Hah, tässä kaksi kymmenen lauseen settiä. Saatte ihan itse arvata, kumpaa settiä saatankin livautella ikään kuin puolivahingossa jälkeenpäin niitä kovasti katuen ja itseäni tukistellen, ja kumpaa ette suustani kuule.
1. Ja sit sen kynsissä ei ollut edes läpinäkyvää lakkaa.
2. Kuule sä olet tulkinnut tän tilanteen nyt ihan väärin.
3. Ihmisoikeuksien julistus, siinäpä täydellinen moraalin ohjenuora!
4. Ja miehelleni en kyllä mainitse siitä mitään.
5. Mikään ei voisi minua järkyttää.
6. Lähdetkö Stockan Hulluille päiville shoppaamaan?
7. Mutta prinsessahäät ne vasta jotain olis.
8. Mä en vois luopua mistään näistä.
9. En mä tee tota, työehtosopimuksessa ei sanota siitä mitään.
10. No mut eihän se sille käytökselleen mitään mahda, ei ihminen mihinkään ikinä muutu.
ja
1. Joskus musta tuntuu, että sä leijut kilometrien korkeudessa.
2. Mä tiedän, että lupasin, mut mä en voi.
3. No vielähän sulla on kaksi viikkoa aikaa muuttaa mieltäsi ja hakea aborttia, jos alkaa liikaa ahdistaa.
4. Jospa yrittäisit edes, ei se niin vaikeaa voi olla..
5. No voi herranjumala, dumppaa jo se mies!
6. Helvetin umpikiero tyyppi, puhuu kaikista pahaa selän takana.
7. Haa, miehistä tulee hyviä sihteereitä!
8. Eikö sua pelota sun herkkyyden puute?
9. Hei, mun on nyt pakko olla vähän julma ja joskus sä oot tästä vielä kiitollinen.
10. Varmasti en irvistänyt sulle, sä näit väärin.
**********************************************
Tänään olo on aika seesteinen eilisen ukkostamisen jälkeen. Jälkeenpäin itkukohtaus on helppo upottaa säätilalliseen selitysmalliin: samalle alueelle tunkeutuvat matala- ja korkeapaineen vyöhykkeet hiertävät reunoistaan, syntyy valtava pyörremyrsky, ja sen sellaista soopaa. On aika tavallista, että isojen muutosten saumakohdissa järisen ja itken. Ja että pahin hyöky tulee, kun jännitys on oikeastaan jo lauennut, paha olo menossa pois. Siksikö itkeminen tuntuu aina niin bimbolta? Huolestuksen jälkeen on ammottava tyhjyys, ja jollain se täyttyy. Nyt, kun en voi mennä tanssimaan aivoja pellolle, kiusata fyysisyyttäni sen jaksamisen rajalle, tyhjyys täyttyy käsittämättömästä itkukohtauksesta.
Ja sitten, olen rauhallinen ja tyytyväinen. Kun Kissa tulee kotiin, nauramme ja hypimme ja sitten itken, kun koetan kertoa, että itkin päivällä. Mutta ei hätää, tämä on vain tunnetartuntaa menneisyydestä, muisto itkemisestä itkettää, ja pian jo juomme teetä ja syömme loput suklaat ja sommittelemme tyyninä kaksiakin juhlakutsuja käyttäen sellaisia ilmauksia kuin "ruskeanoranssit unisex-tuulipuvut" ja "kolmen kasvisruokalajin illallinen ja ensimmäinen lasi".
Äiti soittaa, kälätämme puhelimessa, lupaan lähettää postikorttikutsut vanhoille sukulaisille. Hieman kyllä pohdimme, miten on, selviävätkö vanhat sukulaiset moisista juhlista. Viimeksi kun kutsuin ukin isoihin juhliini, hän ahdisti nurkkaan Kissan isän, joka on sentään televisiotähti, mikä ukista on nyt ylipäänsä niin glamoröösiä kuin jokin olla voi, ja piinasi tätä kysymyksillään ties kuinka kauan. Jos ukki veljineen saapuu, saman voi ounastella tapahtuvan jälleen, nyt kahden hölmön savolaisäijän voimalla. "Äh, no sitten se tapahtuu. Äiti, ei se ole sinun vikasi", valan äitiin uskoa. Äiti sulloisi mieluiten koko sukunsa piiloon, mutta ei toisaalta malttaisi olla kutsumattakaan, sillä eihän vanhuksilla nyt niin paljon juhlimisen aihetta muuten elämässään ole.
Hiukan kyllä hymyilyttää kutsuluettelo: kauhea kasa dodolaisia, minun muutama hassu tuttuni, satatuhatta Kissan hyvää tuttua, ja sitten joukkio vanhoja sukulaisiani, pari Kissan sukulaista, Kissan perheen perhetuttuja. Perheelläni ei ole yhtään perhetuttuja, paitsi yksi aivan karsea espoolaisperhe, jota äiti ei viisasta kyllä edes uskalla ehdottaa kutsuttavaksi. Tuon perheen tytär opiskeli ensin turkissuunnittelijaksi, ja ryhtyi sen jälkeen kiihkouskovaiseksi kotiäidiksi. Voitte arvata, että sen ihmisen kanssa on aina ollut aika vaikeaa keksiä puheenaiheita jo ennen sitäkin kertaa, kun sen pyrittyä siihen turkiskoulutukseen vein sille eläinsuojelujärjestö Vihreän ristin esitteitä, joissa kuvattiin turkistuotannon ei niin päivänpaisteisia puolia. "Mua ei kuule kiinnosta muut eläimen kun mun koira", se sanoi, "ja sekin vain siksi että se on mun." Niinpä. Lapsena se sai pyydystettyä sudenkorennon ja piti sitä purkissa, kunnes meikäläinen vapautti jo aivan heikon rassukan, mistä hyvästä tytön äiti torui minua N:n rakkaan lelun riistämisestä. Minkäpä kukaan meistä kotikasvatukselleen voisi? Koetan itse voida sille jotain, tai siis, sen puutteelle, niin kuin Montaignea lukiessani ja päättäessäni, että tästä lähin kyllä ajattelen ihan toisella tavoin, olen rohkea ja tarmokas, mutta aika vaikeaahan tuo on.
Ainoa levottomuutta herättävä seikka on äidin itsepäinen vänkäys siitä, että juhlissa pitäisi olla myös liha- ja kalaruokia sekä kermaisia kakkuja. Nurisen vastaan; jos meille kelpaa vegaaniruoka, miksei vieraillekin? Äiti ilmaisee kantansa: "Ystävä kiltti, ne ovat normaaleja ihmisiä." Sanon takaisin, että ollaan mekin ihan tarpeeksi normaaleita.
Äiti on hetken hiljaa ja sanoo sitten: "No, tiedä tuosta."
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
tiistai 31. toukokuuta 2005
maanantai 30. toukokuuta 2005
Sieraimet pinnan yläpuolella
Olen aika huono uimaan, mutta voin aina kirjoittaa tarinan, jossa osaan uida kuin vedessä ennen syntymäänsä sukellellut. Luultavasti se ei pelasta, jos joskus joudun todelliseen onnettomuuteen. Mutta ainahan voi koettaa, kirjoittaa niin pitkään ja niin itsepäisesti, säälimättä yksiäkään naarmuuntuneita polvia, niin keskittyneesti, että unohtaa kaiken muun kuin kirjoittamisen.
Koetan pitää sieraimia pinnan yläpuolella. Se tarkoittaa: heti päästyäni kotiin, saatuani soitettua Kissalle, etten pysty tulemaan, olen liian väsynyt, kamppaillen itkua vastaan, tiedän mitä mieheni nyt ajattelee, en pidä siitä ajatuksesta, en pidä siitä, että hänen pitää ajatella sellaisia ajatuksia, en jaksa tehdä asialle mitään, en pysty, itku ryystää minua mukaansa liian vahvana, turha potkia vastaan ja pinnistää niskaa jännittäen, heti hoidettuani välttämättömyydet, revittyäni päältä märät vaatteet, puettuani kuivat, avaan tietokoneen ja alan kirjoittaa. Ja laitan pesukoneen päälle, tuon kotoisan äänen.
Kirjoitan.
Kun ajan kotiin, olen istunut kirjastossa lukemassa muutamaa lehteä. Baklavaa en pystynyt ostamaan, pelkään liikaa, että alan itkeä. Ajan pyörällä lujaa, ettei kukaan tunnistaisi minua. Kirjastossa silmäilen levottomasti pöytien ääressä istujia, ei ketään tuttua, rentoudun, luen koettaen unohtaa, unohdan. Sitten en keksi enää yhtään hyvää lehteä, hyviä lehtiä ei ole monta, ja hyvissäkin lehdissä esseet ja jutut ovat pelottavan tasokkaita, vilisevät nimiä ja vaikeatajuisia ilmauksia, en ole tänään sillä tuulella, on pakko mennä ala-aulaan ja nieleksiä. Ulkona sataa. Hyvä, että sataa.
Astun sateeseen, avaan pyörän lukon ja U-lukon, nousen märkään satulaan. Nyt kukaan ei erota, onko vesi kasvoilla itkua vai sadetta. Ajan koirapuiston kulmille, kurvaan alas kohti Käpylän urheilupuistoa, ajan ohi kahden varusmiehen tajuamatta näkemääni, äkkiä edessäni on tien sulkeva nauha, ajan nauhaan koettaen jarruttaa. Koska tulen lujaa, nauha venyy ja lopulta pyörä pysähtyy ilman, että suistun.
Tähän loppuu itkeminen. Nauhassa lukee "poliisi" ja "alue on eristetty". Poljen takaisin ylämäkeen ja kysyn sotilailta, eikö tästä tosiaankaan voi ajaa läpi. "Ei voi, nyt pitää kiertää", sanoo toinen varusmies sade kypäränreunasta kimpoillen.
"Mikä se juttu on?" kysyn poljettuani hetken eteenpäin ja palattuani sitten uudelleen sotilaiden luokse, uteliaana kuin mikä. "Joku raivaustyö", sanoo toinen sotilaista. Ja sitten muistan: jokin vanha pommi, räjähtämätön, joka on onnistuttu paikantamaan. Pommi, jonka ei oleteta räjähtävän, mutta joka on kuitenkin eristetty. Uteliaisuuteni on tyydytetty ja pystyn jo virnistämään sotilaille hauskaa päivänjatkoa. Lievää vittuilua kenties, tajuan loppumatkalla, mieliala ailahtaa takaisin surkeuteen, en haluaisi koskaan loukata ketään, ja aina, tahattomasti, onnistun siinä. Ja sitten räimin: perkele, ne sotilaat, ne voisivat tappaakin jonkun, sitä asepalvelus tarkoittaa, ei minun tarvitse olla huolissani siitä, pitävätkö ne jotain yksittäistä, kaksittaista, sanaa vittuiluna vai eivät. En kykene omaksumaan sisäisessä keskustelussani yhtään kantaa, se ei koskaan pääty. Merkitykset lyövät toisiaan korville kaiken aikaa, armottomasti, eikä siltä käy kuuroutuminen.
Ja kun kirjoitan, kotona, kuivana, turvassa, korvat edelleen enää vain hieman luimussa, soi summeri ja koirat räyskyttävät tapansa mukaan. Uskokaa tai älkää, mutta ovelleni tuodaan laatikollinen baklavaa ja tummaa suklaata. Ei, en kuseta. Ihan totta. Olen hyvin hämmästynyt, mutta unohdan rypeväni syvissä vesissä, joissa nenään tyypillisesti menee vettä. Alan hihittää ensin hermostuneesti, ja yllyn nauramaan, kunnes lopulta tuskin pysyn tuolilla.
Jos en muistanut kiittää, kiitän nyt. (Tapakasvatuksessani on tosiaan aukkoja, jotka yllättävät tilanteet paljastavat. Mutta kuten sanottua, aina voi kirjoittaa.)
Lähestulkoon soitan juhlakokoukseen, että tulen sittenkin, mutta tarkemmin ottaen, ehkä pistän sittenkin stesseihin soimaan The Breedersit ja hoilaan mukana uusien yläkerran naapurien riemuksi. Pari tuntia, sitten Kissa tulee kotiin ja voimme hyppiä tonttupolskaa hänen arvosanalleen, hyppiä ja kirkua ja riippua suihkuverhoissa ja vaikka paiskata kaikki kirjat parvekkeelta alas. Ei, tarkemmin ottaen, ei kirjoja. Tai ehkä jotkut kirjat, mutta ei kaikkia.
Omalaatuista mielialan heittelehtimistä koko päivä. Miksi helvetissä ylipäänsä aloin itkeä? Ei aavistustakaan, en tiedä. Aluksi hypin ja surisin innosta Kissan arvosanan kuullessani, sitten aloin pelätä, että ehkä minä en nyt kelpaakaan, kun Kissa on todistetusti fiksu ja se kun nyt kuitenkin on hänen itsensä eniten arvostama ominaisuus (ja myön minun, hemmetti vie, minun myös, itkinpä tai en), ja aloin todistella, miksi kelpaisin, enkä löytänyt juuri mitään syytä ja äkkiä itku oli kohdalla, eikä sitä voinut pelastua yhdenkään katoksen suojaan. Ikään kuin ostaisin jonkin argumentin ystävyyden tai rakkauden ansaitsemisesta; ei, ei se niin mene, paitsi silloin, kun paniikki iskee päälle.
Joten lopulta sain kuitenkin baklavani ja mäystän niitä raivostuttavan käsittämättömänä. Päätän ajatella jotain vähän mukavampaa kohdetta, jotain vähän yksinkertaisempaa ja helpommin mallinnettavaa. Riistän Montaignen hyllystä, vajoan sängylle sanoja sisäänsä imeväksi keräksi koirakerien luokse, valmistaudun lukon raksahdukseen ja ovelle rientämiseen, iloiseen hyppimiseen ja ehkä uudelleen itkemiseenkin.
Koetan pitää sieraimia pinnan yläpuolella. Se tarkoittaa: heti päästyäni kotiin, saatuani soitettua Kissalle, etten pysty tulemaan, olen liian väsynyt, kamppaillen itkua vastaan, tiedän mitä mieheni nyt ajattelee, en pidä siitä ajatuksesta, en pidä siitä, että hänen pitää ajatella sellaisia ajatuksia, en jaksa tehdä asialle mitään, en pysty, itku ryystää minua mukaansa liian vahvana, turha potkia vastaan ja pinnistää niskaa jännittäen, heti hoidettuani välttämättömyydet, revittyäni päältä märät vaatteet, puettuani kuivat, avaan tietokoneen ja alan kirjoittaa. Ja laitan pesukoneen päälle, tuon kotoisan äänen.
Kirjoitan.
Kun ajan kotiin, olen istunut kirjastossa lukemassa muutamaa lehteä. Baklavaa en pystynyt ostamaan, pelkään liikaa, että alan itkeä. Ajan pyörällä lujaa, ettei kukaan tunnistaisi minua. Kirjastossa silmäilen levottomasti pöytien ääressä istujia, ei ketään tuttua, rentoudun, luen koettaen unohtaa, unohdan. Sitten en keksi enää yhtään hyvää lehteä, hyviä lehtiä ei ole monta, ja hyvissäkin lehdissä esseet ja jutut ovat pelottavan tasokkaita, vilisevät nimiä ja vaikeatajuisia ilmauksia, en ole tänään sillä tuulella, on pakko mennä ala-aulaan ja nieleksiä. Ulkona sataa. Hyvä, että sataa.
Astun sateeseen, avaan pyörän lukon ja U-lukon, nousen märkään satulaan. Nyt kukaan ei erota, onko vesi kasvoilla itkua vai sadetta. Ajan koirapuiston kulmille, kurvaan alas kohti Käpylän urheilupuistoa, ajan ohi kahden varusmiehen tajuamatta näkemääni, äkkiä edessäni on tien sulkeva nauha, ajan nauhaan koettaen jarruttaa. Koska tulen lujaa, nauha venyy ja lopulta pyörä pysähtyy ilman, että suistun.
Tähän loppuu itkeminen. Nauhassa lukee "poliisi" ja "alue on eristetty". Poljen takaisin ylämäkeen ja kysyn sotilailta, eikö tästä tosiaankaan voi ajaa läpi. "Ei voi, nyt pitää kiertää", sanoo toinen varusmies sade kypäränreunasta kimpoillen.
"Mikä se juttu on?" kysyn poljettuani hetken eteenpäin ja palattuani sitten uudelleen sotilaiden luokse, uteliaana kuin mikä. "Joku raivaustyö", sanoo toinen sotilaista. Ja sitten muistan: jokin vanha pommi, räjähtämätön, joka on onnistuttu paikantamaan. Pommi, jonka ei oleteta räjähtävän, mutta joka on kuitenkin eristetty. Uteliaisuuteni on tyydytetty ja pystyn jo virnistämään sotilaille hauskaa päivänjatkoa. Lievää vittuilua kenties, tajuan loppumatkalla, mieliala ailahtaa takaisin surkeuteen, en haluaisi koskaan loukata ketään, ja aina, tahattomasti, onnistun siinä. Ja sitten räimin: perkele, ne sotilaat, ne voisivat tappaakin jonkun, sitä asepalvelus tarkoittaa, ei minun tarvitse olla huolissani siitä, pitävätkö ne jotain yksittäistä, kaksittaista, sanaa vittuiluna vai eivät. En kykene omaksumaan sisäisessä keskustelussani yhtään kantaa, se ei koskaan pääty. Merkitykset lyövät toisiaan korville kaiken aikaa, armottomasti, eikä siltä käy kuuroutuminen.
Ja kun kirjoitan, kotona, kuivana, turvassa, korvat edelleen enää vain hieman luimussa, soi summeri ja koirat räyskyttävät tapansa mukaan. Uskokaa tai älkää, mutta ovelleni tuodaan laatikollinen baklavaa ja tummaa suklaata. Ei, en kuseta. Ihan totta. Olen hyvin hämmästynyt, mutta unohdan rypeväni syvissä vesissä, joissa nenään tyypillisesti menee vettä. Alan hihittää ensin hermostuneesti, ja yllyn nauramaan, kunnes lopulta tuskin pysyn tuolilla.
Jos en muistanut kiittää, kiitän nyt. (Tapakasvatuksessani on tosiaan aukkoja, jotka yllättävät tilanteet paljastavat. Mutta kuten sanottua, aina voi kirjoittaa.)
Lähestulkoon soitan juhlakokoukseen, että tulen sittenkin, mutta tarkemmin ottaen, ehkä pistän sittenkin stesseihin soimaan The Breedersit ja hoilaan mukana uusien yläkerran naapurien riemuksi. Pari tuntia, sitten Kissa tulee kotiin ja voimme hyppiä tonttupolskaa hänen arvosanalleen, hyppiä ja kirkua ja riippua suihkuverhoissa ja vaikka paiskata kaikki kirjat parvekkeelta alas. Ei, tarkemmin ottaen, ei kirjoja. Tai ehkä jotkut kirjat, mutta ei kaikkia.
Omalaatuista mielialan heittelehtimistä koko päivä. Miksi helvetissä ylipäänsä aloin itkeä? Ei aavistustakaan, en tiedä. Aluksi hypin ja surisin innosta Kissan arvosanan kuullessani, sitten aloin pelätä, että ehkä minä en nyt kelpaakaan, kun Kissa on todistetusti fiksu ja se kun nyt kuitenkin on hänen itsensä eniten arvostama ominaisuus (ja myön minun, hemmetti vie, minun myös, itkinpä tai en), ja aloin todistella, miksi kelpaisin, enkä löytänyt juuri mitään syytä ja äkkiä itku oli kohdalla, eikä sitä voinut pelastua yhdenkään katoksen suojaan. Ikään kuin ostaisin jonkin argumentin ystävyyden tai rakkauden ansaitsemisesta; ei, ei se niin mene, paitsi silloin, kun paniikki iskee päälle.
Joten lopulta sain kuitenkin baklavani ja mäystän niitä raivostuttavan käsittämättömänä. Päätän ajatella jotain vähän mukavampaa kohdetta, jotain vähän yksinkertaisempaa ja helpommin mallinnettavaa. Riistän Montaignen hyllystä, vajoan sängylle sanoja sisäänsä imeväksi keräksi koirakerien luokse, valmistaudun lukon raksahdukseen ja ovelle rientämiseen, iloiseen hyppimiseen ja ehkä uudelleen itkemiseenkin.
Sisällä sataa
Sisällä sataa. Pisaroita ropsahtelee leualle ja ruokaan.
Koetan rauhoittua, tehdä inventaaria elämästäni, mutta mitä pidemmälle menen, sitä enemmän itkettää. Lopulta en hillitse itseäni vaan itken Biomedicumin ruokalassa niin, että ruoka lautasella lisääntyy ja muuttuu chilikastikkeesta keitoksi. Parin pöydän päästä ihmiset tuijottavat. Kyyneleet valuvat pitkin naamaa ja tippuvat leualta tarjottimelle, lautaselle, haarukalle, veitselle, vesilasiin. Koetan hengittää syvään ja keskittyä johonkin kivaan kuten hammaslääkärin vastaanotolla silloin kun lääkäri on sanonut: "Tuo on niin pieni, ei siihen mitään puudutuksia tarvita."
Koetan listata kaiken, missä olen onnistunut, mutta lista on pelottavan pieni asetettavaksi vasten kaikkea sitä, missä olen epäonnistunut. Kaiken lisäksi, kaikki, missä olen epäonnistunut, on sellaista, missä haluaisin onnistua turkasentulimmaisesti. Niin kuin olla looginen, analyyttinen ja ehkä hivenen kyyninenkin, kyetä olemaan loukkaantumatta mistään, olla pätevä, löytää itselle sopiva ammatti, kestää vaikka minkämoisia kolhuja, oppia olemaan itkemättä ikinä. Nekin, missä olen onnistunut, lähinnä tutkinnon saattaminen formaalisesti päätökseen ja parisuhde, ovat aika puolivillaisia yritelmiä, joita repii jatkuvasti rikki se, etten kykene olemaan sellainen kuin pitäisi. (Samalla parjaan itseäni raivokkaasti: pitäisi ja pitäisi, kuka niin sanoo, sinun miehesi, joo, onko hän muka jokin jumala, joka ei voi erehtyä, etkö muka ole huolissasi kuunnellessasi häntä ja ajatellessasi, mitä sitten tapahtuu, jos hän joskus jossain epäonnistuu omasta syystään, kun hän ei ole koskaan eikä missään vielä tehnyt sitä, miten hän sinua ymmärtäisi, sinua joka vain epäonnistuu aina jaksaessaan jotain yrittää.)
Plääh, olen läpikotaisin tsehovlainen hahmo. En semmoinen huumortulkintainen enkä semmoinen lässytulkintainen tsehovlainen, en semmoinen kuin Kissan tuttavaperheen tyttären tulkinta tsehovlaisuudesta hänen kerran tarttuessaan käteeni ja johdattaessaan minua käsikynkkää hämyisiä metsäpolkuja heinäkuun illassa, "me olemme tässä suloisen tsehovlaisesti, kävelemme täällä vain minkään painamatta!", sama tyttö, joka parikymmentä minuuttia aiemmin sanoo, että on se niin harmi, ettei Suomessa ole järjestettyä avioliittoa, hän olisi silloin mennyt Kissan kanssa naimisiin. Katsoo sitten suoraan silmiin ja näkee satuttaneensa ja on siitä tyytyväinen. Sinä et kuulu tänne, sanoo koko olemus, ja oma olemukseni vastaa vaihtaen viltin päällä painoa toiselta kankulta toiselle, kietoen käsivarret jalkojen suojaksi, suo anteeksi, en niin, olen jo menossa, olen pahoillani, että häiritsin idylliänne. Ei, ei, ei sellaista. Sellainen tsehovlainen, jonka luonteesta puuttuu jokin tärkeä pala, joka on läpikotaisin ristiriitojen saastuttama ja käyttäytyy sen takia omalaatuisesti.
Jossain vaiheessa tajuan, että olen jättänyt työtoverireppanani yksin asiakaspalvelutiskille ja kiihdytän ruoan jauhamista. Ei ole oikein nälkä, mutta päätän syödä tunnollisesti loppuun saakka. Koetan olla välittämättä siitä, että itken. Koetan vakuuttua siitä, että olemassaololleni ei tarvita mitään oikeutusta, koska syy siihen ei ole minun. Ruoka maistuu vetiseltä ja suolaiselta, osa itkusta tulvii nenän kautta. On niitä päiviä, kun toivon, että silloin kerran olisin onnistunut tappamaan itseni. Mutta tietysti - tässä on tärkeää kuulla ironia - epäonnistuin, minut pistettiin oksentamaan jonkun muun sormet kurkuun tungettuna, nielemään kasa hiilitabletteja ja sittenpä sainkin elämäni ensimmäisen ummetuksen. Ja toivottavasti viimeisen, tohdin kirjoittaa. Siitä on jo pitkä aika, joinain päivinä pieni ikuisuus, joinain puolisen sekuntia. Joinain päivinä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen.
Olen vihainen ja itken, surullinen ja itken, helpottunut ja itken, sekaisin ja itken. En näe, miten pystyn menemään takaisin asiakaspalvelutiskille. Sitten ruoka loppuu, nousen seisomaan tarjotin kädessäni, menen viemään sen pois, kävelen ulos, pienen pihan yli, sisään työpaikalle, vessaan. Niistän nenän, pesen kasvot. Kävelen takaisin palvelupaikalleni ja teeskentelen, etteivät silmäni ole punaiset, ehei, ettei kaikki kieli jostain järkytyksestä.
En kestä ajatusta, että minun pitäisi tänään nähdä ihmisiä ja suunnitella juhlia. En osaa hahmottaa itseäni osana tuota kokonaisuutta. En ymmärrä, kuinka voin lähettää valmistumisjuhlakutsuja muille kuin ehkä Ilvekselle ja L:lle, jotka sentään katsovat televisiosta popstarseja ja idolseja ja juovat päiväkännejä ja ovat ehkä sikäli samalla psyykkisellä tasolla kanssani, vaikka itse oirehdinkin toisin. Pelkään pakenevani omista valmistujaisistani samalla tavoin kuin aikanaan pakenin omista rippijuhlistani ja ylioppilasjuhlistani, katosin vain äidin harmitellessa sukulaisille, että tyttö taitaa olla vähän turhan jännittynyt.
Ylioppilasjuhlien huipennus oli se, että palasin aamuneljältä ja sukulaiset olivat meillä yötä ja minulle oli mustelmia, ruhjeita ja kumpikin silmä mustana ja umpeenmuurautunut, vasta saadussa ylioppilaslakissakin veritahroja ja koira herätti kaikki sukulaiset haukunnallaan, ja ne olisivat soittaneet poliisille, mutta minä kieltäydyin puhumasta tapahtuneesta mitään, yhtään mitään, ja uhkasin karata lopullisesti, jos ne soittavat poliisin. Kaksi seuraavaa päivää makasin pimeässä huoneessa märkä pyyhe naamalla, hengitin aluksi huuhteluaineenhajuisen, lopulta vähän ummehtuneenhajuisen pyyhkeen lävitse ja kieltäydyin kommentoimasta muuten kuin sanomalla kiitos jokaiseen teekuppiin ja ruokalautaseen. Tuskinpa sanomattomuuteni mitään piilotti. Ilmiselvää: olin saanut turpiini joltain, jota halusin suojella ikävyyksiltä turpiin saamisen jälkeenkin. Jälkeenpäin olen löytänyt tilanteesta monta koomista piirrettä, silloin halusin vain kuolla, siihen paikkaan.
