä, jolloin muutan tänne takaisin ja että muuttoa edeltävässä remontissa huvitan itseäni maalin kuivumista odottaessani käyttämällä tietokonetta ja kirjoittamalla sillä kaikkien luettavaksi verkkoon (en tiennyt, mikä verkko on, vuonna 1994) olisin nauranut itseni puolikuoliaaksi. Tietokoneella!

Ja että tietokoneella voi puhua puheluja ilmaiseksi ja että sillä voi laittaa kuvia kavereille, yhdessä Timolta saadussa esimerkiksi tanssimme Hurinan kanssa, en olisi kyllä uskonut. Mutta täällä vain istun ja kirjoittelen ja katselen tyytyväisenä keittiöni yläosan madridinpunaista.

Viiveen kanssa

Alan kieppua ja hihittää jo kolmen maissa, herättyäni eteisenlattialta päiväunilta Hylkeen soittoon. Tänään Viive! Suunnittelen ruokalistaa kauppakuitin takapuolelle kajalkynällä. Ja silti, kun selviän kaapittelusta ja olen pessyt ovet ja hankkinut imuriin uusia pölypusseja, ja seison Hakaniemen Smarketissa, luovun suunnitelmista. Viiveen kuuluu saada pähkinäperunakeittoa, jossa on sitruunaruohoa, inkivääriä, chiliä ja korianteria ja jeeraa, ja salaattia, jossa on romainea ja sitruunabasilikaa pohjana, ja iloisenpunaisia luomutomaatteja ja punaista paprikaa. Aprikoiden poimin koriin myös lampaanricottaa. Tänään joustetaan, tänään on ystävätärmässyt.

Juoksentelen asunnossa ympäriinsä ja tuikin suitsukkeita luomaan tunnelmaa. Kun ovikello soi, olen jo aivan kierroksissa. Ihanaa, jee. On niin pitkä aika siitä, että olen kokannut jollekulle, etenkään sellaiselle, jonka kanssa olemme etukäteen todenneet, että meissä on paljon samaa, vaikkemme niin hyvin tunnekaan. Samaa surua, herkkyyttä, ujoutta, samaa avoimuutta pöhköilyyn saakka. Ja tietenkin kuulumme eronneiden naisten klubiin. Halaus, tässä Lohi.

Viiveellä on kissakuumeen poikanen. Eikä aikaakaan, kun olemme päässeet yksimielisyyteen siitä, että Lohi menee muuton ajaksi Viiveen luokse hoitoon. Hän saa kokeilla kissatalouden pitämistä, eikä Lohta tarvitse varoa laatikoita roudatessa ja asuntoa Aasiasta palaavaa vuokraemäntääni varten tuuletellessa.

Istumme pöydän ääressä sivistyneesti viiniä siemaillen ja ruokaa sisäämme lappaen. Vaikka sitä voi olla vaikeaa uskoa, meillä molemmilla on selkeästi enemmän naurun kuin surun uurteita kasvoilla. On helppoa istua ja puhua, ei ole mitään sellaista, joka pitäisi tai pidättelisi puhetta. Voi olla täysin avoin ja silmäillä toisen ilmeitä suopeana ja uteliaana. Tällaista on toisinaan, kun tutustuu uuteen ihmiseen, josta tietää pitävänsä. Ne kerrat muistaa. Muistan kerran, jolloin teen Hassulle Tytölle merileväkääryleitä ja syömme liukkaita paakkuja ylistäen kevätmeren rantojen tuoksua.

Sitten Viive lähtee, pullollisen ja vatsantäydellisen ja yhden nuppineula greippi -teemukin jälkeen. Ja minun olisi nukahdettava, mutta tietenkin on ensin kuunneltava Leonard Cohenia, vaikka huomenna onkin oltava seitsemältä remontissa, jotta maali ehtii kuivua, ennen kuin kaapit kiinnitetään siihen osittain päälle. Huhtikuussa menemme löytökissojen taloon katselemaan kissoja, ehkä Tallinnan hylättyjen koirien tarhallekin jossain vaiheessa, viimeinkin on joku, joka haluaa myös sinne, joku toinen, jonka kanssa katsoa silmät suurina, kuinka ihminen jättää jälkeensä erilleen kasvaessa ja elämänmuutoksissa eläimiä.

Se kaikki saa niin surulliseksi.

Mutta ilo ei ole enää kaukana: enää oikeastaan viikko, viikonloppuna kaapit saadaan seinään, alkuviikosta saan huoneen maalattua, sitten muutto voi todenteolla alkaa. Ja kun istumme Viiveen kanssa pienen, kiikkerän keittiönpöydän ääressä pimeässä puolikellarissa, tajuan äkkiä konkreettisesti, että pian voin kutsua ystäväni kotiin, jonka eteinen on punainen ja jossa keittiönpöytänä on tiikkiviilua, jossa näkyy Tuomiokirkko ikkunasta ja jossa olo on pääskysen lentoon heittäytyvää epäröimättömyyttä.

Ja tuleeko tänä kesänä vastapäisen talon räystääseen lokin pesä? Seuraanko taas poikasten juoksua rännissä ja katonharjalla? Puhunko pyörryksiin siitä, moniko taittaa niskansa, yksikään ei taittanut, kaikki selvisivät hyvin. Taisin viimeksi olla emolintua huolestuneempi. Emolinnut antavat tulevaisuuspolkujen muotoutua, ne eivät tee perustuksia suunnitelluille ja budjetoiduille valtateille.

Olen turvassa niin kauan kuin väsyneen päivän illassa on ystävä, jonka kanssa voin puhua ja jonka ajatuksia voi kuunnella tarkkaavaisesti, sellaisinaan. Vain yksin kehitän neuroottisuuden nukuttuani liian vähän ja tehtyäni liikaa, hermoiltuani kymmenkertaisesti, syötyäni huonosti ja katkonaisesti. Mutta kun on ystävä, jonka kanssa voisin tanssia katua pitkin käsikynkkää - "ehkä hän pelkää, että alat tanssia julkisella paikalla", sanoo Viive eräästä ystävästä joka välttelee minun ja julkisten paikkojen yhdistelmää - kenenkään tuhahtamatta, jopa syötyäni keittoa liikaa, elämä äkkiä kantaa.

Ja me hihitämme, sillä selviämmehän me, ja maailma on aika absurdi paikka. Me vain jaamme kaiken, tuosta noin vain.

Kummallista, miten herkkä soitin mieli on. On ihmisiä, joiden kanssa sen vire on kujeellinen, ja niitä joille se tragedisoi, ja niitä jotka saavat sen laahaamaan puoli varttia jäljessä katse maassa. Ja sitten on näitä, joiden seurassa se avautuu täysin ja huomaa naururypyt. Maailma, jossa on pöytiä, joiden ääressä voidaan istua ja puhua pidäkkeettä, välillä reuhahtaa nauruun, ei ole yksinomaan kova paikka.

Vaikeista asioista

Ovikello soi, avaan oven. Hämmästyn Kissan valtavaa kokoa. Olen unohtanut, kuinka jättiläismäinen hän on. Kuinka ilmeetön ja rauhallinen. Kuinka hän puhuu moottoritiellä puhelimeen ja mainitsee olevansa aamutelevisiossa, puhuu presareista ja joistain muista, joista en edes ymmärrä, mistä on kyse.

