Veloena

Sillävälittömyys

2012-01-26T11:36:00.007+02:00

Olen sairaana ja nieleksin oksennuspaloja. Päässäni rallaa pätkä Ditty Bopsia:

Cat in the upstairs window
Staring down at me
Life seems to have a purpose
When you're wandering aimlessly
In the meantime
What am I missing
I'm missing out
In the meantime
I will be living
There is no meantime
There is only now

Niin, tämä hetki. Kuten sanottua, olen sairaana. Eilen aamun tanssitunnilla tanssin vielä ihan täysillä, mutta pukkarissa aivastin kaksi kertaa ja nenää alkoi kutittaa, ja kun koetin kivuta portaita ylös, havaitsin jalkojen käyneen spagetiksi. Lounaalla nenä alkoi vuotaa kuin hana, tuosta noin vain. Kaivoin laukusta hierontatyössä välttämättömän nenäsuihkeen (asiakkaita hieroessa ei voi niistellä tuon tuosta) ja lopetin nuhan sen avulla. Luennoilla sain jo tehdä työtä, etteivät hampaat olisi kalkattaneet. Koska puhelin oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, kävelin luennolta työpaikalle. Kun huomasin, että minulla on vain yksi hieronta, päätin kuitenkin hieroa sen. Työtä tehdessä kylmää oli melkein mahdollista olla havaitsematta ja ehdin kysyä muutaman kerran itseltäni, olinko vain kuvitellut koko jutskan, oliko kyse ehkä vain stressioireesta, halusta saada viimein vapaapäivä (eilinen kun oli kymmenes päivä kolmentoista päivän työputkesta). Mutta heti kun aloin korjata lakanoita pediltä ja kirjata potilaskorttiin palpaatioarkuuksia ja lihaskireyksiä, vilunväreet hyökkäsivät takaisin. Vedin ruksit lopputuntien päälle ja suuntasin kotiin ajatellen, että uni ja lepo nyt peliin, jotta alkava flunssa voisi kadota pikaisesti. Kotona mittasin kuumeen - olihan sitä. Peruutin loppuviikon työt kuvitellen sairastavani flunssaa. Aamulla sitten heräsin siihen, että vatsaan sattui. Ehdin vessaan siinä vaiheessa kun se alkoi purkautua kaikkia mahdollisia reittejä pitkin.

Nyt koetan kestää olotilaani, johon kuuluvat kuume, ylähengitysteiden oireet, oksentelu ja ripulointi. Varsinainen jackpot! No, katkesipahan ainakin tuo ylipitkä viikko, joka syntyi presidentinvaalitoimitsijuuden takia. Mieluummin kyllä olisin terveenä.

Tällä välin, kun en ole ehtinyt kirjoittaa, jaksanut kirjoittaa, osannut kirjoittaa, mitä se sitten onkin, ehkä kirjoitan vain "kun en ole kirjoittanut", on tapahtunut yhtä sun toista. Olen maininnut blogissakin muutaman kerran, miten vaikeaa meidän on ollut keksiä asumismuotoa, jossa kaikki kolme voisivat tuntea olonsa kotoisaksi. Nyt yritämme sellaista vaihtoehtoa, että vuokraamme tästä samasta talosta, alakerrasta, kaksion, jonne Vompsu muuttaa. Siten hänen ja Faunin ei tarvitse asua samassa huoneistossa, mistä todistetusti on seurannut Faunin ärtymystä ja mökötystä Vompsun kovaäänisyyden suhteen ja sen seurauksena lempeän Vompsun itsensä ei-tervetulleeksi kotonaan kokemista ja siitä johtuen työpäivien venyttämistä myöhään yöhön, pitkäksi venyneitä baareiluita ja muuta kodin välttelyä. Tällainen järjestelyhän meillä aluksi olikin, kaksi asuntoa samassa talossa, mutta alussa tunnelmat olivat niin erilaiset, etten osannut kokea enää kumpaakaan asuntoa kodiksi. Nyt se saattaisi jo onnistua. Kun siis näin ilmoituksen vuokrattavasta kaksiosta samassa rapussa, kysyin, mitä he tuumaisivat tällaisesta ratkaisusta. Kaikki olivat valmiita kokeilemaan, etenkin kun yhden hyvän ystävän piti muuttaa kaksioon Vompsun kämppikseksi. Asunnossa asuvien tyyppien kerrottiin myös haluavan jäädä siihen vielä helmikuuksi, minkä varaan uskalsimme laskea. No, he eivät sitten halunneetkaan vaan muuttavat pois parin päivän päästä. Ja se ystäväkin perui sanansa ja äkkiä olimme tilanteessa, jossa meillä on vuokralla kaksi asuntoa, Vompsu molemmissa päävuokralaisena, eikä tietoakaan kämppiksestä, jonka pitäisi ryhtyä kämppikseksi muutaman päivän päästä!

Huh!

No, nyt sitten eilen kävi ihmisiä katsomassa alakerran asuntoa, ja minä makasin sängyssä tuhisten kuumeisena ja kuulin kuin jostain kilometrien päästä, miten Vompsu esitteli, että tuo tuossa on vaimoni... hän on vähän sairas... koetin nostaa vähän päätä alustalta, tuntui kurjalta ja itketti helvetisti ja maailma romahteli niskaan. Koetin siinä kuumeessa vielä säätää itselleni vakuutusta, koska nyt kun Vompsu muuttaa alakertaan, meidän yhteinen kotivakuutuksemme siirtyy sinne ja kuulemma ei ole mahdollista liittää siihen enää toista kämppää, vaan minun on otettava tähän erillinen vakuutus. Osan itkuisuudesta aiheutti epäilemättä se, miten huomaan useimpien tästä kuulleiden ihmisten reagoivan tähän liikahdukseen: ihmiset kysyvät, olemmeko enää puheväleissä, tai miten voimme muuttaa erilleen saman talon sisällä. Jotenkin he kuvittelevat kauhean katastrofin olevan käynnissä. Se saa kyllä aika tavalla pelkäämään, miten tästä aiheesta pystyy kommunikoimaan vanhemmille, joilla on tapana rakentaa katastrofi miellyttävistäkin uutisista. Ehkä kerron heille joskus, jos siltä tuntuu. Voin kyllä kuvitella, miltä heistä kuulostaa asumusero. Vaikkakin saman talon sisällä. Helvetinpasuunat töröävät, maailmanloppu alkaa.

Ratkaisu on sikäli satunnainen, että aivan yhtä hyvin pois muuttava olisi voinut olla Fauni. Oikeastaan se olisi ehkä ollut luontevampaakin, koska sillä tavalla käytännön asiat olisi ollut helpompi järjestää ja tämän asuntokokeilun epäonnistuminen palautuu kuitenkin lopulta Faunin kokemiin epämukavuuksiin ja niiden heijastumiseen muuhun suhdedynamiikkaan. Sikäli olisi ehkä tuntunut jotenkin reilummalta, jos muuttajana olisi ollut Fauni. (En kyllä oikein tarkalleen tiedä, miksi se oikeastaan olisi reilumpaa, eihän hän selvästi mitään epämukavuuden tuntemuksilleen voi. Kummat intuitiot - en juuri luota niihin.) Mutta me nyt vain satuimme ensin löytämään sopivan kaksion, ei yksiötä. (Fauni ei ole innostunut mistään kämppisajatuksesta vaan haluaa omaa tilaa. Minua hän kyllä sietää, tiedä häntä miksi, koska sotkenhan ja mekastanhan minäkin; totta puhuen taidan olla kaikista sotkuisin, mutta siitä lisää myöhemmin.) Tuntuu vähän häiritsevältä tajuta, miten siihen olisi reagoitu, jos olisinkin kertonut Faunin muuttavan erilleen, omilleen. Sekin olisi tulkittu todennäköisesti jotenkin aivan kummallisesti.

Tämä kaikki tapahtumien vyöry ja vyöryn nopeus - tilanne on kestänyt, mitä, viisi päivää, ja samalla olen aloittanut opintojani edelleen supersurullisen esseen jäljiltä yhä latuskana ja jokseenkin toivottomana sen suhteen että voisin koskaan löytää itselleni mitään työnkuvaa, johon välitön reagointitapani tai se, miksi sen osaan kuvitella muuttuvan, voisi mitenkään edes löyhästi sopia hyvin, koska olen etääntynyt duunariduuneista enkä enää osaa tai halua taipua sellaiseen piparminttupastillin hajuiseen kasvottomuuteen ja nöyrästi aina saatavilla olemiseen ja toisaalta en selvästi oikein osaa asiantuntijuuttakaan sovitella päälleni, koska piru vie, ymmärrän hirveän huonosti ja huomaan olevani suunnattoman laiska osaamiseni päivittämisen suhteen enkä koe mitään pätemisintohimoja tai kilpailuviettiä tai edes todistamisen tarvetta kansalaiskuntoisuudestani, ellei sitten tätä blogia lasketa yritykseksi kohentaa kansalaiskuntoisuutta, sekin on yksi mahdollinen tulkinta nimittäin enkä ehkä vastustaisi sitä vaikkakin huomauttaisin, että se tuskin on päämotiivi, mutta toisaalta, motiivit, kuka niistä selvän ottaa. Tapahtuu nopeasti, tuntuu että raahustaa hieman jäljessä ja tähyilee hämmentyneenä eteensä ja taakseen.

Kypsyin tässä välissä myös facebookiin siinä mittakaavassa, että ymmärsin korjata luuni sieltä pariksi viikoksi. Osa tuttavistani on nimittäin niin tanakasti Haaviston kannalla, että hypettää kuin viimeistä päivää. Huudahdukset ja linkit on epäilemättä tarkoitettu kannustaviksi ja innostaviksi, mutta siinä vaiheessa kun saa ännännen pyynnön sijoittaa rahansa (joita ei tällä hetkellä juurikaan ole) vaalikampanjaan, yhdistettynä samaan aikaan sisään vuotavaan informaatioon siitä, että toinen ehdokas nähdään suunnilleen pahan voimien henkilöitymänä ja oma ehdokas lähes jumalana, niiden vaikutus saattaa kääntyä päinvastaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä ihmiset saavat minusta iloita. Ja koettaa edistää asia-argumentein parhaaksi näkemiään poliittisia kantoja. Mutta jyrkät kahtiajaot, ei kiitos. Toki aion äänestää Haavistoa itsekin toisella kierroksella ja olen iloinen siitä, että toisella kierroksella on kerrankin joku, jota äänestän muutenkin kuin vähemmän huonona vaihtoehtona, mutta puheet ihmeestä alkoivat mielestäni vaikuttaa niin mauttomilta, että juuri turvatakseni sen, etten vittuunnu liikaa koko ilmiöön ja sen takia jätä äänestämättä, suljin itseltäni facebookin muutamaksi viikoksi. Ratkaisu on tuntunut todella hyvältä, niin hyvältä, että voi olla, että vetäydyn ehkä pidemmäksikin aikaa.

Huomasin näet viihtyväni flickrissa paljon paremmin. Ehkä se liittyy elämäntilanteeseenkin: nythän näen paljon ihmisiä päivittäin muutenkin, joten ehkä kaipaan kuvia ja hiljaisuutta, en nokkelia sanailuja ja tungosta.