Mutta jumalaa koneesta ei tullut paikalle, kuten ei nytkään tule.
Enää en suojelisi ketään, joka uskaltaisi lyödä. Enää en ole kahdeksantoista, enää en usko siihen, että ihmiset voivat oppia ymmärtämään toisiaan täysin. Mutta jos edes vähän?
Sekopää, soimaan itseäni. Kirjoitan paperille lyijärillä, mikä tänä keväänä on mennyt perseelleen: - huono arvosana gradusta - jalan takia ei voi esiintyä tanssiryhmän kanssa - myynyt vain yhden lehtijutun - taloudellisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - emotionaalisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - ei osaa edelleenkään haluta lasta; vaikeus suhtautua raskaana oleviin kavereihin - aavistus siitä, että tämä on Mobutun viimeinen kesä - äidin jalka paskana, ei onnistu vakuuttamaan tätä siitä, että seisomatyöstä pitäisi ottaa kunnon sairasloma. Revin paperin ja viskaan sen roskikseen, mutta konsti ei auta. Surut eivät katoa. Eipä silti, että moiseen uskoisinkaan.
Päätän ajaa matkalla kotiin - totean, etten nyt jaksa mitään kokouksia - arabialaisen konditorian kautta ja ostaa itselleni suuren lohkareen baklavaa. Sitten muistan, kuinka nopeasti masentunut serkkuni lihoi, ja mietin uudelleen, onko leivos nyt välttämättä sittenkään oikea ratkaisu. Ehkä teen vain pitkänpitkän lenkin koirien kanssa aivot tyhjää lyöden. Tai teen lenkin ja ostan baklavaa. Tai ostan suklaata ja baklavaa. Tai menen uimaan koirien kanssa, tai menen nukkumaan, tai syön baklavan ja menen nukkumaan, tai vaikka mitä.
Voisin syödä joka ikisen tumman suklaan tässä kaupungissa, jos joku armollisesti toisi ne ovelleni tai pyöräni ostoskoriin. Seuraavalla viikolla murehtisin finnejä. Ei, ei, ei.
Kerran baklavan keksittyäni en saa päätäni revittyä siitä irti.
Ulkona näyttää olevan kesäinen ilma.
Koetan rauhoittua, tehdä inventaaria elämästäni, mutta mitä pidemmälle menen, sitä enemmän itkettää. Lopulta en hillitse itseäni vaan itken Biomedicumin ruokalassa niin, että ruoka lautasella lisääntyy ja muuttuu chilikastikkeesta keitoksi. Parin pöydän päästä ihmiset tuijottavat. Kyyneleet valuvat pitkin naamaa ja tippuvat leualta tarjottimelle, lautaselle, haarukalle, veitselle, vesilasiin. Koetan hengittää syvään ja keskittyä johonkin kivaan kuten hammaslääkärin vastaanotolla silloin kun lääkäri on sanonut: "Tuo on niin pieni, ei siihen mitään puudutuksia tarvita."
Koetan listata kaiken, missä olen onnistunut, mutta lista on pelottavan pieni asetettavaksi vasten kaikkea sitä, missä olen epäonnistunut. Kaiken lisäksi, kaikki, missä olen epäonnistunut, on sellaista, missä haluaisin onnistua turkasentulimmaisesti. Niin kuin olla looginen, analyyttinen ja ehkä hivenen kyyninenkin, kyetä olemaan loukkaantumatta mistään, olla pätevä, löytää itselle sopiva ammatti, kestää vaikka minkämoisia kolhuja, oppia olemaan itkemättä ikinä. Nekin, missä olen onnistunut, lähinnä tutkinnon saattaminen formaalisesti päätökseen ja parisuhde, ovat aika puolivillaisia yritelmiä, joita repii jatkuvasti rikki se, etten kykene olemaan sellainen kuin pitäisi. (Samalla parjaan itseäni raivokkaasti: pitäisi ja pitäisi, kuka niin sanoo, sinun miehesi, joo, onko hän muka jokin jumala, joka ei voi erehtyä, etkö muka ole huolissasi kuunnellessasi häntä ja ajatellessasi, mitä sitten tapahtuu, jos hän joskus jossain epäonnistuu omasta syystään, kun hän ei ole koskaan eikä missään vielä tehnyt sitä, miten hän sinua ymmärtäisi, sinua joka vain epäonnistuu aina jaksaessaan jotain yrittää.)
Plääh, olen läpikotaisin tsehovlainen hahmo. En semmoinen huumortulkintainen enkä semmoinen lässytulkintainen tsehovlainen, en semmoinen kuin Kissan tuttavaperheen tyttären tulkinta tsehovlaisuudesta hänen kerran tarttuessaan käteeni ja johdattaessaan minua käsikynkkää hämyisiä metsäpolkuja heinäkuun illassa, "me olemme tässä suloisen tsehovlaisesti, kävelemme täällä vain minkään painamatta!", sama tyttö, joka parikymmentä minuuttia aiemmin sanoo, että on se niin harmi, ettei Suomessa ole järjestettyä avioliittoa, hän olisi silloin mennyt Kissan kanssa naimisiin. Katsoo sitten suoraan silmiin ja näkee satuttaneensa ja on siitä tyytyväinen. Sinä et kuulu tänne, sanoo koko olemus, ja oma olemukseni vastaa vaihtaen viltin päällä painoa toiselta kankulta toiselle, kietoen käsivarret jalkojen suojaksi, suo anteeksi, en niin, olen jo menossa, olen pahoillani, että häiritsin idylliänne. Ei, ei, ei sellaista. Sellainen tsehovlainen, jonka luonteesta puuttuu jokin tärkeä pala, joka on läpikotaisin ristiriitojen saastuttama ja käyttäytyy sen takia omalaatuisesti.
Jossain vaiheessa tajuan, että olen jättänyt työtoverireppanani yksin asiakaspalvelutiskille ja kiihdytän ruoan jauhamista. Ei ole oikein nälkä, mutta päätän syödä tunnollisesti loppuun saakka. Koetan olla välittämättä siitä, että itken. Koetan vakuuttua siitä, että olemassaololleni ei tarvita mitään oikeutusta, koska syy siihen ei ole minun. Ruoka maistuu vetiseltä ja suolaiselta, osa itkusta tulvii nenän kautta. On niitä päiviä, kun toivon, että silloin kerran olisin onnistunut tappamaan itseni. Mutta tietysti - tässä on tärkeää kuulla ironia - epäonnistuin, minut pistettiin oksentamaan jonkun muun sormet kurkuun tungettuna, nielemään kasa hiilitabletteja ja sittenpä sainkin elämäni ensimmäisen ummetuksen. Ja toivottavasti viimeisen, tohdin kirjoittaa. Siitä on jo pitkä aika, joinain päivinä pieni ikuisuus, joinain puolisen sekuntia. Joinain päivinä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen.
Olen vihainen ja itken, surullinen ja itken, helpottunut ja itken, sekaisin ja itken. En näe, miten pystyn menemään takaisin asiakaspalvelutiskille. Sitten ruoka loppuu, nousen seisomaan tarjotin kädessäni, menen viemään sen pois, kävelen ulos, pienen pihan yli, sisään työpaikalle, vessaan. Niistän nenän, pesen kasvot. Kävelen takaisin palvelupaikalleni ja teeskentelen, etteivät silmäni ole punaiset, ehei, ettei kaikki kieli jostain järkytyksestä.
En kestä ajatusta, että minun pitäisi tänään nähdä ihmisiä ja suunnitella juhlia. En osaa hahmottaa itseäni osana tuota kokonaisuutta. En ymmärrä, kuinka voin lähettää valmistumisjuhlakutsuja muille kuin ehkä Ilvekselle ja L:lle, jotka sentään katsovat televisiosta popstarseja ja idolseja ja juovat päiväkännejä ja ovat ehkä sikäli samalla psyykkisellä tasolla kanssani, vaikka itse oirehdinkin toisin. Pelkään pakenevani omista valmistujaisistani samalla tavoin kuin aikanaan pakenin omista rippijuhlistani ja ylioppilasjuhlistani, katosin vain äidin harmitellessa sukulaisille, että tyttö taitaa olla vähän turhan jännittynyt.
Ylioppilasjuhlien huipennus oli se, että palasin aamuneljältä ja sukulaiset olivat meillä yötä ja minulle oli mustelmia, ruhjeita ja kumpikin silmä mustana ja umpeenmuurautunut, vasta saadussa ylioppilaslakissakin veritahroja ja koira herätti kaikki sukulaiset haukunnallaan, ja ne olisivat soittaneet poliisille, mutta minä kieltäydyin puhumasta tapahtuneesta mitään, yhtään mitään, ja uhkasin karata lopullisesti, jos ne soittavat poliisin. Kaksi seuraavaa päivää makasin pimeässä huoneessa märkä pyyhe naamalla, hengitin aluksi huuhteluaineenhajuisen, lopulta vähän ummehtuneenhajuisen pyyhkeen lävitse ja kieltäydyin kommentoimasta muuten kuin sanomalla kiitos jokaiseen teekuppiin ja ruokalautaseen. Tuskinpa sanomattomuuteni mitään piilotti. Ilmiselvää: olin saanut turpiini joltain, jota halusin suojella ikävyyksiltä turpiin saamisen jälkeenkin. Jälkeenpäin olen löytänyt tilanteesta monta koomista piirrettä, silloin halusin vain kuolla, siihen paikkaan.
Mutta jumalaa koneesta ei tullut paikalle, kuten ei nytkään tule.
Enää en suojelisi ketään, joka uskaltaisi lyödä. Enää en ole kahdeksantoista, enää en usko siihen, että ihmiset voivat oppia ymmärtämään toisiaan täysin. Mutta jos edes vähän?
Sekopää, soimaan itseäni. Kirjoitan paperille lyijärillä, mikä tänä keväänä on mennyt perseelleen: - huono arvosana gradusta - jalan takia ei voi esiintyä tanssiryhmän kanssa - myynyt vain yhden lehtijutun - taloudellisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - emotionaalisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - ei osaa edelleenkään haluta lasta; vaikeus suhtautua raskaana oleviin kavereihin - aavistus siitä, että tämä on Mobutun viimeinen kesä - äidin jalka paskana, ei onnistu vakuuttamaan tätä siitä, että seisomatyöstä pitäisi ottaa kunnon sairasloma. Revin paperin ja viskaan sen roskikseen, mutta konsti ei auta. Surut eivät katoa. Eipä silti, että moiseen uskoisinkaan.
Päätän ajaa matkalla kotiin - totean, etten nyt jaksa mitään kokouksia - arabialaisen konditorian kautta ja ostaa itselleni suuren lohkareen baklavaa. Sitten muistan, kuinka nopeasti masentunut serkkuni lihoi, ja mietin uudelleen, onko leivos nyt välttämättä sittenkään oikea ratkaisu. Ehkä teen vain pitkänpitkän lenkin koirien kanssa aivot tyhjää lyöden. Tai teen lenkin ja ostan baklavaa. Tai ostan suklaata ja baklavaa. Tai menen uimaan koirien kanssa, tai menen nukkumaan, tai syön baklavan ja menen nukkumaan, tai vaikka mitä.
Voisin syödä joka ikisen tumman suklaan tässä kaupungissa, jos joku armollisesti toisi ne ovelleni tai pyöräni ostoskoriin. Seuraavalla viikolla murehtisin finnejä. Ei, ei, ei.
Kerran baklavan keksittyäni en saa päätäni revittyä siitä irti.
Ulkona näyttää olevan kesäinen ilma.
Ambulanssiksikin voin ryhtyä
Kirjastosta soitetaan: sairaustapaus, voisinko ajatella kolmen päivän keikkaa. Mumisen jotain pöppöröistä koirien lenkityksestä samalla, kun raavin toisella kädelläni sängyn jalkopäässä mytyllä olevia likaisia farkkuja. Kiskon farkut päälle, tajuan vasta sitten, että alushousutkin vois olla jees suihkusta nyt puhumattakaan. Suihkuan, puen, vien koirat, poljen kolmantena pyöränä laulaa karjuen vanhaa kunnon jazzbiisiä Mean to me. Kissa jää kotiin. Tänään hänelle pitäisi kopsahtaa kirje gradun arvosanasta. Viimeistään tänään.
Istun töissä ja odotan, että Kissa soittaa, kertoo.
Kun sanon hei heit, terotan vielä, että heti pitää soittaa, kun posti tulee. Vaikkei kirje tulisi, silti pitää soittaa. "Mä olen ihan yhtä hermona kun säkin", koetan valaa Kissaan motivaatiota. Kissa lojuu sängyllä lukien Vihreää Lankaa. "Ai jaa mä unohdin jo koko jutun", se koettaa narrata. "No siinä tapauksessa, olen enemmän hermona kun sä. Soitat!"
Töissä kello matelee eteenpäin eikä puhelin soi.
Helvetti, haluaisin lähettää valmistujaisten kutsut ja olla pitämässä Kissaa käpälästä tämän avatessa arvosanakuoren. Sen sijaan istun töissä ja koetan saada sen ainoan koneen, joka osaa käyttää skanneria, käynnistymään.
***
Nyt puhelin soi, Kissa on saanut magnan. Jee, mieheni on nero! Olen ihan sairaan tyytyväinen ja onnellinen.
Istun töissä ja odotan, että Kissa soittaa, kertoo.
Kun sanon hei heit, terotan vielä, että heti pitää soittaa, kun posti tulee. Vaikkei kirje tulisi, silti pitää soittaa. "Mä olen ihan yhtä hermona kun säkin", koetan valaa Kissaan motivaatiota. Kissa lojuu sängyllä lukien Vihreää Lankaa. "Ai jaa mä unohdin jo koko jutun", se koettaa narrata. "No siinä tapauksessa, olen enemmän hermona kun sä. Soitat!"
Töissä kello matelee eteenpäin eikä puhelin soi.
Helvetti, haluaisin lähettää valmistujaisten kutsut ja olla pitämässä Kissaa käpälästä tämän avatessa arvosanakuoren. Sen sijaan istun töissä ja koetan saada sen ainoan koneen, joka osaa käyttää skanneria, käynnistymään.
***
Nyt puhelin soi, Kissa on saanut magnan. Jee, mieheni on nero! Olen ihan sairaan tyytyväinen ja onnellinen.
sunnuntai 29. toukokuuta 2005
Varjoamanuenssi teellä ja rommilla
Ilveksen uusi koti on avara ja littana. On vaikeaa kuvitella parvi, joka sinne tuodaan, elämä, joka sinne järjestyy. Ilves esittelee kolmea pahvilaatikollista bilerekvisiittaansa. Ammattitauti, luulen, Ilves kun tekee teatteripuvustuksia friikkupohjalta. Joskus pitää päästä lavastamaankin.
"Ja tarvitsisiko joku kenties laatikollisen höyheniä?" hän kysyy sitten. Piristyy.
Ilves ei ole saanut tiedekunnalta kirjettä seuraavan vuoden opiskeluoikeudesta tai ainakin se on hukkunut muuttopuuhissa Kalliosta Krunaan. Ilves ja L ja ihastuttava bedlingtonterrieri Misty ovat mainiota seuruetta rommille ja vihreälle teelle. Epäilevät, sopineeko rommi nyt ihan vihreäänkin teehen, mutta sopiihan se. Pääni on edelleen täynnä räkää ja kurkku raspaa, mutta siitä huolimatta, olenhan ainut yliopistolla valmiusvaiheeseen edennyt, ja minun pitää neuvoa Ilvestä opintoasioissa.
Ilves kirjoittaa paperille opintonsa ja pyytää minua piirtämään ympyröin, kuinka opinnoista syntyy maisterintutkinto. Korostan joka käänteessä, ettei minulla ole mitään valtuuksia, asiantuntemusta tai sen sellaista aikuisten juttua toimia tässä varjoamanuenssin roolissani, mutta yhtäkaikki jonkun on opastettava Ilvestä. Ympyröin kokonaisuudet ja tulkitsen, että Ilves tarvitsee vielä yhden puoliarvosanan.
Ilma ikkunan ulkopuolella on aivan samanlainen kuin Buffalo Springfieldin biisi Everydays. Vastapäisen talon ikkunat kurkistelevat uteliaasti, kuka asuntoon on muuttamassa. Keittiön pöytä näyttää jo olevan koossa, vaatteita ja kirjoja laatikoissa lattian täydeltä.
Ikkunasta ei näy lainkaan puita. Kerron Kuusiluodostakin, lyhyesti. L juo siideriä ja siirtyy sitten olueen. On sunnuntai, kello siinä neljä. Kukaan ei ole tainnut pestä hiuksiaan muutamaan päivään.
"Hei, katsot Oodista nyt, mihin asti sun opinto-oikeus on myönnetty, ja sitten jos se on vaan tähän elokuuhun niin meet sinne humanistisen kansliaan ja pyydät niiltä uuden anomuksen ja haet teidän amanuenssilta siihen allekirjoituksen."
"En mä voi, en mä kestä", voihkii Ilves kasvojaan käsillä suojellen. Lähes huudamme L:n kanssa, että se on vain muodollisuus, yksi tyhmä allekirjoitus. L valmistuu pukuompelijaksi juuri, Ilves on surkeana, vaikka onhan hän jo Taikista kandi, vaikka yliopisto on kesken. Ilves on kokonaan unohtanut sen, voivottaa vain pää käsissä. Ja sitten, äkkiä, virnistää.
"Joo seitsemän ja puoli ovaria estetiikkaa ei oo paljon, ja sit toi gradu", toteaa Ilves tyytyväisenä. Misty murisee pöydän alla rapun äänille.
Nyt kaikki tuttuni ovat kadonneet alkuperäisistä asunnoistaan eikä Flemarin varrella enää asu ketään, jolla olisi kasvot, jotka osaisin nimetä.
L sanoo, että tuskin haluaa valmistua filosofiasta, vaan että ehkä tekee taidehistoriasta maisterinpaperit jos jaksaa. En jaksa pistää pahakseni, vaikka Ilves ja L haukkuvat filosofian merkityksettömäksi ja liian far outiksi. Olen päässyt sopusointuun aiheen kanssa. Se filosofia, josta pidän, ei ole kaukaista, vaikka suurin osa onkin. Vihaan knoppeja, vuosilukuja, usein toistettuja miehennimiä ja banaalia "Mut hei tonhan sano se ja se vuonna sitä ja tätä siin kirjassaan." (Kommentilla on reagoitu kertoessani eräälle ystävälleni siitä, mitä abortistani ajattelin. Ei ihan hirveesti lämmittänyt, että joku nimi, mies jolle abortti on abstrakti eettinen ongelma, oli jäsentänyt asian samalla tavalla kuin itse kaikessa kauhussaan ja asianlaidan ilmaisemisen vaikeudessaan. Oikeasti olisin kai vain halunnut kaivautua sängyn alle ja toivoa, että ihme tapahtuu ja sikiö katoaa tuosta noin vain mitään tekemättä, kellekään moisesta häpeästä kertomatta.) Mutta jotain rakastankin. Kuten sitä, kuinka tarttua voi oikeastaan mihin tahansa ja ravistella sitä, jos oman ennakkoluuloisuuden vain saa ensin peitottua.
Olen väsynyt seistyäni Dodon Maailma Kylässä -standilla vaivaiset pari tuntia ja hymyiltyäni niin, että poskilihakset kramppaavat. Olette tekin varmaat huomanneet, että kun aidosti nauraa ja hymyilee, posket eivät kipeydy, mutta ystävällisen ja helposti lähestyttävän asiakaspalvelijan kohteliaankalsa hymy paaduttaa treenatuimmatkin posket... Olen surkea esittelijähenkilö. Erityisen sympaattiselle tädille haluaisin sanoa, että ota minut mukaasi, vie pois täältä jonnekin leivokselle, kun en osaa sanoa mitään selkeästi. Joku poika, jolle yritän selittää sotkeutuen sanojeni verkkoon, hihittää ihan avoimesti ja ojentaa kätensä koskettaakseen levottomasti huitovia käsivarsiani ja sanoo: "Hei, hei, jarruta vähän, mä en pysy enää perässä!" Se on ainut kerta, kun nauran standilla oikeasti. Kiitän jarrumiestä ja tungen sille esitteen kouraan mainiten, että webissä on kesän ohjelma.
Kun pääsen Ilveksen luota kotiin, joka ikinen lihas särkee ja kuumemittari näyttää alilämpöä. Nyt, nyt peiton alle lukemaan ja siemailemaan rooibosta hunajavodkalla terästettynä. Kerrankos tässä ollaan ja palellaan...
"Ja tarvitsisiko joku kenties laatikollisen höyheniä?" hän kysyy sitten. Piristyy.
Ilves ei ole saanut tiedekunnalta kirjettä seuraavan vuoden opiskeluoikeudesta tai ainakin se on hukkunut muuttopuuhissa Kalliosta Krunaan. Ilves ja L ja ihastuttava bedlingtonterrieri Misty ovat mainiota seuruetta rommille ja vihreälle teelle. Epäilevät, sopineeko rommi nyt ihan vihreäänkin teehen, mutta sopiihan se. Pääni on edelleen täynnä räkää ja kurkku raspaa, mutta siitä huolimatta, olenhan ainut yliopistolla valmiusvaiheeseen edennyt, ja minun pitää neuvoa Ilvestä opintoasioissa.
Ilves kirjoittaa paperille opintonsa ja pyytää minua piirtämään ympyröin, kuinka opinnoista syntyy maisterintutkinto. Korostan joka käänteessä, ettei minulla ole mitään valtuuksia, asiantuntemusta tai sen sellaista aikuisten juttua toimia tässä varjoamanuenssin roolissani, mutta yhtäkaikki jonkun on opastettava Ilvestä. Ympyröin kokonaisuudet ja tulkitsen, että Ilves tarvitsee vielä yhden puoliarvosanan.
Ilma ikkunan ulkopuolella on aivan samanlainen kuin Buffalo Springfieldin biisi Everydays. Vastapäisen talon ikkunat kurkistelevat uteliaasti, kuka asuntoon on muuttamassa. Keittiön pöytä näyttää jo olevan koossa, vaatteita ja kirjoja laatikoissa lattian täydeltä.
Ikkunasta ei näy lainkaan puita. Kerron Kuusiluodostakin, lyhyesti. L juo siideriä ja siirtyy sitten olueen. On sunnuntai, kello siinä neljä. Kukaan ei ole tainnut pestä hiuksiaan muutamaan päivään.
"Hei, katsot Oodista nyt, mihin asti sun opinto-oikeus on myönnetty, ja sitten jos se on vaan tähän elokuuhun niin meet sinne humanistisen kansliaan ja pyydät niiltä uuden anomuksen ja haet teidän amanuenssilta siihen allekirjoituksen."
"En mä voi, en mä kestä", voihkii Ilves kasvojaan käsillä suojellen. Lähes huudamme L:n kanssa, että se on vain muodollisuus, yksi tyhmä allekirjoitus. L valmistuu pukuompelijaksi juuri, Ilves on surkeana, vaikka onhan hän jo Taikista kandi, vaikka yliopisto on kesken. Ilves on kokonaan unohtanut sen, voivottaa vain pää käsissä. Ja sitten, äkkiä, virnistää.
"Joo seitsemän ja puoli ovaria estetiikkaa ei oo paljon, ja sit toi gradu", toteaa Ilves tyytyväisenä. Misty murisee pöydän alla rapun äänille.
Nyt kaikki tuttuni ovat kadonneet alkuperäisistä asunnoistaan eikä Flemarin varrella enää asu ketään, jolla olisi kasvot, jotka osaisin nimetä.
L sanoo, että tuskin haluaa valmistua filosofiasta, vaan että ehkä tekee taidehistoriasta maisterinpaperit jos jaksaa. En jaksa pistää pahakseni, vaikka Ilves ja L haukkuvat filosofian merkityksettömäksi ja liian far outiksi. Olen päässyt sopusointuun aiheen kanssa. Se filosofia, josta pidän, ei ole kaukaista, vaikka suurin osa onkin. Vihaan knoppeja, vuosilukuja, usein toistettuja miehennimiä ja banaalia "Mut hei tonhan sano se ja se vuonna sitä ja tätä siin kirjassaan." (Kommentilla on reagoitu kertoessani eräälle ystävälleni siitä, mitä abortistani ajattelin. Ei ihan hirveesti lämmittänyt, että joku nimi, mies jolle abortti on abstrakti eettinen ongelma, oli jäsentänyt asian samalla tavalla kuin itse kaikessa kauhussaan ja asianlaidan ilmaisemisen vaikeudessaan. Oikeasti olisin kai vain halunnut kaivautua sängyn alle ja toivoa, että ihme tapahtuu ja sikiö katoaa tuosta noin vain mitään tekemättä, kellekään moisesta häpeästä kertomatta.) Mutta jotain rakastankin. Kuten sitä, kuinka tarttua voi oikeastaan mihin tahansa ja ravistella sitä, jos oman ennakkoluuloisuuden vain saa ensin peitottua.
Olen väsynyt seistyäni Dodon Maailma Kylässä -standilla vaivaiset pari tuntia ja hymyiltyäni niin, että poskilihakset kramppaavat. Olette tekin varmaat huomanneet, että kun aidosti nauraa ja hymyilee, posket eivät kipeydy, mutta ystävällisen ja helposti lähestyttävän asiakaspalvelijan kohteliaankalsa hymy paaduttaa treenatuimmatkin posket... Olen surkea esittelijähenkilö. Erityisen sympaattiselle tädille haluaisin sanoa, että ota minut mukaasi, vie pois täältä jonnekin leivokselle, kun en osaa sanoa mitään selkeästi. Joku poika, jolle yritän selittää sotkeutuen sanojeni verkkoon, hihittää ihan avoimesti ja ojentaa kätensä koskettaakseen levottomasti huitovia käsivarsiani ja sanoo: "Hei, hei, jarruta vähän, mä en pysy enää perässä!" Se on ainut kerta, kun nauran standilla oikeasti. Kiitän jarrumiestä ja tungen sille esitteen kouraan mainiten, että webissä on kesän ohjelma.
Kun pääsen Ilveksen luota kotiin, joka ikinen lihas särkee ja kuumemittari näyttää alilämpöä. Nyt, nyt peiton alle lukemaan ja siemailemaan rooibosta hunajavodkalla terästettynä. Kerrankos tässä ollaan ja palellaan...
lauantai 28. toukokuuta 2005
Ai niin,
ja jos joku ei ole vielä käynyt täyttämässä omaa jungilaista persoonallisuustyyppiään Sediksen blogissa, tehkää se. Eihän tuo tietty kerro muuta kuin se, kuinka tyypit itsensä jäsentää, mutta onhan sekin tieto sinänsä. Siksihän blogeja on juuri niin kiinnostavaa lukea, kun näkee sellaista, mitä ei muuten koskaan arvaisi!