Istun viereisellä penkillä lamaantuneena, tajuan taas kerran, miksi minun oli mahdotonta uskoa, että tuo mies olisi saattanut rakastaa minua. Hän on yksinkertaisesti toisella tasolla. Hän ajaa yhteisiä asioita, hänellä ei ole koskaan vaikeaa, hän saa seksiä kun haluaa. Ihmiset sanovat: "Niin komea ja niin miellyttävä. En ymmärrä, miksi lähdit."

Yleensä en ymmärrä itsekään. Kaikki on sanallistettavissa helposti: lähdin, koska aloin yhdeksän ja puolen vuoden jälkeen olla väsynyt kertomaan tarinaa, että olin hänestä ihmeellinen, kun ei hänellä ollut kuitenkaan aikaa, ei yhtään parituntista koko edellisenä kesänä Suomenlinnan piknikkiin tai kitkemään kasvimaalle kanssani tai kävelemään pitkää lenkkiä koirien kanssa, ja äkkiä keskellä yksinäisyyttäni näin, että muut miehet ovat miehiä, eivät vain ihmisiä. Ja kun aloin nähdä muut miehet, tajusin, että jotakin on vialla, en halunnut pilata siihen asti täysin sitoutunutta suhdetta millään seikkailulla.

Lähdin, kun tajusin, etten tiennyt, voisiko minuun enää luottaa ajatusten tasolla. Koska ajatuksia ei voi muuttaa, oli suhde lopetettava.

"Sinä olet hullu", sanoo ystävätär suoraan. "Minulla ei ole ikinä ollut suhdetta, jossa en olisi halunnut muita miehiä samaan aikaan. Olisit vain ollut tuossa suhteessa." Hän voi sanoa siten vain siksi, että hänellä ei ole ollut sellaista suhdetta. Hän sanoo myös, että ei kulu kauan, ennen kuin Kissalla on toinen. Siinä hän on tietysti oikeassa.

Mikä saa minut ajattelemaan, että hän ymmärtää entistä miestäni paremmin kuin minä. Sillä ehkä Kissallakaan ei ole ollut sellaista suhdetta, jossa hän ei olisi halunnut muita. Ehkä se suhde oli vain minulla. Kuinka tehokkaasti nujersinkaan kaikki viehätyksenalut vuosikaudet, huiskaisin ne merkityksettöminä sivuun. Ja olin varma, ettei niitä ollut ollenkaan. Ne ovat nousseet pintaan vasta nyt, ja olen tutkinut niitä hämmentyneenä. En tiedä sitäkään, lukittauduinko kotiin ja koiran talutusremmiin siinä määrin sen takia, etten joutuisi tekemään tuota energiaavievää torjuntatyötä, koska en vain näkisi miehiä. En näkisi miehiä, miehiä ei olisi, moraalinen koherenssi taattu.

Kun meitä haastatellaan, ja on vielä kesä, ja kaikki on vielä ikään kuin hyvin, kumpikin myöntää, että toisen uskottomuuden antaisi anteeksi. Haastattelija ei kysy omasta uskottomuudesta, etenkään ajatuksen tasolla. Enkä silloin osaisi vielä vastatakaan. Nyt osaisin: Ei, sitä en voisi antaa anteeksi. Toiselle antaisin, itselleni en. Moraali kulkee sillä tavalla, se on kaikkein eniten kuristuspanta omassa kaulassa. Moralismi tuijottaa muita, moraali keskittyy itseen.

Itken uneen, koska en ymmärrä, että asun yksin enkä saa rakastaa ketään, jota voisin. Tällä hetkellä en kai voi rakastaa kuin entistä miestäni, mutta se on mahdotonta. Hänellähän on jo uusi nainen, samanlainen kuin hän itse: suuri, pystyvä, joukkuepelaaja, televisiossa suvereenisti replikoiva asiantuntija. En ymmärrä, miksi ihmisistä heidän suhteensa on yllättävä. Heillä on hyvin samanlainen käsialakin. Huomasin sen taannoin eräästä kirjasesta, ja nyökkäsin mietteliäästi itselleni: no niin, tyttöseni, tällainen on maailma, sen kuvittelee sujuvan näin ja näin, mutta se sujuukin toisella tapaa.

Sillä kun Kissa lukee käsialaani ensimmäisiä kertoja, hän valittaa, ettei siitä saa selvää. Sitten myöhemmin hän ilmoittaa, että on pinnallista, että olen jossain vaiheessa vihannut käsialaani. Hänellä on aina ollut tärkeämpää ajateltavaa kuin se, miltä hän vaikuttaa toisten silmissä. Tietenkin juuri tuo täydellinen epävarmuuden puute tekee hänestä niin ihanteellisen rakastuttavan ja rakastettavan jollekulle yhtä epävarmalle kuin minä.

Kuuntelen, miten Kissa puhuu puhelimeen römeällä äänellä presareista. Koetan pysyä koossa, mutta ei siitä tule yhtään mitään. Parun. En ole oikein pystynyt puhumaan, mutta nyt kaikki tärkeä taitaa tulla sanottua. Kuinka mikään ei tunnu enää miltään, on vain hetkien estetiikkaa, onnettoman ihmisen harhailua, kuinka en pysty rakastamaan muita.

"Sellaista se on. Kyllä säkin veit musta aikamoisen palasen mukaasi. Se on tosi omituista: sellaista kadotettua aikaa, jota ei voi saada takaisin", sanoo Kissa ja ojentaa nenäliinapaketin. Kirottu pääni laittaa Leevi & the Leavingsia levylautaselle, olen elävä parodia, en ole pystynyt lakkaamaan yhdenkään miehen rakastamista tähän ikään mennessä. Miksen osaa irtautua rakkaudesta? Miten se tehdään? Miksei se koskaan haalistu? Suru haalistuu, mutta rakastaminen ei.

Se käy päivä päivältä tuskallisemmaksi ja kierommaksi, nuijii ilkeästi nyrkein joka tapaamisella. Pahinta on se, että olen itse ollut se, joka lähtee. Joka ei osannut uskoa siihen, että voisi tehdä toisen onnelliseksi ongelmitta. Minusta kasvaa solmu. Kun tapaan jonkun mukavan, ajattelen ensimmäiseksi: tuota en haluaisi satuttaa, ja onnistuisin kuitenkin. Kun tapaan jonkun, joka kohtelee minua huonosti, ajattelen: no, tämän olen epäilemättä ansainnutkin, koska olen niin hölmö. Ja vakuutan kirkkaasti ja selkeästi, että ei, et sinä minua satuta. Katsos, minua on vaikeaa satuttaa. Minulla ei ole oikeudenmukaisen maailman hypoteesia.

Mikä on tietenkin totta. Mutta ei se poissulje surua.