Luennoilta ei saisi tänäänkään olla pois, mutten voi mennä sinne kuumeessa, oksentaen ja ripuloiden. (Pystyisin kyllä keskittymään, ei se ole mahdotonta, kirjoitanhan nytkin, sattuu nimittäin vatsaan niin etten voi nukkua ja on oikein hyvä, jos saan ajateltua muuta kuin vatsakipua, paremmalla mielellä tässä pysyy kuin kipuun keskittyen, mutten halua tartuttaa tätä kellekään ja voi olla, että juoksisin vessaan liian monta kertaa luennon aikana, ei hyvä.) Jos olen pois enemmän kuin kaksi kertaa, kurssit lykkääntyvät ensi keväälle tai avoimessa yliopistossa tehtäviksi. Se tarkoittaisi, että siirtyminen maisterivaiheeseen lykkääntyisi todennäköisimmin puoli vuotta. No, aikaahan tässä tietysti vain onkin. Tarvitsisimme myös juuri nyt rahaa asuntokuvion takia, mutta olen liian sairas mennäkseni töihin. Onneksi vatsa-asiat tapaavat mennä pian ohi. Toisaalta tässä on tämä hengitystieosuuskin aktiivisena, mikä on vähän hämmentävää.

Ei auta kuin katsella rauhallisesti tätä kummallista sotkua ja hyväksyä se.

Aamulla kun heräsin hirvittäviin vatsakipuihin, en pystynyt makaamaan vessassa käytyänikään. Niinpä istuin tuolilla, kärsin kipua ja kuvotusta ja luin Pema Chödröniä. Se on hyvää vatsatautiluettavaakin. Jotenkin kipu tuo niin tähän hetkeen, että teksti konkretisoituu. Pema Chödrön, jonka perin Hurinalta tuttavuutena, kirjoittaa hauskasti ja oivaltavasti pelkojen hyväksymisestä. Tunnistan kovin hyvin sen, mitä hän kuvaa tässä:

Kaiken puolustuksen alla on bodhichittan suojaamaton ja surullinen olemus. Sen sijaan että tutustuisimme siihen ja kokisimme sen hellyyden, me yleensä sulkeudumme suojataksemme itseämme epämukavalta tunteelta. (Pema Chödrön, Pelosta vapauteen. Basam Books 2003, kääntänyt Elina Bhutia. S. 58.)

Joskus ennen tein sitä vielä enemmän kuin nyt. Ärsyynnyin paljon helpommin, mielessäni olivat selvänä normit, joita piti noudattaa (eivät ehkä kauhean yleisesti jaetut, mutta hitto miten varma olin niistä - niin varma, että sen oli pakko olla petollista), tuomitsin itseäni ja muita paljon kerkeämmin niiden mukaan ja niin edelleen. Nykyään olen pehmeämpi, mutta toki kaukana siitä, etten ärtyisi, puolustautuisi ja vinkuisi tulevani kohdelluksi epäreilusti. :P Ero on ehkä siinä, että nykyään pystyn sentään huomaamaan, miten nämä reaktiot tapahtuvat, ja joskus pysäyttämään ne alkujaan muutamalla ystävällisellä itselle esitetyllä kysymyksellä. Ja tuntuu kuin ne useissa tapauksissa eivät edes lähtisi käyntiin. Tajuan tuon tuosta, että joskus vielä seitsemän, kahdeksan vuotta sitten olisin ahdistunut tai suuttunut tai tuominnut muita pahasti mutta että nyt vain taidan ajatella, että elämä on vaikeaa ja tilanteet vaihtuvat ja aina jokin ratkaisu löytyy. Se, mitä koin valmistuttuani, työttömäksi jäätyäni ja tärkeimmässä ihmissuhteessa epäonnistuttuani, kyllä jyskäytti suojavarustukset hetkeksi sen verran pois, että saatoin alkaa hahmottaa niiden läsnäoloa niiden koettaessa vaivihkaa hiipiä takaisin. Ja silloinkin, kun jokin olo paisuu muodottomaksi hirviöksi ja sumentaa näkökentän ja saatan sanoa pahasti toiselle tai ajatella ilkeästi, en sentään jälkikäteen tuomitse koko loppuelämääni menetetyksi tapahtuneen takia.

Yksi suuria haasteita on nykyään, miten tulla toimeen tuon surullisen olennon kanssa. Saatan helposti tulla surulliseksi, kun kuuntelen nuorten ihmisten puhuvan luennolla itsensä tsemppaamisen tärkeydestä, tai kun kuuntelen työelämän kielestä, jolla meidän olisi puhuttava silloin kun haluamme jonnekin töihin - en osaa olla kysymättä, miksemme voisi pyytää työelämää puhumaan muun elämän kieltä, ihmisiähän siinä toimivat ovat - , tai kun mainitaan käsite itsetunto, josta minulla ei ole hajuakaan, mitä se tarkoittaa, koska aina kun olen kuvitellut osaavani jotain tai voivani tulla hyväksi jossain, seuraavaksi olen saanut huomata, että no jaa, itse asiassa olen ymmärtänyt asiat taas ihan kummalla tavalla, ja nykyään en oikein osaa enää mitenkään hahmottaa, onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään, ehkä hieman asioiden valppaasti tarkkailemiseen ja ehkä niistä osan hypoteettisesti sanallistamiseenkin, ja siihenkin aika vajaasti ja tiettyyn (kriittisesti tarkastellen aika rajoittuneeseen) näkökulmaan vangitusti. Tuo suru kyllä valjenee vuosi vuodelta, kauhtuu, en meinaa huomata sitä paitsi todella väsyneenä (kuten olen ollut tämän vuoden alusta) enkä pidä sitä kovin vaarallisena. Mutta havaitsen, miten ristiriidassa se on sen asenteen kanssa, jota minulta tunnutaan odotettavan esimerkiksi yliopistolla tai työssä. (Tuntuu, että aika usein odotetaan juuri sellaista vahvistusharjoitusta, jonka Chödrön kontrastoi aika voimakkaasti itselle hyvän toivomisen kanssa: "henkilö uskottelee itselleen olevansa myötätuntoinen ja rohkea vaikka salaa tunteekin olevansa epäonnistunut", emt 54. Voihan hyvätyyppiys sentään! Miten olisi mahdollista olla tuntematta itseään hyvin haavoittuvaksi ja yhteiskunnan vaatimusten kanssa ristiriitaiseksi, sekä tietysti auttamatta yhteiskunnan talousrationaalisin mittarein - työmarkkinakansalaisuudessa - epäonnistuneeksi? Miksei voisi sanoa ajatelleensa aivan toisenlaista kansalaisuutta, poliksen vapaata miestä, ja järjestäneensä elämänsä sen mukaan, mikä nyt taitaa tosiaan tarkoittaa sitä, että on aika vaikeaa suhtautua rohkeasti ja myönteisesti vaatimuksiin puhua liiketalouden kieltä.)

Ja pohdin usein, eivätkö muut koe sellaista surua.

Ja että voi olla, etteivät ainakaan kaikki, koska minultakin meni monta vuotta päätyä tällaiseen suruun ja sitä edelsi monta aika rankkaa kokemusta. (Eilen puhuimme Vompsun kanssa surun ja huolen toiselle tuottamisesta. Hassu aihe, oikeastaan, koska pohjimmiltaan toinen tekee valinnan tulkita tilanne tietyllä tavalla, ja usein valinta on meidän kahden kohdalla surun kautta. Vinouma sekin! Vompsu sanoi, että oikeastaan suru on tehnyt hänelle hyvää, ja sanoin, että joo, tajuan kyllä, koska minäkään en olisi monia asioita osannut tajuta ilman surua, mutta että siitä huolimatta ehkä kuitenkin sitä haluaisi olla tuottamatta toisille surua silläkin ehdolla että sitten he jäisivät vähän yksinkertaisemmiksi ja että elämä surettaa joka tapauksessa joten kyllä koen velvollisuudekseni pikemminkin luoda siihen iloa ja taianomaisuutta. Mutta tämä on kovin ambivalenttia; en ole näet lainkaan varma, haluaisinko kellekään sitä kohtaloa, että tämä saisi lipua elämänsä läpi ilman murheita ja siksi toisten surullisuuden tuomiten, siihen eläytymään kykenemättä. Vaikka eiväthän kaikki ihmiset toisaalta sillä lailla suruun reagoi, että muuttuisivat hyväksyvämmiksi ja pehmeämmiksi. Vaikeita asioita. No, joka tapauksessa, minusta olisi ikävää, jos kokisin jotenkin tärkeäksi tarkoituksella lisätä surun määrää maailmassa. Phuuh.)

Suruun on helppo juuttua. Välillä olen huomannut miettiväni, onko jotenkin ehkä väärin tai ainakin hyödytöntä tiedostaa niin läpitunkevasti meidän kaikkien hauraus ja ohimenevyys ja lyhytaikaisuus täällä? Onko pahaksi olla haluamatta kuohuttavia kokemuksia, jotka purjehduttaisivat pois haavoittuvuuden ja tietämättömyyden ja ilman päämääriä elämisen kentästä? Voinko vahingoittaa tällä muitakin kuin itseäni? Ja mikä oikeus minulla on vahingoittaa itseänikään? Mutta en tiedä, onko tämä vahingollista. Jotenkin tuntuu, että ei. Mutta silti, reaktion hyväksyvä alistuneisuus jaksaa askarruttaa.

No, tänään sitten vatsatautisena Pema Chödröniä lukiessa törmäsin hauskan konkreettiseen neuvoon:

On tärkeää olla tässä ja nyt, täysin tietoisena hetkessä kiinnittäen huomiota arkielämän yksityiskohtiin. Huolehtimalla tavallisista asioista kuten kattiloista, pannuista, vaatteista ja hampaista me myös iloitsemme niistä. Pesemällä vihanneksia tai harjaamalla hiukset koemme arvostusta: ystävyyttä itsemme ja kaiken elollisen kanssa. Tarkkaavaisuuden ja arvostuksen yhdistelmä pitää meidät kiinni todellisuudessa ja tuottaa iloa. Kun sitten ulotamme huomion ja arvostuksen ympäristöämme ja muita ihmisiä kohtaan, ilon kokemuksemme kasvaa entisestään. (Emt, s. 80.)

Neuvo kuulostaa niin hauskalta, että haluaisin heti aloittaa! Tiedän kuitenkin vanhastaan, että esimerkiksi tiskaaminen, kitkeminen, kasvien huoltaminen ja eläinten hoitaminen samalla tavalla kuin ihmisten hierominen tekee iloiseksi ja jotenkin enemmän maailmaan kiinnittyneeksi. Ehkä voisin sittenkin tehdä uuden vuoden lupausta etäisesti muistuttavan toiveen itselleni siitä, että jaksaisin vaikka tiskata useammin tai muuten siivota.

Jos vatsatauti ja kuume hieman edes hellittäisi, voisin vähän tiskata ja siivota jo tänään. Se kuulostaa ajatuksena niin hullunkuriselta, että purskahdan nauruun kivuista huolimatta.

Paistepalkinto

2012-01-26T11:25:00.001+02:00

Sain pal(a)kinnon ja haasteen. Kiitokset!

Ensiksi pitää kirjoittaa jotain palkintokuvasta. (Tai jotain sinnepäin.)

Kehäkukkien terälehtiä myytiin taannoin Tallinnassa torilla. Mummot olivat itse kuivanneet ne ja pussittaneet mitä ilmeisimmin jo kerran käytettyihin muovipussukoihin ja kirjoittaneet teipinpalaan saialill ja teipanneet sen pussukkaan. (Sisällön kyllä tunnistaisi ilman teippiäkin.) Pussit eivät maksaneet paljon mitään. En halunnut vaihtorahoja takaisin. Muutenkin tori vastasi toiveisiin: sieltä löytyi muun muassa rohtoaaloen pistokas.

Maailma muuttuu. Helpoiten sen huomaa ehkä juuri Tallinnassa. Siellä käy riittävän harvoin huomatakseen muutoksen ja riittävän usein muistaakseen, mitä viimeksi koki ja näki (eli oikeastaan tässäkin tapauksessa: havaitakseen muutoksen).