Niin kuin sitä, että eräät elävät peilimaailman kynnyksellä, jossa arkiset esineet heräävät henkiin ja missä kasveilla ja eläimillä on lähes inhimillisiä ominaisuuksia.
(Pah, ikään kuin ne olisivat ihmisestä kehittymässä! Hemmetti vie, tekisi mieli vähän revisioida erästä tekstiä... missä ihminen, kasvit ja eläimet eivät merkittävästi ominaisuuksiltaan eroa.)
Niin kuin sitä, että eräät elävät peilimaailman kynnyksellä, jossa arkiset esineet heräävät henkiin ja missä kasveilla ja eläimillä on lähes inhimillisiä ominaisuuksia.
(Pah, ikään kuin ne olisivat ihmisestä kehittymässä! Hemmetti vie, tekisi mieli vähän revisioida erästä tekstiä... missä ihminen, kasvit ja eläimet eivät merkittävästi ominaisuuksiltaan eroa.)
Rikkaudesta
Ystäväni E lähettää linkkivinkin, joka on ihan pakko jakaa: Rikkautta on... Ja kuten varmasti arvaattekin, minua ilahduttaa eniten tämä, tämä ja tämä.
Muistakaahan käydä katsomassa maailmaa, joka kyläilee.
Muistakaahan käydä katsomassa maailmaa, joka kyläilee.
Kuusiluodon saunassa
Kuusiluodon orvokit ja ailakit kukkivat valtavina ketoina. Lampaat tuodaan juuri saareen soutuveneellä, uuhi säkki päässä, karitsat säkeissä, sauna on lämmin. Kun kävelemme saunalle, kaupungissa syttyvät ensimmäiset valot Arabianrannan taloihin. Kalliolla mereltä päin rientää joukko alastomia tyttöjä kohti saunaa uintireissun jäljiltä. Jalat vähän purppuraisina he loikkivat kanistereille, joissa vesi on lämminnyt koko päivän auringossa, ja huuhtelevat kehonsa.
Riivimme vaatteita päältämme talven pois ajamisen raivokkuudella. Vaatteissa niin samannäköiset ihmiset näyttävät heti paljon yksilöllisemmiltä, kaikilla on omanlaisiaan kuoppia, mutkia ja harjanteita, jotka vaatteiden kanssa näyttävät anatomian puutteilta, ilman vaatteita viehättäviltä itsestäänselvyyksiltä. Ripustan alushousut puunoksaan, astelen saunaan jalalla rallin muotoa kuulostellen.
Saunassa on lämmin, meressä olleet tuovat mukaansa meren tuoksua. Pian ihmisiä häipyy peseytymään, me uudet vain istumme lauteilla vuoroin ummistaen, vuoroin avaten silmiä. Ikkunasta näkyy yhden peseytyjän jalat. Jalat vaihtavat asentoa tukevasta jalat harallaan seisomisesta kontrapostoon. Välillä niiden yli valuu vaahtoa, välillä vettä. Äkkiä toinen jalka nousee maasta polven korkeudelle ja kipristää varpaat koukkuun. Sitten jalat kävelevät pois näkymästä.
Epäröin, uskaltautuako mereen. Onhan vasta toukokuu. Mutta toisaalta, AMS:n kanssa uimme joskus huhtikuussakin, kun meren lämpö oli kuusi astetta. Päätän uskaltaa. Kun muut loikkivat lauteilta alas, seuraan perässä. Lainaan rantasandaalit, koska matkalla on pieniä nokkosia. Tuntuu hassulta kävellä alasti kalliolla, kun illan viileys tuntuu jo tuulessa ja edessä aukeaa Helsinki. Riemukkaalta, vapaalta, pompahtelevalta. Hiukset, jotka saunassa ovat olleet piilossa pyyhkeen hellässä sylissä, saavat nyt liehua ja läiskyä ja mennä suuhun estoitta. Seuraan takapuolia edessäni, ihmetellen taas kerran, miten erimuotoisia ihmiset ovat. Ensimmäisen kerran tajusin sen sovitusnukkekurssilla, kun meidän kaikkien omien mittojen mukaan tehdyt sovitusnuket nostettiin seisomaan rinnakkain pöydälle. Mikä rikkaus!
Muut menevät uimaan laiturista, mutta itse inhoan laitureita. Kahlaan veteen rantasandaalit jalassa, kaislat tunkevat joka puolelle, koetan lakaista niitä kädellä sivuun. Veden alla katkenneet kaislanpäät raapivat sääriä, sitten vatsaakin. Kyykistyn, annan veden hulmuta ympärillä. Uimaan en voi heittäytyä, etteivät rantasandaalit lähde karkuun. Mutta olen kyykyssä ja vedän syvään henkeä, puhallan keuhkot aivan littanoiksi, vedän uudelleen henkeä. Ihana viileys ja meren loiske tunkeutuu kaikkialle, jossain laulaa satakieli. Lokit kirkuvat, kuten kuuluukin.
Kun nousen seisomaan, hiusten märkä ruoska liiskautuu selkään ja kattaa olkapäät. Laiturin tyvellä viipyilevät laituriltauijat, ne ovat nopeampia ja odottelevat enää hidasta kahlaajaihmistä. Harpon rannalle sandaalit vettä lappaen. Tahtoisin matkan saunalle olevan pidemmän, tuulen kylmemmän, seuran epäviehättävämmän. Ei, en halua täältä ollenkaan pois. Rukoilen, että kallion ylitys kestäisi kymmeniätuhansia vuosia, mutta se on jo ohi tuskin alettuaan.
Löylyssä istun turtana, aluksi. Lämpö vilkastuttaa meitä kuitenkin pian kuin sisiliskoja, ja pian saunasta kuuluu naurua. Kaavailemme retkiä sekä Linnanmäelle että vesipuisto Serenaan lapsekkaassa ilossamme. Kiuas sihauttaa ilmaan rentouttavan kuumaa, lempeää puulöylyä. Ei tarvitse käpertyä, ei suojata korvalehtiään.
Kuusiluodossa on käytössä saunan padan lisäksi kummallinen veden aurinkolämmityssysteemi. Suuret mustiksi maalatut maitohinkit seisovat kalliolla läpinäkyvien muovillieriöiden sisässä. Musta kerää lämmön veteen, muovilieriö tekee hinkin ympärille ilmaeristeen kylmältä tuulelta. Vesi on kädenlämpöistä, juuri sopivaa. "Hassua peseytyä yhdessä", sanoo Kissa uneksuvasti. Muut myöntelevät: vaikka saunassa istuttaisiin yhdessä, peseytyminen on yksityistä. Korkeintaan on kokemusta siitä, kuinka rakastetun kanssa mennään yhdessä suihkuun suhteen alkuvaiheessa. Nyt kaikki kuitenkin seisomme kalliolla auringon laskiessa puiden taakse, lotraamme ja läträämme vakavina ja huolellisina. "Kaunista ja intiimiä", toteaa Malista palannut ystävä.
Kun lähdemme saunalta takaisin talolle, yli pesukallion, ohi orvokkimättäiden, joista pistää yksittäisiä suolaheiniä punaisine huiskuineen, omituinen tyytyväisyys valtaa kaikki jäsenet. Käveleminen on pehmeää kuin venyttelytunnin jälkeen, nikamat lepäävät rauhassa alemman toverinsa päällä lihasten kinnaamatta niitä minnekään muualle, mielen esittämiin asentoihin. Tuuli puhisee järviruo'ossa ja tuomissa, talon punaisessa seinässä on keltainen ikkuna, josta näkyy toisilleen raparperipiirakkaa ojentelevia pöydässäistujia.
Sisältä päin seinä on vaaleansininen ja ikkunan aukosta näkyy sinimusta yö. Mutta kun kuljemme pitkospuita ensin Lammassaareen ja sieltä Vanhaankaupunkiin, yö vaikuttaa valoisalta. Pitkospuut ovat harmaa polku pystysuorien viimevuotisten ruokojen keskellä. Kullerot ovat auki. Pensassirkkalintu pitää meteliään, leppäsaarekkeessa kurlaa jälleen yksi satakieli. Kun pysähtyy, satakieli kieltäytyy lavertelemasta. Seisomme pitkään pitkospuilla liikkumatta, mutta lintu ei lepy. Vaan kun kävelemme pari askelta, se aloittaa uudelleen. Pysähdymme, ja lintu vaikenee. Liikumme, se laulaa.
Kävelemme pois linnun äänen piiristä, kohti polkupyöriä metsän mustassa seinässä. En vielä tiedä, että painajaiset repivät minua koko seuraavan yön, ja että aamulla olen väsynyt ja helpottunut, kun se, mikä tuntuu unenomaisemmalta, onkin totta, ja se, mikä tuntuu todemmalta, onkin unta. Ajattelen saunaa ja kaipaan kaikkia saunoja, joissa olen istunut, sukellan mustaan seinään kulleron ja tuomenkukan välistä.
Riivimme vaatteita päältämme talven pois ajamisen raivokkuudella. Vaatteissa niin samannäköiset ihmiset näyttävät heti paljon yksilöllisemmiltä, kaikilla on omanlaisiaan kuoppia, mutkia ja harjanteita, jotka vaatteiden kanssa näyttävät anatomian puutteilta, ilman vaatteita viehättäviltä itsestäänselvyyksiltä. Ripustan alushousut puunoksaan, astelen saunaan jalalla rallin muotoa kuulostellen.
Saunassa on lämmin, meressä olleet tuovat mukaansa meren tuoksua. Pian ihmisiä häipyy peseytymään, me uudet vain istumme lauteilla vuoroin ummistaen, vuoroin avaten silmiä. Ikkunasta näkyy yhden peseytyjän jalat. Jalat vaihtavat asentoa tukevasta jalat harallaan seisomisesta kontrapostoon. Välillä niiden yli valuu vaahtoa, välillä vettä. Äkkiä toinen jalka nousee maasta polven korkeudelle ja kipristää varpaat koukkuun. Sitten jalat kävelevät pois näkymästä.
Epäröin, uskaltautuako mereen. Onhan vasta toukokuu. Mutta toisaalta, AMS:n kanssa uimme joskus huhtikuussakin, kun meren lämpö oli kuusi astetta. Päätän uskaltaa. Kun muut loikkivat lauteilta alas, seuraan perässä. Lainaan rantasandaalit, koska matkalla on pieniä nokkosia. Tuntuu hassulta kävellä alasti kalliolla, kun illan viileys tuntuu jo tuulessa ja edessä aukeaa Helsinki. Riemukkaalta, vapaalta, pompahtelevalta. Hiukset, jotka saunassa ovat olleet piilossa pyyhkeen hellässä sylissä, saavat nyt liehua ja läiskyä ja mennä suuhun estoitta. Seuraan takapuolia edessäni, ihmetellen taas kerran, miten erimuotoisia ihmiset ovat. Ensimmäisen kerran tajusin sen sovitusnukkekurssilla, kun meidän kaikkien omien mittojen mukaan tehdyt sovitusnuket nostettiin seisomaan rinnakkain pöydälle. Mikä rikkaus!
Muut menevät uimaan laiturista, mutta itse inhoan laitureita. Kahlaan veteen rantasandaalit jalassa, kaislat tunkevat joka puolelle, koetan lakaista niitä kädellä sivuun. Veden alla katkenneet kaislanpäät raapivat sääriä, sitten vatsaakin. Kyykistyn, annan veden hulmuta ympärillä. Uimaan en voi heittäytyä, etteivät rantasandaalit lähde karkuun. Mutta olen kyykyssä ja vedän syvään henkeä, puhallan keuhkot aivan littanoiksi, vedän uudelleen henkeä. Ihana viileys ja meren loiske tunkeutuu kaikkialle, jossain laulaa satakieli. Lokit kirkuvat, kuten kuuluukin.
Kun nousen seisomaan, hiusten märkä ruoska liiskautuu selkään ja kattaa olkapäät. Laiturin tyvellä viipyilevät laituriltauijat, ne ovat nopeampia ja odottelevat enää hidasta kahlaajaihmistä. Harpon rannalle sandaalit vettä lappaen. Tahtoisin matkan saunalle olevan pidemmän, tuulen kylmemmän, seuran epäviehättävämmän. Ei, en halua täältä ollenkaan pois. Rukoilen, että kallion ylitys kestäisi kymmeniätuhansia vuosia, mutta se on jo ohi tuskin alettuaan.
Löylyssä istun turtana, aluksi. Lämpö vilkastuttaa meitä kuitenkin pian kuin sisiliskoja, ja pian saunasta kuuluu naurua. Kaavailemme retkiä sekä Linnanmäelle että vesipuisto Serenaan lapsekkaassa ilossamme. Kiuas sihauttaa ilmaan rentouttavan kuumaa, lempeää puulöylyä. Ei tarvitse käpertyä, ei suojata korvalehtiään.
Kuusiluodossa on käytössä saunan padan lisäksi kummallinen veden aurinkolämmityssysteemi. Suuret mustiksi maalatut maitohinkit seisovat kalliolla läpinäkyvien muovillieriöiden sisässä. Musta kerää lämmön veteen, muovilieriö tekee hinkin ympärille ilmaeristeen kylmältä tuulelta. Vesi on kädenlämpöistä, juuri sopivaa. "Hassua peseytyä yhdessä", sanoo Kissa uneksuvasti. Muut myöntelevät: vaikka saunassa istuttaisiin yhdessä, peseytyminen on yksityistä. Korkeintaan on kokemusta siitä, kuinka rakastetun kanssa mennään yhdessä suihkuun suhteen alkuvaiheessa. Nyt kaikki kuitenkin seisomme kalliolla auringon laskiessa puiden taakse, lotraamme ja läträämme vakavina ja huolellisina. "Kaunista ja intiimiä", toteaa Malista palannut ystävä.
Kun lähdemme saunalta takaisin talolle, yli pesukallion, ohi orvokkimättäiden, joista pistää yksittäisiä suolaheiniä punaisine huiskuineen, omituinen tyytyväisyys valtaa kaikki jäsenet. Käveleminen on pehmeää kuin venyttelytunnin jälkeen, nikamat lepäävät rauhassa alemman toverinsa päällä lihasten kinnaamatta niitä minnekään muualle, mielen esittämiin asentoihin. Tuuli puhisee järviruo'ossa ja tuomissa, talon punaisessa seinässä on keltainen ikkuna, josta näkyy toisilleen raparperipiirakkaa ojentelevia pöydässäistujia.
Sisältä päin seinä on vaaleansininen ja ikkunan aukosta näkyy sinimusta yö. Mutta kun kuljemme pitkospuita ensin Lammassaareen ja sieltä Vanhaankaupunkiin, yö vaikuttaa valoisalta. Pitkospuut ovat harmaa polku pystysuorien viimevuotisten ruokojen keskellä. Kullerot ovat auki. Pensassirkkalintu pitää meteliään, leppäsaarekkeessa kurlaa jälleen yksi satakieli. Kun pysähtyy, satakieli kieltäytyy lavertelemasta. Seisomme pitkään pitkospuilla liikkumatta, mutta lintu ei lepy. Vaan kun kävelemme pari askelta, se aloittaa uudelleen. Pysähdymme, ja lintu vaikenee. Liikumme, se laulaa.
Kävelemme pois linnun äänen piiristä, kohti polkupyöriä metsän mustassa seinässä. En vielä tiedä, että painajaiset repivät minua koko seuraavan yön, ja että aamulla olen väsynyt ja helpottunut, kun se, mikä tuntuu unenomaisemmalta, onkin totta, ja se, mikä tuntuu todemmalta, onkin unta. Ajattelen saunaa ja kaipaan kaikkia saunoja, joissa olen istunut, sukellan mustaan seinään kulleron ja tuomenkukan välistä.
perjantai 27. toukokuuta 2005
Silkkipaperimytyt
Saan sähköpostin, joka heittää tämän kevään syrjään silloinkin, kun kävelen koirien kanssa aamulenkkiä ja ohimenevä mies huikkaa jotain nänneistäni. Kirottu Nyt-liitteen juttu, jossa väitettiin, että jos naisen nännit näkyvät paidan läpi, kyseessä on tarkoituksellinen ele. Ilmeisesti toimittaja ei ole koskaan tykästynyt mukaviin, hiostamattomiin toppaamattomiin rintsikoihin? On se kumma, kun kulkee ulkona urheilurintsikat t-paidan alla ja äijät huutelevat. Päätän saman tien olla tänään kuuromykkäsokea enemmiltä loukkauksilta välttyäkseni. Ja sitä paitsi, minun pitää miettiä.
Ystäväni AMS, jonka olen joskus maininnutkin, on palannut Pakistanin suurlähetystöduunistaan takaisin Helsinkiin. Kun vanha ystävä palaa, osa muistoista, jotka on pakattu tiiviisiin silkkipaperimyttyihin jonnekin tajunnan sotkuiseen kellarikomeroon, alkavat vaivata. Huomaan herähtäväni nauruun äkkiseltään. "No mikä nyt on?" kysyy Kissa hämmästyneenä ja sitten minun on kerrottava, kuinka kauhuissaan exäni oli kertoessani hänelle, kuinka leikimme hevosleikkejä vielä seiskaluokallakin, kiipesimme Lauttasaaren sankarivainajien muistomerkkien päälle (ne olivat juuri sopivasti hevosen kokoisia; emme me edes tienneet mitä patsaita ne olivat ja miksi, muistolaatan luki vasta tunnollinen exäni, joka halusi nähdä, mitä olimme silläviisiin häpäisseet) ja leikimme ratsastustuntia tyytyväisinä siinä kaikkien nähden, hajareisin patsaiden päällä hölskytellen, kuinka exäni oli sitä mieltä, että kaikkien ohikulkevien miesten silmissä me näytimme Babylonian portoilta sillä tavoin sankarivainajien pronssipatsaita raiskatessamme.
Sähköpostiviesti alkaa: "Hei kaikki 'Larun likat'!" Minun on vaikeaa identifioitua viestiin, sillä niin paljon kuin lähettäjästä ja AMS:stä ja yksittäisistä lapsuuden tutuistani pidänkin, klönttinä ja aggregaattina tuo naislauma kehittää aivan oman puheenpartensa, joka muistuttaa liikaa siitä, miksen kestänyt Lauttasaaressa enää lukiota vaan pakenin kuvataidelukioon. Jossa sielläkään en oikein viihtynyt. Kuten en yliopistollakaan. Näemmä ainoa joukko, johon olen koskaan sopeutunut, on Dodo, ehkä siksi, että siellä ei koeteta muodostaa mitään rumpuapäristävää joukkohenkeä. Sellainen "me ollaan joukko" -meininki on jotain riivaavan kammottavaa. Ja aina, kun joudun joukkooon, alan haukkoa ilmaa, käteni ovat aivan hiessä, hyvä etten ala puhua kielillä tai jotain muuta yhtä kaistapäistä. Kahden kesken kaikki sujuu hienosti, kysellään kohteliaasti kuulumisia ja tuetaan toista, mutta isona joukkona ihmisiset ovat hirviöitä.
Toisaalta, syöttinä olisi AMS:n näkeminen mahdollisimman pian. Päätä särkee, kun mietin, mennäkö vai ei. Toki voin kirjoittaa AMS:lle sähköpostia ja sopia tapaamisen myöhemmin, odotus ei tapa, toisaalta kutkuttaisi mennä ja katsoa, onko bloggaaminen jotenkin parantanut sosiaalisia valmiuksiani kuten kuvittelen sen tehneen. Kuvittelen, että minusta on tullut rohkea ja tarmokas, tilanteet ja vaikeudet kohtaava otus. (Toisaalta, rohkea ja tarmokas tyttö olisi luultavasti pistänyt ohi kiiruhtavaa miestä etusormella rintalastaan ja todennut, että sullakin näkyy nännit olevan, purenko pois niin voit sitten helpommin katella niitä kävellessäs? Toisaalta, miesten kanssa ei kannata alkaa riidellä. Yhdestä kunnon selkäsaunasta olen oppinut ainakin sen, että fyysisen väkivallan osuessa kohdalle ei omalla massalla pysty saamaan paljonkaan aikaan, lähinnä nyt suojaamaan päätään iskuilta, sitäkin huonosti. Sillä kerralla tuli kaksi mustaa, umpeenmuurautunutta silmää, ruhjeita ja mustelmia. Pääsin aika vähällä, olen oikeudessa istuessani ymmärtänyt jälkeenpäin. Ohjenuora: älä riitele, ole mieluummin kuuromykkäsokea ja hanki nännit peittävä, epämukava topattu rintsikka -burkha. Ärsyttää, joka ikinen kerta äijien huudellessa pelkään, että tällä kertaa pinna pettää ja sitten tulee turpiin.)
Samana iltana olisi toinenkin meno, Retretin kesäkauden avajaiset. Vaikka yhdentoista tunnin autossa istuminen päiväseltään tunnin vip-tilaisuuden takia ei ihan hirvittävästi kutkuttele, Kissan äiti tarvitsisi seuraa reissulle. Heidän Halos-taulunsa on siellä näytillä ja pitäähän se ihme nähdä, kun se on päässyt isoon näyttelyyn. Ja puhuisihan avajaisissa Uosukainen, jolle äiti ei ole koskaan kehdannut esitellä minua, kun suustani tipahtelee kuulemma sammakoita niin tiuhaan ja kynsinauhanikin ovat niin likaiset.
Minä kuvittelen olevani kuuromykkäsokea, äiti pelkää, että livautan suustani jotain sopimatonta. Arvaan, että tuo painajaismainen sana alkaa V-kirjaimella. Kieltämättä, pelko on aiheellinen, jos intoutuisin puhumaan paria lausetta enemmän. Toisaalta äiti ei ehkä tajua, etten ole ihan samanlainen muiden ihmisten seurassa kuin kotonani.
Niin paljon hauskoja muistoja, äkkiä tomutettuina ja mytyistään kuorittuina! Ja hämmentäviä muistoja, myös: kuinka luokkakokouksessa kymmenen vuotta sitten, hyvänen aika, siitä on tosiaan jo kymmenen vuotta, arkkitehtiopiskelija kysyi AMS:ltä ja minulta, olemmeko me edelleen yhtä läheiset kuin ennen, ja vastasimme samaan aikaan, mutta eri vastauksen. AMS sanoi ei, minä kyllä. Vasta tuolloin tajusin, että olemme erilaisia jossain hyvin syvässä mielessä, toimimme erilailla, jäsennämme ystävyyden erilailla. Jos minä joskus ystävystyn jonkun kanssa syvästi, ei ole väliä, onko viime kerralla puhumisesta viisi minuuttia vai viisi vuotta, läheisyyden tuntu ei katoa minnekään. Useimmilla se ei kai mene näin. He vahtivat tekstiviestejään ja sähköpostiviestejään ja valittelevat, kuinka siitä ja siitä ei ole kuulunut kertakaikkiaan mitään ainakaan kahteen viikkoon.
Ainoa ihminen, jonka kanssa viestin nykyään jokaisen kahden viikon aikajakson aikana, on Kissa. Me sentään asumme samassa asunnossa. Äidillekin soittelussa saattaa tulla helposti kuukaudenkin tauko, samoin Kissan äidin suhteen. Ilvestä, joka on ystävistäni lähin, näen ehkä viitisen kertaa vuodessa. Ilvestä ehkä hieman ikävöinkin, hänen kanssaan on mahdotonta ajautua pokkuroivaan tunnelmaan. Voi vain höpöttää kaiken sekaisin, nonsensen ja kipukohdat, loikoa selällään nurmikolla, puhua vuoroin taideteorioista, vuoroin kissoista, ottaa sitten korttipakan esiin ja pelata vakavan erän paskahousua. Mennä katsomaan kukkia ja huudahdella duetossa ihmeellisille väreille. Myös Ilveksen kaapeissa on sotkuisia myttyjä: huovutustarpeita, rautalankakeriä, kangastilkkuja, olkia. Mutta muuten, muuten riittää, että voi kuvitella ihmiset.
Ei siis ihme, että minusta AMS on ollut poissa suunnilleen sekunnin ajan, olkoonkin, että tuon sekunnin aikana olemme vaihtaneet lyhyitä, sähkemäisiä tervehdyksiä muutaman kerran. Poukkoilen ilmassa yhtä vallattomasti kuin palloesikoiden kukinnot, joista äiti on niin iloinen. "Omituisinta niissä on", sanoo äiti puhelimessa, "että niiden varsissa on aina jonkinlainen mutka." Palloesikoissa ei kertakaikkisesti ole mitään vakavaa eikä järjestelmällistä, ja sekös meitä miellyttää.
Kokoan itseäni ja mietin edelleen, Retretti vai AMS hetsiltään. Tavallaan Retretti kyllä houkuttaisi, sillä Retretissä saa olla lapsellinen ja pöhkö. Äitien kanssa liikkuessa saa olla ihan höpö ja samalla voi puhua oikeasti kiinnostavia asioita. Kuten eilen, kun kotiavaimensa unohtanut Kissan äiti hakee minulta avaimen ja kävellessämme Kumpulaan puhumme kosketusaistillisesta lahjakkuudesta, jota kulttuurimme ylenkatsoo typerästi, tuskin tunnistaa edes. Mutta kolmikymppisiä uratykkejä tavatessa, ugh, pitäisi puhua työstä ja miehestä ja klubbaamisesta ja jotenkin vain en jaksaisi. Olen kyllästynyt sanomaan kerta toisensa jälkeen: "Joo, en edelleenkään vakitöissä. Keikkaa teen kyllä, kirjoitan. Joo, elää sillä, kun ei halua matkustella eikä ostella vaatteita eikä istua kaljalla tai muuta sellaista luksusta, joka ei muutenkaan sopisi oikein mun maailmankatsomukseen. Ai miten niin askeetti?" En ymmärrä edelleenkään, miten joku sellainen, joka omistaa elämänsä kauneuden ja hyvyyden etsimiselle, tarkastelulle ja monistamiselle, voi olla askeetti.
Minulle askeesi olisi kultaisessa häkissä istumista, paperien kääntelyä, puhelimessa itsensä esittelemistä, säntillisyyttä, kahdeksan tunnin sisätyötä, rentoutumista viikon rantalomalla irti kaikesta mielekkyydestä, helmien ja käätyjen lastaamista silkkipaperimyttyihin.