Millaista onkaan kulkea katuja kroonisen yksin. Ettei kukaan pidä kädestä, ettei voi hypellä ja osoitella asioita, tai kotona, huikata, otatko sinäkin teetä. Kun isä ja Kissa jättävät minut pesukoneineni ja pakastimineni asuntoon, solahdan itkuun. On ilta, ei siis pidä huolestua. Ja olen istunut Kissan kanssa autossa kahden ja toivonut vuoroin, että hän sanoisi, Orava, herää, se on pahaa unta, kuten silloin ennen, kun näen pahaa unta ja herään itkienhuutaen sitä, ettei hän rakasta minua unessa ja hän rauhoittaa minut nopeasti, se on vain unta, ja vuoroin, että hän yksinkertaisesti tappaisi minut siihen paikkaan, koska on niin paha olla. Ja kun ajan pyörällä taas Pitkääsiltaa, jokailtainen kuva, enkä ymmärrä, mitä on tapahtumassa, ja kuka tämä on, jonka sisällä on näin valtava tuska, ja miksi tämä kaikki ei ole jo ohi, ajattelen hetken ajan sitäkin, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä olen kokenut, mutta en pysty, sillä kadun omaa moraalista jääräpäisyyttäni. Sitä voisi kutsua myös tyhmyydeksi.

Enkä ymmärrä, miksi elämä kulkee sillä tavalla, että lakkaan pelkäämästä pimeää ja lakkaan pelkäämästä kellareita sillä siunaamalla, kun lähden suhteesta, jossa olen ollut onnellisempi kuin ikinä sitä ennen tai, kuten oletan, voisin olla sen jälkeen. Että kuvittelen, että jotain on ratkeamassa, että olen tehnyt oikean ratkaisun, kun sitten kuitenkin silkka entisen mieheni läsnäolo saa minut niin sekaisin, että en saa nukuttua, vaikka kuinka pitäisi. Ja että kun tajuan, että ratkaisut eivät ole oikeita eivätkä vääriä, tuottavatpa vain erilaisia seurauksia, ja että tämän ratkaisuni seuraukset ovat pelottavia, kurjia ja heittävät minut takaisin ajatuksiin, joista luulin jo päässeeni kauan sitten, vaikka pari pelkoa olenkin menettänyt, että siinä vaiheessa on liian myöhäistä jo, liian myöhäistä sanoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Että mitään takaisinkelausnappia ei ole. Että vaikeat asiat ovat vaikeita. Että oikeita ratkaisuja ei ole. Että kaikki yritykset moraaliseen koherenssiin ovat tuhoontuomittuja. Niin että kun pyydän vääntämään musiikin lujemmalle, koska en ole enää vakava ja vakavastiotettava, vaan aion taas tanssia päkiät rakoille oujee, se on silkkaa tuskaa. Ja että kun hymyilen, olen hetkellisestä aidosta huvituksesta toivuttuani taas mietteliäs. Minua vaivaa se, etten pysty enää samastumaan Edith Piafiin tämän pullistuessa valtavaksi äänikuplaksi Non, je Ne Regrette Rien, koska totisesti minua kaduttaa tämä kaikki. Kaduttaa se, etten saanut lopulta pahalta ololtani ruokaa alas tai nukuttua, että hermostuin siitä ja pakenin, että en ikinä saanut Kissaa rakastamaan itseäni sillä tavalla, että hän olisi vain hakenut minut täältä nukkumosta pois päättäväisesti ja sanonut, että nyt tuo pelleily loppuu, ettei hänestä se, mitä hän minussa menetti, ole mitään niin erityistä, että se vaatisi suruajan.

Siinä hän on tietenkin oikeassa. Ystävänä saatan olla erityinen, mutta tuskin puolisona. Itse asiassa hän höpöttää autossa ajaessamme kulttuurisista malleista ja siitä, kuinka vahingollista on joutua nukkumaan öitään yksin. En tiedä, onko kyseessä jokin vihjaus sen suuntaan, että minun olisi hankittava uusi mies ja lakattava jankuttamasta, etten tajua, miten edetä. Ja Kissa vain puhuu ja puhuu siitä, kuinka kulttuuriset mallit ovat yhdessä sukupolvessa muuttuneet tunnistamattomiksi ja kuinka kaikki oireilevat tätä.

Enkä saa edes ryhdistäydyttyä ja kysyttyä, mitkä ihmeen kulttuuriset mallit. Nekö, jotka saivat minut uskomaan, että puolisoiden pitäisi viettää aikaakin keskenään? Vai ne, jotka estivät minua nukkumasta lähtöä edeltäneinä viikkoina? Vai ne, joiden takia hänestä oli säällisempää elättää minut työttömänä kuin katsella minua kulkemassa siivousduuniin? Vai ne, jotka saivat minut ahdistumaan edellisestä enemmän kuin siivousduunista? Vai ne, jotka estivät häntä mainitsemasta uudesta suhteestaan ensimmäiseen kuukauteen?

Ei, en pysty kysymään mitään, koska itku on kutistanut minut pieneksi parkuvaksi mytyksi. Eikä se jätä minua rauhaan. En tiedä vielä, kuinka aion selvitä pesänjaosta, joka odottaa heti muuton selvittyä. Ajatuskin hyytää. Ehkä otan yhdessä kerätyt villivadelmat pakastimesta ja kuivatut mustatorvisienet ja loputkin Platonin teokset kolmososan lisäksi. Ja lastenkirjat, Andersenin ja Grimmin kootut sadut. Itse tekemäni keramiikan, ne loputkin. Ja muutaman rakkaan mukin, ja Lontoosta siellä asuessani ostamani lusikat, haarukat ja veitset. Kaktukset. Pelargonit.

Mutta musiikkia en voi ottaa, en pysty kuulemaan sitä enää. Ja jokin minussa panee vastaan sitäkin ajatusta, että ottaisin sen patjan, jolla Kissa on maannut uutensa kanssa. Pakkohan minun on se tietysti ottaa, koska Kissan uusi on aivan liian suuri ja painava tuolle patjalle, joka on kevyintä painoluokkaa. Ja sitten: mitä tapahtuu kirjatuelle, jonka Kissa toi Madridista? Pystynkö ottamaan sen? Miksi minua itkettää joka ikinen kerta, kun näen äidin luona ne sinisiksi maalatut kuivatut artisokat, jotka Kissa toi varovasti Madridista saakka jouluksi äidille, kun näin ne viimeisenä iltana siellä, juuri ennen lähtöä, ja kauppa oli kiinni, ja voihkaisin: "Voi ei, nuo olisivat juuri äidille jouluksi!" ja sitten hän toi ne varoen, eikä yksikään mennyt rikki junissa läpi Euroopan? Mitä itkemistä siinä on, että joku on ollut hyvä?

Olisi kai opittava sanomaan: tämä nyt meni näin, ei niin täydellisesti, mutta olen itseeni tyytyväinen ja keskityn seuraavaan, ajattelen hyvää, ajattelen positiivisesti. Siihen pystyy melko hyvin niin kauan kunnes joutuu autoon täydellisen epäonnistumisensa kohteen kanssa ja särkyy aivan pieneksi säläksi, josta on vaikeaa sanoa mitään tähdellistä.

Rastasaamu

Olen ollut viime päivät onneton, tai ehkä täsmällisemmin, onnettoman toiveikas. Olen vuoroin kokenut ylpeyden tulvauksen olemiseni yli seistessäni selkä ikkunaan päin ja nähdessäni punaisen eteiseni määräisyyden ja tajutessani maalanneeni erään vanhan runoni eteiseksi, vuoroin saanut puistatuksia tikkaiden ylätasanteella tajutessani, etten millään ylty tekemään kaikkia hienomekaanisia operaatioita katonrajassa, ellen laita niitä kymmenen sentin korkojen kenkiä jalkoihini. Samat kengät olivat jaloissani tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla kolmisen vuotta sitten. En taida kiivetä niillä tikkaille ruuvaava porakone kädessäni. Ei siksi, että pelkäisin kenkien puolesta, vaan siksi, että minulla on vain yksi taitettava niska.