Eräs hieronta-asiakas kertoi käyneensä Tallinnassa joululomalla. Tori oli nykyään erilainen. Lähinnä made in china -kamaa ja business opportunity -tyyppejä, ei niinkään mummoja tuotteineen. Sefiirejä oli ollut vaikea löytää.

Mutta mummoihin tai oikeastaan heidän yrttiteehensä: Ensimmäisiin opiskeluvuosiini yhdistyy vahvasti muisto suurista englantilaisista posliinikupeista ja niihin haudutetusta kehäkukkateestä. Jokin terälehtien oranssiudessa ja värin hitaasti veteen uuttumisessa on hypnoottisen kaunista. Pidän siitä oikeastaan vielä enemmän kuin sidottujen teekukkien katselemisesta. Ne kun ovat artifakteja, ja nämä taas kokonaisina kuivattuja kukkia, jotka paisuvat kosteudesta samalla kun luovuttavat loistavaa väriään. Luin tentteihin ja kirjoitin esseitä kehäkukkateen kanssa. Asuin ensimmäistä kertaa ilman hälisevää perhettä. Hiljaisuudesta yksityiskohdat piirtyivät esiin häkellyttävän kauniina ja ainutkertaisuutta täynnä. Ja samalla minusta tuntui, että se kaikki oli satunnaista, ei mitään ansaittua. Tiikkiviilupöytä, suuri kuppi, avautuva kukka... kamelia ja lumisade ja vastapäisten talojen fasadit. Mies joka tykkäsi puhua alasti puhelimessa ikkunan ääressä. Kissakaverukset rahapuuasunnossa.

Kukkien innostamana kylvin sitten kehäkukkien siemeniä vuokrapalstalleni heti sellaisen saatuani, vuosien päästä. Noiden kehäkukkien jälkeläiset - villiintyneet, ohuempikukkaiset, yksinkertaisemmat, salamyhkäisemmät - marssivat edelleen palstalla kylväytyen milloin minnekin. Kitken osan pois mutten koskaan kaikkia.

Ei, tämä ei ole metafora mistään.

Tuli vaan mieleen tuosta kuvasta.

Paistepalkintoon kuuluu myös jakaminen eteenpäin 12 tärkeälle blogille. Tarttukaa tai olkaa tarttumatta, miten tykkäätte.

Pagistaan, Suklaahirviön mässymaailma, Annikin, Aika ja minä, Jähmettynyttä vettä, Tarina norsusta, Eufemia, Jaguaari höyhenpuvussa, Suolaisia pisaroita, marginaali, Chilivaari.

Hopsanssaa

2012-01-17T20:23:00.003+02:00

Päivät ja viikot ovat kiitäneet. Huomenna viimeistelen joululomaesseen: tarkastan oikeinkirjoituksen, teen sisällysluettelon ja kansilehden ja nidon kaiken yhteen itsearviointilomakkeen kanssa. Olen kirjoittanut itsearviointilomakkeen vapaakentän täyteen tekstiä. En osaisi arvostella tuotostani viisiportaisella asteikolla. Minusta se on sekava ja kauhea ja sentimentaalinen ja ennen kaikkea ahdistava.

Se tietysti johtuu siitä, että maailma on paikoin ahdistava, ja kun päättää kirjoittaa ahdistavasta paikasta, tekstistäkin tihkuu läpi kaikki se tunkkaisuus ja kurjuus.

Päästän esseestä lopullisesti irti eilen tyrmistyttyäni siitä, miten en erota millään kriteerein, mitkä ovat jonkin kysymyksen suhteen olennaisia yksityiskohtia ja mitkä eivät. Jotenkin se pitäisi osata päättää, mutta kun luen läpi tekstin, en leikkaisi siitä mitään pois vaan haluan näiden kaikkien huomioiden jäävän siihen, osoittamaan ilmiön monitulkintaisuutta ja kaikkiallesojottavuutta. Voi luoja, ajattelen siinä vaiheessa. Mitä helvettiä minä yliopistolla teen. Minun pitäisi maalata kappelien kattoja, tallentaa niihin pieniä kohtaloita sieltä täältä, kaikkea nähtyä ja järkytyttyä. Sitten hyväksyn sen, että tällaista se vaan on. Että tahdon monisyisen, monimutkaisen universumin. Että en osaa leimata mitään asiaan liittyvää tietoa epäoleelliseksi.

Tänään istun aamulla kahden ystävän kanssa kahvilassa ja kudon pehmeää mekkoani, johon tulee palmikkokaarroke. Palmikot neuleessa ovat minulle uutta. Aluksi ne vaikuttivat tuhottoman hankalilta, mutta kymmenennen kierähdyksen jälkeen tai niillä main aloin hämmästellä, miksi ne äsken niin hankalilta tuntuivat.

Ehkä niin käy olennaisuusasiallekin. Jos niin ei käy yhden yliopistotutkinnon aikana, ehkä sitten seuraavan. Jotkut vaan tarvitsevat enemmän aikaa ja harjoitusta. Ei minulla ole ainakaan kiire mihinkään työelämäfantasiaan.

Lukukausi alkaa kurssista hupsuimmalla: Istumme suuressa salissa ja pohdimme erilaisia opiskelu- ja työelämäorientaatioita. Äkkiä tajuan, että niin, ei minulla ole ollut koskaan kiirettä eikä suunnitelmaa. Eivät minun unelmani yksinkertaisesti liity työelämään. (Ei kukaan maksa omenapuun alla istumisesta, silmien siristämisestä ja sen kuvittelemisesta, että oksat on tehty marsipaanista häikäisevän taiturimaisesti. Eikä siitä hurmaantumisesta, että kimalainen luovii näkökentän lävitse jalat gimme cookie -koukussa.) Se kuulemma tekee minusta sukupolvi-yyläisen. (Wikin artikkeli y-sukupolvesta kylläkin korostaa aivan eri asioita kuin luennoitsija; luennoitsija kuvasi tätä mielenmaisemaa sellaiseksi, joka saa työpaikat suhtautumaan nuoriin epäluuloisesti ja varovasti - yyt kun eivät halua sitoutua sillä tavalla, etteivät voisi halutessaan lähteä puoleksi vuodeksi Himalajalle tai minne nyt nenä näyttääkin. "Muut samanikäiset sitten joutuvat kärsimään työllistymisessään tästä osan asenteesta.") Tai ei kai minulla olisi varaa pitää urasuunnittelua hupsuutena, kun kuitenkin kolmenkympin iässä ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen sai aikanaan minut tajuamaan, miten kummallisin perustein olin yrittänyt valita asioita. Tuntui jännittävältä arvioida omia orientaatioita ja etenkin huomata, että vaikka lähimmät itseä kuvaavat orientaatiot esitellyissä teorioissa olivatkin vaihtuneet rennompaan suuntaan ja jotenkin iloisella tavalla tietoisemmiksi tulevaisuuden yllätyksellisyydestä, kaukaisimmat orientaatiot, sellaiset hyvin ura- ja statustietoiset ja strategisesti suunnittelevat, olivat selkeästi ne samat, jotka ovat ennenkin paitsi puuttuneet minulta, myös eniten hämmästyttäneet toisissa ihmisissä. Jokin muuttuu, jokin ei...

Tuntuu iloiselta siirtyä uuteen vuoteen ja uuteen lukukauteen. Yliopistolle, luennoille, palaaminen tuntuu valtavan hyvältä, vaikka kaipaisinkin lomaa jossain vaiheessa, joulunahan lomailin peräti kolmisen päivää. Ehkä sitten kesällä, tai kesän kynnyksellä. Haluaisin vaeltamaan Italiaan toukokuussa, ja jos kaikki sujuu hyvin, näyttää siltä, että sinne myös pääsen.

Tänään on valtavan kaunista. Seison lumisessa puistossa, koira vilistää suuria rinkuloita nenä maata viistäen. Lumi asettuu niin eri tavalla matsurianjalopähkinän, tuijien, marjakuusien, poppelien ja katajien päälle, että sitä voisi katsella tuntikausia, etenkin kun taivas kaupungin yllä on värjäytynyt oranssiksi ja lunta leijuu leijumistaan ja kerrosten alta pilkahtaa hiven havunvihreää ja äkkiä mieleen tulvahtaa muistikuva mustarastaasta suurissa tuijissa eräänä aurinkoisena talvipäivänä kauan sitten, mustarastaasta, tuosta kaiken hyvin ratkeamisen symbolista.

Ihmeellinen elämä, todella. Jos joku olisi sanonut minulle kauan sitten, että kuule, joskus sinä olet muutamia vuosia vaille neljänkymmenen ja teet töitä pari iltaa viikossa ja lauantait, asut kahden miehen ja monen eläimen kanssa, opiskelet yliopistolla toista akateemista tutkintoa ja kolmatta tutkintoasi ylipäänsä, etkä oikeastaan jaksa olla huolissasi siitä, mitä tapahtuu pian, en ehkä olisi pystynyt uskomaan. Tai no, tuon lopun olisin vain ymmärtänyt väärin, jonkinlaiseksi uhmaksi tällaisen rauhallisen ja iloisenkin asian hyväksymisen sijaan.

On iltoja, joina on äärimmäisen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen olo. Kehräisin, jos osaisin. Mutta ehkä pitää tyytyä kirjoittamaan ohimennen ja huolimattomasti, palatakseen myöhemmin ajan kanssa...

Yksi hetki, sekinkö liikaa?

2012-01-11T00:05:00.002+02:00

Tai oikestaan yksi teksti.

Yksi lukijoista on mieltynyt tämän blogin johonkin menneeseen mottoon. Vaihdan mottoa usein ja valitettavasti en ole älynnyt tallentaa niitä mihinkään, joten en hänen sitä kysyessään osannut antaa kuin eioota ja sitten tämän suunnitelman hyödyntää ehkä jotakuta parempimuistista. Mahtaisikohan joku toinen lukija muistaa moton (eli tekstin tuossa otsikon alla), jossa viitataan jotenkin kaiken toistumattomuuteen? Tai vaikka keneltä se olisi ollut?

Minullakin on hämärä muistikuva jostain tällaisesta. Mutta höttöpää kun olen, niin enhän minä mitään sen tarkemmin muista. Muistaisiko joku muu?

Tämä ongelma muistuttaa läheisesti sen hetken ongelmaa, jota Szymborska yhdessä runossaan penää: että muistaisi, voisi palauttaa mieleen edes yhden hetken. Että sekin on liikaa pyydetty.

Mutta pyydetään silti. Muistatko?