Ystäväni AMS, jonka olen joskus maininnutkin, on palannut Pakistanin suurlähetystöduunistaan takaisin Helsinkiin. Kun vanha ystävä palaa, osa muistoista, jotka on pakattu tiiviisiin silkkipaperimyttyihin jonnekin tajunnan sotkuiseen kellarikomeroon, alkavat vaivata. Huomaan herähtäväni nauruun äkkiseltään. "No mikä nyt on?" kysyy Kissa hämmästyneenä ja sitten minun on kerrottava, kuinka kauhuissaan exäni oli kertoessani hänelle, kuinka leikimme hevosleikkejä vielä seiskaluokallakin, kiipesimme Lauttasaaren sankarivainajien muistomerkkien päälle (ne olivat juuri sopivasti hevosen kokoisia; emme me edes tienneet mitä patsaita ne olivat ja miksi, muistolaatan luki vasta tunnollinen exäni, joka halusi nähdä, mitä olimme silläviisiin häpäisseet) ja leikimme ratsastustuntia tyytyväisinä siinä kaikkien nähden, hajareisin patsaiden päällä hölskytellen, kuinka exäni oli sitä mieltä, että kaikkien ohikulkevien miesten silmissä me näytimme Babylonian portoilta sillä tavoin sankarivainajien pronssipatsaita raiskatessamme.
Sähköpostiviesti alkaa: "Hei kaikki 'Larun likat'!" Minun on vaikeaa identifioitua viestiin, sillä niin paljon kuin lähettäjästä ja AMS:stä ja yksittäisistä lapsuuden tutuistani pidänkin, klönttinä ja aggregaattina tuo naislauma kehittää aivan oman puheenpartensa, joka muistuttaa liikaa siitä, miksen kestänyt Lauttasaaressa enää lukiota vaan pakenin kuvataidelukioon. Jossa sielläkään en oikein viihtynyt. Kuten en yliopistollakaan. Näemmä ainoa joukko, johon olen koskaan sopeutunut, on Dodo, ehkä siksi, että siellä ei koeteta muodostaa mitään rumpuapäristävää joukkohenkeä. Sellainen "me ollaan joukko" -meininki on jotain riivaavan kammottavaa. Ja aina, kun joudun joukkooon, alan haukkoa ilmaa, käteni ovat aivan hiessä, hyvä etten ala puhua kielillä tai jotain muuta yhtä kaistapäistä. Kahden kesken kaikki sujuu hienosti, kysellään kohteliaasti kuulumisia ja tuetaan toista, mutta isona joukkona ihmisiset ovat hirviöitä.
Toisaalta, syöttinä olisi AMS:n näkeminen mahdollisimman pian. Päätä särkee, kun mietin, mennäkö vai ei. Toki voin kirjoittaa AMS:lle sähköpostia ja sopia tapaamisen myöhemmin, odotus ei tapa, toisaalta kutkuttaisi mennä ja katsoa, onko bloggaaminen jotenkin parantanut sosiaalisia valmiuksiani kuten kuvittelen sen tehneen. Kuvittelen, että minusta on tullut rohkea ja tarmokas, tilanteet ja vaikeudet kohtaava otus. (Toisaalta, rohkea ja tarmokas tyttö olisi luultavasti pistänyt ohi kiiruhtavaa miestä etusormella rintalastaan ja todennut, että sullakin näkyy nännit olevan, purenko pois niin voit sitten helpommin katella niitä kävellessäs? Toisaalta, miesten kanssa ei kannata alkaa riidellä. Yhdestä kunnon selkäsaunasta olen oppinut ainakin sen, että fyysisen väkivallan osuessa kohdalle ei omalla massalla pysty saamaan paljonkaan aikaan, lähinnä nyt suojaamaan päätään iskuilta, sitäkin huonosti. Sillä kerralla tuli kaksi mustaa, umpeenmuurautunutta silmää, ruhjeita ja mustelmia. Pääsin aika vähällä, olen oikeudessa istuessani ymmärtänyt jälkeenpäin. Ohjenuora: älä riitele, ole mieluummin kuuromykkäsokea ja hanki nännit peittävä, epämukava topattu rintsikka -burkha. Ärsyttää, joka ikinen kerta äijien huudellessa pelkään, että tällä kertaa pinna pettää ja sitten tulee turpiin.)
Samana iltana olisi toinenkin meno, Retretin kesäkauden avajaiset. Vaikka yhdentoista tunnin autossa istuminen päiväseltään tunnin vip-tilaisuuden takia ei ihan hirvittävästi kutkuttele, Kissan äiti tarvitsisi seuraa reissulle. Heidän Halos-taulunsa on siellä näytillä ja pitäähän se ihme nähdä, kun se on päässyt isoon näyttelyyn. Ja puhuisihan avajaisissa Uosukainen, jolle äiti ei ole koskaan kehdannut esitellä minua, kun suustani tipahtelee kuulemma sammakoita niin tiuhaan ja kynsinauhanikin ovat niin likaiset.
Minä kuvittelen olevani kuuromykkäsokea, äiti pelkää, että livautan suustani jotain sopimatonta. Arvaan, että tuo painajaismainen sana alkaa V-kirjaimella. Kieltämättä, pelko on aiheellinen, jos intoutuisin puhumaan paria lausetta enemmän. Toisaalta äiti ei ehkä tajua, etten ole ihan samanlainen muiden ihmisten seurassa kuin kotonani.
Niin paljon hauskoja muistoja, äkkiä tomutettuina ja mytyistään kuorittuina! Ja hämmentäviä muistoja, myös: kuinka luokkakokouksessa kymmenen vuotta sitten, hyvänen aika, siitä on tosiaan jo kymmenen vuotta, arkkitehtiopiskelija kysyi AMS:ltä ja minulta, olemmeko me edelleen yhtä läheiset kuin ennen, ja vastasimme samaan aikaan, mutta eri vastauksen. AMS sanoi ei, minä kyllä. Vasta tuolloin tajusin, että olemme erilaisia jossain hyvin syvässä mielessä, toimimme erilailla, jäsennämme ystävyyden erilailla. Jos minä joskus ystävystyn jonkun kanssa syvästi, ei ole väliä, onko viime kerralla puhumisesta viisi minuuttia vai viisi vuotta, läheisyyden tuntu ei katoa minnekään. Useimmilla se ei kai mene näin. He vahtivat tekstiviestejään ja sähköpostiviestejään ja valittelevat, kuinka siitä ja siitä ei ole kuulunut kertakaikkiaan mitään ainakaan kahteen viikkoon.
Ainoa ihminen, jonka kanssa viestin nykyään jokaisen kahden viikon aikajakson aikana, on Kissa. Me sentään asumme samassa asunnossa. Äidillekin soittelussa saattaa tulla helposti kuukaudenkin tauko, samoin Kissan äidin suhteen. Ilvestä, joka on ystävistäni lähin, näen ehkä viitisen kertaa vuodessa. Ilvestä ehkä hieman ikävöinkin, hänen kanssaan on mahdotonta ajautua pokkuroivaan tunnelmaan. Voi vain höpöttää kaiken sekaisin, nonsensen ja kipukohdat, loikoa selällään nurmikolla, puhua vuoroin taideteorioista, vuoroin kissoista, ottaa sitten korttipakan esiin ja pelata vakavan erän paskahousua. Mennä katsomaan kukkia ja huudahdella duetossa ihmeellisille väreille. Myös Ilveksen kaapeissa on sotkuisia myttyjä: huovutustarpeita, rautalankakeriä, kangastilkkuja, olkia. Mutta muuten, muuten riittää, että voi kuvitella ihmiset.
Ei siis ihme, että minusta AMS on ollut poissa suunnilleen sekunnin ajan, olkoonkin, että tuon sekunnin aikana olemme vaihtaneet lyhyitä, sähkemäisiä tervehdyksiä muutaman kerran. Poukkoilen ilmassa yhtä vallattomasti kuin palloesikoiden kukinnot, joista äiti on niin iloinen. "Omituisinta niissä on", sanoo äiti puhelimessa, "että niiden varsissa on aina jonkinlainen mutka." Palloesikoissa ei kertakaikkisesti ole mitään vakavaa eikä järjestelmällistä, ja sekös meitä miellyttää.
Kokoan itseäni ja mietin edelleen, Retretti vai AMS hetsiltään. Tavallaan Retretti kyllä houkuttaisi, sillä Retretissä saa olla lapsellinen ja pöhkö. Äitien kanssa liikkuessa saa olla ihan höpö ja samalla voi puhua oikeasti kiinnostavia asioita. Kuten eilen, kun kotiavaimensa unohtanut Kissan äiti hakee minulta avaimen ja kävellessämme Kumpulaan puhumme kosketusaistillisesta lahjakkuudesta, jota kulttuurimme ylenkatsoo typerästi, tuskin tunnistaa edes. Mutta kolmikymppisiä uratykkejä tavatessa, ugh, pitäisi puhua työstä ja miehestä ja klubbaamisesta ja jotenkin vain en jaksaisi. Olen kyllästynyt sanomaan kerta toisensa jälkeen: "Joo, en edelleenkään vakitöissä. Keikkaa teen kyllä, kirjoitan. Joo, elää sillä, kun ei halua matkustella eikä ostella vaatteita eikä istua kaljalla tai muuta sellaista luksusta, joka ei muutenkaan sopisi oikein mun maailmankatsomukseen. Ai miten niin askeetti?" En ymmärrä edelleenkään, miten joku sellainen, joka omistaa elämänsä kauneuden ja hyvyyden etsimiselle, tarkastelulle ja monistamiselle, voi olla askeetti.
Minulle askeesi olisi kultaisessa häkissä istumista, paperien kääntelyä, puhelimessa itsensä esittelemistä, säntillisyyttä, kahdeksan tunnin sisätyötä, rentoutumista viikon rantalomalla irti kaikesta mielekkyydestä, helmien ja käätyjen lastaamista silkkipaperimyttyihin.
torstai 26. toukokuuta 2005
Vastuita, vapauksia ja riippuvuuksia
Toivottavasti en joudu enää yhteenkään työturvallisuusoikeudenkäyntiin lautamieheksi. Kuvio toistuu samana ja samana ja samana ja samana. Työpaikan työsuojeluvaltuutettu pyöritää työsuojelutoimikuntaa, joka kokoustaa kahden viikon tai kuukauden välein kahvin ja pullan ääressä. Ylös kirjataan, mikä mättää. Suurin osa työpaikan duunareista ei tiedä, keitä toimikuntaan kuuluu tai miten työturvallisuuteen vaikuttavista ongelmista pitäisi valittaa. Vaarallisten paikkojen eteen nostetaan jokin kevyt muovitötsä ja oletetaan, että eilen duuniin tullut harjoittelijapoika, jonka on käsketty näin aluksi vähän siivoilla paikkoja, ei saa päähänsä siivota tötsää varastoon. Harjoittelija siivoilee tötsän talteen. Sitten joku trukkimies, joka näkee, että tötsä on otettu pois, hurauttaa trukilla paikkaan, joka ei kestä trukkia, putoaa kerroksenmitan alaspäin ja halvautuu.
Kaikki todistavat oikeudessa vuoronperään, ettei vastuu ollut heidän. Jopa työsuojeluvaltuutettu tuijottaa mikrofonia toivoen, että se antaisi hänelle jonkin järkevän perustelun. "No minut nimettiin, niin. Ja kyllä minä sitä toimikuntaa vedin, pistettiin paperille ongelmat ja paperi pomolle eteenpäin. Mutta en minä voi olla vastuussa, kun kukaan ei kertonut tästä mulle." Ja se, joka tötsän alunperin pisti, sanoo: "En mä tajuu mikä mulkvisti sen siitä pois otti. Kato jotain vartenhan se siihen laitettiin." Ja harjoittelija: "Mun käskettiin siivota, ja siinä keskellä lattiaa oli tommonen muovitötsä."
Tällaista se on, kerta toisensa jälkeen. Joka ikisen kerran haluaisin soittaa raksa- ja varastoduuneja tekeville kavereilleni, että lopettakaa herrantähden, siirtykää siivoojiksi tai lehdenjakajiksi. Tai älkää ainakaan luottako siihen, että asiat ovat hoidossa duunissanne. Tai jos haluatte ne hoitoon, ryhtykää itse asiasta vastuulliseksi ihmiseksi ja ottakaa myös se vastuunne, keskustelkaa jokaisen kanssa erikseen ja tehkää selväksi, mitkä tämän vastuut ovat.
Työsuojeluoikeudenkäynnin inhottavin puoli on se, etten voi olla näkemättä sen tapahtumissa analogiaa sille, mitä yhteiskunnassa paljon laajemminkin tapahtuu. Kuluttajat osoittavat syyttävällä sormellaan suuryrityksiä ja poliitikkoja, yritykset poliitikkoja ja kuluttajia, poliitikot yrityksiä ja osin kuluttajiakin. Kuka on vastuussa siitä, että jokin hyödyke (kuten vaikkapa onnellisuus) tuotetaan vaarallisesti, epäekologisesti, kaukoidän työntekijöiden onnellisuudesta piittaamatta? Sormet osoittavat harvoin itseen. Joku muu on aina vastuussa.
Älkää peljätkö, tästä aiheesta tuskin tulee oikeudenkäyntejä, joissa saisitte istua todistajan pöydän takana, sormeilla hermostuneesti mikrofonia ja vannoa joko valan Jumalan kautta tai vakuutuksen kunnianne ja omantuntonne kautta. (Kas kun ei Harry Potterin taikasauvan kautta! Minä en ainakaan usko Jumalaan, kunniaan enkä omaantuntoon, ainakaan sellaisina kuin ne common sensessä käsitetään. Miksei voisi vain luvata, että puhuu totta, koska siinä on vissi tyyli?) Kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan pitkällisiä ja polveilevia selityksiänne siitä, kuinka olette aina, ilmeisesti jo kapaloikäisenä, ikään kuin joku uskoisi teillä siitä muistikuvia olevan, aina kannattanut vastuullista elämäntapaa, toisista huolehtimista ja oikeudenmukaisuutta. Niin, ja ihmisoikeuksia sellaisina kuin YK ne on kivasti pistänyt ylöskin.
"En minä tiennyt." Kukaan ei odota kenenkään sanovan tätä, koska ei sitä tarvitse sanoa. Kun katselee tarkasti, kuuntelee tarkasti, piirtää pari mind mappia, käy ihan selväksi, ettei paljon kukaan tiedä paljon mitään. Eikä kukaan halua olla se hullu, joka ottaa asiasta selvää, sanoo tämän ruputilan ääneen ja potkii toisia perseelle, jotta nämä suostuisivat tekemään omat osuutensa. Jos suon tuolle sen vapaudet olla idiootti, tuntuu ajatus kulkevan, saan itsekin olla sellainen. Jos tieto lisää tuskaa, voin mainiosti olla tietämättä. Näinkö se menee? Suuttuessani itselleni tuntuu siltä, että juuri näin.
Minua kammottavat nämä hirvittävät erioikeudet, jotka jokainen suo itselleen erikseen ja yksityisesti. Myös minä, joo. Oikeus olla tietämättä, oikeus olla välittämättä toisista, oikeus väistellä vastuuta liukkaana hankala-kalana. Ja silloinkin, kun haluaisi kiistää itseltään nämä oikeudet olla välittämättä ja olla tuhoava, silloinkin on vaikeaa tehdä mitään hyvin. Sillä eihän sitä voi vain marssia jollekin torille ja julistautua maailman rouvaksi, joka tästä pitäen määrää, miten tässä talossa eletään ja mikä on kenenkin tiskivuoro. Eräs poliitikko, varsin korkeassa asemassa, juuri tähän liittyvässä asemassa, tässä taannoin voivotti, ettei esimerkiksi ilmastonmuutoksen estämiseksi voi Suomessa oikein tehdä mitään, eihän elintapoja voi muuttaa. Voidaan varautua siihen, että talvisateet ovat rankkoja kolmenkymmenen vuoden kuluttua, viemäröidä uudet asuinalueet tehokkaammin. Mutta elintapojamme täällä ei voisi muuttaa, ehei.
Ikään kuin ne eivät olisi muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana melkoisesti ja melkoisen napinan säestämänä.
Olen edelleen tuohduksissa Jean Heglandin kirjasta Suojaan metsän siimekseen. Heglandin kirjassa kaksi teinityttöä elää Jenkeissä lähitulevaisuutta öljyn- ja sähkönjakelun romahdettua. Se tarkoittaa: ei uutisia, ei nettiä, ei sähköhellaa tai -lämmitystä, ei ruokakuljetuksia lähikauppaan. Aluksi tytöt odottavat, että jotain tapahtuisi: että jokin aamu sähkö olisi taas päällä, ruokarekat tai ruokapaketteja pudottelevat lentokoneet tulisivat, lehdestä voisi lukea, mitä tämä kaikki oli. He tuntevat olevansa psykogeenisellä vaelluksella. Psykogeeniseksi vaellukseksi kutsutaan (tässä kirjassa) stressiperäisen muistinmenetyksen jälkeistä uutta elämää, joka ei liity mitenkään muistinmenetystä edeltävään tilaan. (Kyse on psykogeenistä amnesiaa seuraavasta elämästä, siis.) Tytöt kuvittelevat, että ensin oli normaalitodellisuus, nyt psykogeeninen vaellus muuttuneissa olosuhteissa, ja jo pian paluu todellisuuteen, tyttöjen todelliseen elämään, jossa vanhempi treenaa balettia ja nuorempi pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Mutta paluuta sellaiseen todellisuuteen ei tule, vaan tytöt joutuvat lopulta tajuamaan, että itse asiassa länsimainen kulutuskulttuuri se olikin psykogeeninen vaellus pehmeämpien kulttuurimuotojen välillä.
Kun keskustelemme Heglandin kirjasta kirjallisuuden luontokäsityksissä, emme oikeastaan käsittele lainkaan, mikä oli se tekijä, se trauma, joka laukaisi Heglandin kirjan maailmakonstruktiossa länsimaisena kulttuurina tunnetun amnesian. Emme keskustele siitä, koska keksin tämän oikeastaan vasta nyt. (Hölmö minä, aina myöhässä.) Sen sijaan keskustelemme siitä, kuinka moista asiaa olisi mieluummin miettimättä. Kuinka olisi helpompaa, jos tietäisi, että jos jotain menee pieleen isossa mittakaavassa, asioihin olisi sentään varauduttu. Kuinka moni meistä osaisi säilöä tarpeeksi ruokaa talven varalle, jos pakastinta, jääkaappia eikä sähköhellaa olisi käytössä? Missä ovat kaupunkien maakellarit? Kuka tunnistaa sata syötävää luonnonkasvia? Kuka osaisi taltuttaa kuumetta ilman särkylääketabletteja käyttöohjeineen?
Kaikkein naurettavinta on, että me pidämme tätä kaikkea vapautena: vapaus olla uhraamatta aikaa oman ruokansa hankkimiselle, vapaus olla raatamatta fyysisissä töissä, vapaus matkustaa viikonlopuksi Barcelonaan tai minne ikinä lentomatkustavat ihmiset menevätkään, vapaus ostaa vaatteet kaupasta kasvattamatta itse niiden lankoihin tarvittavia aineksia, kutomatta kangasta, ompelematta saumoja, vapaus sitä ja vapaus tätä. Heglandin kirjassa yhteiskuntajärjestelmän romahdettua tytöt huomaavat aika pian, että itse asiassa vapaudet ovatkin riippuvuuksia. Niin kauan, kun en osaa tehdä tulta ilman tulitikkuja, sähköhellan käyttäminen on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa tehdä alusta pitäen itselleni paitaa, paidan ostaminen UFFilta on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa korjata itse polkupyörääni, valmistaa kumiin paikkaa, joka pitää, kumipyöräisellä fillarilla ajelu on riippuvuus. Riippuvuus jostakusta, joka osaa ja tekee sen puolestani.
Selaillessani netissä Heglandin kirjan arvioita silmään pistävät sellaiset sanonnat kuin "world gone mad" maailmasta, joka ei enää pyöri öljyllä ja sähköllä - aika ohutta historiantuntemusta! Heglandin visiota kuvataan myös dystopiaksi, ilmeisesti kriitikon, ei romaanihenkilöiden kohtaaman lopputilanteen näkökulmasta. Voi vittu, millaista tekstiä. No joo, minä inhoankin ihmisiä, jotka eivät anna tekstin reväistä itseään ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaiseen olemisen ja ymmärtämisen tilaan, edes hetkeksi, edes päiväksi tai pariksi.
Joskus, kun puhutaan siitä, kuinka suomalaiset ovat itsellisiä eivätkä osaa ottaa apua vastaan, nauran vielä makeat naurut. Itsellisiä, toden totta. Minä olen näkevinäni, että useimmilla meistä on öljyjalosteiset vaatteet, tekokuitua tai suurin öljyin viljeltyä puuvillaa. Missä pellava, missä hamppu, missä nokkonen? Ne kasvaisivat kaikki täällä, niitä on käytetty täällä kauan. Osattu niiden työstäminen. Ei enää.
Päätä särkee, vaikka ulkona on kaunista ja lehmuskuja vehreimmillään. Sudenkorennonkiiltävät autot vyöryvät jonona ikkunani alitse enkä voi olla ajattelematta, mitä käy, jos systeemi oikeasti jossain vaiheessa romahtaa äkillisesti. Jos se romahtaisi näin kesän alussa, ei hätää: kasvattaisi mangoldia, naurista ja sen sellaista, kuivaisi sitä lastuina talven varalle, vartioiden peltotilkkuaan öisinkin talikko uhkaavasti tanassa. Mutta jos se romahtaisi lokakuussa, olisivat asiat huonommin. Tuskin Suomen hätä- ja katastrofisuunnitelmat on mitoitettu tilanteeseen, jossa apujoukkoja jostain muusta maasta ei voisikaan saapua, jossa tietoyhteydet olisivat täysin katki, jossa olisimme tosiaankin omillamme.
Aiemmin sellaisen tilanteen sattuessa ihmiset ovat tunteneet ympäristönsä huomattavasti tarkemmin ja heillä on ollut runsaasti taitoja, jotka meiltä puuttuvat. He eivät ole luottaneet siihen, että lentokoneet suihkaisevat taivaalle deus ex machina ja tiputtelevat jälkeensä ruokapakettien vanan. Lisättäköön, että minä en osaa luottaa, vaikka tätä luottavaisuutta on tuputettu ala-asteelta alkaen.
Tätä ajattelen joka ikinen kerta, kun näen, kuinka jossain koulussa korostetaan lasten tietotekniikkavalmiuksia ja kun vaaditaan, että milloin matemaattisia aineita, milloin reaaliaineita, olisi lisättävä. Minä lisäisin selviytymistaitoja. Ties vaikka lapset oppisivat samalla tajuamaan, kuinka tärkeää yhteisöllisyys on: yksin ei pitkälle pötkitä, koska ihminen on tyhmä ja heikko eläin. Ja ties vaikka he tajuaisivat, että luonto ei ole vihamielinen, ainoastaan piittaamaton.
Tuon piittaamattomuuden osalta ihmiskunta on hyvin vahvasti osa luontoa, siitä syntynyt ja edelleen siitä pääsemättömissä. Me tunnemme tuon piittaamattomuuden paremmin kuin hyvin. Se on se sama, jonka me sanoisimme, kukin vuorollaan, jos meidät pakotettaisiin: "Ei sillä ole niin väliä. Ei se ollut minun vastuullani. Tai niin ainakin käsitin sen jutun. Luulin, että se oli tuon toisen juttu."
En ole sitä mieltä, että ihmiset ovat koko ajan minä, minä, minä -ohjautuneita. Minusta kuulostaa aivan siltä kuin he jatkuvasti viittaisivat johonkin toiseen.
Kaikki todistavat oikeudessa vuoronperään, ettei vastuu ollut heidän. Jopa työsuojeluvaltuutettu tuijottaa mikrofonia toivoen, että se antaisi hänelle jonkin järkevän perustelun. "No minut nimettiin, niin. Ja kyllä minä sitä toimikuntaa vedin, pistettiin paperille ongelmat ja paperi pomolle eteenpäin. Mutta en minä voi olla vastuussa, kun kukaan ei kertonut tästä mulle." Ja se, joka tötsän alunperin pisti, sanoo: "En mä tajuu mikä mulkvisti sen siitä pois otti. Kato jotain vartenhan se siihen laitettiin." Ja harjoittelija: "Mun käskettiin siivota, ja siinä keskellä lattiaa oli tommonen muovitötsä."
Tällaista se on, kerta toisensa jälkeen. Joka ikisen kerran haluaisin soittaa raksa- ja varastoduuneja tekeville kavereilleni, että lopettakaa herrantähden, siirtykää siivoojiksi tai lehdenjakajiksi. Tai älkää ainakaan luottako siihen, että asiat ovat hoidossa duunissanne. Tai jos haluatte ne hoitoon, ryhtykää itse asiasta vastuulliseksi ihmiseksi ja ottakaa myös se vastuunne, keskustelkaa jokaisen kanssa erikseen ja tehkää selväksi, mitkä tämän vastuut ovat.
Työsuojeluoikeudenkäynnin inhottavin puoli on se, etten voi olla näkemättä sen tapahtumissa analogiaa sille, mitä yhteiskunnassa paljon laajemminkin tapahtuu. Kuluttajat osoittavat syyttävällä sormellaan suuryrityksiä ja poliitikkoja, yritykset poliitikkoja ja kuluttajia, poliitikot yrityksiä ja osin kuluttajiakin. Kuka on vastuussa siitä, että jokin hyödyke (kuten vaikkapa onnellisuus) tuotetaan vaarallisesti, epäekologisesti, kaukoidän työntekijöiden onnellisuudesta piittaamatta? Sormet osoittavat harvoin itseen. Joku muu on aina vastuussa.
Älkää peljätkö, tästä aiheesta tuskin tulee oikeudenkäyntejä, joissa saisitte istua todistajan pöydän takana, sormeilla hermostuneesti mikrofonia ja vannoa joko valan Jumalan kautta tai vakuutuksen kunnianne ja omantuntonne kautta. (Kas kun ei Harry Potterin taikasauvan kautta! Minä en ainakaan usko Jumalaan, kunniaan enkä omaantuntoon, ainakaan sellaisina kuin ne common sensessä käsitetään. Miksei voisi vain luvata, että puhuu totta, koska siinä on vissi tyyli?) Kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan pitkällisiä ja polveilevia selityksiänne siitä, kuinka olette aina, ilmeisesti jo kapaloikäisenä, ikään kuin joku uskoisi teillä siitä muistikuvia olevan, aina kannattanut vastuullista elämäntapaa, toisista huolehtimista ja oikeudenmukaisuutta. Niin, ja ihmisoikeuksia sellaisina kuin YK ne on kivasti pistänyt ylöskin.
"En minä tiennyt." Kukaan ei odota kenenkään sanovan tätä, koska ei sitä tarvitse sanoa. Kun katselee tarkasti, kuuntelee tarkasti, piirtää pari mind mappia, käy ihan selväksi, ettei paljon kukaan tiedä paljon mitään. Eikä kukaan halua olla se hullu, joka ottaa asiasta selvää, sanoo tämän ruputilan ääneen ja potkii toisia perseelle, jotta nämä suostuisivat tekemään omat osuutensa. Jos suon tuolle sen vapaudet olla idiootti, tuntuu ajatus kulkevan, saan itsekin olla sellainen. Jos tieto lisää tuskaa, voin mainiosti olla tietämättä. Näinkö se menee? Suuttuessani itselleni tuntuu siltä, että juuri näin.