Mutta ei hätää, talkoilijoita on ilmoittautunut. Tavallaan olen sen verran itsepäinen, että nauttisin eniten, jos olisin tehnyt kaiken itse, mutta ehkä on aika joustaa tästä periaatteesta, jottei kirjataivas romahda niskaan katonrajan hyllyjen kera.

Aamut ovat ihania. Kunpa elämä olisi yhtä aamua. En ymmärrä iltaihmisiä. Illallahan on jo väsynyt, värit taitettuja, pää puoliksijääneistä ajatuksenpoikasista tahmea. Mutta aamu: kirkasta, maailma kylpee uutuudessaan. Halu rynnätä ulos, nuuskuttaa katujen sulavan kevään haju. Kun viilettää Tähtitorninpuistoa alas, Helsinki jähmettyy Kolera-altaan taakse. Kun iltaisin lähtee Torkkelinmäeltä takaisin nukkumaan, tämä ei ole enää koti, tämä on vain nukkumo, Kallion kadut näyttävät kapeilta ja likaläikikkäiltä, mutta kirjaston kohdalla iskee äkisti onnellisuus: minä pääsen tänne takaisin!

Eilen kun makaan ja hengitän ja pyörryttää, onhan sentään kuumettakin vähäsen, enää ei ole eikä kipeä olo, luulen sen menneen nyt, tajuan, miten huvittava tilanne on: syksyllä 1994 stressasin aivan samoista asioista samaan asuntoon muuttamisen kanssa. Silloinkin mietin, mistä haalia kaikki tarvekalut muutamin pennosin. Silloinkin paras Helsingin yliopistossa opiskeleva ystäväni asui samassa talossa Kruununhaassa. Ystävä oli eri, mutta talo sama, ikkunat vain toiseen suuntaan, asunto pienempi, pääaine eri. Mietin, kuinka kohtalot kiertyvät taloihin ja katuihin, näkymiin ja valaistuksiin. Olisi helppoa ostaa maaginen realismi.

Aamu on iltaa valoisampi, talot eivät koskaan näytä Roomalta.

Herään aikaisin, jaloittelen puistossa. Vien mustarastaalle auringonkukansiemeniä kourallisen. Se hypähtelee innostuneesti. Mietin, onko eettistä muuttaa pois kesken kaiken, mustarastaan totuttua hemmotteluun, mutta kenties jo huhtikuun alussa mustarastas löytää matoja. Sinne on niin vähän aikaa. Matoja ei vielä näy. Mustarastas on iloa, en ymmärrä lainkaan niitä, jotka kirjoittavat sen vihellyksestä surullisena. Ei noin oranssista nokasta voi tulla mitään surullista!

Pitäisi aina kirjoittaa aamuisin, et huolestuisi siitä, mitä minulle kuuluu. Aamuisin minulle kuuluu geneerisesti hyvää, iltaisin taas maailma kaatuu, ellei seurassani ole ihminen tai koira. Kissa ei riitä, sillä se haluaa iltaisin vain leikkiä lattiaa ympäri laukaten eikä siitä ole nauramaan kanssani. Iltaisin se tulee hulluksi ja teurastaa varastamiaan hiuslenksuja.

Seuraavat illat ovat turvattuja, joka illaksi ihminen, jonka kanssa puhua. Kun remontoi yksinään sellaiset viitisentoista tuntia päivässä, kuuntelee musiikkia suoraan korviin, alkaa tulla umpioitu olo. Näkee, että päivä nousee ja laskee, mutta ei ehdi haistella sitä tarpeeksi. Mutta aamuissa on helppo olla toiveikas. Tänään tapahtuu käänne, ajattelee. Tänään!

Yhdeksän päivää. Aamurastas hyppelehtii, auringonkukansiemenet karahtavat osittain jo sulaankin. On sees, valoisaa. Tänään keittiöhylje iskee lekalla keittokomeron etulipan paskaksi ja sitten kokoamme komeroita.

Mutta aivan ensiksi, ennen puuliiman ostamista, menen vesijuoksemaan. Vesimelonikuvioiset bikinini ovat jo valmiiksi repussa pyyhkeen ja ihovoiteen kanssa. Kun tulee kesä, voi uida meressä. Harmillista, etteivät mustarastaat viihdy sillä tavalla rannalla. Mutta kaikkea ei kai voi koskaan saada, turha siis murehtia.

Tikkailla ja lattialla

Että minä sitten rakastan maalaustikkaita. Ne ovat myös poraustikkaat. Olen liian lyhyt ja liian heikko, lisäksi olen nainen. Ei se mitään. Maalaan vessassa katonkin punaiseksi, kun ei ole miestä kieltämässä. Sointuu nätisti vesimelonikuvioisten bikinien hymyhedelmäsakaroihin. On ne sitten komea ripustaa näytille vesihölkkäreissujen jälkeen!

Jos kirjoittaisin tosi-blogia, kertoisin miltä tuntuu heilua kuumeisena tikkaiden ylätasanteella ja telata kattoon punaista ja saada akrylaattipisamia. Ja millaista on vääntää vääntämistään ruuvia, joka ei hitto vie uppoa syvemmälle, vaikka ensin voimaantumisitkee ja syö sitten itkemisestä piristyneenä kaksi sokeritonta myslipatukkaa.

Väsyttää, kun elämä on yhtä pyöräilemistä asunnosta toiseen, aina on alamäki ylämäki, yskii kuivasti, isä ottaa auton kyytiin, käydään ostamassa maalia ja nauloja ja homepesua ja kaappirakenteita. Sitten teloo sutii kiristää ruuvia killuu tikkailla.

Mutta eihän tämä ole mikään tosiblogi, vaan intellektuaalis-kehollis-humoristinen viritelmä, jolla aivopestään sinut vähitellen ekologiseen elämäntyyliin. Tosin on kyllä huomautettava, että olisi ekologisempaa, jos olisin jäänyt asumaan Kissan kanssa enkä olisi saanut emansipaatiokohtausta loppusyksystä. Silloin olisin voinut jakaa niin pesukoneen, pakastimen kuin vuoteenkin.

Oikea käsi alkaa olla puolet vasenta paksumpi. Senkin ummetuksinen merimakkara, manaan sitä. Joudun siirtelemään menojani ja onnistun tuplabuukkaamaan. L'ecriture femininen tuntija pelastaa minut ja menee avaamaan oven, itse istun täällä töissä. Parasetamoli pitää kuumeen alhaalla ja aivot nollakäyrällä. Olen menossa täältä keskustelemaan ja sitten takaisin remonitn keskelle avaamaan oven työkalujaan tuovalle keittiöhylkeelleni.

Se on maksullinen hylje, jottei syntyisi väärinkäsityksiä.

Kun makaan lattialla selälläni ja kuuntelen Fugeesia ja hyperventiloin, koetan mieltää itseni siksi sankarittareksi, jollaisena jotkut minua pitävät. Siksi, joka osaa ajatella positiivisesti ja hihkua tyttömäisesti. Ja joka tekee nonsensea ja satua vaikka päänsärystä. Mutta parasetamoli on tehnyt hermostolleni jotakin.