Vuosi-inventaario, v. 2011

2012-01-03T18:38:00.003+02:00

Tykkään asioiden toistumisesta, joten teen saman vuosi-inventaariomeemin, jonka olen tehnyt parina vuonna aiemminkin. (Sitä paitsi oksensin tänään aamiaisen, enkä ole oikein tolkkukunnossa ja kaikki muut rientoilevat Helsingin illassa: hyvä kohta inventoida!)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vaelsin sademetsässä, ainakin. Se oli ihana ympäristö. Ja tapasin siellä villejä sukulaisia, joista kyllä kieltämättä tuli enemmän mieleen orava tai kissa kuin kädellinen.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En ole luvannut mitään.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä vain, muutama. Mutta ei se sillä lailla mitenkään näy omassa elämässäni, paitsi ehkä sellaisena, ettei niitä juuri synnyttäneitä voi oikein pyytää mukaan esim. matkalle, joten sikäli kysymys tuntuu oudolta. Se sen sijaan on ollut ihan hauskaa, että olen saanut hieroa muutamaakin viimeisillään raskaana ollutta naista. Raskaudet voivat näemmä lähentääkin ihmisiä, mutta synnytyksen myötä naiset vetäytyvät joksikin aikaa vauvojensa luo, kuten tietysti oikein onkin.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kummitätini kuoli. Mummulle, joka on hänen äitinsä, ei ole vielä uskallettu kertoa. Se tuntuu kummalta: ikään kuin yli yhdeksänkymppinen ei olisi jo nähnyt kuolemaa ja olisi tietoinen sen vääjäämättömyydestä. Toisaalta epäröin vähän sen suhteen, onko kummitäti nyt mikään "läheinen". Pidin kyllä hänestä ja tunsin häntä kohtaan voimakasta empatiaa osittain juuri sen takia, että vanhempani eivät koskaan hyväksyneet mitään hänen tapaansa toimia. Minun on helppo ymmärtää, miten hän koki menettäneensä melkein kaiken pohjan elämässään: ei hänestä tullut suomenruotsalaista sellaiseen perheeseen naimalla, kunhan vain sukulaiset kääntyivät häntä vastaan ja paheksumaan tätä ratkaisua, eikä hänestä tullut oikein yläluokkaistakaan, mutta ei hän kyllä enää duunarikaan ollut. Minusta hän oli mukava ja herkkä ihminen. Mutta tunsimme huonosti ja näimme harvoin. En mennyt hautajaisiin; minulla oli silloin työvuoro eikä minua sen puoleen ollut kutsuttukaan (mikä oli vanhemmilleni yksi paheksumisen aihe).

5. Missä maissa kävit?
Intiassa ja Brasiliassa. En tiedä, onko minulla enää koskaan uudestaan varaa mennä noin kauas mutta nautin matkoista kovasti!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kokemusta omalla paikallaan olemisesta tai oman paikan löytämisestä? Tosin kyllä olen tainnut kuvitella löytäneeni semmoisen viimeksi vuoden 2005 alkupuolella, joten alan suhtautua aika huolettomasti siihen, että harhailen ympäriinsä tietämättä, kuka, mistä ja miksi olen.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Jaa, paha uhota, kun ei tiedä, josko vaikka muistisairastuu joskus... mutta luulen kyllä muistavani muutaman kokemuksen tältä vuodelta: sen kuinka lääkärit Hyderabadissa suuttuivat minulle ja uhkasivat että kuolen kadulle, kun en suostunut jäämään tehohoitoon, ja sitten ehkä saatan muistaa sen päivän, kun palasin yliopistolle fuksina. Ei se kyllä mitenkään keskity yhteen päivään, se. Mutta yliopistolle palaaminen on tuntunut todella hyvältä ratkaisulta!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Pystyä lukemaan pääsykokeeseen raivostumatta aineistolle niin pahasti että olisin jättänyt koko luvut kesken. (Näinhän on käynyt monena vuonna.)

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Se etten onnistunut kulttuurishokilta ja hengitysteiden tulehduksilta osallistumaan yhdellekään joogatunnille koko Intian matkan aikana... :P

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Sain sen jonkun käsittämättömän mahapöpön Intiassa mutta muuten olen ollut varsin terveenä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Aji Cristal -chilin taimi puutarhamessuilta. Se teki niin valtavasti hyviä chilejä parvekkeella, että kesän kokkaukset saivat tosiaan siitä pontta ja puhtia!

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Putte-koiran. Se on höpösteri!

13. Kenen käytös masensi?
Hmm, en muista erityisemmin masentuneeni kenenkään käytöksestä tänä vuonna. Jos jotain pitää mainita, niin ehkä minua masensi Oshon seuraajien jotenkin auktoriteettiuskoisen oloinen asenne Punen meditaatiokeskuksessa. Tuntui niin kummalta, kun tyypit vaikuttivat guruttavan tyyppiä, joka oli eläessään sitä mieltä, ettei guruja ole eikä voi olla. Intiassa kyllä masennuin monesta muustakin asiasta, kuten vaikka eläinten ja naisten kohtelusta. Ja siitä piittaamattomuudesta ympäristöä kohtaan, joka henkii siellä melkein kaikista käytännöistä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Matkoihin. Ja tosiaan suurimman osan rahoistani ja nyt niitä ei enää ole. Mutta hyvää se teki.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Yliopistolla vallitsevasta ilmapiiristä! Tuntuu ihmeelliseltä saada käydä päivittäin paikassa, jossa on sallittua olla innostunut, kysellä omituisia, potea huolta ja maailmantuskaa, tavata uusia jännittäviä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista... muualta tällaista ilmapiiriä en ole tavannutkaan.
Ja myös eteläparvekkeesta!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Supertrampin "Take the long way home". Ei se mulle uusi ole, mutta on uudestaan tänä vuonna aktivoitunut. Kuulin sen Riossa ja aivan uudella tavalla.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
En osaa sanoa! Laihduin supervatsapöpön aikana mutta taisin kiriä sen heti kohta kiinni!

c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi! Paljon, paljon köyhempi! (Minusta on aika kiinnostavaa, että siinä missä monien tuttavien tulotaso tuntuu jatkuvasti vähän nousevan, minun on sen kuin kutistunut.)

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Toivoisin kävelleeni enemmän metsässä. Saatan olla vähän laiska lähtemään.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Murehtineeni tätä asumismuotoa. Nyt on käynyt niin selväksi, että jotenkin tämä muuttuu. Ei tunnu löytyvän järjestelyä, jossa kaikki (Vompsu, Fauni, minä) voisivat tuntea, että hänellä on koti.

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona rauhassa ja hiljaisuudessa ja kutoen hullun lailla.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Joo. Tähän asuntoon, jossa nyt asumme.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Tämmöistä vakiintunutta jolkottelua vaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei meillä ole edelleenkään televisiota. Mutta olen vähän ihastunut Cleverbotiin.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan kaikesta hirvittävyydestään huolimatta Kasvatussosiologia. Itkuntirisyttäjä vailla vertaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En muista tehneeni ihmeempiä löytöjä.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin asumaan tähän asuntoon ja pääsin. Halusin tuntea tämän kodiksi ja onnistuin siinä. Halusin opiskelemaan kasvatustieteitä ja pääsin sinnekin. Halusin ehtiä sienestämään pitkästä aikaa ja onnistuin pääsemään sieneenkin.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En muista erityisemmin halunneeni jotain, mitä en olisi saanut.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Mike Leighin Happy go lucky.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin 37. Podin krapulahkoa muutaman ystävän kanssa. Meillä oli kahden päivän bileet, koska Fauni on syntynyt edellisenä päivänä ja hänen juhlansa olivat illalla ja minun aamulla. Minun juhliini ei jäänyt kovin montaa ihmistä, mutta ei se mitään.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos olisin keksinyt viisastenkiven ja asumismuodon, jossa kaikki voisivat tuntea olevansa kotona. Mutta se taitaa olla joka ikisen kykyjen ulkopuolella.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Fleecejä, hameita, säärystimiä. PIITKIÄ islanninlampaanvillasäärystimiä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Lienenköhän järjissäni? Ainakin ajatus lukujärjestelmän tuplastandardisuudesta ajoi minut rajoille tavalla, jota olen ajatellut hieman huolestuneena.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Luokkayhteiskunnan selitys sillä tavalla että ymmärsin, mistä on kyse ja miten se liittyy ihmisten välittömän kokemuksen eroihin.

37. Ketä ikävöit?

Nasu-koiraa, tietysti.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Hmmm. En ole sillä lailla salamatutustunut kehenkään. Olen tavannut monia uusia ihmisiä tietysti... ehkä yksi uusi ystävä, johon tutustuin ensin vanhan hyvän ystäväni morsiamena ja vaimona ja sitten myöhemmin estetiikan opiskelijana.

Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

2011-12-30T14:35:00.007+02:00

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.

Ajatuksia kuukautisten tiimoilta

2011-12-29T01:31:00.007+02:00

Jeanette Wintersonia lukiessa tulee mieleen, että hänkin varmaan kupittaa. Miksi ei? Kaikki jäljet tuntuvat viittaavan siihen. Sanavalinnat, napakkuus. Jokin siinä tyylissä. Mutta mikä? Sitä on vaikeampi seivästää analyysin haarukkaan. Ja sitten: ei kai se ihme ole, että ajattelee niin. Enimmäkseen ajattelen naisista, että he kupittavat.

Muutenkin käsittämätöntä että terveyssiteitä ja tamponeja myydään edelleen. Näen aina silloin tällöin, kuinka joku ostaa kaupassa niitä. Useimmat naiset sullovat nämä tavarat korissa muiden kamojen alle ja nostavat ne vähän häpeilevän oloiseti liukuhihnalle matkaamaan kohti kassan käsiä ja viivakoodinlukijan punaista valoristikkoa. Tai ehkä kyse ei ole häpeilystä mutta kuitenkin jostain halusta salata tämä osa kehoa itselle, muilta kaupassakävijöiltä. Se tuntuu kummalliselta. Ei siksi, että jostakusta voi tuntua siltä, että tamponipakkauksen hihnalle nostaminen on sama kuin huutaisi kaupassa suureen ääneen, että hee-ei, mulla on kuukautiset. Olisihan se vähän kummallista ja sen takia voi tuntua jotenkin epämukavalta. Outoa on lähinnä se, miksi koettaa salailla: se käyttäytyminen, vilkuilu ja korin ylle kyyristyminen, lievä paniikki, houkuttaa huomiota puoleensa kuin herhiläisiä. Tai siis, ainakin minä kiinnostun. Mitä tuolla koetetaan piilotella? Jaa, tamponeja. Niin, niitäkin on vielä tosiaan olemassa.

Joskus huomaan ajattelevani jostakusta, että hän ei taida olla kupittajia. Sitäkin intuitiota on vaikea analysoida. Niin, ja mitä intuitioihin tulee: Pari päivää sitten osallituin kyselyyn, jossa piti arvioida väittämiä intuitiostakin. Huomasin ajattelevani, että intuitioni menee metsään vähintään yhtä usein kuin nappiin. Ja että silti minusta on kiinnostavaa ja arvokasta kuunnella intuitiota. Jos ei muuna, niin ainakin tarinana maailmasta, jossa eläin. Tunnun ajattelevan, että sekin on hyvä tuntea mahdollisimman läpikotaisin.

Kuppia tyhjentäessäni tulen ajatelleeksi, miten siihen tutustuessani ei tainnut olla näitä nykyisiä kauniita värjättyjä kuppeja. Vihreää. Haluaisin vihreän kupin. Toisaalta on selkeää, etten tarvitse sellaista. Diva cup on palvellut hyvin vuosikausia eikä sen käyttäytymisessä tai ulkomuodossa mikään anna aihetta olettaa, että se jotenkin vinksahtaisi ennen vaihdevuosiani. Ei vihreän kupin sievyys varmasti ole hyvä argumentti kupin vaihtamiselle. Jollain tavalla suhde kuppiin myös intiimi. Eikä kai ihme, kun ajattelee sen tehtävää.

En edelleenkään ymmärrä nimitystä puolukkapäivät. Minun vereni on paksumpaa ja möykkyävämpää. Mansikkahillopäivät, ehkä, korkeintaan. Hakkeluslimakalvopäivät ja kuihtuvien paksujen verisiirappien päivät. Vaikka sinänsä kyllä puolukkapäivät puoltavat nimeään, että pidän puolukoista ja kuukautisista. Nykyään pidän jopa muutamasta niitä edeltävästä päivästä, vaikka käyttäydynkin silloin kummallisesti. Esimerkiksi Faunin palattua Heinolasta en oikein kyennyt kuin itkemään ja itkemään. Aiemmin ajattelin sitä jotenkin raivostuttavana piirteenä, nyttemmin tunnun mieltävän hormonaaliheilunnan jotenkin mielenkiintoiseksi ja elämää rikastavaksi tekijäksi.