Minua kammottavat nämä hirvittävät erioikeudet, jotka jokainen suo itselleen erikseen ja yksityisesti. Myös minä, joo. Oikeus olla tietämättä, oikeus olla välittämättä toisista, oikeus väistellä vastuuta liukkaana hankala-kalana. Ja silloinkin, kun haluaisi kiistää itseltään nämä oikeudet olla välittämättä ja olla tuhoava, silloinkin on vaikeaa tehdä mitään hyvin. Sillä eihän sitä voi vain marssia jollekin torille ja julistautua maailman rouvaksi, joka tästä pitäen määrää, miten tässä talossa eletään ja mikä on kenenkin tiskivuoro. Eräs poliitikko, varsin korkeassa asemassa, juuri tähän liittyvässä asemassa, tässä taannoin voivotti, ettei esimerkiksi ilmastonmuutoksen estämiseksi voi Suomessa oikein tehdä mitään, eihän elintapoja voi muuttaa. Voidaan varautua siihen, että talvisateet ovat rankkoja kolmenkymmenen vuoden kuluttua, viemäröidä uudet asuinalueet tehokkaammin. Mutta elintapojamme täällä ei voisi muuttaa, ehei.
Ikään kuin ne eivät olisi muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana melkoisesti ja melkoisen napinan säestämänä.
Olen edelleen tuohduksissa Jean Heglandin kirjasta Suojaan metsän siimekseen. Heglandin kirjassa kaksi teinityttöä elää Jenkeissä lähitulevaisuutta öljyn- ja sähkönjakelun romahdettua. Se tarkoittaa: ei uutisia, ei nettiä, ei sähköhellaa tai -lämmitystä, ei ruokakuljetuksia lähikauppaan. Aluksi tytöt odottavat, että jotain tapahtuisi: että jokin aamu sähkö olisi taas päällä, ruokarekat tai ruokapaketteja pudottelevat lentokoneet tulisivat, lehdestä voisi lukea, mitä tämä kaikki oli. He tuntevat olevansa psykogeenisellä vaelluksella. Psykogeeniseksi vaellukseksi kutsutaan (tässä kirjassa) stressiperäisen muistinmenetyksen jälkeistä uutta elämää, joka ei liity mitenkään muistinmenetystä edeltävään tilaan. (Kyse on psykogeenistä amnesiaa seuraavasta elämästä, siis.) Tytöt kuvittelevat, että ensin oli normaalitodellisuus, nyt psykogeeninen vaellus muuttuneissa olosuhteissa, ja jo pian paluu todellisuuteen, tyttöjen todelliseen elämään, jossa vanhempi treenaa balettia ja nuorempi pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Mutta paluuta sellaiseen todellisuuteen ei tule, vaan tytöt joutuvat lopulta tajuamaan, että itse asiassa länsimainen kulutuskulttuuri se olikin psykogeeninen vaellus pehmeämpien kulttuurimuotojen välillä.
Kun keskustelemme Heglandin kirjasta kirjallisuuden luontokäsityksissä, emme oikeastaan käsittele lainkaan, mikä oli se tekijä, se trauma, joka laukaisi Heglandin kirjan maailmakonstruktiossa länsimaisena kulttuurina tunnetun amnesian. Emme keskustele siitä, koska keksin tämän oikeastaan vasta nyt. (Hölmö minä, aina myöhässä.) Sen sijaan keskustelemme siitä, kuinka moista asiaa olisi mieluummin miettimättä. Kuinka olisi helpompaa, jos tietäisi, että jos jotain menee pieleen isossa mittakaavassa, asioihin olisi sentään varauduttu. Kuinka moni meistä osaisi säilöä tarpeeksi ruokaa talven varalle, jos pakastinta, jääkaappia eikä sähköhellaa olisi käytössä? Missä ovat kaupunkien maakellarit? Kuka tunnistaa sata syötävää luonnonkasvia? Kuka osaisi taltuttaa kuumetta ilman särkylääketabletteja käyttöohjeineen?
Kaikkein naurettavinta on, että me pidämme tätä kaikkea vapautena: vapaus olla uhraamatta aikaa oman ruokansa hankkimiselle, vapaus olla raatamatta fyysisissä töissä, vapaus matkustaa viikonlopuksi Barcelonaan tai minne ikinä lentomatkustavat ihmiset menevätkään, vapaus ostaa vaatteet kaupasta kasvattamatta itse niiden lankoihin tarvittavia aineksia, kutomatta kangasta, ompelematta saumoja, vapaus sitä ja vapaus tätä. Heglandin kirjassa yhteiskuntajärjestelmän romahdettua tytöt huomaavat aika pian, että itse asiassa vapaudet ovatkin riippuvuuksia. Niin kauan, kun en osaa tehdä tulta ilman tulitikkuja, sähköhellan käyttäminen on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa tehdä alusta pitäen itselleni paitaa, paidan ostaminen UFFilta on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa korjata itse polkupyörääni, valmistaa kumiin paikkaa, joka pitää, kumipyöräisellä fillarilla ajelu on riippuvuus. Riippuvuus jostakusta, joka osaa ja tekee sen puolestani.
Selaillessani netissä Heglandin kirjan arvioita silmään pistävät sellaiset sanonnat kuin "world gone mad" maailmasta, joka ei enää pyöri öljyllä ja sähköllä - aika ohutta historiantuntemusta! Heglandin visiota kuvataan myös dystopiaksi, ilmeisesti kriitikon, ei romaanihenkilöiden kohtaaman lopputilanteen näkökulmasta. Voi vittu, millaista tekstiä. No joo, minä inhoankin ihmisiä, jotka eivät anna tekstin reväistä itseään ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaiseen olemisen ja ymmärtämisen tilaan, edes hetkeksi, edes päiväksi tai pariksi.
Joskus, kun puhutaan siitä, kuinka suomalaiset ovat itsellisiä eivätkä osaa ottaa apua vastaan, nauran vielä makeat naurut. Itsellisiä, toden totta. Minä olen näkevinäni, että useimmilla meistä on öljyjalosteiset vaatteet, tekokuitua tai suurin öljyin viljeltyä puuvillaa. Missä pellava, missä hamppu, missä nokkonen? Ne kasvaisivat kaikki täällä, niitä on käytetty täällä kauan. Osattu niiden työstäminen. Ei enää.
Päätä särkee, vaikka ulkona on kaunista ja lehmuskuja vehreimmillään. Sudenkorennonkiiltävät autot vyöryvät jonona ikkunani alitse enkä voi olla ajattelematta, mitä käy, jos systeemi oikeasti jossain vaiheessa romahtaa äkillisesti. Jos se romahtaisi näin kesän alussa, ei hätää: kasvattaisi mangoldia, naurista ja sen sellaista, kuivaisi sitä lastuina talven varalle, vartioiden peltotilkkuaan öisinkin talikko uhkaavasti tanassa. Mutta jos se romahtaisi lokakuussa, olisivat asiat huonommin. Tuskin Suomen hätä- ja katastrofisuunnitelmat on mitoitettu tilanteeseen, jossa apujoukkoja jostain muusta maasta ei voisikaan saapua, jossa tietoyhteydet olisivat täysin katki, jossa olisimme tosiaankin omillamme.
Aiemmin sellaisen tilanteen sattuessa ihmiset ovat tunteneet ympäristönsä huomattavasti tarkemmin ja heillä on ollut runsaasti taitoja, jotka meiltä puuttuvat. He eivät ole luottaneet siihen, että lentokoneet suihkaisevat taivaalle deus ex machina ja tiputtelevat jälkeensä ruokapakettien vanan. Lisättäköön, että minä en osaa luottaa, vaikka tätä luottavaisuutta on tuputettu ala-asteelta alkaen.
Tätä ajattelen joka ikinen kerta, kun näen, kuinka jossain koulussa korostetaan lasten tietotekniikkavalmiuksia ja kun vaaditaan, että milloin matemaattisia aineita, milloin reaaliaineita, olisi lisättävä. Minä lisäisin selviytymistaitoja. Ties vaikka lapset oppisivat samalla tajuamaan, kuinka tärkeää yhteisöllisyys on: yksin ei pitkälle pötkitä, koska ihminen on tyhmä ja heikko eläin. Ja ties vaikka he tajuaisivat, että luonto ei ole vihamielinen, ainoastaan piittaamaton.
Tuon piittaamattomuuden osalta ihmiskunta on hyvin vahvasti osa luontoa, siitä syntynyt ja edelleen siitä pääsemättömissä. Me tunnemme tuon piittaamattomuuden paremmin kuin hyvin. Se on se sama, jonka me sanoisimme, kukin vuorollaan, jos meidät pakotettaisiin: "Ei sillä ole niin väliä. Ei se ollut minun vastuullani. Tai niin ainakin käsitin sen jutun. Luulin, että se oli tuon toisen juttu."
En ole sitä mieltä, että ihmiset ovat koko ajan minä, minä, minä -ohjautuneita. Minusta kuulostaa aivan siltä kuin he jatkuvasti viittaisivat johonkin toiseen.
keskiviikko 25. toukokuuta 2005
Yön ympärykset
Kun tulemme saunasta, onnun jo. Taivas on edelleen kuultavanhohtava. Hevoskastanjoiden kukka-aiheet ovat kasvaneet viime päivien aikana liikaa. Pian ne kukkivat, lakastuvat, tekevät piikkipallonsa ja sitten kesä onkin jo ohitse. Vaikka enää en jaksa ajatella kuten lapsena, että pihlajan kukkiessa kaikki on jo menetetty ja ohitse. En ole koskaan kesäisin kerennyt rakastua kehenkään, kun kasvit imevät ajatuksiani.
Kotipihan taivas näyttää tyhjältä jo kolmatta vuotta. Kun muutimme tänne, asiat olivat toisin. Ensimmäistä kertaa mennessämme saunaan - tästä on hyvin tarkasti seitsemän vuotta - pysähdymme pyöräkellarin kynnykselle ja vedän henkeä. "Katso, lepakoita!" Taivaalla räpyttää mustia tähtiä, jotka eivät osaa liitää eivätkä kaarrella vaan rehkivät pysyäkseen ilmassa ja löytääkseen hyönteisiä. Joka ilta ja yö lepakot järjestävät lentonäytöksen. Etenkin pihavalon alla, missä karvaiset yöperhoset, syreenikiitäjät ja sen semmoiset, tykkäävät suhahdella villisti, lepakot tekevät komeita syöksyjä. Ikkunasta katsellen lepakoita ei huomaa puiden tummia hahmoja vasten, mutta jos malttaa istua pihamaalla, kuulasta taivasta vasten niiden lentoa voi tarkkailla tuntikausia.
Sitten tulee putkiremontti, talo tyhjennetään, ja kun palaamme, lepakoita ei enää tulekaan kesän iloksi. Taloyhtiön lähettämässä infolehdykässä lukee moniselitteinen lause: "Talojen kattojenalustila siivottiin ja katonrajassa olevat aukot tukittiin niin, etteivät haittaeläimet pääse kylmään ullakkoon sisään." Haittaeläimet? Ilmeisimmin talvihorrostavat lepakot siivottiin pois. Hiukan mietityttää, voiko niin käydä - lepakothan ovat rauhoitettuja. Mutta yhtä kaikki, putkiremontin ja ullakon tilkitsemisen jälkeen yhtään näistä mustista tanssijoista ei ole enää pihassamme nähty. Saunasta sisään kävellessä näkee vain kuulaan taivaan ja puiden tummanpuhuvat lehtipussit.
Unikkojen karvaiset kivespussit pullistuvat. Pian ne avaavat tulipunaiset silkkilehtensä kukoistaakseen pari päivää kesyttömästi.
Aamulla herään siihen, että jalka on kipeä ja ajattelen unikoita, joita mummo kasvatti - oopiumunikoita, kipuunsa. Ilmeisesti kahdeksankymmentäluvun alussa kuolemansairaan ihmisen kipuun ei suhtauduttu tarvittavan vakavasti. Yhtenä päivänä löydän metsästä aukion, jolle joku on raivannut penkin ja istuttanut sinne oopiumunikkoa. Se on helppo tunnistaa, se on lehdistään ihan erilainen kuin pihamme karvajalka-idänunikot. Annalan palstalta kasvattamistani pioniunikoista (oopiumunikon kerrottukukkaiset lajikkeet) joku pöljä on varastanut joka vuosi raa'at siemenkodat, ilmeisesti opiaattiriippuvaisuutensa tyydyttämiseen. Onneksi maalla pioniunikot saavat kasvaa siemenelle vapaasti ja aina joltain puutarha.netissä saa kinuttua siemeniä ilman että niitä tarvitsisi alkaa ostaa kaupasta.
En jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Vaikka ulkona on kaunista, haluaisin vain maata vällyissä ja haukotella. Kaunistahan on ollut jo kaksi päivää. Seurauksena jalkani, jonka olen kuvitellut kestävän jo vähän pidempää parin tunnin kävelylenkkiä, on tohjona jälleen. Tänään en aio antautua sään houkutuksiin, puuhastelenpa vain palstallani prudentiaalisuutta tiukkuen. Isä tulee sieltä hakemaan, katselemaan taimitorin ihanuuksia. Tai siis, keventämään kukkaroa. Katseleminen on vähän vaikeaa silloin, kun myynnissä on jumaltenkukkia ja niitä avomaan Orient Express -munakoisoja, jotka viimekin vuonna antoivat hyvän sadon. Muita vakio-ostoksia ovat kesäisiin jääteihin suunnatut sulolehdet lippia ja sitruunatimjami. Sitruunatimjami kyllä talvehtiikin, mutta sitä menee meillä keittiössä enemmän kuin mitä sitä saan kasvamaan ja leviämään.
Ystäväni Ilves soittaa, porisemme parikymmentä minuuttia kissoista, parvisänkyjen seksimahdollisuuksista ja siitä, voisiko taloon itse rakentaa parvekkeen, johon käytäisiin ikkunan kautta. Ystävyys on vielä innostavampi juttu kuin jumaltenkukat. Yö unikkoineen katoaa, alan pukea halukkaasti päälle jalasta huolimatta.
Kotipihan taivas näyttää tyhjältä jo kolmatta vuotta. Kun muutimme tänne, asiat olivat toisin. Ensimmäistä kertaa mennessämme saunaan - tästä on hyvin tarkasti seitsemän vuotta - pysähdymme pyöräkellarin kynnykselle ja vedän henkeä. "Katso, lepakoita!" Taivaalla räpyttää mustia tähtiä, jotka eivät osaa liitää eivätkä kaarrella vaan rehkivät pysyäkseen ilmassa ja löytääkseen hyönteisiä. Joka ilta ja yö lepakot järjestävät lentonäytöksen. Etenkin pihavalon alla, missä karvaiset yöperhoset, syreenikiitäjät ja sen semmoiset, tykkäävät suhahdella villisti, lepakot tekevät komeita syöksyjä. Ikkunasta katsellen lepakoita ei huomaa puiden tummia hahmoja vasten, mutta jos malttaa istua pihamaalla, kuulasta taivasta vasten niiden lentoa voi tarkkailla tuntikausia.
Sitten tulee putkiremontti, talo tyhjennetään, ja kun palaamme, lepakoita ei enää tulekaan kesän iloksi. Taloyhtiön lähettämässä infolehdykässä lukee moniselitteinen lause: "Talojen kattojenalustila siivottiin ja katonrajassa olevat aukot tukittiin niin, etteivät haittaeläimet pääse kylmään ullakkoon sisään." Haittaeläimet? Ilmeisimmin talvihorrostavat lepakot siivottiin pois. Hiukan mietityttää, voiko niin käydä - lepakothan ovat rauhoitettuja. Mutta yhtä kaikki, putkiremontin ja ullakon tilkitsemisen jälkeen yhtään näistä mustista tanssijoista ei ole enää pihassamme nähty. Saunasta sisään kävellessä näkee vain kuulaan taivaan ja puiden tummanpuhuvat lehtipussit.
Unikkojen karvaiset kivespussit pullistuvat. Pian ne avaavat tulipunaiset silkkilehtensä kukoistaakseen pari päivää kesyttömästi.
Aamulla herään siihen, että jalka on kipeä ja ajattelen unikoita, joita mummo kasvatti - oopiumunikoita, kipuunsa. Ilmeisesti kahdeksankymmentäluvun alussa kuolemansairaan ihmisen kipuun ei suhtauduttu tarvittavan vakavasti. Yhtenä päivänä löydän metsästä aukion, jolle joku on raivannut penkin ja istuttanut sinne oopiumunikkoa. Se on helppo tunnistaa, se on lehdistään ihan erilainen kuin pihamme karvajalka-idänunikot. Annalan palstalta kasvattamistani pioniunikoista (oopiumunikon kerrottukukkaiset lajikkeet) joku pöljä on varastanut joka vuosi raa'at siemenkodat, ilmeisesti opiaattiriippuvaisuutensa tyydyttämiseen. Onneksi maalla pioniunikot saavat kasvaa siemenelle vapaasti ja aina joltain puutarha.netissä saa kinuttua siemeniä ilman että niitä tarvitsisi alkaa ostaa kaupasta.
En jaksaisi nousta sängystä ollenkaan. Vaikka ulkona on kaunista, haluaisin vain maata vällyissä ja haukotella. Kaunistahan on ollut jo kaksi päivää. Seurauksena jalkani, jonka olen kuvitellut kestävän jo vähän pidempää parin tunnin kävelylenkkiä, on tohjona jälleen. Tänään en aio antautua sään houkutuksiin, puuhastelenpa vain palstallani prudentiaalisuutta tiukkuen. Isä tulee sieltä hakemaan, katselemaan taimitorin ihanuuksia. Tai siis, keventämään kukkaroa. Katseleminen on vähän vaikeaa silloin, kun myynnissä on jumaltenkukkia ja niitä avomaan Orient Express -munakoisoja, jotka viimekin vuonna antoivat hyvän sadon. Muita vakio-ostoksia ovat kesäisiin jääteihin suunnatut sulolehdet lippia ja sitruunatimjami. Sitruunatimjami kyllä talvehtiikin, mutta sitä menee meillä keittiössä enemmän kuin mitä sitä saan kasvamaan ja leviämään.
Ystäväni Ilves soittaa, porisemme parikymmentä minuuttia kissoista, parvisänkyjen seksimahdollisuuksista ja siitä, voisiko taloon itse rakentaa parvekkeen, johon käytäisiin ikkunan kautta. Ystävyys on vielä innostavampi juttu kuin jumaltenkukat. Yö unikkoineen katoaa, alan pukea halukkaasti päälle jalasta huolimatta.
tiistai 24. toukokuuta 2005
Parvekelaatikolliset helsinkiläiset hoi!
Jos ette ole vielä huomanneet, huomenna on SE päivä. Annalan taimitori, nimittäin! Sieltä saa vaikka mitä ihmettäkummaa laatikoihin. Yerba buenaa, steviaa, lippiaa ja muita maistuvaisia, tomaatin ja chilien taimia vaikka minä ihme lajikkeina, perinteisiä ruusuja ja niin edelleen. Aivan must jokaiselle parvekkeelleen tai pihalleen kesän rakentavalle! Mainoksessa lukee klo 16, mutta sisäpiirin tietona kerrottakoon, että kyllä siellä jo kahden aikaan on yleensä täysi vilske päällä!
Näin Hyötykasviyhdistys tapahtumaa mainostaa:
25.5.2005 (ke) klo 16 alkaen
TAIMITORI/VILJELYKAUDEN AVAJAISET
Annalan viehättävässä 1800-luvun alun huvilamiljöössä tarjolla mielenkiintoisia kasveja: vanhoja ruusuja, kaikenlaisia perinneperennoja, erilaisia yrttejä, kesäkukkia, siemenperunaa jne. Orangeriassa ja ulkona odotetut pelakuumarkkinat.
Kahvilassa vanhaan tapaan herkkuja.
Pihalla haitarin soittoa ja mukavaa tunnelmaa!
Kahvilassa Henriette Kressin valokuvanäyttely ’Kasvien kiehtova maailma’ 3.5.-7.6.. Teoksia on mahdollisuus ostaa tauluiksi.
Olette kaikki lämpimästi tervetulleita, tuokaa tuttavannekin mukaan ja tulkaa nälkäisinä!
Näin Hyötykasviyhdistys tapahtumaa mainostaa:
25.5.2005 (ke) klo 16 alkaen
TAIMITORI/VILJELYKAUDEN AVAJAISET
Annalan viehättävässä 1800-luvun alun huvilamiljöössä tarjolla mielenkiintoisia kasveja: vanhoja ruusuja, kaikenlaisia perinneperennoja, erilaisia yrttejä, kesäkukkia, siemenperunaa jne. Orangeriassa ja ulkona odotetut pelakuumarkkinat.
Kahvilassa vanhaan tapaan herkkuja.
Pihalla haitarin soittoa ja mukavaa tunnelmaa!
Kahvilassa Henriette Kressin valokuvanäyttely ’Kasvien kiehtova maailma’ 3.5.-7.6.. Teoksia on mahdollisuus ostaa tauluiksi.
Olette kaikki lämpimästi tervetulleita, tuokaa tuttavannekin mukaan ja tulkaa nälkäisinä!
Puista ja periaatteista
Nyt viimeinkin ehdin jatkaa sitä tarinaa, joka on kulkenut jo ainakin toisenkin erinomaisen blogin lävitse: tarinaa siitä, kuinka ihmiset ja puut elävät samalla planeetalla.
Aluksi tunnustettakoon, etten ole paatunut puunhalailija, vaikka toisinaan olenkin rutistanut teininä erästä määrittämätöntä pajuheimoista puuta, joka myöhemmin pääsi pro ydinvoima -mainokseenkin epämuotoisuutensa vuoksi; kuvatekstissä luki jotain sen tyyppistä kuin että säteily on tehnyt puistakin mutantteja tai hulluja. Olin hyvin, hyvin loukkaantunut ruunapuuni takia. Sellainen lempeä, monirunkoinen, kiekuroitseva yksilöpuu muka jotenkin hullu tai omalaatuinen? Kaunis, haluaisin sanoa.
Pidän puista jo niiden historiallisen perspektiivin takia: moni on seissyt paikallaan aikoina, joista on muistona enää pari haalistunutta valokuvaa tai peräti puupiirrosta sekä tukku säkeitä, jotka kuulostavat huvittavan vanhahtavilta. Puut tavallaan muistuttavat, että elämä ei ole jossain mielessä muuttunut paljonkaan; eivätköhän ihmiset erilaisista ilmaisutavoistaan huolimatta ole silloinkin olleet pitkälti samanlaisia kuin nytkin, kun kerran puutkin ovat? Minä kun en usko, että kulttuuri on niin tärkeä tekijä syvimmissä kysymyksissä: kyllä me kiinnymme, petymme ja rakastumme nimenomaan eläiminä, ei länsimaisina yksilöinä nimeltään ne ja ne.
Ja millainen ympäristö metsä onkaan, tai hätätapauksessa pelkkä puukujakin! Kun ilma on sellainen kuin eilen, kosteanlämmin, tuoksut leijuvat pitkiäkin matkoja. Metsän tuoksu on niin ihana, niin monipolvinen ja tuttu ja silti ihan päivittäinkin muuttuva, ettei siihen koskaan saata kyllästyä. Polut kertovat tarinoitaan siitä, miten täällä on liikuttu, mistä mihin halutaan oikaista. Heikko polku vie sinne, missä on pieni aukea, jota tuomet reunustavat joka laidoiltaan. Tähän aikaan vuodesta, kun tuomet availevat varovasti kukkiaan piittaamatta kehrääjäkoista, jotka jo punovat koteloitaan joidenkin versojen ympärille, aukion tuoksu on niin makea, että sitä tuskin tunnistaa siksi samaksi, jossa syksynä sananjalat kasvavat miltei hartioiden korkuisiksi suliksi. Näin kevätkesällä sananjalat ovat vasta päättäväisiä vauvannyrkkejä, ja vadelmien oksissa tuikkivat vaaleanvihreät lehtitähdet.
Metsän monikerroksisuus jaksaa pysäyttää kerta toisensa jälkeen. Kun teoriat tuntuvat monimutkaisilta ja niiden toisiinsa vertaaminen keinotekoiselta, istuminen metsässä auttaa. Lehvien ja havujen läpi siivilöityvässä valossa näkee, kuinka jokaisessa metsän kerroksessa on jotain kiinnostavaa: lehdet kelluvat ilmassa lähes painovoimaa uhaten, kuusen oksanpäihin alkaa muodostua kerkkiä, männyn oksa kaartuu plastisesti, haavan lehdet läpättävät pienestäkin tuulenviristä, vadelma valtaa pienetkin aukot, vadelman alta ja lomasta nousee saniaisia, mustikoita ja käenkaaleja. Tuuli, aurinko, sade ja sumu kutsuvat metsästä esiin aivan erilaiset puolet. Pimeässä ja auringonlaskun kajossa metsä muuttuu niinikään joksikin aivan toiseksi kuin keskipäivällä, jolloin varjot ovat lyhyet ja polut pilkukkaat. Metsän jälkeen on helppo hahmottaa, kuinka kaikki teoriat ovat vain karkeita yleistyksiä. Usein nuo karkeat yleistykset pelastavat henkiä tai tuhoavat elämää toisaalla, mutta silti, ne ovat vain yleistyksiä. Metsä on konkreettinen, sinne uppoutuminen on erilaista kuin teoriaan uppoutuminen.
Puiden oksilta löytää monenlaisia eläimiä, samoin lahoamaan jääneistä oksista. Matoja, toukkia ja kuoriaisia ei löydä, jos ryskii metsän lävitse kyykistymättä. Lintujen huomaaminen vaatii, että katsoo ylöskin päin. Myös oravien juoksut ja loikat puusta toiseen näkee vain se, joka malttaa antaa katseen vaeltaan eteenpäin pidättelemättä.
En oikein ymmärrä sanontaa "ei nähnyt metsää puilta". Minusta useimmat eivät näytä näkevän puita metsältä. Puhumattakaan siitä, että he haistaisivat tai maistaisivat puut metsältä. Tai edes kuulisivat: kuunnelkaapa joskus huviksenne, miten eri tavalla erilaiset puut puhuvat tuulessa.
Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista menee metsään kuin metonymiaan. Eivät he siellä mitään uutta näe. Enkä väitä olevani tässä suhteessa parempi kuin kukaan muu. Vain harvoin saan itseni teroitettua riittävästi ja tajuan, kuinka pieniä ja sirpaleisia nämä saarekkeet ovat metsäneläinten asuinpaikoiksi, miten hirvittävät asiat niitä reunustavat, kuinka vähän minäkään, joka sentään koetan jatkuvasti kouluttaa itseäni luonnonympäristössä, niistä tiedän. Useat tuttavani eivät edes erota puupeltoa metsästä. Jollain tasolla täällä ollaan kyllä metsäläisiä, mutta jollain tasolla ei. Tasaisin välein kasvavat tasakokoiset suoransuorat, paksut mäntypylväät kertovat jostain muusta kuin itsestään järjestymisestä. Ojat metsänpohjassa panevat pakostakin epäilemään, josko tämä onkin entinen suo. Ei siinä mitään, että ihminen muokkaa. Muokkaahan majavakin, ja hirvi. Mutta ne määrät, mitä me muokkaamme, huolestuttavat.