Ajatus ei vain kulje.

Syön viininlehtikääryleitä suoraan purkista muovihaarukalla istuen tikkaiden ylätasanteella. Päässäni humisee ja naksuu. Koetan muistaa, mikä päivä tänään on. Tiistai, paikannan. Huomenna missaan pilatestunnin, koska Kissalle käy roudaaminen vain sen aikana. Ylihuomenna Viive tulee syömään. Perjantaina menen Harjutorille saunomaan. Sunnuntaina pääsen katettuun iltapalapöytään.

Jos flunssa menee. Sen on mentävä. Kirjastossa näen varauskirjoihin kirjoitettavan ajan viikko eteenpäin, viimeinen noutopäivä 28.3. Siihen on enää viikko. Siitä viimeiseen päivään kolme päivää. Lasken sormin päiviä, päässäni ei enää pysy kolmea suurempi määre. KYMMENEN PÄIVÄÄ.

Jostain on hankittava vielä sänky, tuoleja, eteisenmatto, kirjalaatikoita, kissankuljetuslaatikko, multaa kasveille, lusikoita, haarukoita, veitsiä, lautasia, kuppeja, laseja, vessapaperia, mitä kaikkea ihminen nyt elääkseen tarvitseekaan. Luomuomenia lisää. Haluaisin käpertyä omaan reppuuni nukkumaan ja herätä huhtikuun alussa valoisassa, kotoisassa ja vastamaalatussa kämpässä, jossa kaikki olisi ojennuksessa ja tiptop ja levylautasella pyörisivät Chopinin valssit.

Mutta maailma ei kulje sillä tavalla. On valittava, eriteltävä, otettava selvää ja painettava yötäpäivää hymyilemistä, jaksamista, ruuvaamista ja sen sellaista.

Muutoin muutan ensimmäinen neljättä keskelle remonttityömaata. Ja se ei käy: minulla on kissa, ja kissat karkaavat remontissa helposti.

Timbuktu

Timbuktu on palannut!

Vaiheita ja lauluja

Miehet ovat maailman suurin mysteeri. Se johtuu siitä, että heillä on seksuaalisuus, mutta ei säännöllisiä vaiheita siinä. Aamun permanenttikirjoituksestani (kiitokset kommenteista - taidan ottaa permiksen vasta sitten, kun iskee lopullinen mielenhäiriö) osaan ainakin itse lukea selvästi, mikä vaihe on meneillään. Levoton.

Remonttiväsymys kasautuu, kertyy. Ostamme kaappirunkoja kolmellasadalla eurolla keittiöön, päätä särkee, jatkan maalaamista. Eteinen näyttää valmiina hyvältä eikä ollenkaan teurastukselta. Maalin väri muuttuu kuivuessa. Tämä voisi kyllä lukea tölkissäkin. Älkää peljästykö, maalin kuivaväri vastaa koetilkkua. Mutta musiikki iPodissa ei edistä hyväntuulistunutta työntekoani, koska on levoton päivä. Kuuntelen Nina Simonen Sinnermanin neljä kertaa peräkkäin tanssien sen tahtiin hyytyneen veren värisellä maalilla kuorrutettuja vaaleanpunaisia talouskäsineitä heilutellen, jaloilla tahtia jyskyttäen, kunnes maailma kirkastuu ja saan orgasmin ja tipahdan kesken tanssin lattialle. (Miehille jostain syystä tällainen purkautumistie näyttää olevan suljettu. Se on todella omituista.) Yleensä tanssiessa ei voi saada, koska tanssii paikalla, jossa muitakin on läsnä ja on rauhoituttava, nyt ei ole, voi laittaa aina vain uudelleen Sinnermanin ja jatkaa kuumeista kieppumista ja jyskyttämistä kunnes aivot nollautuvat ja jalat putoavat alta ja kuulee huutavansa.

Sen kuulee todella kaukaa. Ikään kuin olisi jo kaukana tajunnasta ja itsestä, mikä se on, kuka kuulee?

Ja niinpä, pitkästä aikaa, tosiaan tilttaan. Ilman miehen avustusta olenkin kai pudonnut tällä tavalla viimeksi kaksitoista vuotta sitten. Herään tokkurassa, poski maalissa ja maalinen käsine kuolalätäkössä. Jalat sojottavat oudosti ja ovat puutuneet. Olen todella vain pudonnut huutaen ja menettänyt tajuntani kesken tanssimisen. Hieron ohimoita maalikäsineillä, koetan kalkyloida kokemuksen pienistä vihjeistä, olenko ollut kauan pimeänä. Paras vihje on maalikaukalo: maalin päälle on muodostunut ketto.

Nousen huokaisten tikkaille ja jatkan maalaamista, nyt ilman musiikkia.

Maali loppuu kesken. Palelee. Vedän takin päälle ja pipon päähän, makaan lattialla auringonläikässä, lehteilen kalenteria, tajuan huomisen tuplabuukkauksen, kiroilen itsekseni, vilu puistattaa. Mitä tämä on? Mutta nousen. Imuroin, nostelen ruuvit yhteen paikkaan, suojaan pahvilla tiskipöydän, jonka yläpuolelta romautetaan lekalla keittokomeron etulippa tiehensä.

Kun kävelen hevoskastanjakukkulalta lehmuskukkulalle, sallin itselleni musiikin. Seison pitkään Pitkälläsillalla ja katselen jäätä, nojaan kaiteeseen, ravistan hiukset auki ja vedän baskerin takaisin päähän, syvemmälle. Olen niin väsynyt ja tärisevä, että tuskin tunnistan itseäni, mutta saan kiinni muistikuvasta: eräänä iltana, ei niin kauan sitten, yksitoista vuotta vain, pian kaksitoista, seisoin sillan kaiteella, mutta kiipesin sitten kuitenkin takaisin kävelykaistalle, koska ajattelin, etten halua tehdä kauskantoista impulsiivista ratkaisua kaatokännissä. Yllättävää loogisuutta. Ja sitten juoksin itkien kotiin mäkeä ylös ja sammuin omaan eteiseeni. Kukaan ei sinäkään iltana tahtonut olla kanssani, koska - -

En oikeastaan tiedä, miksi. Ehkä kaikki ovat yksinäisiä. Suhteissa yksinäisyyttä on vain hieman helpompaa kestää, koska joku välillä jaksaa silittää hiuksia ja sanoa, että ihan hyvä sinä olet, kyllä sinua voisi joku rakastaa. Kaikki ne vuodet epävarmuutta, miksen minä, häitä ja lapsia ja ainainen kysymys, mikä ihmeen vika minussa on olevinaan. Ensiksi, liian nuorena, mies joka puhuttelee tulevien lastensa äitinä, ja sitten kun on itse valmis sitoutumaan, mies joka haluaa kai vain huvitella ja tehdä intellektuaalista yhteistyötä.

Vaikka enhän ole koskaan tiennyt itsekään, mitä haluan. Se tulee aina mieleen, kun kuuntelee Gotan Projectin miksausta Sarah Vaughanin jumalaisesta "Whatever Lola wantsista". Haluan pieniä asioita: sillointällöisen porkkanan tai suklaakakun tai orgasmin, työstää jonkin tuntemuksen tekstuaalisesti. En osaa olla pitkäjänteinen.