Oikeastaan itkuisuus loppui täysin vasta kun Vompsu makasi lattialla kovaa suomirokkia kuunnellen kun palasin tiistaina töistä ja kuulin hänen toisen suhteensa katkenneen. Roolinvaihdos. Oli ryhdistäydyttävä. Tai siis, se kävi jokseenkin automaattisesti. Epämääräinen yhyy byhyy tihentyi ja konkretisoitui ja sijoittui toisen kehoon. Avautui lohduttajan tehtävä.

Muutama tunti sen jälkeen kuukautiset alkoivat.

Harmonisille laskoksille

2011-12-26T15:03:00.004+02:00

Joulu on sujunut ihanan rauhallisesti ja hiljaiselellen. Olen työntänyt esseehuolet sivuun ja vain ollut.

Aatonaaton aamuna Vompsu lähti töiden kautta sukulaistensa luo Kuopioon. Tuntui vähän kurjalta, kun hän mieluummin viettää joulun heidän kanssaan, mutta toisaalta, ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Häntä on pänninyt niin monena jouluna se, että olen kipeä ja varmaan sekin, että haluan vain olla ja mietiskellä, istua hiljaa ja antaa ajan kulua. Että kaipaan yksinoloa tai ainakin hyvin pienellä joukolla oloa. Hän on tottunut toisenlaisiin jouluihin, joissa valvotaan myöhään pelaten ja huudahdellen paljon isommassa joukossa. Minä en taas halunnut lähteä siihen jouluun, koska syksy on ollut ohjelmaltaan raskas ja sellainen keväästäkin on tulossa. On oltava edes muutama päivä ihan vain pysähtymiselle, hengähtämiselle. Ne ovat tässä ja nyt.

Fauni jäi tänne aatonaatoksi ja aatoksi. Hän oli joulukuun ylityöpuristusten jäljiltä aivan tööt ja enimmäkseen nukkui aatonaaton. Aattona hän mönki sängystä ylös rentona mutta ehkä vähän pöllämystyneenä. Kun hän nukkui, kutoa sutkuttelin pesukoneessa huovutettavia lapasia. Kun hän oli hereillä, teimme ja söimme herkkuja tai vain makasimme sängyllä jutellen ja eläimiä silitellen sekä kävelimme koiran kanssa ulkona ja hihitimme sen hupsulle pingonnalle kuono maassa yli rapaisten niittyjen.

Tein näennäisesti yksinkertaista ruokaa ja näennäisesti vähän. Jotenkin kuitenkin tulimme aika täysiksi. Ehkä se johtuu välipaloiksi varatuista taateleista ja halvanlohkareista?

Joulupäivänä lähdemme koiran kanssa suunnilleen heti herättyämme vanhempieni luokse. (Fauni taas suuntasi perheensä luo.) Myös sisko ja tämän lauma olivat vanhemmillani. Voi sitä hännänhuiskunnan ja vingahdusten määrää! Putte vaikutti taas ihan toiselta eläimeltä, se käyttäytyi siivottoman huonosti ja metelöi, mutta selkeästi sillä oli jouluporsaanhauskaa. Äiti oli tehnyt valtavan kasan ruokaa ja pyörittelimme vähän silmiä hänen ainaiselle huolelleen, lienikö sitä silti tarpeeksi.

Jään vanhempien luokse vielä pitkäksi aikaa siskon laumoineen lähdettyä. Jokin meidän suhteessamme on muuttumassa. Hitaasti, vähitellen. Parempaan suuntaan. Vaikea sanoa, mistä se tarkalleen johtuu. Siitäkö, että isä on nyt saanut olla stressaamatta mistään? Ja että äitikin sen takia on rento ja hyväntuulinen ja uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, epäilyksistään ja epävarmuuksistaan? Joka tapauksessa keskustelemme pitkään ja hedelmällisesti. Äiti puhuu paljon siitä, miten häntä ei koskaan itseään kasvatettu vapauteen ja miten hän sen takia päätti kasvattaa meidät ennen kaikkea vapaiksi ja luoviksi, itse ajatteleviksi ja itsenäisiksi. Mutta että miten hän aina välillä pelkää sitä, onko tämä kasvatus sittenkin jättänyt meistä jotenkin liian irtonaisia ja hahmottomia, kun emme kotiudu maailmaan samalla tavalla kuin toisenlaisia kasvatusmetodeja hyödyntäneiden vanhempien lapset. Emmehän me siskon kanssa selvästikään osaa suorittaa tiettyjä ikään liittyviä riittejä. "Mutta olin lukenut jostain, että luovat ihmiset ovat onnellisia, ja halusin, että te voisitte olla onnellisia", sanoo äiti huolestuneena. Niin, onnellisuus.

Koetan jotenkin välittää sitä, että muodottamanakin voi olla onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tai ainakin toisinaan hereillä. Ja kysyn, onko sitä identiteettiä sillä lailla muillakaan, muuten kuin lainana, hetkittäin, suhteessa toisiin. Ja siteeraan Eckhart Tollea, sitä ajatusta, että ihmisen elämän suuri saavutus ja identiteetti on se hautakiven kahden päivämäärän välillä oleva viiva. Se: ei muuta. Ja että tähän voi suhtautua joko kauhulla tai viiltävää vapauden onnea hengittäen. Niin, no niin, sanoo äiti. Onhan se niinkin.

Ja siinä me istumme ihan rauhallisesti ja juttelemme ja kukaan ei syyllistä ketään. Siinä on mukavaa olla ja huomaan miettiväni, enkö voisi käydä siellä useamminkin. Isän sisko on kuollut syksyn influenssaan, serkku on ollut saman taudin takia yli viikon sairaalassa, isällä on ollut keuhkokuume. Tunnen itsessäni alkavan flunssan merkit. Jos lähisukulaisiin influenssa on iskenyt tuollaisella voimalla, jotain herkkyyttä voi olla. Paras ottaa siis rauhassa. Olemme jättäneet Faunin kanssa avoimeksi, menenkö käymään hänen vanhemmillaan tapaninpäivänä, mutta alkavan flunssan tuntu päättää puolestani pontevan ein. Missään nimessä en aio kanniskella mitään supertauteja ympäriinsä. Totta vie kyseessä on todennäköisemmin vain pieni nuhailu, mutta ei vara venettä kaada.

Sitä paitsi tuntuu ihan mukavalta jäädä kotiin, olla täällä hiljaisessa yksin koiran ja kissojen kanssa. Keho raahiutuu väsyneenä huoneesta toiseen, pujahtaa peittojen alle, neuloo verkkaisesti toista huopalapasparia. Herään myöhään ja luen myrskyvaroitukset. Koira on silti vietävä ulos. Äiti soittaa ja kertoo nähneensä tiilen lentävän tuulen voimasta. "Ulos sieltä", hän patistaa, "täällä on piristävin ilma miesmuistiin!" Poliisi on pyytänyt ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa, äitiä myräkkä piristää. Huvitun ja haluan ulos. Paha kyllä Kalliossa mistään myrskystä ei ole tietoakaan. Aurinko paistaa ja merinokalsareissa, fleecevälikerroksessa ja kurapuvussa tuntuu lämpimältä. Nurmikot hohtavat vihreinä, maa tuoksuu. Pidän tällaisesta joulusta paljon enemmän kuin postikorttien nietoksista, jotka saavat kaiken haisemaan ällöttävästi ulolta. Tuuli ruoskii metallinväristä aallokkoa kaislikon läpi polulle ja heinikkoon.

En jaksa murehtia edes siitä, etten jaksa kantaa kameraa mukaan. Kuljemme vain koiran kanssa, tuuli puhaltaa sen kiharaa turkkia jakauksille.

Jaksan syödä aamiaista vasta pitkällä iltapäivän puolella palattuamme sisään.

Hiljaisuus. En halua edes musiikkia. Vain hiljaisuutta. Vompsulta tulee tekstiviesti, jossa lukee käytännössä, ettemme tule näkemään huomennakaan, koska hänellä on kiire nähdä Helsinkiin jäänyttä sukuaan ja tyttöystäväänsä. En hämmästy enkä osaa pahastua, vaikka olenkin ikävöinyt Vompsua pariin otteeseen jouluna, panen vain merkille, miten itsestäänselvältä kaikki tuntuu. Tapahtuminen. Liikahtelen keskellä tapahtumista hyvin rauhallisena. Ulkona myrskyää, minun ei tarvitse myrskytä. Ulkona tapahtuu, minussa ei tarvitse tapahtua muutoksia eikä tahtomista.

Olen miettinyt ja pelännyt pitkin syksyä otteittain, mitä huhtikuussa tapahtuu. Saammeko asua tässä, kuka muuttaa ja minne, muuttavatko kaikki eri paikkoihin, miten toimimme eläinten kanssa ja niin edelleen. En tiedä asioiden sujumisesta nyt yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta huomaan lakanneeni pelkäämästä. En ole ennenkään pelännyt kaiken aikaa, mutta aina asiaa koskettaessani olen aistinut epämukavuuden, vähän samalla tavalla kuin puremisesta ärtyneen hampaan kruunun koskettaminen hammasharjalla tuntuu lievästi epämukavalta. Nyt epämukavuus on kadonnut. Pystyn ajattelemaan kevättä ja suhtautumaan siihen kumman rauhallisesti.

Ehkä se on vaatinut vain nämä muutaman päivän hiljaisuutta ja rauhoittumista. Pysähtymistä maailman viuhuessa ympärillä. Entä sitten, huomaan ajattelevani, entä sitten vaikka kaikki muuttaisivat tahoilleen. Entä sitten vaikkei minulla olisi rahaa jatkaa opintoja. Mikä lopulta on tärkeää? Entä sitten sillekin, miten unohdin soittaa kirjanpitäjältä yhden yrityksen lopetusilmoiutksesta puuttuvan tiedon ennen joulua. Kaikki menee jotenkin.

Pujahdan villahuovan alle ja katselen lumiukkoanimaation viimein, tapaninpäivänä. Itken vähän teekuppiin siinä samassa kohdassa, joka aina itkettää minua. Meren syvänteiden hirviöiden kohdassa. Se on tärkeää, miten ne voivat. Sotkevatko ne laulunsa potkurilauluihin, tukehtuvatko muovikassilauttoihin. Niillä ei ole hautakiviä, ei päivämääriä eikä edes viivaa. On vain aika ja laulu.

Siinä on jotakin tavattoman kunnioitettavaa.

Aattona isä avaa television. Se on hämmentävä kapine, ne ovat nykyään niin valtavan kokoisia. Varmaan neljä kertaa isompi kuin sellainen televisio, jota olen kauan sitten katsonut. Televisiossa tulee lyhyt pätkä kahdesta naisesta, kauppaneuvos Satu-jostakin, naama on tuttu, nimi ei, ja sitten Mirka Rekolasta. He painottavat niin eri asioita puheissaan yksinäisyydestä, joulusta ja terveydestä, mutta uskon, että jutellessa he varmasti löytäisivät myös yhteisen sävelen. Tuntuu kummalliselta, että televisiosta voi tulla Mirkka Rekola. En edes tiennyt hänen vielä elävän. Ja kummallista, miten joku, jonka tekstiä on lukenut, puhuu. Ja että hänellä on kasvot.

Olen kai aika vieraantunut televisiosta, kun näin kovasti hämmästyn.