En ole tavannut vielä yhtään puuta, josta en pitäisi. Toisia puita kyllä säälin, kun näen, että ne on pantu kerrostalojen pihaan aivan vääränlaiseen maahan kasvamaan. Toisaalta, jos ne siinä selviävät, antavat ne niin paljon rakkautta kaikille talon yksinäisille, että istutuksia on vaikeaa täydestä sydämestään paheksua. Sitä vain vilkuilee puita ja ajattelee, että tulisipa sateinen kesä, se pitäisi siitä. Kasvien kohdalla on vaikeaa olla säälimättä, vaikka toistaiseksi näyttääkin siltä, etteivät kasvit kärsi lainkaan samalla tavalla kuin me eläimet. Kasvien ja ihmisen välille on kuitenkin piirretty niin vahva metaforien verkko, että on vaikeaa ajatella, että niillä ei olisi mitään intressiä. Mehän kuitenkin kaikki lakastumme, kukoistamme, pullistelemme nuppujamme, juurrumme, tulemme revityiksi juuriltamme, janoamme, tulemme leikeillyiksi ja niin edelleen. (Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mara Millerin ihanaa ja varsin arvostettua teosta The Garden as an Art. Huolimatta Millerin wittgensteinilaisesta viitekehyksestä teos on varsin lähestyttävä ja sisältää lukuisia kiehtovia anekdootteja.)
Olen surkea leikkaamaan kasvejani. Ajattelen, että kyllä maailman kylmät tuulet ne vielä pistävät hillitsemään tahtiaan ja keskittymään keskivarren pönkittämiseen, ei minun sitä inhorealismia tarvitse saksin rohkaista.
Mutta tämäkään ei ole periaate. Muutama lukijapalaute on korostanut, kuinka mukavaa onkaan tavata ihminen, jolla on periaatteita. En tiedä, kenestä he puhuvat. Minusta periaatteet ovat vastenmielisiä. Yleensähän niihin törmää paikoissa, joissa joku suhtautuu muihin ja näiden ideoihin nuivasti narahtaen: "No kun minulla on sellainen periaate, että..." Ei, ei periaatteita, vaan tilannekohtaista kuulostelua. Jotkin ratkaisut saattavat tietysti näyttää tai kuulostaa periaatteilta riittävän usein toistuessaan, mutta eivät ne sitä ole. Ainoa hypoteettinen periaate, jonka olen asettanut, on se, ettei painettua tekstiä pitäisi julkaista liian heppoisin perustein. Toisin sanoen, minua ei voi ostaa kirjoittamaan täyttä paskaa. Metsät ovat vähän liian ihania siihen, että alkaisin kirjoittaa lehtijuttuja, jotka eivät mielestäni ole tarpeellisia. (Toisaalta, kuten ystäväni huomautti jokin aika sitten, kuinkahan moni lukijoista nytkään pyörittää konettaan täysin uusiutuvilla?)
Metsät, taas kirjoitin metsistä, vaikka minun piti kirjoittaa puista. Jos olisin puu, olisin tuomi tai lehtikuusi. Voi teitä, jotka ette sitä arvanneet.
Aluksi tunnustettakoon, etten ole paatunut puunhalailija, vaikka toisinaan olenkin rutistanut teininä erästä määrittämätöntä pajuheimoista puuta, joka myöhemmin pääsi pro ydinvoima -mainokseenkin epämuotoisuutensa vuoksi; kuvatekstissä luki jotain sen tyyppistä kuin että säteily on tehnyt puistakin mutantteja tai hulluja. Olin hyvin, hyvin loukkaantunut ruunapuuni takia. Sellainen lempeä, monirunkoinen, kiekuroitseva yksilöpuu muka jotenkin hullu tai omalaatuinen? Kaunis, haluaisin sanoa.
Pidän puista jo niiden historiallisen perspektiivin takia: moni on seissyt paikallaan aikoina, joista on muistona enää pari haalistunutta valokuvaa tai peräti puupiirrosta sekä tukku säkeitä, jotka kuulostavat huvittavan vanhahtavilta. Puut tavallaan muistuttavat, että elämä ei ole jossain mielessä muuttunut paljonkaan; eivätköhän ihmiset erilaisista ilmaisutavoistaan huolimatta ole silloinkin olleet pitkälti samanlaisia kuin nytkin, kun kerran puutkin ovat? Minä kun en usko, että kulttuuri on niin tärkeä tekijä syvimmissä kysymyksissä: kyllä me kiinnymme, petymme ja rakastumme nimenomaan eläiminä, ei länsimaisina yksilöinä nimeltään ne ja ne.
Ja millainen ympäristö metsä onkaan, tai hätätapauksessa pelkkä puukujakin! Kun ilma on sellainen kuin eilen, kosteanlämmin, tuoksut leijuvat pitkiäkin matkoja. Metsän tuoksu on niin ihana, niin monipolvinen ja tuttu ja silti ihan päivittäinkin muuttuva, ettei siihen koskaan saata kyllästyä. Polut kertovat tarinoitaan siitä, miten täällä on liikuttu, mistä mihin halutaan oikaista. Heikko polku vie sinne, missä on pieni aukea, jota tuomet reunustavat joka laidoiltaan. Tähän aikaan vuodesta, kun tuomet availevat varovasti kukkiaan piittaamatta kehrääjäkoista, jotka jo punovat koteloitaan joidenkin versojen ympärille, aukion tuoksu on niin makea, että sitä tuskin tunnistaa siksi samaksi, jossa syksynä sananjalat kasvavat miltei hartioiden korkuisiksi suliksi. Näin kevätkesällä sananjalat ovat vasta päättäväisiä vauvannyrkkejä, ja vadelmien oksissa tuikkivat vaaleanvihreät lehtitähdet.
Metsän monikerroksisuus jaksaa pysäyttää kerta toisensa jälkeen. Kun teoriat tuntuvat monimutkaisilta ja niiden toisiinsa vertaaminen keinotekoiselta, istuminen metsässä auttaa. Lehvien ja havujen läpi siivilöityvässä valossa näkee, kuinka jokaisessa metsän kerroksessa on jotain kiinnostavaa: lehdet kelluvat ilmassa lähes painovoimaa uhaten, kuusen oksanpäihin alkaa muodostua kerkkiä, männyn oksa kaartuu plastisesti, haavan lehdet läpättävät pienestäkin tuulenviristä, vadelma valtaa pienetkin aukot, vadelman alta ja lomasta nousee saniaisia, mustikoita ja käenkaaleja. Tuuli, aurinko, sade ja sumu kutsuvat metsästä esiin aivan erilaiset puolet. Pimeässä ja auringonlaskun kajossa metsä muuttuu niinikään joksikin aivan toiseksi kuin keskipäivällä, jolloin varjot ovat lyhyet ja polut pilkukkaat. Metsän jälkeen on helppo hahmottaa, kuinka kaikki teoriat ovat vain karkeita yleistyksiä. Usein nuo karkeat yleistykset pelastavat henkiä tai tuhoavat elämää toisaalla, mutta silti, ne ovat vain yleistyksiä. Metsä on konkreettinen, sinne uppoutuminen on erilaista kuin teoriaan uppoutuminen.
Puiden oksilta löytää monenlaisia eläimiä, samoin lahoamaan jääneistä oksista. Matoja, toukkia ja kuoriaisia ei löydä, jos ryskii metsän lävitse kyykistymättä. Lintujen huomaaminen vaatii, että katsoo ylöskin päin. Myös oravien juoksut ja loikat puusta toiseen näkee vain se, joka malttaa antaa katseen vaeltaan eteenpäin pidättelemättä.
En oikein ymmärrä sanontaa "ei nähnyt metsää puilta". Minusta useimmat eivät näytä näkevän puita metsältä. Puhumattakaan siitä, että he haistaisivat tai maistaisivat puut metsältä. Tai edes kuulisivat: kuunnelkaapa joskus huviksenne, miten eri tavalla erilaiset puut puhuvat tuulessa.
Tuntuu siltä, että suuri osa suomalaisista menee metsään kuin metonymiaan. Eivät he siellä mitään uutta näe. Enkä väitä olevani tässä suhteessa parempi kuin kukaan muu. Vain harvoin saan itseni teroitettua riittävästi ja tajuan, kuinka pieniä ja sirpaleisia nämä saarekkeet ovat metsäneläinten asuinpaikoiksi, miten hirvittävät asiat niitä reunustavat, kuinka vähän minäkään, joka sentään koetan jatkuvasti kouluttaa itseäni luonnonympäristössä, niistä tiedän. Useat tuttavani eivät edes erota puupeltoa metsästä. Jollain tasolla täällä ollaan kyllä metsäläisiä, mutta jollain tasolla ei. Tasaisin välein kasvavat tasakokoiset suoransuorat, paksut mäntypylväät kertovat jostain muusta kuin itsestään järjestymisestä. Ojat metsänpohjassa panevat pakostakin epäilemään, josko tämä onkin entinen suo. Ei siinä mitään, että ihminen muokkaa. Muokkaahan majavakin, ja hirvi. Mutta ne määrät, mitä me muokkaamme, huolestuttavat.
En ole tavannut vielä yhtään puuta, josta en pitäisi. Toisia puita kyllä säälin, kun näen, että ne on pantu kerrostalojen pihaan aivan vääränlaiseen maahan kasvamaan. Toisaalta, jos ne siinä selviävät, antavat ne niin paljon rakkautta kaikille talon yksinäisille, että istutuksia on vaikeaa täydestä sydämestään paheksua. Sitä vain vilkuilee puita ja ajattelee, että tulisipa sateinen kesä, se pitäisi siitä. Kasvien kohdalla on vaikeaa olla säälimättä, vaikka toistaiseksi näyttääkin siltä, etteivät kasvit kärsi lainkaan samalla tavalla kuin me eläimet. Kasvien ja ihmisen välille on kuitenkin piirretty niin vahva metaforien verkko, että on vaikeaa ajatella, että niillä ei olisi mitään intressiä. Mehän kuitenkin kaikki lakastumme, kukoistamme, pullistelemme nuppujamme, juurrumme, tulemme revityiksi juuriltamme, janoamme, tulemme leikeillyiksi ja niin edelleen. (Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Mara Millerin ihanaa ja varsin arvostettua teosta The Garden as an Art. Huolimatta Millerin wittgensteinilaisesta viitekehyksestä teos on varsin lähestyttävä ja sisältää lukuisia kiehtovia anekdootteja.)
Olen surkea leikkaamaan kasvejani. Ajattelen, että kyllä maailman kylmät tuulet ne vielä pistävät hillitsemään tahtiaan ja keskittymään keskivarren pönkittämiseen, ei minun sitä inhorealismia tarvitse saksin rohkaista.
Mutta tämäkään ei ole periaate. Muutama lukijapalaute on korostanut, kuinka mukavaa onkaan tavata ihminen, jolla on periaatteita. En tiedä, kenestä he puhuvat. Minusta periaatteet ovat vastenmielisiä. Yleensähän niihin törmää paikoissa, joissa joku suhtautuu muihin ja näiden ideoihin nuivasti narahtaen: "No kun minulla on sellainen periaate, että..." Ei, ei periaatteita, vaan tilannekohtaista kuulostelua. Jotkin ratkaisut saattavat tietysti näyttää tai kuulostaa periaatteilta riittävän usein toistuessaan, mutta eivät ne sitä ole. Ainoa hypoteettinen periaate, jonka olen asettanut, on se, ettei painettua tekstiä pitäisi julkaista liian heppoisin perustein. Toisin sanoen, minua ei voi ostaa kirjoittamaan täyttä paskaa. Metsät ovat vähän liian ihania siihen, että alkaisin kirjoittaa lehtijuttuja, jotka eivät mielestäni ole tarpeellisia. (Toisaalta, kuten ystäväni huomautti jokin aika sitten, kuinkahan moni lukijoista nytkään pyörittää konettaan täysin uusiutuvilla?)
Metsät, taas kirjoitin metsistä, vaikka minun piti kirjoittaa puista. Jos olisin puu, olisin tuomi tai lehtikuusi. Voi teitä, jotka ette sitä arvanneet.
maanantai 23. toukokuuta 2005
Speer-syndrooma
Tiedättekö, mitä lasten perhoskuvioisiin punaisiin tunikoihin ja mikrosortseihin pukeutuneet naiset ajattelevat kahden läähättävän koiran kanssa lehmuskujaa kävellessään? He ajattelevat: Minä olen kaksituhattaluvun Albert Speer.
Katsomme illalla dokumenttia kyseisestä henkilöstä, ja kuten aiemmin syksyllä kävi Weathermen-dokkarin kanssa, kuulen historian kuiskaavan liian tuttua säveltä, jotta voisin ajatella tyytyväisenä sängyssä istuessani, että hyi, siinäpä typerä mies. Ja nyt, kun sukellamme joenvarteen, sen tuomitunneleihin ja kuusikoihin jyrkillä rinteillä ja kuumaa hohkaavien kiuaskallioiden laidoilla, en voi olla takertumatta kysymykseen, voiko jossain asiassa olla osallinen olematta samalla syyllinen.
Lyhyesti: dokumentissa Speerin kuullaan sanovan, ettei hän ottanut asioista (kuolemanleireistä) tarpeeksi selvää vaan huolehti vain työstään, ei siitä, mitä ympäristössä tapahtui. Speeriä kiehtoi työssään natsi-Saksan arkkitehtinerona sen suomat rajattomat mahdollisuudet. Häntä ei kiinnostanut koskaan politiikka, vaan ainoastaan hänen oma suuri suunnittelutehtävänsä. Hän suunnitteli toisin sanoen monumentteja innosta niin läkähdyksissään, ettei nähnyt kärsimystä, jonka osatekijänä valtavat, monumentaaliset rakennushankkeetkin olivat - tiilet tulivat keskitysleireiltä. Speer on tuttu hahmo, meissä jokaisessa on enemmän kuin vain pieni tira häntä.
Kun kuulen Lahdenväylän ärjynnän peittävän lähes täysin satakielen kiihkeän soolon, voisinko väittää, etten ole koskaan ajatellut, ettei minua juuri siinä liikkeessä tai kokouksessa tarvita, kun minulla on nämä omat juttuni? Voinko sanoa, etten suhtaudu aina kovin positiivisesti siihen, kuinka paljon kirjoittamalla nyt voi vaikuttaa ihmisiin - saihan Szymborskakin Nobelin, ja maailma on edelleen tällainen. Miksi ihmeessä en putkiremontissa pitänyt päätäni ja vaatinut kompostoivaa käymälää keinolla millä hyvänsä? Miksen sano kovemmin tutuille, jotka ajavat yksin autollaan töihin? Miksen saa koskaan raivokohtausta jonkun sanoessa, että luomu on liian kallista - elokuvien, tuoppien ja jatkuvan uusien vaatteiden virran jälkeen? Yhden Speerin kuulustelijan poika sanoi, että hänen isänsä oli sanonut, että Speer näki kaiken hyvin läheltä tarkkailijana, eikä ollut samalla tavoin osallinen hirveyksiin kuin muut keskeiset natsisedät vastaavilla ministerinpaikoilla. Mitä muuta olen kuin läheinen tarkkailija silloin, kun näen ystäväni ostavan tavallisia banaaneja niiden reilujen sijasta tai kuullessani jonkun lähtevän viiden päivän golf-lomalla Thaimaahan? Tai seisoessani voimalinjan alla ja tuijottaessani voimattomana välkehtivää autojen virtaa?
Alan vähitellen tulla tulokseen, että olen itsekin luonnehdittavissa samoin kuin Speer: "Paljon kykyjä mutta olematon luonne."
En oikein onnistu uskottelemaan itselleni, että jossain voi olla osallisena olematta samalla syytön. Ja silti - mitä auttaisi, jos menettäisin täysin malttini ihmisten idiotian edessä? Kenen ajatukset pysäyttäisi se, jos kiipeäisin moottoritien aidan yli ja asettuisin seisomaan sinne pysäyttäen liikenteen? Kuka muistaisi sammutella valot perästään vain siksi, että tietää, että osa muista kärsii nähdä valojen jauhavat sähköä piittaamattomina, käytöittä? Jokainen sananjalan nyrkki ja linnun reviirikirkuna on selkärankaisempi kuin lastenkokoisessa perhostunikassa kulkeva koirien seuraneiti, tuttujen kesken Albert Speer.
Jotain hienoa sentään näissäkin kevään kukoistuksen päivissä on: Ikuistan toteemieläimeni paranoidin ilmeen kuusenrungolla. Katsokaa noita korvia! Teen sen ennen kuin ryhdyn Albert Speeriksi - Albert Speer ei kanna aina kameraa mukanaan, hän unohtaa sen kotiin miettiessään niin kovasti, kuinka välttyä tulemasta kerskakuluttajaksi, joka pyysi anteeksi. Ajattelen ensin, etten mene tänään keskustelemaan Dodon toimistolle, mutta kaipa minun on mentävä. On keksittävä jotain. On saatava ihmiset tajuamaan, kuinka heidän toimensa levittävät turhaa kärsimystä. Hitto vie, Kata Kärkkäinenkin kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan, että ympäristöasioille pitäisi tehdä jotain ja ettei kulutusjuhla ole kaikkien uhkien arvoista.
Helle, minun mittakaavassani, hiestää perhoskuvioisen tunikan selkää. Katselen autojen matamista ja välkehdintää räikeänkirkkaassa alkukesän auringossa enkä voi olla ajattelematta, että me olemme liian rikkaita, kun meillä on varaa matkustaa noissa suurissa metalliarkuissa yksitellen, kukin omaansa cd:tä kuunnellen, liikenteen hitautta kiroillen, kun meillä on varaa kysellä toisiltamme, minne olemme suuntaamassa lomalle, kun meillä on varaa kauhistella jonkin maan korkeaa lapsikuolleisuutta. Jokin sisälläni romahtaa taas, istun kalliolla ja pureksin suolaheinän lehtiä, koirat juoksentelevat kalliolla itsekseen.
Mietin taas sitä, minkä Matti kiteyttää hienosti Dodon toimijoiden suljetulla foorumilla, sen minkä me kaikki tiedämme varsin hyvin, mutta minkä lukeminen täsmällisinä, armottomina kirjaimina on aina yhtä levotonta: On täysin mahdollista, ettei ilmastonmuutosta tulekaan tai että ollaan jo niin pitkällä, ettei mikään enää auta. Jos käy niin, ettei mitään käykään, mikä helpotus. Ja toinen vaihtoehto - en tiedä, mietittekö te sitä joka päivä, kaikissa iloissa ja suruissa, mutta minä mietin - jospa me kaikki olemme jo ylittäneet sen rajan itsekkäänä, kaikenahmivana kollektiivina. Ja sitten on se vaihtoehto, että jotain suurta ja pelottavaa on alkamassa ja sille voidaan ehkä tehdä jotain, ainakin hidastaa sitä joissain stretegisissa paikoissa. Sellaista ei voi vain ajatella ja todeta, että entäs sitten, ei se mulle kuulu, ei se mua liikuta.
Kun selviän tajuihini murheisista mietteistäni kesäisen kukoistuksen keskeltä, kissannaama Viola tricolor huolimattomasti korvan taakse pistettynä, ja talsimme kotiin, bussipysäkkien mainokset ivaavat kaikkea, mitä haluaisin edustaa, mutten pysty, keksi tietä siihen. "Rakasta lähimmäistäsi, aloita itsestäsi!" Niin ne sanovat: osta, osta, osta. Haluaisin raapustaa mainoksen alalaitaan muistion siitä, mitä Frans de Waal sanoo moraalin kelluvista pyramideista: kuinka lojaalisuus lähimpiä kohtaan ei petä, ja mitä kauempana joku on, sitä vähemmän tästä välitetään. Ja siitä, kuinka tämä hitto vie pätee aika monella lajilla, ja jos ihminen tosiaan haluaa kutsua itseään edes jossain määrin moraalissaan muita lajeja hienostuneemmaksi, tämän ohjenuoran pitäisi oikeastaan olla: Rakasta kauimmaistasi. Mutta enhän minä mitään raapustele, laputanpa vain kohti kotia vetäen vanassanai kaksi koiraa lihakielet helteessä heiluen.
Kotona löydän sängyn sivustalta pahvin, jossa lukee käsialallani: Näyttääkö taivaan sininen niin huikaisevalta vain siksi, ettemme osaa rypeä siinä?
Katsomme illalla dokumenttia kyseisestä henkilöstä, ja kuten aiemmin syksyllä kävi Weathermen-dokkarin kanssa, kuulen historian kuiskaavan liian tuttua säveltä, jotta voisin ajatella tyytyväisenä sängyssä istuessani, että hyi, siinäpä typerä mies. Ja nyt, kun sukellamme joenvarteen, sen tuomitunneleihin ja kuusikoihin jyrkillä rinteillä ja kuumaa hohkaavien kiuaskallioiden laidoilla, en voi olla takertumatta kysymykseen, voiko jossain asiassa olla osallinen olematta samalla syyllinen.
Lyhyesti: dokumentissa Speerin kuullaan sanovan, ettei hän ottanut asioista (kuolemanleireistä) tarpeeksi selvää vaan huolehti vain työstään, ei siitä, mitä ympäristössä tapahtui. Speeriä kiehtoi työssään natsi-Saksan arkkitehtinerona sen suomat rajattomat mahdollisuudet. Häntä ei kiinnostanut koskaan politiikka, vaan ainoastaan hänen oma suuri suunnittelutehtävänsä. Hän suunnitteli toisin sanoen monumentteja innosta niin läkähdyksissään, ettei nähnyt kärsimystä, jonka osatekijänä valtavat, monumentaaliset rakennushankkeetkin olivat - tiilet tulivat keskitysleireiltä. Speer on tuttu hahmo, meissä jokaisessa on enemmän kuin vain pieni tira häntä.
Kun kuulen Lahdenväylän ärjynnän peittävän lähes täysin satakielen kiihkeän soolon, voisinko väittää, etten ole koskaan ajatellut, ettei minua juuri siinä liikkeessä tai kokouksessa tarvita, kun minulla on nämä omat juttuni? Voinko sanoa, etten suhtaudu aina kovin positiivisesti siihen, kuinka paljon kirjoittamalla nyt voi vaikuttaa ihmisiin - saihan Szymborskakin Nobelin, ja maailma on edelleen tällainen. Miksi ihmeessä en putkiremontissa pitänyt päätäni ja vaatinut kompostoivaa käymälää keinolla millä hyvänsä? Miksen sano kovemmin tutuille, jotka ajavat yksin autollaan töihin? Miksen saa koskaan raivokohtausta jonkun sanoessa, että luomu on liian kallista - elokuvien, tuoppien ja jatkuvan uusien vaatteiden virran jälkeen? Yhden Speerin kuulustelijan poika sanoi, että hänen isänsä oli sanonut, että Speer näki kaiken hyvin läheltä tarkkailijana, eikä ollut samalla tavoin osallinen hirveyksiin kuin muut keskeiset natsisedät vastaavilla ministerinpaikoilla. Mitä muuta olen kuin läheinen tarkkailija silloin, kun näen ystäväni ostavan tavallisia banaaneja niiden reilujen sijasta tai kuullessani jonkun lähtevän viiden päivän golf-lomalla Thaimaahan? Tai seisoessani voimalinjan alla ja tuijottaessani voimattomana välkehtivää autojen virtaa?
Alan vähitellen tulla tulokseen, että olen itsekin luonnehdittavissa samoin kuin Speer: "Paljon kykyjä mutta olematon luonne."
En oikein onnistu uskottelemaan itselleni, että jossain voi olla osallisena olematta samalla syytön. Ja silti - mitä auttaisi, jos menettäisin täysin malttini ihmisten idiotian edessä? Kenen ajatukset pysäyttäisi se, jos kiipeäisin moottoritien aidan yli ja asettuisin seisomaan sinne pysäyttäen liikenteen? Kuka muistaisi sammutella valot perästään vain siksi, että tietää, että osa muista kärsii nähdä valojen jauhavat sähköä piittaamattomina, käytöittä? Jokainen sananjalan nyrkki ja linnun reviirikirkuna on selkärankaisempi kuin lastenkokoisessa perhostunikassa kulkeva koirien seuraneiti, tuttujen kesken Albert Speer.
Jotain hienoa sentään näissäkin kevään kukoistuksen päivissä on: Ikuistan toteemieläimeni paranoidin ilmeen kuusenrungolla. Katsokaa noita korvia! Teen sen ennen kuin ryhdyn Albert Speeriksi - Albert Speer ei kanna aina kameraa mukanaan, hän unohtaa sen kotiin miettiessään niin kovasti, kuinka välttyä tulemasta kerskakuluttajaksi, joka pyysi anteeksi. Ajattelen ensin, etten mene tänään keskustelemaan Dodon toimistolle, mutta kaipa minun on mentävä. On keksittävä jotain. On saatava ihmiset tajuamaan, kuinka heidän toimensa levittävät turhaa kärsimystä. Hitto vie, Kata Kärkkäinenkin kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan, että ympäristöasioille pitäisi tehdä jotain ja ettei kulutusjuhla ole kaikkien uhkien arvoista.
Helle, minun mittakaavassani, hiestää perhoskuvioisen tunikan selkää. Katselen autojen matamista ja välkehdintää räikeänkirkkaassa alkukesän auringossa enkä voi olla ajattelematta, että me olemme liian rikkaita, kun meillä on varaa matkustaa noissa suurissa metalliarkuissa yksitellen, kukin omaansa cd:tä kuunnellen, liikenteen hitautta kiroillen, kun meillä on varaa kysellä toisiltamme, minne olemme suuntaamassa lomalle, kun meillä on varaa kauhistella jonkin maan korkeaa lapsikuolleisuutta. Jokin sisälläni romahtaa taas, istun kalliolla ja pureksin suolaheinän lehtiä, koirat juoksentelevat kalliolla itsekseen.
Mietin taas sitä, minkä Matti kiteyttää hienosti Dodon toimijoiden suljetulla foorumilla, sen minkä me kaikki tiedämme varsin hyvin, mutta minkä lukeminen täsmällisinä, armottomina kirjaimina on aina yhtä levotonta: On täysin mahdollista, ettei ilmastonmuutosta tulekaan tai että ollaan jo niin pitkällä, ettei mikään enää auta. Jos käy niin, ettei mitään käykään, mikä helpotus. Ja toinen vaihtoehto - en tiedä, mietittekö te sitä joka päivä, kaikissa iloissa ja suruissa, mutta minä mietin - jospa me kaikki olemme jo ylittäneet sen rajan itsekkäänä, kaikenahmivana kollektiivina. Ja sitten on se vaihtoehto, että jotain suurta ja pelottavaa on alkamassa ja sille voidaan ehkä tehdä jotain, ainakin hidastaa sitä joissain stretegisissa paikoissa. Sellaista ei voi vain ajatella ja todeta, että entäs sitten, ei se mulle kuulu, ei se mua liikuta.