Tässä kuun vaiheessa musiikki on yhtä Sinnermania, argentiinalaista tangoa ja Midival Punditzia. Kuuntelen liian lujalla, musiikki tekee Mikonkadun kermakakkutaloista taivaankorkuiset, valkoiset miehet kannattelevat parveketta taipuisina, on talvi ja Midival Punditz toistaa: "Bombay is a grid." Jo kävellessä levottomuus pyörii sisälläni, näen itseni kaupanikkunasta punaisena hoikkana hahmona, jonka uusi tulipunainen huulipuna näyttää entistäkin enemmän haavalta naaman kalpeassa surussa. Ja miten musta taivas voi olla. Esplanadin puistossa vilistää lumella kaksi rottaa peräkanaa ja katoaa kioskin alle.

Minulla on ollut lukiossa rotta, Denis Grasshopper, joka nukkui rintaliiveissä, se mukelsi rinnalta itselleen tilaa ja kiertyi kerälle puuvillastretchkuppiin. Tuntui hassulta, että oli jokin niin pieni ystävä, joka sillä tavalla nukkui intiimissä paikassa, ja että tunsi koko ajan, miten sen kyljet kohoilivat, ja yritti keskittyä historiantuntiin tai taidenäyttelyyn. Se pureksi ainakin neljät rintsikat hajalle ajankulukseen.

Katselen kaihoisana reikää, jonne rotat sujahtivat vaivattomasti. Ollapa rotta, mutta ei puistorotta, vaan lemmikkirotta. Nukkuapa jonkun ystävällismielisen rintaliivien sisällä lämmöstä laiskaksi juopuneena.

Pelkään levottomuuden keskellä vilunväristyksiä, pelkään tulevaa pesänjakoa. Kissa ja minä elimme yhdessä niin pitkään, ja nyt kun muutan pysyvästi, pitää mennä entiseen kotiini ja nostella tavaroita kahteen kasaan. Melkein kaikki on yhdessä dyykattua tai lahjaksi saatua. Elämäni on pelkkiä yhteensopimattomia palasia. "Älä pelkää, tahdon vain parvekkeen", sanon Kissalle etukäteen.

Parveketta en tietenkään voi saada.

Mobutun tuhkat ovat uudessa kodissani, kuusikulmaisessa pahvirasiassa. Ensimmäistä kertaa elämässäni löydän itsestäni tuhkaa sylissään tuudittaen itkevän arkkityypin, jonka parusta ei ole tulla loppua. Mutta kuten sanon J:lle juodessamme viiniä porausiltana, jolloin kaikki on vielä kovin valoisaa, koska en ole näin väsynyt fyysisesti, olen elänyt läpi niin monta vaikeaa kautta, että tiedän, että se menee ohi. En osaa olla huolissani mustuuden venymisestä. Se haalistuu. Se on eräs maitokahvitahra valkeassa pellavasilkkineuleessa kauan sitten: aluksi ei voi olla ajattelematta muuta, mutta riittävän monen pesun jälkeen neule on aivan pehmeä ja hämähäkinseitinohut, ja tahrakin kulunut pois kuitujen myötä.

Naksautan iPodin soittamaan uudelleen Mandragora Tango Orchestran Smells like teen spiritin.

Sen tahtiin liu'un ohi Savoyn sinisen kyltin, punaisen baarin, jossa mustatrikoinen nainen seisoo jalat leveästi harallaan korjatessaan lattialta jotakin, kolmen liikemiehen, jotka menevät katua alas silkkiset liinat tiukasti kaulaa myötäillen. Eihän näistä päällepäin näy, ovatko ne yksinäisiä, nekin.

Tiedän, että tämä on jotakin fyysistä jo ennen kuin koettelen tietoani kunnon empiristin tavoin. Tähtitorninmäellä työnnän kuumemittarin kainaloon. Kolmekymmentäkahdeksan ja kaksi.

Nyt käyn nukkumaan. Huomenna on kannettava keittiönkaapistojen rungot ja maalattava ja sitten on työvuoro ja keskustelua Lispectorista.

Ikuisuuskysymys

Pitäisikö ottaa permanentti? Olen miettinyt tätä siitä saakka, kun olen täyttänyt 23 ja mietin edelleen. Nyt mietintä on jostakin syystä kiihtynyt. Ehkä se johtuu vain remonttiväsymyksestä. Olen todennut näyttäväni ankaralta vanhalta tädiltä enkä jaksa laittaa hiuksia mitenkään muuten kuin Mymmelinnutturalle.

Permanenttia minulla ei ole ollut edes lapsena, jolloin pidin sitä naisten tyhmäilynä.

Ehkä siksi voisi olla hyvä, jos laittaisi permanentin. Vai?

Olisiko otsatukka sittenkin hyvä?

Muistaakseni otsatukka on aina sojottanut pystyssä, siinä kohdin on pyörre. Niinpä niin kauan kuin mulla oli otsatukka, se piti lannistaa aamuisin pipon ja geelin kanssa.

Onpa elämä hankalaa. No, mitä mieltä olette permanentista, olisiko kivempi kuin tuo nuttura?
(Elouai.comissa voi tehdä itsennäköisen nuken. Mutta ei siellä ole tarpeeksi pyöreitä kasvoja, pieniä eurooppalaissilmiä eikä pyöräilijän reisilihaksia. Ja vain toinen kauneuspilkkuluomistakin löytyi. Ja mitkä tikut nuo kädet ovat?)

Hulluämmäfiilarit

En voi vaatia muita ymmärtämään itseäni, koska esimerkiksi tänään en itsekään ymmärrä.

Jo aamussa on absurditeettia. Olen niin vakuuttunut J:n vakuutuksista, että maalatessa pitää kuunnella musiikkia, että avaan viimein pahvirasian, jossa on Kissalta joululahjaksi saatu iPod. (Inhoan silmäpalko-nimeä.) Tökkään podin kiinni koneeseen. Ollaanhan sentään jo maaliskuun paremmalla puolella.

Palko latautuu ikuisuuden. Sillä välin suursiivoan Tähtitorninmäellä. Haluan, että edes toisessa kodissa on siistiä, remontin keskellähän ei ikinä ole. Koska minulla ei ole lattialuuttua, luuttuan keittiörätillä nelinkontin soittaen jälleen kerran flamencoa tahdittajana. Kesken kaiken vittuunnun sotkuun ja alan tunkea kaiken mahdollisen pesukoneeseen. Näin likainen pöytäliina, ei käy. Eikä huopa, eikä tyynyliina.

Helvetti, tahdon kliiniä!

Mies, joka on luvannut tehdä keittiöni, kaverin kaveri, soittaa. Sovimme tapaamisen. iPod ei ole edelleenkään valmis, joten lähden ilman musiikkia matkaan kävellen kaupungin valta-akselia kodistani toiseen. Keittiömies näyttää hylkeeltä enemmän kuin ikinä pystyisin itse, rantapallolla nenällä pyörienkään. Juotan hänelle edelliseltä illalta jääneen viinin loput ainoasta mukistani kuultuani hänen darrastaan, en jaksa nyt melankoliaa, olkoon mieluummin vähän nousussa ja leppoisa; istun lattialla polvillani ja piirtelen keittiötä.