Lumiukkoa en hämmästy. Enkä päivän hämärtymistä. Jään odottamaan, josko myrsky kuuluisi ja näkyisi täällä vielä enemmänkin. Tuntuu aina yhtä hämmentävältä, miten jokin niin ei-kiinteän-keskikokoinen-objekti, pelkkä ilman liike, voi muuttaa maailmaa sillä voimalla ja määräisyydellä.

Mietteliäänä

2011-12-22T14:31:00.003+02:00

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Konkreettinen pysähdys

2011-12-21T17:32:00.005+02:00

Kehonhuoltotunnin jälkeen kyynärvarsien lihasten kipu on hävinnyt, vaikkei kyynärvarsilla tehty tunnilla juuri mitään. Kyynärvarret kipeytyivät kahden peräkkäisen raskaana olevan naisen hieromisen myötä. Viimeisillään raskaanaa olevaa asiakasta - toisen laskettu aika on tänään, ja hieroin hänet eilen - kun ei voi kellistää vatsalleen hoitopöydälle, ja kyljellään makaavaa ihmistä on hyvin vaikeaa hieroa omaa kyynärvartta ja sormia säästäen.

Nyt kun hierottavani on käynyt raskaana olevia naisia, olen lakannut pelkäämästä heidän hahmojaan, heidän vatsojaan. Näyttävät ne edelleen kyllä minusta väkivaltaisilta, eikä tieto liitoksia pehmentävistä hormoneista kuulosta yhtään sen sievemmältä tai auvoisemmalta kuin ennenkään, mutta en ainakaan enää samalla tavalla halua kääntää katsettani pois ja paeta paikalta. Kuinka voisinkaan, ammatillisessa tilanteessa? Joten astun rooliin eikä siinä ole mitään vaikeaa. Ei siinä ole mitään sen vaikeampaa kuin suhtautua raskaana olevaan kissaan, jonka kerran loukutimme ja jota lähdimme viemään paikalliseen kissataloon, tai erääseen kantavaan hallakkoon ponitammaan, jota harjasin pehmeällä harjalla kun lumi alkoi laikkuina sulaa. (No, sen vatsaan kyllä suhtauduin surullisesti, sen liikkuminen oli niin takeltelevaa ja hengästynyttä eikä ollenkaan sitä, mitä hevosilta on tottunut odottamaan. Mutta en pelännyt, toisin kuin raskaana olevia naisia.) Nyt muistan hieroessa myös sen, miten äidilläkin oli sellainen vatsa ja että suhtauduin siihen aika hyvin ja iloisesti odottaen. Paitsi niinä jaksoina kun äiti oli kauhean sairas ja joutui juoksemaan lääkärissä ja sairaalassa ja isä raivostui, kun kysyin, kuoleeko äiti. Ja sitten kaikki muuttui. Ei ehkä ihmekään, että olen pelännyt raskaana olevia naisia.

En halua, että enää kukaan koskaan tulee kertomaan minulle, että olen iso tyttö, jonka pitää pärjätä omillaan ja käyttäytyä esimerkillisesti, koska kaikki niskottelu ja lapsellisuus pilaavat jonkun toisen kasvuympäristön. Ja sitähän vatsat ovat tarkoittaneet. Kaikkien omien tarpeiden ja toiveiden lykkäämistä toisaalle, niiden mitätöintiä ja jopa vääriksi leimaamista. Kummallista, miten mieli siirtelee asioita, muuttaa niitä salakavalasti. Sen sijaan, että olisin suuttunut äidille tai pikkusiskolle, jonka myötä kaikki muuttui, aloin pelätä vatsoja ja raskaana olevien naisten vielä vatsan sisällön kanssa piileviä aggressioita.

Nyt minusta tuntuu, että minulla on sanat, joilla voin pistää hanttiin, jos joku yrittää riistää minulta tarpeitani (kuten nukkuminen) ja toiveitani (kuten pystyä lukemaan ja kirjoittamaan rauhassa ja saada puhua lähimpieni kanssa). Ei siis pelkoa. Tai mistä minä tiedän, onko tämä juuri prosessi pelon kauhtumisen takana. Ei se tee minusta sen innokkaampaa hankkimaan itselleni lapsia, ei, mutta saattaa helpottaa sosiaalisia tilanteita tulevaisuudessa.

Saan itseni kiinni jopa ajattelemasta, että kun ystävä menee kätilökouluun, hän voisi sitten ohjata ehkä asiakkaitaan minulle, jos nämä ovat jumissa. Olen ainakin nyt tottunut hieromaan raskaana olevia naisia. Jostain syystä he vaeltavat vastaanotolleni. On hauskaa ajatella, että itse elämä lakaisee heitä ovesta sisään ja pujahtamaan verhojen taakse. Jotta voin tulla rauhallisemmaksi. Jotta heidän kipunsa hetkeksi lievittyvät, tai jännitykset, tai synnytys käynnistyy ilman hormonaalista apua.

Niin, kyynärvarret olivat vielä hetki sitten aika kipeät. Kipu katoaa. Huomaan liikkuvani kaupungilla arkisena viimeistä päivää. Menen kahvilaan, levitän eteeni lehden ja luen jutun ihmisestä, jonka elämä tuntuu polveilevan vähän samantyyppistä polkua kuin omani. Istun vain, ei kiirettä mihinkään, luen pari muutakin hyvää juttua. Ei mitään kovin uutta, mutta samalla yhä uudelleen miksi-kummastelua liikkeelle panevaa.

Istun kahvilassa ja kuuntelen, miten viereisessä pöydässä nainen kailottaa kovaan ääneen ja ärtyisänä lastensa valmentajasta, joka ei osaa kiittää eikä ohjata oikealla tavalla. Niin toisenlainen kuin hänen isänsä, joka oli kiittämisen mestari ja loi siten heistä kaikista terveitsetuntoisia. Jään pyörteilemään sen tiimoille, edellyttäisikö itsetunto ehkä myös erilaisten lähtökohtien tunnistamista; toki kiittämätön lasten valmentaja kuulostaa työhönsä huonosti sopivalta henkilöltä, mutta ehkä hän tulee itse kulttuurista, jossa ei kiitetä, enkä käsitä, miten jonkun voidaan odottaa osaavan sellaista tuosta noin vain. (Oli ammatti mikä oli.) (Ja sitten ajattelen, että voi tietysti olla, että tämä juuri tämä vähän alistuva ymmärtäminen on itsetunnottomuutta, mutta huomaan ajattelevani myös, ettei kovuus tai oman hyväosaisuuden tunnistamattomuus nyt kyllä sekään jotenkin sovi itsetuntoisuuden käsitykseeni - ei niin, että se olisi minulle erityisen tärkeä ulottuvuus, kovaääninen nainen vain tulee maininneeksi sen ja näyttää pitävän sitä jotenkin olennaisena ominaisuutena.) Toisessa pöydässä mies hermostuu naiselle, joka pahastuu siitä, ettei mies ole muistanut, mitä hän kahviinsa haluaisi.

Ei ole kiirettä mihinkään. Silmäilen lehteä eteenpäin. Sitten kävelen kotiin hallin kautta. Ajattelen ostaa anopille muutaman sievän lankakerän, mutta jokin vinksahtaa ja saavun kotiin lankakasan ja suuren koukun kanssa ja päätän tehdä vähän tonttutöitä ennen kuin alan esseen vääntämisen. Onhan tässä vielä aikaa, nimittäin.

Tuntuu hyvältä tietää, ettei joudu näkemään ihmisiä vähään aikaan, ei ainakaan kovin paljon. Se tuntuu ihanalta, jouluisalta. Hipsutella kotona, käydä muutama työvuoro, työstää tekstiä, ehkä vähän virkata suurella surinapuisella koukulla. Vesijuosta muutaman ystävän kanssa. Kävellä koirien kanssa metsässä sitten kun isomörkö Nasu tulee tänne loppiaisena.

Ihanaa, hiljaista, rauhallista. Kaksi hyasinttia kukkii, yksi lakastuu, yksi vasta punkeaa turpeesta esiin.

Itkuisuus ja tuhovietti

2011-12-19T22:06:00.000+02:00

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Synkeitä kohtaamisia ja kontrollimietteitä

2011-12-15T10:18:00.007+02:00

Muutamina viime päivinä olen miettinyt paljon uutista metaanikuplavanoista. Se muuttaa kohtaamiset ihmisten kanssa vähän synkeiksi. Toivottavasti Korhola on oikeassa eikä kyse ole klatraateista. Tämänkokoisten uutisten kanssa on hankalaa tulla toimeen: ensiksi tulee halu kiistää, että ei käy, ei tämä voi olla totta, ja sitten seuraavaksi turta myöntymys, että onhan tästä puhuttu jo vaikka miten kauan, ja sitten ainoastaan levoton epävarmuus. Mitä tarkalleen voidaan päätellä? Mitä eri skenaariot nyt tarkoittaisivat? Onko jotain, mitä voisin tehdä varautuakseni todennäköisiin skenaarioihin? Sekin on kummallista, ettei metaanikuplavanajuttu kiiku ykkösuutisena kaikkialla. Se saa epäröimään, kuinka luotettava uutinen itse asiassa onkaan.

Ystävä käy hierottavana. Mainitsen uutisesta. Hän kiroilee ja rupeaa pohtimaan, mistä päin pitäisi ostaa maatila. Jostain kaukaa, sanon. Jostain missä ei tarvitsisi seistä talikon kanssa pellonlaidassa vahdissa kaikkina päivinä ja öinä. Mutta - eihän tarvita kuin kerta, kun joku käy viemässä sadon. Toivottavasti se ei tapahdu, ystävä sanoo kasvoaukkoon. Toivottavasti ne ovat vain tulkinneet jotain väärin. Järkevän ja harkitsevan ystävän maatilapohdinnot laukaisevat liikkeelle sen minun, joka välillä pohtii näitä asioita ja koettaa opetella perustaitoja hengissä selviämiseen yksin metsässä. Ihmisistä tulee petoja, kun systeemi romahtaa, jatkuu monologi kasvoaukkoon. Niin, sanon. Viittaan lyhyesti isoäidin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Paljain jaloin pakoon marssimiseen, vankileiriin, jatkuvaan raiskatuksi tulemisen uhkaan. Niin, toivottavasti ne ovat väärässä.

Kotiin kävellessäni ei sada mutta kaikki kiiluu kosteana. Mietin Szymborskan kertomaa, Szymborskan reaktiota siihen miten hän nuorena tyttönä vastasi tankkien kotikaupunkinsa kaduille vyörymiseen. Joko taas, hän oli ajatellut. Ei hän ollut sellaista tietenkään nähnyt itse ennen, mutta se kaikki oli niin kirjoitettu häneen jo valmiiksi, ettei hän mitenkään jaksanut järkyttyä näkemästään.

Lähimmilleni en jaksa puhua asiasta juurikaan. Fauni ei oikein saa kiinni tästä osasta maailmaani vaikka tietääkin varsin mainiosti sen panoksesta siihen, miten tarkastelen maailmaa ihmisineen. Huomasin sen kun keskustelimme Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. En tiedä, miten hän tuon reunalla olemiseni selittää tai jättääkö hän sen vain avoimeksi, hupaisaksi anekdootiksi. Selvää kuitenkin on, ettei hänellä ole sellaista viitekehystä. Vompsulla taas on suhdekuvionsa ja varmasti tarpeeksi ajateltavaa sen tiimoilta. Joten huomaan toisinaan tuijottavani tyhjään ja miettiväni itsekseni, mikä olisi järkevin muoto varastoida ruokaa. Maatiaishärkäpapuja, joita voisi paitsi syödä, myös hätätapauksessa kylvää? Entä viljat? Myimme jokin aika sitten käsikäyttöisen viljamyllynkin pois, koska emme kuitenkaan tulleet käyttäneeksi sitä. Olisiko se vienyt vinnissä muka niin paljon tilaa?