Kun selviän tajuihini murheisista mietteistäni kesäisen kukoistuksen keskeltä, kissannaama Viola tricolor huolimattomasti korvan taakse pistettynä, ja talsimme kotiin, bussipysäkkien mainokset ivaavat kaikkea, mitä haluaisin edustaa, mutten pysty, keksi tietä siihen. "Rakasta lähimmäistäsi, aloita itsestäsi!" Niin ne sanovat: osta, osta, osta. Haluaisin raapustaa mainoksen alalaitaan muistion siitä, mitä Frans de Waal sanoo moraalin kelluvista pyramideista: kuinka lojaalisuus lähimpiä kohtaan ei petä, ja mitä kauempana joku on, sitä vähemmän tästä välitetään. Ja siitä, kuinka tämä hitto vie pätee aika monella lajilla, ja jos ihminen tosiaan haluaa kutsua itseään edes jossain määrin moraalissaan muita lajeja hienostuneemmaksi, tämän ohjenuoran pitäisi oikeastaan olla: Rakasta kauimmaistasi. Mutta enhän minä mitään raapustele, laputanpa vain kohti kotia vetäen vanassanai kaksi koiraa lihakielet helteessä heiluen.
Kotona löydän sängyn sivustalta pahvin, jossa lukee käsialallani: Näyttääkö taivaan sininen niin huikaisevalta vain siksi, ettemme osaa rypeä siinä?
sunnuntai 22. toukokuuta 2005
Hempeä mieheni soittaakin jo aamupäivällä kertoakseen, että häntä vaivaa kova koti-ikävä. "Ehken jääkään sunnuntaiksi Turkuun hemmoilemaan", hän epäröi. "No, odota nyt iltaan ja katso sitten vielä", koetan rohkaista surkeana olevaa siippaani siitä huolimatta, että olen itse ihan yhtä eksyksissä. Kun soitan illalla, Kissa kertoo olevansa junassa Espoon kohdalla. Hän tuleekin yöksi kotiin! Hypin riemuissani ylös alas tasajalkaa, kunnes kipeä jalkani muistuttaa olemassaolostaan.
Hetken suunnittelen näet itsekin täällä kotona nyhjöttäessäni ja tilattua esseetä kokoon parsiessani, että jos ottaisinkin koirat aamulla ja nousisin bussiin ja päräyttäisin tuosta noin vain yllärivieraaksi Turkuun. Ilmestyisin kokoontumispaikalle muina miehinä yhtenä kävelijöistä. Mutta sitten muistan Mobutun, joka on jo vanha, ja jalkani, jota pitäisi nyt alkaa totuttaa normaalielämään varovaisesti. Ei, ei. Istahdan alas, jatkan esseen tekemistä. Esseessä pitäisi säilyttää "oma ääni". Se on aika vaikeaa, vähän sama juttu kuin lavalle noustessa sanotaan: Olet vain spontaanin iloinen! Tai vieraita, vähän pelottavia ihmisiä tavatessa: Olet vain oma itsesi, kyllä ne sinusta pitävät. Jos minulla onkin itse tai ääni, en ole tietoinen niistä muina hetkinä kuin niinä, jolloin niissä jokin pettää. Sama pätee tietysti kävelemiseen, hengittämiseen, kuhunkin ruumiinosaan yksi kerrallaan. Eihän nyt jokin sääriluu tunnu miltään, ennen kuin sen onnistuu iskemään terävään kulmaan.
No, tuo lavavertaus on kyllä huono sikäli, että jossain mielessä herään uudella tavalla eloon juuri lavalle noustessa. Tanssi, joka on siihen asti ollut rutiinia ja yritystä hioa liikkeet tietynlaisiksi, muuttuu elävän kehon räiskähteleväksi ilotulitukseksi. Ei siinä ehdi ajatella, onko iloinen vai ei, sitä vain tanssii ja elää tanssimisen kautta. Kaikki liikkeet ovat teräviä, tarkoituksellisia, ei normaalia hortoilua sinne tänne. (Khilou säikähtäisi jos näkisi minut kadulla - olen juuri tuollainen kesken kaiken suuntaa vaihtava otus, joka pysähtelee, hieroo leukaansa, vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten painelemaan tulosuuntaan sujahtaakseen pian kulman taakse.) Äh, ei minun tänne pitänyt eksyä. Tulee surku, eikä itsesääli ole kaunista katsottavaa. Toukokuun viimeiset viikonloput, jompikumpi niistä, on tavallisesti kulutettu lavan takana, pukuhuoneissa, tarkistellen kajalia ja huulipunaa ja nykien esiintymisasua oikeaan asentoon.
Mutta en halua valittaa, en. Kissa tulee kotiin kolmentoista tunnin poissaolon jälkeen ja jäävuoret siirtyvät sivuun. Kävelemme yöllä metsässä, kuuntelemme lintuja. Aamulla kaikki on taas selväpiirteistä ja käytännönläheistä. Nostan talvivaatteita kaapista sängylle ja viikkaan pinoihin. Kun kaappi on puoliksi raakattu, huomaamme, että kellarikomeron lukon avain on kadoksissa.
Kävelemme taas, pitkään, Vantaanjoen rannassa. Sunnuntai on huono ulkoilupäivä, koska kaiken maailman tyypit viuhuvat samoja reittejä pitkin. Arkisin puolen päivän aikaan tiet ovat ihanan tyhjiä ja rauhallisia. Löydän erilaisia sinisiä orvokkeja enkä ole enää varma, että ne meidän lähimetsämme orvokit ovat metsäorvokkeja. Näillä uusilla on toisenlaiset lehdet, pyöreät, ja pienemmät kukat. Panemme tyytyväisinä merkille, kuinka kanankaali ja ketunleipä kukkivat ja ahomansikka nostelee ponnekkaasti pieniä kasvojaan kohti aurinkoa. Keltamoiden unikkomainen olemus on yhtä vakuuttava kuin aina alkukesäisin.
Kävelemiseen sekoittuu paljon luettua sekä tietysti se, että saa kulkea auringontäplissä pitäen rakastaan kädestä. Hiukan kyllä surettaa, että toiset rakkaat ovat hihnojen päässä. Nasu sentään pääsee hetkeksi irti uidakseen Vantaanjoessa. Se eläin haluaa aina heittää talviturkkinsa niin innokkaasti. En voi olla miettimättä Jean Heglandin kirjaa, jota aloitan taas lukemaan ensi viikon kirjallisuuden luontokäsityksiä varten. Ensimmäisen kerran Heglandin lukiessani olin yksinomaan tyrmistynyt siitä, etteivät kirjan amerikkalaiset teinit tienneet mitään luonnonkasveista. Ne eivät tunnistaneet edes ahomansikkaa tai suolaheinää. En kuullut kieltä sen tyrmistyksen ja epäuskoisuuden takaa lainkaan. Nyt, kun tiedän jo, kuinka ääliömäisiä ne teinit aluksi ovat, huomaan taitavan kielenkäytön ensimmäistä kertaa. Enkä ylläty ollenkaan lukiessani, että Heglandin lempikirjailijat ovat Ursula LeGuin ja Margaret Atwood.
Heglandin kirja pistää taas kerran ajattelemaan, miten Suomessa toimittaisiin, jos äkkiä sähkö ja bensa vain loppuisivat ja tietoliikenneyhteydet mykistyisivät. Kerrostalo olisi takattomana aika kurja paikka. Toisaalta, kuvittelen kyllä, että onnistuisimme väsäämään olohuoneeseen jonkinlaisen kaminasysteemin vaikka parvekkeenoven lävitse. Riittäisikö se? Tai sitten talsisimme jalan Padasjoelle Kissan vanhempien vanhalle kansakoululle. Siellä on sentään puu-uunit ja kompostikäymälä. Mutta miten kävisi kuparikierukan sisälläni viiden vuoden ajan umpeuduttua? Heglandin kirjassa lääkärit yksinkertaisesti eivät osaa tehdä mitään ilman antibioottejaan ja laitteitaan. Ilman puhelinta, niin, voisin kuvitella, pitäisi mennä Helsinkiä läpi ovikello ovikellolta ja kysyä: anteeksi, oletteko gynekologi? Keittää vettä, steriloida pihdit vedessä, kiskoa kierukka ulos ja jättää jäähyväiset seksille. Se tuntuisi kyllä pahemmalta kuin se, että pitäisi alkaa taas syödä lihaa talven yli hengissä selvitäkseen.
Kävelemme vain muutaman tunnin, koska jalan kanssa on muistettava olla varovainen. Mutta jalka ei ala kipunoida vihaisesti, ja uskallan jo toivoa, että vaikken tähän kesän ensimmäiseen Dodo-kävelyyn päässytkään, toiseen kyllä menen, tuli mitä tuli. Juhannusviikolla Matti järjestää yökävelyn Tampereella. Ja heinäkuun lopulla on taas Seaid, Helsinginniemen ympärikävely. Tunnen oloni hirvittävän tasapainoiseksi, ja se on kyllä täysin Kissan ansiota. Ehkä hän Turussa tajusi, että tänä viikonloppuna kärsin kahdesta menetyksestä: en saa tanssia näytöksessä enkä kävellä ryhmän kanssa, molemmat asioita, joita hänkin tietää minun rakastavan. Ja tuli takaisin. Ja eläköön, en ole yhtään surullinen, rauhallisen iloinen vain.
Kun istun parvekkeella, kissanpojat valtaavat vanhan tuolin. Arttu istuu päällä, Lohi alla. Autot hurahtelevat ohi, lehmuskujan oksissa on pienet lehdenalut. Mobutu onnistuu istahtamaan tarjottimelliselle chilintaimia, mutta vain kaksi tuhoutuu lopullisesti. Olen voipunut helpotuksesta.
Hetken suunnittelen näet itsekin täällä kotona nyhjöttäessäni ja tilattua esseetä kokoon parsiessani, että jos ottaisinkin koirat aamulla ja nousisin bussiin ja päräyttäisin tuosta noin vain yllärivieraaksi Turkuun. Ilmestyisin kokoontumispaikalle muina miehinä yhtenä kävelijöistä. Mutta sitten muistan Mobutun, joka on jo vanha, ja jalkani, jota pitäisi nyt alkaa totuttaa normaalielämään varovaisesti. Ei, ei. Istahdan alas, jatkan esseen tekemistä. Esseessä pitäisi säilyttää "oma ääni". Se on aika vaikeaa, vähän sama juttu kuin lavalle noustessa sanotaan: Olet vain spontaanin iloinen! Tai vieraita, vähän pelottavia ihmisiä tavatessa: Olet vain oma itsesi, kyllä ne sinusta pitävät. Jos minulla onkin itse tai ääni, en ole tietoinen niistä muina hetkinä kuin niinä, jolloin niissä jokin pettää. Sama pätee tietysti kävelemiseen, hengittämiseen, kuhunkin ruumiinosaan yksi kerrallaan. Eihän nyt jokin sääriluu tunnu miltään, ennen kuin sen onnistuu iskemään terävään kulmaan.
No, tuo lavavertaus on kyllä huono sikäli, että jossain mielessä herään uudella tavalla eloon juuri lavalle noustessa. Tanssi, joka on siihen asti ollut rutiinia ja yritystä hioa liikkeet tietynlaisiksi, muuttuu elävän kehon räiskähteleväksi ilotulitukseksi. Ei siinä ehdi ajatella, onko iloinen vai ei, sitä vain tanssii ja elää tanssimisen kautta. Kaikki liikkeet ovat teräviä, tarkoituksellisia, ei normaalia hortoilua sinne tänne. (Khilou säikähtäisi jos näkisi minut kadulla - olen juuri tuollainen kesken kaiken suuntaa vaihtava otus, joka pysähtelee, hieroo leukaansa, vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten painelemaan tulosuuntaan sujahtaakseen pian kulman taakse.) Äh, ei minun tänne pitänyt eksyä. Tulee surku, eikä itsesääli ole kaunista katsottavaa. Toukokuun viimeiset viikonloput, jompikumpi niistä, on tavallisesti kulutettu lavan takana, pukuhuoneissa, tarkistellen kajalia ja huulipunaa ja nykien esiintymisasua oikeaan asentoon.
Mutta en halua valittaa, en. Kissa tulee kotiin kolmentoista tunnin poissaolon jälkeen ja jäävuoret siirtyvät sivuun. Kävelemme yöllä metsässä, kuuntelemme lintuja. Aamulla kaikki on taas selväpiirteistä ja käytännönläheistä. Nostan talvivaatteita kaapista sängylle ja viikkaan pinoihin. Kun kaappi on puoliksi raakattu, huomaamme, että kellarikomeron lukon avain on kadoksissa.
Kävelemme taas, pitkään, Vantaanjoen rannassa. Sunnuntai on huono ulkoilupäivä, koska kaiken maailman tyypit viuhuvat samoja reittejä pitkin. Arkisin puolen päivän aikaan tiet ovat ihanan tyhjiä ja rauhallisia. Löydän erilaisia sinisiä orvokkeja enkä ole enää varma, että ne meidän lähimetsämme orvokit ovat metsäorvokkeja. Näillä uusilla on toisenlaiset lehdet, pyöreät, ja pienemmät kukat. Panemme tyytyväisinä merkille, kuinka kanankaali ja ketunleipä kukkivat ja ahomansikka nostelee ponnekkaasti pieniä kasvojaan kohti aurinkoa. Keltamoiden unikkomainen olemus on yhtä vakuuttava kuin aina alkukesäisin.
Kävelemiseen sekoittuu paljon luettua sekä tietysti se, että saa kulkea auringontäplissä pitäen rakastaan kädestä. Hiukan kyllä surettaa, että toiset rakkaat ovat hihnojen päässä. Nasu sentään pääsee hetkeksi irti uidakseen Vantaanjoessa. Se eläin haluaa aina heittää talviturkkinsa niin innokkaasti. En voi olla miettimättä Jean Heglandin kirjaa, jota aloitan taas lukemaan ensi viikon kirjallisuuden luontokäsityksiä varten. Ensimmäisen kerran Heglandin lukiessani olin yksinomaan tyrmistynyt siitä, etteivät kirjan amerikkalaiset teinit tienneet mitään luonnonkasveista. Ne eivät tunnistaneet edes ahomansikkaa tai suolaheinää. En kuullut kieltä sen tyrmistyksen ja epäuskoisuuden takaa lainkaan. Nyt, kun tiedän jo, kuinka ääliömäisiä ne teinit aluksi ovat, huomaan taitavan kielenkäytön ensimmäistä kertaa. Enkä ylläty ollenkaan lukiessani, että Heglandin lempikirjailijat ovat Ursula LeGuin ja Margaret Atwood.
Heglandin kirja pistää taas kerran ajattelemaan, miten Suomessa toimittaisiin, jos äkkiä sähkö ja bensa vain loppuisivat ja tietoliikenneyhteydet mykistyisivät. Kerrostalo olisi takattomana aika kurja paikka. Toisaalta, kuvittelen kyllä, että onnistuisimme väsäämään olohuoneeseen jonkinlaisen kaminasysteemin vaikka parvekkeenoven lävitse. Riittäisikö se? Tai sitten talsisimme jalan Padasjoelle Kissan vanhempien vanhalle kansakoululle. Siellä on sentään puu-uunit ja kompostikäymälä. Mutta miten kävisi kuparikierukan sisälläni viiden vuoden ajan umpeuduttua? Heglandin kirjassa lääkärit yksinkertaisesti eivät osaa tehdä mitään ilman antibioottejaan ja laitteitaan. Ilman puhelinta, niin, voisin kuvitella, pitäisi mennä Helsinkiä läpi ovikello ovikellolta ja kysyä: anteeksi, oletteko gynekologi? Keittää vettä, steriloida pihdit vedessä, kiskoa kierukka ulos ja jättää jäähyväiset seksille. Se tuntuisi kyllä pahemmalta kuin se, että pitäisi alkaa taas syödä lihaa talven yli hengissä selvitäkseen.
Kävelemme vain muutaman tunnin, koska jalan kanssa on muistettava olla varovainen. Mutta jalka ei ala kipunoida vihaisesti, ja uskallan jo toivoa, että vaikken tähän kesän ensimmäiseen Dodo-kävelyyn päässytkään, toiseen kyllä menen, tuli mitä tuli. Juhannusviikolla Matti järjestää yökävelyn Tampereella. Ja heinäkuun lopulla on taas Seaid, Helsinginniemen ympärikävely. Tunnen oloni hirvittävän tasapainoiseksi, ja se on kyllä täysin Kissan ansiota. Ehkä hän Turussa tajusi, että tänä viikonloppuna kärsin kahdesta menetyksestä: en saa tanssia näytöksessä enkä kävellä ryhmän kanssa, molemmat asioita, joita hänkin tietää minun rakastavan. Ja tuli takaisin. Ja eläköön, en ole yhtään surullinen, rauhallisen iloinen vain.
Kun istun parvekkeella, kissanpojat valtaavat vanhan tuolin. Arttu istuu päällä, Lohi alla. Autot hurahtelevat ohi, lehmuskujan oksissa on pienet lehdenalut. Mobutu onnistuu istahtamaan tarjottimelliselle chilintaimia, mutta vain kaksi tuhoutuu lopullisesti. Olen voipunut helpotuksesta.
lauantai 21. toukokuuta 2005
Hoh, olenkin postmodernisti itse...
Kas kun juuri haukuin muita postmodernistiksi... mut hei, mulla on kyllä suuri kertomus: evoluutio ja ihmiskunta osana elonkehää.
Löysin tämän Sitruunakissanminttupojalta.
You scored as Postmodernist. Postmodernism is the belief in complete open interpretation. You see the universe as a collection of information with varying ways of putting it together. There is no absolute truth for you; even the most hardened facts are open to interpretation. Meaning relies on context and even the language you use to describe things should be subject to analysis.
What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com
Löysin tämän Sitruunakissanminttupojalta.
Postmodernist | 81% | ||
Cultural Creative | 56% | ||
Fundamentalist | 56% | ||
Materialist | 56% | ||
Romanticist | 44% | ||
Modernist | 25% | ||
Existentialist | 19% | ||
Idealist | 0% |
What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com
Akuuttia ihmisärsytystä
Vasta aamulla ymmärrän, kuinka väsynyt olen. Illalla sinnittelen Koffin puiston huipulla, onnistun hymyilemään hieman ja syömään yhden grillatun kasvispurilaisen, tervehtimään vanhoja tuttuja ja sensellaista. On kylmä, Kissa on ymmärtänyt asian väärin. Sinne olisi voinut laittaa talvivaatteet juhlapukineiden sijaan. Kun lähdemme mäenharjalta, jalat ovat niin jäässä, että käveleminen sattuu. Menemme istumaan vanhan tutun ja tämän kihlatun kotiin, juomaan punkkua ja käymään jopa ihan hyvääkin keskustelua, sitten liukenemme Rosegardeniin ja sieltä kotiin.
Alkuilta pinnistelyä ja vakuuttelua, että selviän tilanteesta, osaan puhua ihmisille ja olla mukava ja seurallinen, on vähän liikaa. Olen tottunut puhumaan luottoystävien kanssa, en kuuntelemaan kopeita kommentteja, joista en osaa sanoa, ovatko ne ironiaa vai eivät. Kuulen, että kyllähän se on hävettävää jos joutuu juttujaan myymään, oikeilta tyypeiltä kun juttuja vain tilataan. Ketään muuta ei tunnu ahdistavan, millaista paskaa sellulle pistetään. Sellu on metsää. Suurin osa lehdistä, joita luen, olisi esteettisesti kiinnostavampaa metsämuodossaan. Nostelen kulmakarvojani ja tajuan, että näillä ihmisillä ei ole suurta tarinaa, ne ovat niin postmoderninsa lumoissa, että minun silmissäni ne ovat tavallaan kuolleet jo aikaa sitten.
Varmasti ne ihmiset ovat oikein mukavia selvinpäin ja tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse päteä koko ajan. Koetan myydä paria juttua erään lehden toimitussihteerille, mutta eihän siitä tule mitään. Olen kehno selittämään lyhyesti, miksi jokin juttu on kiinnostava. Syy on tietysti siinä, etten itse tiedä, miksi jokin juttu minusta on kiinnostava. Olen miettinyt aihetta, miksi ihmiset ylipäänsä kiinnostuvat joistain aiheista mutteivät toisista niin kauan, että en osaa sanoa enää rautalankaversiona minkään kiinnostavuudesta mitään. Tajuan äkkiä tarvitsevani managerin myymään juttujani. Vilkuilen Kissaan päin arasti. Ja ihan totta: kun Kissa alkaa hehkuttaa aihetta, äkkiä kaikista juttu voisikin olla jees. Pitää käyttää ylettömiä liioitteluita ja slangia ja vähän polkea ympärilläolevia parilla sivistyssanalla, ja hei, heti fiilikset muuttuvat. Tunnen itseni läpikotaisin sopimattomaksi tällaiseen seuraan. Kaipaan talikkoa ja koiria ja kissoja ja kastelukannua ja metsäpolkuja.
Seurueen pienentyessä meno sentään hetkeksi leppyy. Voi vain siemailla punkkua sohvaan käpertyneenä, katsella kihlatun perhoskämmeköitä. Puhua siitä, kuinka ei ymmärrä stereoista mitään. Kunhan ääni on jonkinlainen, lopun voi kuvitella. Ja puhua todistelusta puheessa, siitä, onko kaikki puhe todistelua, ettei ole jotain tai jonkinlainen. Mieleeni tulee Vaskitsan kommentti, jos olisinkin insinööri Espoosta. Tajuan äkkiä, ettei sillä olisi mitään väliä: jos joku insinööri Espoosta ajattelisi näin, kokisi kaiken tämän, miten hän lopultakaan eroaisi minusta? Ei kai kuinkaan. Mutta tietenkään en sano tätä ääneen vaan esitän varovaisia vastalauseita: ei nyt ihan kaikki puhe, ei missään nimessä. Voihan sitä puhua asioistakin tai niiden vieruksista. Jokin muukin mielestäni kovin nerokas ajatus minulla oli, mutta se on kadonnut jäljettömiin jonnekin eilisiltaan.
Kun herään, Kissa on hävinnyt Turkuun viikonlopuksi. Viikkaan pyykit telineeltä ja nostelen kaappiin, lataan pesukoneeseen uudet pyykit. Haukottelen, lapioin naamaani kauranlesettä omenamehussa liotettuna ja olen kiitollinen siitä, että tänään ei tarvitse tavata ketään, yhtään ketään. Laitan stesseihin delfiinien laulua - enemmän ne kyllä narskuvat, jokeltavat ja kiekuvat kuin laulavat, jos minulta kysyttäisiin - josta Kissa ei ole yhtä otettu kuin minä. Kissa ei ilmeisesti koeta kuunnella, mitä ne sanovat. Delfiinien ääntelyä analysoitaessa on tultu melko varmaksi siitä, että jokaisella delfiinillä on laumassaan nimi, jolla lauma kykenee viittaamaan siihen ja kutsumaan sitä, ja muutenkin ääntely on systemaattista ja vastaa tilastollisessa äänneanalyysissa melko pitkälle ihmisen kieltä. Me emme vain osaa puhua sitä. Delfiini on kiinnostava eläin. Se keskustelee, kykenee selviytymään vaativista kognitiivisista tehtävistä ja on samanlainen paskapää kuin ihminenkin, kiusaa ja raiskaa, mutta toisaalta ei jätä ystävää pulaan.
En nyt vain yksinkertaisesti kestä ihmisääntä hetkeen. Katselen kirjahyllyjäkin ankarasti, miettien, ovatko noiden kirjojen kirjoittajat sellaisia, että niiden lähellä tulee huono olo. Voivatko niiden kirjoittamat kirjat tehdä muuta kuin huonon olon, ja niin edelleen. Loruttelen vettä kasvien ruukkuihin, annan asioiden olla vielä hetken ennen niihin tarttumista.
En tiedä kuka tai mitä haluaisin olla. Tutut ja turvalliset merkitykset ympäröivät minua, mutta huomaan, kuinka ne muuttuvat hitaaksi joksikin aivan muiksi. Haluaisin pakata pienen punaisen tekonahkaisen matkalaukkuni, ottaa koirat ja kissat ja painua puhelinlankojen ulottumattomiin, metsän keskelle, neulasin peitetyille poluille, istahtaa aukiolle, avata matkalaukkuni, levittää lakanan maahan ja käydä sille makaamaan siihen asti, kunnes tulee nälkä villien vadelmien kypsyttyä.
Alkuilta pinnistelyä ja vakuuttelua, että selviän tilanteesta, osaan puhua ihmisille ja olla mukava ja seurallinen, on vähän liikaa. Olen tottunut puhumaan luottoystävien kanssa, en kuuntelemaan kopeita kommentteja, joista en osaa sanoa, ovatko ne ironiaa vai eivät. Kuulen, että kyllähän se on hävettävää jos joutuu juttujaan myymään, oikeilta tyypeiltä kun juttuja vain tilataan. Ketään muuta ei tunnu ahdistavan, millaista paskaa sellulle pistetään. Sellu on metsää. Suurin osa lehdistä, joita luen, olisi esteettisesti kiinnostavampaa metsämuodossaan. Nostelen kulmakarvojani ja tajuan, että näillä ihmisillä ei ole suurta tarinaa, ne ovat niin postmoderninsa lumoissa, että minun silmissäni ne ovat tavallaan kuolleet jo aikaa sitten.
Varmasti ne ihmiset ovat oikein mukavia selvinpäin ja tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse päteä koko ajan. Koetan myydä paria juttua erään lehden toimitussihteerille, mutta eihän siitä tule mitään. Olen kehno selittämään lyhyesti, miksi jokin juttu on kiinnostava. Syy on tietysti siinä, etten itse tiedä, miksi jokin juttu minusta on kiinnostava. Olen miettinyt aihetta, miksi ihmiset ylipäänsä kiinnostuvat joistain aiheista mutteivät toisista niin kauan, että en osaa sanoa enää rautalankaversiona minkään kiinnostavuudesta mitään. Tajuan äkkiä tarvitsevani managerin myymään juttujani. Vilkuilen Kissaan päin arasti. Ja ihan totta: kun Kissa alkaa hehkuttaa aihetta, äkkiä kaikista juttu voisikin olla jees. Pitää käyttää ylettömiä liioitteluita ja slangia ja vähän polkea ympärilläolevia parilla sivistyssanalla, ja hei, heti fiilikset muuttuvat. Tunnen itseni läpikotaisin sopimattomaksi tällaiseen seuraan. Kaipaan talikkoa ja koiria ja kissoja ja kastelukannua ja metsäpolkuja.