Kaikki järjestyy. Saan hienon keittiön. Lekalla isketään väliseinää vähäsen murusiksi. Intoudun selittämään hajottamisen hienoutta. Mutta mittanauhaani, jossa lukee burda, emme löydä. Ehkä se on onnikin, koska mies saattaisi nauraa itsensä kipeäksi. Kerron kyllä jo varoittavana sanana, kuinka tein porausmerkit mustalla kajalkynälläni ennen J:n tuloa.

Soitan isälle ja Kissalle, joka on luvannut roudata. Isä ja äiti tulevat, heillä on oikeanlainen raksamitta. Mittaan keittokomeroa, sitten häädän vanhemmat tiehensä. Äiti hössöttää niin, että alkaa hermostuttaa, nimittäin.

Teippaan ovenkarmit ylitehokkaana, muovitan lattiat. Kellohan on vasta puoli kasi. Kyllähän tässä kerran vetäisee vessan ja eteisen. Avaan maalitölkin, sekoittelen, kaadan telomisalustalle, sivelen ensin kulmat. Värissä on jotakin kiehtovaa.

Sen työnimi on ollut tumma roosa, mutta mitä enemmän väsyn, ja mitä enemmän maalihöyryä hengitän, sitä oudompia mielleyhtymiä siitä syntyy. Ensiksi: hevoskastanja. Sitten: ruoste. Sitten: housuihin kovettunut kuukautisveri. Sitten: punasavinen keramiikka. Tuijotan pyörryttäen seinää tikkailla seisten, tela kädessä. Laskeudun alas. Asun keraamisessa talossa. Huimaa.

Kas, kellohan onkin jo kymmentä yli kaksitoista. Olen työntänyt mikroaaltouunin maalilta suojaan vaatekaappiin, joten syön jääkaapista löytyneet kaksi kylmää wrapleipää sellaisinaan ilman päällisiä. Ja sitten neljä omenaa. Ja päärynän. Ja soijajugurtin. Ja lopuksi äidin tuoman pussillisen auringonkukansiemeniä. Kokonaan.

Seison ja tuijotan eteistä viimeisiä siemeniä näreksien. Nostan ruostunutta seinääni vasten pähkinäpuisen väriseksi petsatun hyllyn. Sen vieressä kastanja näyttääkin äkkiä ripulipaskan väriseltä. Purskahdan itkuun ja parun aikani, kättä kivistää, en tajua laskea hyllyä maahan. Ja minun maailmani kun piti olla Torkkelinmäen värinen! Tämä on Madridia, tämä.

Toivottavasti minusta ei tule niin lihavaa turilasta kuin Pedro Almodovarista, pälähtää päähäni väsymyksessä. Alkaa naurattaa. Istun lattialla, nauran niin että silmistä vihmoo vettä. Itkennauran väsymyksestä, oikea käsi on lähestulkoon tunnoton ja eteiseni kuivuneen kuukautisveren värinen. Rautaoksidia, tietysti. Veri, keramiikka, ruoste. Samaahan ne ovat. Rautaoksidia... enkö onnistukin kaikista mahdollisista väreistä poimimaan tämän. Hulluämmä, vihjaan itselleni, olet ruosteessa, vanha tyttö.

Katsahdan seiniä ympärilläni. Ei paha, mutta vanhemmat kyllä saavat nyt raivarin. Olen jo sen verran vanha, etten jaksa olla iloinen sellaisesta, ainoastaan väsynyt asioiden mutkistumisesta ja nalkutuksesta. Äiti sanoo: "Ooohooo, tämäpä on... intensiivinen." Se on yritys suhtautua positiivisesti. Isä on rehellisesti pitkin hampain. Vanhemmat maalaavat kaiken valkoisella. Heille taitettu valkoinen on jo eksentrismiä.

Hihitän kaoottisena keränä eteiseni lattialla. Tummaroosa, joo joo. Sitten niistän housunlahkeeseen ja nauran vielä lisää. Hemmetti, remontointi on todella absurdia. Jäisin nauramaan vielä lisää, mutta kaikki ruoka on syöty. Pyöräillessäni hevoskastanjakukkulalta - päässäni tämä muuntuu nyt sitten kai ikuisesti myös kuivuneen kuukautisveren, ruosteen ja keramiikan kukkulaksi - lehmuskukkulalle laulan kovaan ääneen Madonnan Express yourselfia.

Älä vain kysy, miksi. Tänään on hulluämmäpäivä.

Raportointia

Olen luvannut itselleni nukkua kunnon öitä ja niin edelleen, mutta en voi olla raportoimatta, että PORAAMINEN ON AIVAN MAHTAVAA! Siis nyt osaan porata seinään kirjahyllyjä! Loistavaa!

Pelkäsin etukäteen, että pureksin kynnet murusiksi enkä yllä katonrajaan enkä ole tarpeeksi haba. Mutta ehei! Poraan kaksi reikää jopa eteisestä suoraan vessaan seinän läpi! (Ei se mitään, tutorinikin poraa sinne yhden. Hän sanoo: "No yllättävän nopeastipa se surahti läpi.") Olen pölyssä yltäpäältä, puuha-pete-kuulosuojaimet päässä, paljasjaloin rakennustikkailla pähkinänväriseen vahaan katu-uskottavasti tahriutuneissa reisitaskuhousuissani, vähä pitää etten kilju silkasta riemusta. Asetan poran huolellisesti piikillä ja vasaralla jyskytettyyn holeen ja annan painaa. SSSSrraUUUUUUUUUURRR! Tungen reikään polyfillaa ja tulpan, hehkun tiilipölyn keskellä voitonriemua.

Penetraatiota tiiliseinään! Jiiiihaa! (Ihmettelen mielessäni, miksi Kissa ei koskaan opettanut minua poraamaan. Sain porata vain ruuveja irti, muuta en. Poratessa pitelin imurin suutinta poran alla ja merkkasin etukäteen kohdat ja vaihdoin poran terät, mutta hauskinta, terän työntämistä seinän sisään, en saanut kokeilla. Suhteissa on omalaatuisia käytäntöjä.)

Välillä syömme kidneypapuchiliwrappeja, juomme punkkua ja vetäisemme sacherleivokset ja päärynät. (Minähän sanoin, että tämä on humanistiremontti!) Naapuri alkaa koputtaa yhdeksän jälkeen. Enää yksi reikä, sitten on valmista.

Olen fyysisesti niin uupunut, että hyväksyn kyydin kotiin. Ainotar odottakoon pihassa. Huomenna kävelen pesemään asunnon seinät ja katot maalauksen alle. Etsimme Torkkelinmäkeä ympäri kävellen porausopettajani vanhempien sinistä autoa. En muistakaan aiemmin etsineeni autoa muualta kuin parkkihalleista.

Osoittelen Avikaisen leipomon ja Harjutorin saunan SAUNA-kyltin, jota sanoin lukiossa lintujen saunaksi, koska kyltillä tepsutti aina lintulauma. Torkkelinmäellä niin ikään asuva filosofi-toimittaja-runokollegaystävätär ehdottaa, että menisimme yhdessä saunomaan jokin ilta, lähtisimme kotoa kylpytakit päällä, saunakassi kädessä, tohvelit jalassa. "Mennään joo tietysti", vastaan. Melkein kuin asuisi Lissabonissa, jossa perheenäidit saattavat sunnuntaisin mennä korttelikauppaan aamutakissa ostoksille. On tasajalkaa hyppivä olo. "Palaan taas tänne kotiin kaikkien vuosien jälkeen", selitän innoissani siinä sinisiä autoja lumi-idyllimaisemasta skannatessamme. Merkittävä saavutus, kättelen itseäni stahanovlaisin ottein, osaan tehdä seiniin reikiä porakoneella, jee, lalallallala!