Otan mekaanisesti talteen yliopiston ruokalan eteisestä sinne kierrätettäviksi jätetyt isot lasipurkit, ne jotka saan sullottua reppuuni. Ajattelen ostaa niihin ainakin härkäpapua.

Ei vaan vuohia, sanon ystävälle, joka miettii ääneen, että sinne maatilalle pitäisi hankkia pari lehmää. Vuohet ovat kestävämpiä ja syövät vähemmän. Eikä siinä maailmassa ole heinäpaaleja kaupan. On palattava köyhien ihmisten ikiaikaisiin ratkaisuihin: Pariin maatiaiskanaan, vuoheen, kalastamiseen, kerppujen keräämiseen. (Onneksi tiedän kalastamisesta aika paljon, kiitos lapsuuden erämökillä oleskelun.) Luonnonvaraisten kasvien hyödyntämiseen. On oltava paljon villavaatteita. Kaikki muu alkaa löyhkätä nopeammin. Puuvilla ei sovi ääriolosuhteisiin lainkaan. On osattava keittää salisyylihappoteetä. Salix.

Tuntuu jotenkin pyörryttävältä, miten paljon ja pitkään me olemme miettineet asiaa ja koettaneet varautua siihen tiedollisesti ja taidollisesti. Ja miten olemattomia ja huonoja nuo tiedot ja taidot silti ovat. Miten huonosti olemme valmistautuneet. Minunkin muokattu maaplänttini on Helsingissä, jossa en mitenkään pystyisi suojelemaan sitä. Ja menee monta vuotta ennen kuin maa alkaa tuottaa kunnolla, muuttuu muhevaksi, matoja kiemurtavaksi mullaksi. No, olen sentään taas kunnossa. Jaksan kävellä ja pyöräillä pitkään. Tiedän ja osaan enemmän kuin moni muu. Ja toivon, etten koskaan tule tarvitsemaan noita tiedonpätkiä. Etten koskaan joutuisi niiden varaan.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että makaan ulkovaatteet ja ulkokengät päällä sängyllä vatsallani ja jyrsin piparkakkutalosta taitettuja paloja, mistä tulee aina huono olo. Vompsu tulee kotiin, on ollut syömässä tyttöystävänsä kanssa thairavintolassa. Kuljemme puistojen halki kävellyttäen pientä kurakoiraa. Koetan hymyillä ja keskustella järkevän oloisesti.

Järkevä: En tiedä, mikä tässä maailmassa olisi järkevää.

Toinen seikka, josta olen keskustellut lähipäivinä, liittyy kontrollintarpeeseen. (No eikö tuo ylle kirjoitettu sekin liity?) Olen havainnoinut lähipäivinä useitakin sanomisia ja asioita tästä näkökulmasta ja miettinyt sitä, miksi minun olisi jokseenkin mahdotonta sanallistaa sellaisia asioita kuin että rakennan oman onnellisuuteni edellytyksiä. En vain osaa uskoa sellaiseen niin systemaattisesti rakennettuun onnellisuuteen, etenkin jos sivumerkityksenä tuntuu olevan, että onnellisuus on jotain, joka rakennetaan itse ja itsen varaan, omat ja oman elämän rajat tiukasti asettaen. Toki pidän rajojen asettamista tavallaan tärkeänä, etenkin sen takia, kun itse olen rynnistellyt milloin mihinkin vaikeuksiin juuri rajoittamattomuuteni takia, mutta jotenkin ajattelen sitä kuitenkin hirvittävän hetkellisenä ja intuitiivisena toimituksena, joka on parasta olla valmis kumoamaan heti kun siltä vaikuttaa. Osaan itse asettaa rajat lähinnä vain silloin kun oikeasti suutun, ja sitä tapahtuu harvoin. Enimmäkseen en siten näytä kaipaavan rajoja juurikaan. Jotenkin pidän ilmeisesti parempana tai mielenkiintoisempana (ja siltä se tosiaan tuntuu, kun tutkiskelen ajatuksiani ja elämässäni tapahtuneita asioita) antaa mennä ja kehittyä ja tapahtua. Joskus se johtaa kauheisiin tilanteisiin, mutta ei toisaalta vielä mihinkään semmoiseen, joka olisi saanut minut sanomaan, että äh, nyt en kyllä enää koskaan heittäydy sattuman varaan.

Toisaalta huomaan haluavani kyllä minäkin kontrolloida maailmaani ja olemistani, mutta eri tavalla kuin toisten kanssa jaettuja tapahtumakulkuja tietoisesti ja suunnitelmallisesti kontrolloivat ihmiset. Olen hyvin halukas kontrolloimaan omia pelkojani siitä, että olen jotenkin tilanteisiin sopimattoman hankala. Pääasiallinen menetelmäni tässä on valmistautua: koettaa etukäteen kuvitella läpi mahdollisia skenaarioita ja miten niissä voisi toimia tavalla, jota ei myöhemmin olisi liian vaikeaa hyväksyä. Ei, se on huono sanallistus. Hyväksyn nimittäin aika hyvin sellaisetkin asiat, joista monet jumittavat vuosikausia. Minullahan on lupa epäonnistua. Lupa olla hupsu kalkkuna ja täysi ääliö, kunhan opin jotakin. Olisikohan tässä enemmän itua: koettaa kuvitella, miten noissa erilaisissa tilanteissa voisi toimia tavalla, joka olisi jotenkin parempi kuin valmistautumattomampi tapa. (Joka saattaisi lähestyä äkäistä murinaa.) Minusta on mukavampi mennä tilanteisiin jollain tavalla valmistautuneena, pidän itsestäni enemmän sillä tavalla niihin mennessäni. (Ja ei, en pidä itsestäni erityisesti silloin kun jäsennän itseni hankalaksi, jos pidän dogmaattisesti kiinni joistain rajoista, jotka tapaavat olla aika imaginaarisia: Olen hyvä kuvittelemaan itseni paljon vähemmän kolahduksenkestäväksi kuin mitä kaiken keräämäni empirian todistuksen mukaan olen. Tuon tuosta selviän tilanteista, joissa olen kuvitellut hajoavani. Tuon tuosta keksin ratkaisuja ja onnistun pysymään järkevänä, vaikka kuinka muuta kuvittelisin.)

En nyt ota mitään kantaa siihen, onko tämä oma tapani hyvä tai mitenkään järkevä. Huomaan vain näin tapahtuvan. Ja tiedostan, että minun on hyvin, hyvin hankalaa pitää itsestäni silloin kun miellän itseni tiukkapipoksi ja kontrollifriikiksi, kuten helposti käy, jos alan asettaa sosiaalisille yhteyksille ehtoja. Vaikka muille tietysti suon ilomielin tällaisen rajojen asettamisen ja sanon, että totta kai niin pitää tehdä, jos se tuntuu oikealta ja suhteet sillä lailla sujuvat jouhevammin. Ehkä tässä onkin jutun juju: minun kohdallani se ei tunnu oikealta. Voi tottumusta. Eikä se itse asiassa toistenkaan kohdalla tunnu oikealta, jos se toinen on tarpeeksi lähellä, kuten vaikkapa joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Luultavasti en alkaisi suhteeseen, jos kokisin toisen tekevän noin. (Tosin täytyy muistaa, miten oksitosiinihumala vaikuttaa: hyvästi arvostelukyky!)

Koetan tivata Faunilta, olenko hänen mielestään voimakkaasti kontrolloiva. Ja uskooko hän, että ihmisten kontrollintarve vaihtelee. Vai että onko niin, että kontrolli jotenkin sijoittuu vain eri kohtiin psyyken operaatioissa. "Jos tarkoitat, että ajattelenko että on jokin ennaltamäärätty kontrolli ja että kyse on vain sen balanssista niin ei, en usko sellaiseen", vastaa Fauni. Noin muotoiltuna se toki kuulostaakin järkevältä. "Mutta ehkä kaikki jollain tavalla kontrolloivat?" tiedustelen. Ikään kuin Fauni osaisi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Ikään kuin ne edes jollain tavalla olisivat relevantteja vain siksi, että ne äkkiä alkavat askarruttaa minua.

Huomaan, etten oikein pidä koko kontrollin ajatuksesta. Että siinä on jotain epämiellyttävää, epäillyttävää. Ja samalla tiedän, miten moni asia vaatii suunnitelmallisuutta ja paneutumista enemmän kuin hetken intuitio tai kiinnostus sille takaa. Miten joskus on vain aikataulutettava ja edettävä sen mukaan. Ja miten sekään ei yleensä tunnu kohtuuttoman vaikealta, vaikka pidänkin aina tarkasti huolen siitä, ettei elämä silti ala vaikuttaa liian automatisoiduilta... vaikkapa seisten ikkunan ääressä, juoksuttaen sormenpäitä ikkunalaudan tunnussa. Ja tiedän, että monessa suhteessa arvostan kontrollia enemmän kuin kaaosrepsahtelua. Suuri osa kontrollia omassa elämässäni tuntuu vain muuttuneen näkymättömiksi luontumuksiksi, joita ei tarvitse juurikaan ajatella. Kertapäätös, kuten vaikka kasvissyönti, ei tarkoita minkään kontrollia enää. En vain kykene ajattelemaan voivani ostaa ja syödä ruumiita kalatiskiltä. Eihän se ole ruokaa, ei tässä tilanteessa. Sitäkään on vaikeaa ajatella kontrollina, että on vaikkapa opetellut mieluummin sieniä, kasveja ja pitänyt itseään kunnossa kuin istunut baarissa hyvänä relana tyyppinä. (En osaa relata baareissa, joten tuo taitaisi muutenkin osoittautua mahdottomaksi tai ainakin vaatisi rajua harjoittelujaksoa.) Ja silti tajuan, että niin, on ihmisiä, jotka taatusti jäsentävät tämän kontrolliksi toisaalta käsin.

Ja että se, minkä itse ymmärrän toisten kontrollipyrkimyksiksi, saattaa olla heille vain osa maailmaa, joka on: kyseenalaistamaton tapa toimia, se miten minä nyt vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen.

Joskus tuntuu kuin mitään kohtaamispintoja ei olisikaan, ei näin abstrakteissa asioissa. On vain halu luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, on mahdollista pakata reppunsa ja nyörittää jalkoihin kestävimmät kengät ja lähteä kulkemaan kohti muutaman ystävän ovea rinkuttamaan ovikelloa ja kysymään, kulkisivatko he samaa matkaa.

Muottiviivasto ja kirjeilyä

2011-12-13T19:23:00.005+02:00

Kotiin töistä kävellessäni alan miettiä, mikä olisi muottiviivasto. En saa vastausta. Ehkä kysyn mahdottomia tällä erää. Joidenkin kysymysten kohdalla se on helppoa havaita ja paikantaa, joskus taas miltei toivotonta.

Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?

No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)

On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?

Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.

Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.

Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.

Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.

Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.

Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.

Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.