Seurueen pienentyessä meno sentään hetkeksi leppyy. Voi vain siemailla punkkua sohvaan käpertyneenä, katsella kihlatun perhoskämmeköitä. Puhua siitä, kuinka ei ymmärrä stereoista mitään. Kunhan ääni on jonkinlainen, lopun voi kuvitella. Ja puhua todistelusta puheessa, siitä, onko kaikki puhe todistelua, ettei ole jotain tai jonkinlainen. Mieleeni tulee Vaskitsan kommentti, jos olisinkin insinööri Espoosta. Tajuan äkkiä, ettei sillä olisi mitään väliä: jos joku insinööri Espoosta ajattelisi näin, kokisi kaiken tämän, miten hän lopultakaan eroaisi minusta? Ei kai kuinkaan. Mutta tietenkään en sano tätä ääneen vaan esitän varovaisia vastalauseita: ei nyt ihan kaikki puhe, ei missään nimessä. Voihan sitä puhua asioistakin tai niiden vieruksista. Jokin muukin mielestäni kovin nerokas ajatus minulla oli, mutta se on kadonnut jäljettömiin jonnekin eilisiltaan.
Kun herään, Kissa on hävinnyt Turkuun viikonlopuksi. Viikkaan pyykit telineeltä ja nostelen kaappiin, lataan pesukoneeseen uudet pyykit. Haukottelen, lapioin naamaani kauranlesettä omenamehussa liotettuna ja olen kiitollinen siitä, että tänään ei tarvitse tavata ketään, yhtään ketään. Laitan stesseihin delfiinien laulua - enemmän ne kyllä narskuvat, jokeltavat ja kiekuvat kuin laulavat, jos minulta kysyttäisiin - josta Kissa ei ole yhtä otettu kuin minä. Kissa ei ilmeisesti koeta kuunnella, mitä ne sanovat. Delfiinien ääntelyä analysoitaessa on tultu melko varmaksi siitä, että jokaisella delfiinillä on laumassaan nimi, jolla lauma kykenee viittaamaan siihen ja kutsumaan sitä, ja muutenkin ääntely on systemaattista ja vastaa tilastollisessa äänneanalyysissa melko pitkälle ihmisen kieltä. Me emme vain osaa puhua sitä. Delfiini on kiinnostava eläin. Se keskustelee, kykenee selviytymään vaativista kognitiivisista tehtävistä ja on samanlainen paskapää kuin ihminenkin, kiusaa ja raiskaa, mutta toisaalta ei jätä ystävää pulaan.
En nyt vain yksinkertaisesti kestä ihmisääntä hetkeen. Katselen kirjahyllyjäkin ankarasti, miettien, ovatko noiden kirjojen kirjoittajat sellaisia, että niiden lähellä tulee huono olo. Voivatko niiden kirjoittamat kirjat tehdä muuta kuin huonon olon, ja niin edelleen. Loruttelen vettä kasvien ruukkuihin, annan asioiden olla vielä hetken ennen niihin tarttumista.
En tiedä kuka tai mitä haluaisin olla. Tutut ja turvalliset merkitykset ympäröivät minua, mutta huomaan, kuinka ne muuttuvat hitaaksi joksikin aivan muiksi. Haluaisin pakata pienen punaisen tekonahkaisen matkalaukkuni, ottaa koirat ja kissat ja painua puhelinlankojen ulottumattomiin, metsän keskelle, neulasin peitetyille poluille, istahtaa aukiolle, avata matkalaukkuni, levittää lakanan maahan ja käydä sille makaamaan siihen asti, kunnes tulee nälkä villien vadelmien kypsyttyä.
perjantai 20. toukokuuta 2005
Käyvätkö kimalaiset mustikassa?
Aamu alkaa hienosti: blogiini tuoksupelargonit-haulla eksynyt fytoterapeutti soittaa summeria, juoksen alaovelle tuoksupelargonien pistokkaat paperipussiin pakattuna, ojennan hänelle pussin ja hän minulle kasvivärein värjätyt huopaiset hiuspompulat ja tölkin itsetehtyä kehäkukkasalvaa. Tulen aivan ymmyrkäiseksi vastalahjasta; olen tottunut antamaan kasveja ja pistokkaita odottamatta saavani muuta kuin tiedon, että ne pääsevät hyvään kotiin. Fytoterapeutti antaisi minulle toisetkin pompulat, mutta se on jo liikaa ja kieltäydyn. Pompulat ovat ruusunpunaiset, tietysti.
Hyräilen portaat ylös.
Aamulenkillä löydän metsästä painanteen, joka on täynnänsä pieniä sinisiä orvokkeja. Yksi koiranputki kukkii jo, se on niin lämpimällä paikalla. Ja mustikat, ne ovat täynnä pieniä heleänpunaisia lyhtyjään. Rouskutan lyhtyjä mennessäni, niissä maistuu miellyttävä kirpeä hapan mustikankukan maku. Jotkut lyhdyt ovat makeita; kimalainen ei ole hennonut tunkeutua niihin. Ihmettelen kyllä, kuinka kimalainen mahtuu mustikan kukkaan. En ole ihan varma, käyvätkö ne mustikassa. Mutta mehiläiset käyvät, sen tiedän. Täällä ei ole mehiläisiä ja se on harmillista. Jos jossain lähistöllä olisi pesä, voisi noiden ihmeellisten pesäeläinten touhusta hypnotisoitua enemmän kuin on tarvis. Voisi tulla riippuvaiseksi siitä, että näkee niiden tanssivan suuaukon tuntumassa ja sujahtavan sitten sisään ikään kuin se ei olisi akrobaattinen temppu.
Aamulenkin jälkeen jatkan maatöitä. Enkä ole yksin. Koko Kellomäen metsä moikuu kahden satakielen raivokkaasta kilpalaulusta. Minun korvissani se kuulostaa tietysti vain hienolta sirputukselta, viheltelyltä, pulputukselta, nielauksilta ja muulta lintumaiselta intertekstuaalisuudelta. Tunnen voimattomuutta jälleen kerran sen tosiseikan edessä, että en edelleenkään ole opetellut, mikä vihellys kuuluu millekin linnulle. Sirkeä rastas ilmestyy mittailemaan tiluksiaan heti, kun hölkötän viemään juolavehnän juuret kävelytien varren roskikseen. Ja västäräkki, keinuperse, on aina valmiina, pää kallellaan, tarkkailemassa, mitä maasta paljastuu. Lihavia, herkullisia toukkia vai kenties hädissään kipittävä hämähäkki? Paluumatkalla, joka tuntuu aina vähintään neljästi menomatkaa pidemmältä ja raskaammalta, näen lennossa parittelevat hyttyset.
Huiskin sähköposteja matkaan ("Muistathan, että..." tyylisiä viestejä ei ole kiva lähetellä, etenkin koska olen itse niin huonomuistinen), kastelen orkideat upottamalla niiden juurakot ruukkuineen vesiämpäriin vartiksi, teippaan sormen haavaan laastarin. Olen tyytyväinen itseeni, mikä on harvinaista. Moni ei taitaisi kyllä olla näin sotkuisessa kodissa. Mutta kotihan on vain sisätila.
Sitten makaan vain lattialla selälläni ja odotan, että Kissa tulisi kotiin. Kun hän tulee, menemme syömään El Karimiin, jonka mainio omistaja Hani Ramadan kertoi viikonloppuna, että tällä viikolla on luvassa egyptiläistä vegaanista moussakaa. Ai että rakastan tuota pientä ravintolaa! Se on sisältä maalattu hehkuvan vaaleanpunaiseksi ja stesseissä soi arabipop. Parasta koko paikassa on, että siellä kaikki tehdään alusta asti itse, myös falafelit. Meikäläistä ei enää muihin falafelpaikkoihin hevillä saakaan syömään friteerattuja pakastepullia. Tuskin koskaan kaikkia listan annoksia on tarjolla. Herra Ramadan nimittäin ostaa tukusta vain ensiluokkaista tavaraa, ja jos paprikaa, munakoisoa tai jotain muuta tuoreainesta ei ole siellä hänen mieleensä, niistä tehtävää ruokaakaan ei sitten saa. Ei olekaan ihan harvinaista, että siellä istuessa jonkun pää kurkistaa sisään ovesta ja kysyy: "Onko huomenna moussakaa?" tai "Onko huomenna fuulia munakoisolla?" Kannan mieluummin ulkonasyömiseen varatut pennoseni El Karimiin kuin olutpaikkoihin tai ketjuravintoloihin. (Varoitus: jos joku nyt innostuu kokeilemaan tuota paikkaa, tiedoksenne, että se menee hyvin pian, oliko ensi viikolla, kiinni remontin edestä ja aukeaa uudelleen vasta kesäkuun lopulla.) Hanin paikassa ruokaa ei saa syödä haarukalla vaan se kauhotaan suuhun leivällä. Aah, taivaallista. Tosin paikka ei sovi ihmisille, jotka haluavat ruokansa eteen vartissa (lue: haluavat mikrouunissa tai pannulla nopeasti kypsennetyn valmispakasteannoksen), eikä ihmisille, jotka säikähtävät omistajan tullessa rupattelemaan. Eikä ihmisille, jotka kuvittelevat, että ravintolassa, jonka nimi alkaa "Pizza ja pihvi" ei voisi saada hyvää kasvissafkaa.
Ruokaorgioista pitää vielä toipua illan syntymäpäiväkekkereille; Kissan entinen kämppis täyttää kolmekymmentä. Kuulemma tilaisuudessa on pukukoodi. Lehteilen hameitani lävitse, mutten löydä oikein sopivaa asua. Joko ne ovat liian hienoja tai sitten päiväkotilasten hamosia. No, ehkä pukeudun taas viisivuotiaaksi. Siinä on oma linjakkuutensa, kun sen toistaa riittävän monta kertaa. Sitten olen taas se tyttö, jolla on punaiset remmikengät, farkkuminihame ja vaaleanpunainen trikoopaita ja ruusunpunaiset ponnaripompulat. Täytyy vielä vähän miettiä. Mutta jos Kissa laittaa puvun, ei voi oikein mennä multaisissa farkuissa, jotka jalassa ovat nyt. Hame, voi perhana. Juhlinta aloitetaan ulkona, joten sukkahousujen on oltava lämpimät.
On vaikeaa solahtaa maailmasta inhimilliseen todellisuuteen, joka on piikkilangoin rajattu.
Hyräilen portaat ylös.
Aamulenkillä löydän metsästä painanteen, joka on täynnänsä pieniä sinisiä orvokkeja. Yksi koiranputki kukkii jo, se on niin lämpimällä paikalla. Ja mustikat, ne ovat täynnä pieniä heleänpunaisia lyhtyjään. Rouskutan lyhtyjä mennessäni, niissä maistuu miellyttävä kirpeä hapan mustikankukan maku. Jotkut lyhdyt ovat makeita; kimalainen ei ole hennonut tunkeutua niihin. Ihmettelen kyllä, kuinka kimalainen mahtuu mustikan kukkaan. En ole ihan varma, käyvätkö ne mustikassa. Mutta mehiläiset käyvät, sen tiedän. Täällä ei ole mehiläisiä ja se on harmillista. Jos jossain lähistöllä olisi pesä, voisi noiden ihmeellisten pesäeläinten touhusta hypnotisoitua enemmän kuin on tarvis. Voisi tulla riippuvaiseksi siitä, että näkee niiden tanssivan suuaukon tuntumassa ja sujahtavan sitten sisään ikään kuin se ei olisi akrobaattinen temppu.
Aamulenkin jälkeen jatkan maatöitä. Enkä ole yksin. Koko Kellomäen metsä moikuu kahden satakielen raivokkaasta kilpalaulusta. Minun korvissani se kuulostaa tietysti vain hienolta sirputukselta, viheltelyltä, pulputukselta, nielauksilta ja muulta lintumaiselta intertekstuaalisuudelta. Tunnen voimattomuutta jälleen kerran sen tosiseikan edessä, että en edelleenkään ole opetellut, mikä vihellys kuuluu millekin linnulle. Sirkeä rastas ilmestyy mittailemaan tiluksiaan heti, kun hölkötän viemään juolavehnän juuret kävelytien varren roskikseen. Ja västäräkki, keinuperse, on aina valmiina, pää kallellaan, tarkkailemassa, mitä maasta paljastuu. Lihavia, herkullisia toukkia vai kenties hädissään kipittävä hämähäkki? Paluumatkalla, joka tuntuu aina vähintään neljästi menomatkaa pidemmältä ja raskaammalta, näen lennossa parittelevat hyttyset.
Huiskin sähköposteja matkaan ("Muistathan, että..." tyylisiä viestejä ei ole kiva lähetellä, etenkin koska olen itse niin huonomuistinen), kastelen orkideat upottamalla niiden juurakot ruukkuineen vesiämpäriin vartiksi, teippaan sormen haavaan laastarin. Olen tyytyväinen itseeni, mikä on harvinaista. Moni ei taitaisi kyllä olla näin sotkuisessa kodissa. Mutta kotihan on vain sisätila.
Sitten makaan vain lattialla selälläni ja odotan, että Kissa tulisi kotiin. Kun hän tulee, menemme syömään El Karimiin, jonka mainio omistaja Hani Ramadan kertoi viikonloppuna, että tällä viikolla on luvassa egyptiläistä vegaanista moussakaa. Ai että rakastan tuota pientä ravintolaa! Se on sisältä maalattu hehkuvan vaaleanpunaiseksi ja stesseissä soi arabipop. Parasta koko paikassa on, että siellä kaikki tehdään alusta asti itse, myös falafelit. Meikäläistä ei enää muihin falafelpaikkoihin hevillä saakaan syömään friteerattuja pakastepullia. Tuskin koskaan kaikkia listan annoksia on tarjolla. Herra Ramadan nimittäin ostaa tukusta vain ensiluokkaista tavaraa, ja jos paprikaa, munakoisoa tai jotain muuta tuoreainesta ei ole siellä hänen mieleensä, niistä tehtävää ruokaakaan ei sitten saa. Ei olekaan ihan harvinaista, että siellä istuessa jonkun pää kurkistaa sisään ovesta ja kysyy: "Onko huomenna moussakaa?" tai "Onko huomenna fuulia munakoisolla?" Kannan mieluummin ulkonasyömiseen varatut pennoseni El Karimiin kuin olutpaikkoihin tai ketjuravintoloihin. (Varoitus: jos joku nyt innostuu kokeilemaan tuota paikkaa, tiedoksenne, että se menee hyvin pian, oliko ensi viikolla, kiinni remontin edestä ja aukeaa uudelleen vasta kesäkuun lopulla.) Hanin paikassa ruokaa ei saa syödä haarukalla vaan se kauhotaan suuhun leivällä. Aah, taivaallista. Tosin paikka ei sovi ihmisille, jotka haluavat ruokansa eteen vartissa (lue: haluavat mikrouunissa tai pannulla nopeasti kypsennetyn valmispakasteannoksen), eikä ihmisille, jotka säikähtävät omistajan tullessa rupattelemaan. Eikä ihmisille, jotka kuvittelevat, että ravintolassa, jonka nimi alkaa "Pizza ja pihvi" ei voisi saada hyvää kasvissafkaa.
Ruokaorgioista pitää vielä toipua illan syntymäpäiväkekkereille; Kissan entinen kämppis täyttää kolmekymmentä. Kuulemma tilaisuudessa on pukukoodi. Lehteilen hameitani lävitse, mutten löydä oikein sopivaa asua. Joko ne ovat liian hienoja tai sitten päiväkotilasten hamosia. No, ehkä pukeudun taas viisivuotiaaksi. Siinä on oma linjakkuutensa, kun sen toistaa riittävän monta kertaa. Sitten olen taas se tyttö, jolla on punaiset remmikengät, farkkuminihame ja vaaleanpunainen trikoopaita ja ruusunpunaiset ponnaripompulat. Täytyy vielä vähän miettiä. Mutta jos Kissa laittaa puvun, ei voi oikein mennä multaisissa farkuissa, jotka jalassa ovat nyt. Hame, voi perhana. Juhlinta aloitetaan ulkona, joten sukkahousujen on oltava lämpimät.
On vaikeaa solahtaa maailmasta inhimilliseen todellisuuteen, joka on piikkilangoin rajattu.
torstai 19. toukokuuta 2005
Rauhallisna
Rehkiminen auttaa aina, vaikka minua häiritseekin tavallaan se, että niin kauan kuin operoin palstani rajojen sisällä, minun on jaettava kasvit tiukasti kahteen leiriin: niihin, joiden kasvua tuetaan, ja niihin, jotka ovat arvokkaita ainoastaan kompostin raaka-aineena. Lohduttelen itseäni uskottelemalla, että oikeastaan kompostin raaka-aineeksi pääseminen on aika arvokas juttu: tällöinhän kasvit muuttavat maata vähemmän sitkosaviseksi ja ovat matojen, tuon laajimman lemmikkilaumani, rakasta ravintoa. Nokkoset ja voikukat poimitaan kompostiin, samoin ohdakkeet ja terhakkaat pikku lutukat. Peltoemäkkikin näkyy itäneen. Kompostiin. Kompostikehikko on jo lähes puolillaan ja ollaan vasta toukokuun puolivälissä.
Pilvet liukuvat elegantisti pellon yli, tuuli heiluttelee kasviharson lievettä. Leivoset kisailevat ilmassa, rastas ja västäräkki ahdistelevat jokaista käännettyä sarkaa tietoisina lihavista lieroista. Pyyhin hikeä ja silmiin lentäviä hiuksia. Otsa lienee taas savinen.
Pilvet tummenevat, tuuli käy yhä vaativammaksi. Linnut lakkaavat leikkimästä. Pakkaan pyöränkoriin 12 versoa parsaa, 10 lehtiruotia raparperia ja suuren kimpun lipstikkaa. Poljen kotiin. Viisi minuuttia kotonaolon jälkeen ripsauttaa pienet vedet, ihan vain sen verran, että asfaltti läikittyy hieman. Mutta on syytä olla säikky.
Eräänä päivänä viime kesänä, loppukesästä, ihailen pellon laidalla kasvavia jättimäisiä salkoruusuja. Sitten näen mustuvan taivaan pyörteilevät pilvet, ja tajuan, että kohta tulee vettä. Jossain jyrisee jo. Elosalamat vilkkuvat pilvien helmoissa. Katson pilviä vielä hetken, horisontissa näkyy jo sateen seinä, aurinko osuu edelleen salkoruusuihin, haluaisin kuvata niitä pilvet taustalla, mutta kameralle ei ole koteloa eikä laukkua ja jos tulee vettä liikaa, se voi hajota. Työnnän kameran paidan sisään, loikkaan pyörän selkään ja alan polkea niin lujaa kuin pystyn. Kädet sarvissa ovat loppukesänruskeat, iho kuivaa, jänteet näkyvissä työrupeaman päätteeksi. Tuntuu siltä, ettei jaloissa ole riittävästi voimaa paeta sadetta, ja hoen itselleni, ettei sadetta voi ajaa karkuun. Ja silti ajan, yllytän itseäni yhä kovempaan poljentoon. Pyörä poukkoaa routakuopissa, rullaa yli Kustaa Vaasan tien päin punaisia, nielee Kumpulanraitin asfalttia. Rankkasateen etäinen humina kuuluu jo taustalta, läähätyksen ylitse, ja ajattelen, että nyt tulee tupenrapinat, isän kamera, poljen yhä kovempaa, tajuan, että kotimatkalla on Kissan vanhempien talo ja minulla sinne avain, käännyn Limingantielle, pyörä loikkii hidasteen yli, vaihdan ykköselle, suhaan pihatietä ylös, heitän pyörän sivuun, ryntään portaita ylös avainta taskusta kaivaen. Sateen ääni voimistuu, avain työntyy lukkoon, kääntyy, turvalukko ei ole päällä, loikkaan sisään, hämmästelen kuivuuttani pari sekuntia, ja avoimesta ovesta alkaa sataa sisään rakeita.
Tuijotan ovesta ulos edelleen hengästyksestä turtana, kyljet kohoillen, pallea krampaten, kamera kuivana paidan sisässä. Rakeet kopsuvat puuportaille ja kenkäharjalle. Paiskaan oven kiinni, istun keittiössä ja tuijotan ikkunasta ulos. Odotan. Rakeet vaihtuvat kaatosateeksi. Lämpömittari on tipahtanut kahdestakymmenestä kahteentoista asteeseen. Kun sade loppuu, poljen kotiin eikä pyöräillessään kastunut Kissa meinaa uskoa, että poljin sadetta karkuun kuullen koko ajan sen lähestymisen takaa. Ja haistaen, tuntien kosteuden painon jo iholla.
Nyt sade kestää vain hetken, väärä hälytys. Istun parvekkeella Lohi sylissäni ja palelen aina varjojen mataessa talon yli. Pilvet tulevat lännestä ja menevät itään. Jos yöllä sataa, savi on huomenna liimaa. Mutta penkit on jo käännetty, huomenna täytyy enää kylvää. Piiras tuoksuu jo uunissa. Olen leiponut sellaisia niin monta, etten mittaa enää aineksia. Grahamjauhoa sopivasti, polentajauhoa sopivasti, kanelia sopivasti, inkivääriä sopivasti, loraus rypsiöljyä, loraus vettä. Täytteeksi kymmenen rapsua ja banaanin kanssa soseutettu puolen kilon tofu. Hedelmäsokeria, lisää inkivääriä. Ripsaus kaardemummaa ja muskottikukkaa. Tira ruusuvettä.
Olen niin rauhallinen, että pääni päälle voisi asettaa varpusenmunan eikä olisi pelkoa sen putoamisesta ennen yötä. Tahtoisin soittaa Kissalle, että rakastan häntä hirvittävän paljon, ja että haluan hänen tulevan kotiin raparperipiiraalle mahdollisimman pian, raparperipiiraalle ja oman maan parsalle. Jostain syystä minulla on tunne, että jotain kauheaa tapahtuu ennen yötä. Vihaan näitä tunteita, joilla ei ole mitään perustaa. Ne ovat kai muistumia siitä, kun odotti lapsena vanhempia kylmää ikkunalasia vasten litistyen.
Pilvet liukuvat elegantisti pellon yli, tuuli heiluttelee kasviharson lievettä. Leivoset kisailevat ilmassa, rastas ja västäräkki ahdistelevat jokaista käännettyä sarkaa tietoisina lihavista lieroista. Pyyhin hikeä ja silmiin lentäviä hiuksia. Otsa lienee taas savinen.
Pilvet tummenevat, tuuli käy yhä vaativammaksi. Linnut lakkaavat leikkimästä. Pakkaan pyöränkoriin 12 versoa parsaa, 10 lehtiruotia raparperia ja suuren kimpun lipstikkaa. Poljen kotiin. Viisi minuuttia kotonaolon jälkeen ripsauttaa pienet vedet, ihan vain sen verran, että asfaltti läikittyy hieman. Mutta on syytä olla säikky.
Eräänä päivänä viime kesänä, loppukesästä, ihailen pellon laidalla kasvavia jättimäisiä salkoruusuja. Sitten näen mustuvan taivaan pyörteilevät pilvet, ja tajuan, että kohta tulee vettä. Jossain jyrisee jo. Elosalamat vilkkuvat pilvien helmoissa. Katson pilviä vielä hetken, horisontissa näkyy jo sateen seinä, aurinko osuu edelleen salkoruusuihin, haluaisin kuvata niitä pilvet taustalla, mutta kameralle ei ole koteloa eikä laukkua ja jos tulee vettä liikaa, se voi hajota. Työnnän kameran paidan sisään, loikkaan pyörän selkään ja alan polkea niin lujaa kuin pystyn. Kädet sarvissa ovat loppukesänruskeat, iho kuivaa, jänteet näkyvissä työrupeaman päätteeksi. Tuntuu siltä, ettei jaloissa ole riittävästi voimaa paeta sadetta, ja hoen itselleni, ettei sadetta voi ajaa karkuun. Ja silti ajan, yllytän itseäni yhä kovempaan poljentoon. Pyörä poukkoaa routakuopissa, rullaa yli Kustaa Vaasan tien päin punaisia, nielee Kumpulanraitin asfalttia. Rankkasateen etäinen humina kuuluu jo taustalta, läähätyksen ylitse, ja ajattelen, että nyt tulee tupenrapinat, isän kamera, poljen yhä kovempaa, tajuan, että kotimatkalla on Kissan vanhempien talo ja minulla sinne avain, käännyn Limingantielle, pyörä loikkii hidasteen yli, vaihdan ykköselle, suhaan pihatietä ylös, heitän pyörän sivuun, ryntään portaita ylös avainta taskusta kaivaen. Sateen ääni voimistuu, avain työntyy lukkoon, kääntyy, turvalukko ei ole päällä, loikkaan sisään, hämmästelen kuivuuttani pari sekuntia, ja avoimesta ovesta alkaa sataa sisään rakeita.
Tuijotan ovesta ulos edelleen hengästyksestä turtana, kyljet kohoillen, pallea krampaten, kamera kuivana paidan sisässä. Rakeet kopsuvat puuportaille ja kenkäharjalle. Paiskaan oven kiinni, istun keittiössä ja tuijotan ikkunasta ulos. Odotan. Rakeet vaihtuvat kaatosateeksi. Lämpömittari on tipahtanut kahdestakymmenestä kahteentoista asteeseen. Kun sade loppuu, poljen kotiin eikä pyöräillessään kastunut Kissa meinaa uskoa, että poljin sadetta karkuun kuullen koko ajan sen lähestymisen takaa. Ja haistaen, tuntien kosteuden painon jo iholla.
Nyt sade kestää vain hetken, väärä hälytys. Istun parvekkeella Lohi sylissäni ja palelen aina varjojen mataessa talon yli. Pilvet tulevat lännestä ja menevät itään. Jos yöllä sataa, savi on huomenna liimaa. Mutta penkit on jo käännetty, huomenna täytyy enää kylvää. Piiras tuoksuu jo uunissa. Olen leiponut sellaisia niin monta, etten mittaa enää aineksia. Grahamjauhoa sopivasti, polentajauhoa sopivasti, kanelia sopivasti, inkivääriä sopivasti, loraus rypsiöljyä, loraus vettä. Täytteeksi kymmenen rapsua ja banaanin kanssa soseutettu puolen kilon tofu. Hedelmäsokeria, lisää inkivääriä. Ripsaus kaardemummaa ja muskottikukkaa. Tira ruusuvettä.
Olen niin rauhallinen, että pääni päälle voisi asettaa varpusenmunan eikä olisi pelkoa sen putoamisesta ennen yötä. Tahtoisin soittaa Kissalle, että rakastan häntä hirvittävän paljon, ja että haluan hänen tulevan kotiin raparperipiiraalle mahdollisimman pian, raparperipiiraalle ja oman maan parsalle. Jostain syystä minulla on tunne, että jotain kauheaa tapahtuu ennen yötä. Vihaan näitä tunteita, joilla ei ole mitään perustaa. Ne ovat kai muistumia siitä, kun odotti lapsena vanhempia kylmää ikkunalasia vasten litistyen.