En voi käydä nukkumaan raportoimatta, että osaan käyttää porakonetta. Aivan mahtavaa. Mitähän seuraavaksi? Opettelisinko hiomaan parkettia, heittämään kärrynpyörän vai argumentoimaan niin, ettei minua ymmärrettäisi väärin?

Ehkäpä käyn kuitenkin ensin nukkumaan.

Flamingonkukan vieressä piano

Perjantaille ilmaantuukin yllätysmeno, enkä ehdi Kaninminnan gallerian avajaisiin, sillä niiden aikana onkin vahattava kirjahyllylankut pähkinäpuun värisellä ekovahalla. Kun kurvaan mäenlaelle uuden kotitaloni luo, tajuan, että olen muuttamassa Upper East Sidelta East Villageen. En tiedä, miksi jäsennän yhtäkkiä newyorkisti, niin vain käy.

Sen jälkeen soitan puhelun, saako vielä tulla, pesen vahan kasvoista, kaulasta ja käsistä, pyöräilen Brahenkentän laitaa, lapset luistelevat vielä. Dingdong, ovikello, halaus, lahjat, tuntemattomien kätteleminen. (Sen jälkeen kun kirjoitin, miten pelottavaa kätteleminen on, en ole enää pelännyt sitä. Tunnustaminen riitti jälleen kerran.) Istun olohuoneessa, kädessäni helmeilee booli, flamingonkukan varsi on vanunut ikkunakarmin ylänurkkaan saakka. Maritta Kuula ja LL laulavat duetossa, mustasta kiiltolakasta heijastuvat heidän kasvonsa. Sitruunapiirakka on hyvää.

Mutta mikä on laulu? Yhdeksän henkeä kissallakin on tai jotain sinnepäin.

Kaupunki on pieni, löytyy tutuntuttuja tai ainakin yhteisiä harrasteita. Vai lasketaanko espoolaiset kaupunkiin? Ala- ja yläasteella ei laskettu, lukiossa kai jo, yliopistoaikana kellään ei ollut varaa asua siellä seutulippujen kalleuden takia. Espoolaisilla on pieni rivitalopiha ja siellä kasveja, mummun juhannusruusu ja ballerinaomenapuu. "Mikä lajike?" tiedustelen. "Semmoinen missä oksat ei kasva pitkiksi." Yritän vielä: "Joo niin ballerina, mutta mikä lajike?"

Nainen on päättänyt kasvattaa ensi kesänä uudenseelanninpinaattia ja rucolaa. "Rucola on helppo", totean. Mutta pinaatti. Pinaattihirviö, höh, haluamassa kukkia, aina janoisena. "Laittaisit hyvänheikinsavikkaa", suosittelen. Salapseudohortonomiwannabe ryhdistäytyy. Mutta ilmenee ongelma. Naisen äidinkieli on ruotsi eikä hän siten tunne hyvänheikinsavikkaa. Eikä mieleeni juolahda, että useimmat suomenkielisetkään eivät sitä tunne. Ei, vaikka se on pinaatinhyvää, monivuotinen, mahdoton tappaa ja liian runsassatoinen. (Niin, haluatteko kesällä tehdä pinaattiruokia? Puutarhapalstalleni voi tulla talkoilemaan hyvänheikinsavikka-, mangoldi-, salaatti- ja kurpitsapalkalla, mikä nyt milloinkin satoaa. HHS satoaa koko kesän.)

"Se on Chenopodium bonus-henricus tieteelliseltä nimeltään eli latinaksi", yritän. Naista taitaa vähän huvittaa latinaksi jutustaminen. Mutta en muista, mikä hyvänheikinsavikka olisi ruotsiksi, joten yritettävä on. Ja onhan latina se kieli, jolla kansainvälisesti kasveista muutenkin kommunikoidaan. On paljon kasveja, joita osaan vain latinaksi. Mutta kasvinharrastajat ovat muutenkin pimeitä tyyppejä. Yksikin lähetti minulle Chilestä siemeniä kasviin, jonka hedelmän ruoanlaitto-ominaisuuksia hän kuvaili mukaansatempaavasti iät ajat ja suositteli kokeilemaan, ennen kuin ilmoitti, että kysessä on sitruuna. "Kyllä Suomessa sitruuna tunnetaan", joudun vastaamaan peläten tuottavani pettymyksen.

Myöhemmin selviää, että nainen lukee miehensä siskon blogia. Vai onko se aiemmin? En ole aivan varma, sillä oikea käteni osoittaa omituisia väsymyksen merkkejä vahan hinkkaamisen ja vesijuoksun jäljiltä, ja keskityn ehkä liikaa käteni tuntemuksiin.

Nauramme J:n kanssa jo etukäteen tämänpäiväistä poraussessiota. Humanistit remontoivat, osa yksi. Tuo sinä eväät, minä tuon viinin. Isältä porakone ja maalaustikkaat. Sur. Miten ne reiät paikoitetaan seinään? No kai me se keksitään. Tuo mittakin, jos sinulla on yli sataviisikymmentäsenttinen, minulla on vain ompelurasian mittanauha, siinä lukee burda ja se on lila. Isä sanoo, että reikiin pitää tunkea polyvillaa. "Polyvillaa?" kysyy J. "No kai siitä jotakin tulee", sanon. "Isä sanoo, että siinä kassissa minkä se antoi lainaan, on kaikki tarvittava." J. yrittää vielä kysyä, minkä kokoisia tulppia on, mutta muistan ainoastaan, että tulpat ovat punaisia, sinisiä, vihreitä ja keltaisia. Ja että yksi reikä ainakin pitää tehdä kaakeliin. "Se on haastava", sanoo J.

Saas nähdä, kauanko turiloimani kirjahyllyt ja pyykkiteline pysyvät seinässä.

On kyllä jokseenkin omalaatuista, että puhun mukavissa bileissäkin remontistani. Alan epäillä, että olen pähkinänvärisen vahan tuhrumerkitsemä, mutta näytän vessanpeilissä suhtkoht järjelliseltä olennolta, joskaan en edelleenkään puhuvalta päältä. Puoli yhden maissa lähden kotiin. Koko matkan mietin, miksi olen pukeutunut klovnimaisesti, mutta en keksi muuta selitystä kuin etten osaa olla aikuinen nainen.

Bileissäkin olisin kaikista mieluiten keskustellut pianon vieressä olevan flamingonkukan kanssa, mutta eiväthän kasvit keskustele. Tahtoisin tietää, millaista on kasvaa, imeä valoa sisäänsä ja yhteyttää. Olen selvillä siitä, että kasveilla ei ole aivoja eikä siten kehonkuvaa, jonka kautta sisäistää maailmaa. Mutta silti. En osaa kuvitella elämistä, joka ei tunnu miltään. Siksi kai ikkunalautani ja kasvimaani ovat täynnä noita arvoituksellisia olentoja, jotka venyvät sanoitta ja murehtimatta. Ihmisessäkin on vegetatiivisia piirteitä, kuten pituuskasvu.

Se taitaa kyllä olla osaltani ohi. On kasvettava enää merkityksissä.