Nastaa ja kivikovaa kumia, kurahousuissa ja niskajuntturassa pikkujouluun

2011-12-10T14:01:00.004+02:00

Vompsu rikkoi pyörästäni vaihteet rikottuaan ensin ne omastaan ja lainattuaan pyörääni työmatkoihinsa. No: mustalla pilvellä on tosiaan hopeareunuksensa. Vomp nimittäin raahasi pyörän korjattavaksi kantakaupungin toiselle puolelle, kehutulle tyypille. Pyörä tuli takaisin rasvattuna ja uusin osin. Remontti maksoi, mutta saahan se maksaakin, kun jälki on mitä mainiointa. Tuntuu uskomattomalta, miten kevyttä polkeminen on. Ilmeisimmin ketjut ja ratas olivat jo varsin kuluneet. Ja renkaiden pumppaaminen on jäänyt edelleen itselleni mysteeriksi ahkerasta harjoittelusta huolimatta. Saan kyllä niihin ilmaa sisään jonkin verran, muttei niistä koskaan tule tuolla lailla kovia kuin pyörän huollosta palatessa, niin että jos pyörän vaikkapa taluttaa kiveykseltä alas, se vähän pompahtaa kumin kimmoisuudesta laskeutuessaan.

Nastatkin ovat nyt taas renkaissa, joten liukas talvi saa tulla. Pyöräilyä ei pysäytä mikään.

Koska pyörä tuli juuri ja himoitsin päästä sen selkään, lähdin tänään töihin reippaillen. Myrsky mikä myrsky, ei se kura-asua sulata. Juoksentelin pimeässä lauantaiaamussa eestaas kotia ja etsin sopivia vaatteita illan pikkujouluun. Lopulta päädyin sievään merinokerrastoon ja pieneen, vanhaan kotelomekkoon. (Rakkain hameeni on kadonnut. Liekö varastettu pyykkinarulta. En ainakaan löytänyt sitä mistään kaapista tai pyykkisammiosta.) Kun villakerrasto on puna-pinkkiraidallinen leggingsejä myöten ja mekko musta, yhdistelmä sopii mainiosti pikkujouluun. Ja menee nätisti kurapuvun alle. Kunhan ei vain helma rypistyisi... aikomuksenani on nimittäin pysäköidä pyörä hienon ravintolan viereen, lukita se, pyrähtää kura-asussa tuulikaappiin ja stripata siinä sateenkestävä kuorikerros pois. Kirjaston kattolorinasta päätellen ulkona sataa raisuina kuuroina. Turha siis meikata muuten kuin vedenkestävän ripsarin osalta. Muutenkin kampaamon pikkujoulut lienevät tyyliltään sellaiset, että vaikutan meikittömältä, vaikka olisin mielestäni mitä hurjimmassa sotamaalauksessa. Ja koska näin, melkein ilman, tuntuu joka tapauksessa mukavimmalta, mitäpä sitä maalaamaan.

Ja muutenkin, miten se nyt sopisi yhteen raidallisen kerraston kanssa? Mekon pituus huolestuttaa vähäsen sikäli, että pelkään sen alta pilkottavan aina istuessa siniset päällivillakalsongit, jotka ovat bokseripituiset. No, ehkei se mitään. Ehkä se sopii muutenkin asun tyyliin, joka ei ole glitteriä nähnytkään.

En tiedä, olenko tulossa flunssaan vai ovatko kivistykseni kaikki seurausta eilisestä liikuntatuokiosta. Menin nimittäin spontaanisti huolettomat hartiat -nimiselle tunnille, vaikka hartiani olivat jo huolettomat. Tunnin jälkeen ne eivät enää olleet. Jotenkin onnistuin jäkittämään lavankohottajalihakset ennennäkemättömään kiristykseen ja särkyyn juuri sen puolituntisen aikana, jonka kuvittelin uhranneeni niiden rentouttamiselle. Niskahartiasärkyä minulla on kerran hieromisen aloitettuani ollut niin harvoin ja niin lievänä, etten oikein nyt osaa sanoa, mikä osa olostani on mahdollista alkavaa flunssaa ja mikä lihasjäykkyyttä. Söin joka tapauksessa särkylääkkeen, etten kirkaisisi aina päätä oikealle kääntäessäni. Koko oikeaa lapaa ympäröivä lihaksisto berserkkaa, minkä ehtii. Kurkkuni tuntuu aralta, mutta kouluikäisenä kävin monta kertaa lääkärissä korva- ja kurkkukivuista, jotka johtuivat lääkärin mukaan vain nhs-seudun jumeista. (Joita ei sitten tietysti tutkittu tai hoidettu yhtään mitenkään. Kärsi, niin kruunusi kirkastuu...) Eli kaikki voi olla lihasperäistä. No, onneksi lihakset eivät loputtomiin jumita. Pitää vain odotella ja kuulostella. (En uskalla huomenna vesijuoksemaan, koska jos kyseessä onkin flunssa, olen pulassa. Tänään on vasta toinen pikkujouluputken päivä. On jaksettava vielä paljon! Ja synttärit ovat viikon päästä.) Ja sillävälin, kun lepäilen ja kuulostelen, ehdin ehkä viimeistellä toisen sukan. Sitten niitä olisi parillinen lukumäärä.

(Niskahartiajuntturaanhan se kutominen auttaakin.)

Tuntuu hupsulta, miten masentuneita ihmiset ovat säästä ja pimeästä. Jotenkin olen nyt niiden yläpuolella korvavalokuulokkeineni. Ja tuntuu mahtavalta puskea kura-asussa pyörällä vaakavihman läpi. Paljon enemmän sisätilat minua nyppivät.

Pieni mutta ihan merkityksellinen paljastuminen

2011-12-07T12:47:00.004+02:00

Ystävä unohtaa kotiimme teatteri-improharkkoihin impromuistiinpanojaan, joita hän on käyttänyt opetuksessaan ammattikorkeakoulussa. Lupaan viedä hänelle paperit takaisin. Mutta missä ne ovat? Lopulta löydän rhodespianon koskettimistolta aanelosnipun. Nämäkö? Selailen hieman. Joo, nämä ne näyttävät olevan. Katseeni kiinnittyy tehtävään.

Mitä mieltä olisit tehtävässäsi onnistumisesta, jos saisit arvioksi Alku oli oikein hyvä mutta...?
Entä kuvittele, että olet firman henkilöstöpäällikkö ja valitsemassa uutta työntekijää. Hakijoista on jäljellä enää kaksi, joista toinen on pätevä mutta nuori ja toinen pätevä ja nuori. Kumpi on pätevämpi? Kumpi valitaan?

Huomaan heti tiettyä klappia. Tiedän, miten minun odotettaisiin vastaavan. Tiedän, koska kuuntelen toisia ihmisiä, tarkkailen heidän arvioitaan ja ennakko-oletuksiaan toimintatavoistani ja toisten yhteisten tuttujen toimintatavoista (kyllä vain, ihmiset vaihtavat meistä informaatiota silloinkin kun sinä ja minä emme ole paikalla eikä se ole vasikointia vaan enimmäkseen merkitysten dialogista kehittämistä; ihmiset eivät ole helppotulkintaisia, joten tämä suotakoon ilolla), luen lehtiä ja opaskirjoja ja oppikirjoja. Tai ainakin kuvittelen tietäväni. Anteeksi, se oli paha virhe. Oletan. Oletan, että minun oletetaan vastaavan, että toki valitsisin sen, joka on pätevä ja nuori.

Mutta se on väärä oletus. Tai siis, ehkä molemmat oletukset ovat vääriä, ehkä kukaan ei olettaisi minun tekevän tuollaista valintaa. Mutta sen tiedän, etten tekisi valintaa niin päin. Katsos, pelastava Lassie on minussa ihan liian vahvana ja pidän ihmisistä, jotka näyttävät säröisyytensä. Jos joku esittäytyisi ennen kaikkea nuorena ja pätevänä, saattaisin alkaa miettiä, mitä hän koettaa tuolla innolla poissuorittaa. Minä valitsisin mutan.

Tajuan tämän hulvahtaessa mieleni ylitse, ettei minusta ehkä koskaan tulisi firman henkilöstöpäällikköä, koska haalisin haasteellisia työntekijöitä ja en todennäköisesti vaivautuisi edes salailemaan sitä mitenkään. Ja pitäisin turvallisempana, että tietäisin säröt ja sudenkuopat kuin että en tietäisi niitä. Ja en uskoisi kuitenkaan, että joku on aidosti loistava tähti, jolla ei ole sokeaa pistettä ja tunnenappia, josta painamalla hänen henkensä salpautuu ja häpeä jähmettää hänet. Enkä tiedä, haluaisiko minkään firman johtokunta kuulla tätä puhetta. Etenkään pelastavan Lassien paatoksella esitettynä. No tottahan hän on nuori tai vanha tai burnoutaltis, entä sitten, eikö se juuri tarkoita, että hän tarvitsee tämän paikan, tai ainakin mahdollisuuden tässä paikassa? Eikö juuri mutta tarkoita, että joku toinen ei ehkä osaa tarttua tähän ihmiseen, hänen näkemyksiinsä ja tuosta mutasta johtuvaan tarkkasilmäisyyteen? Siis koska eihän elämä mikään virheettömyyskilpailu ole, vai kuinka...

Niin. Minun täytyy kyllä myöntää yksi toinenkin juttu. Jos saan kritiikin, jossa ei ole yhtään muttaa, se on vähän huono juttu. Koska silloin koen, etten ole saanut mitään kritiikkiä oikeastaan, ja sitten tulen epäluuloiseksi ja alan tutkia tarkemmin tekemisiäni, ja saatan takertua johonkin ihan tyhmään juttuun ja suuttua siitä itselleni. On turvallisempaa saada kritiikkiä. En ehkä osaa ottaa sitä heti vastaan. Saattaa kulua vuosia, että purnaan vastaan ja nurisen aiheesta, mutta piru vie, se on aina tähän mennessä osoittautunut hyödyllisemmäksi kuin se, että alan keksiä ja kuvitella kritiikin aiheita itse. Koska eihän mikään ole täydellistä. Ja on vaikeaa hahmottaa, mitkä ovat toisille hankalasti ymmärrettävät piirteet ja väitteet. Hankala tyyli. En välttämättä osaa muuttaa juuri kritisoituja tekeleitäni kritiikkiä noudattamaan, en välttämättä sitäkään. Se on aika tyhmää ja huonoa ja alkeellista, mutta joskus se tuntuu miltei ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja silti pidän tärkeänä, että saan aina välillä kritiikkiä, muutaman mutan hitaasti haudutettavaksi. Koska ei minulla ole koskaan selkeitä säveliä sen suhteen, minne olen etenemässä. Ja ehkä seuraavissa koetoksissa olen jo ymmärtänyt, mikä tuntui menevän pieleen.

En tiedä, mihin suuntaan aion. Yleensä suunnista vallitsee runsaudenpula. Haluaisin ymmärtää tarkemmin ja hahmottaa kuopat ja vaikeastilähestyttävyydet, jotta voisin miettiä, haluanko ratkaista ne jotenkin. En välttämättä edes halua. Jokin minussa on aika kivimäistä, kovaa ja periksiantamatonta. Saatan haluta tehdä jotenkin, vaikka tiedänkin, että sitten toiset saattavat pitää minua hankalana ja veemäisenä ämmänä. Jos se - mikä sitten onkin - on minulle tärkeämpää kuin yleinen hyväksytyksi tuleminen, saatan valita sen kaikesta huolimatta. Mutta haluaisin valita sen edes tietoisena siitä, miten vaikealta saatan tuntua ja miksi tyyli tai tapa tuntuu vaikealta, voihan se olla jotenkin alustettavissa tai pehmennettävissäkin. Kaksi näennäisesti yhteensovittamatonta asiaa pystyy kuitenkin varsin usein sovittamaan yhteen, kun malttaa analysoida tarkasti, mikä tarkalleen niiden välillä tuntuu kinnaavan ja ovatko kinnaavat piirteet oikeasti olennaisia tyylin tuottaneen, tavoitellun asian kannalta. (Eivät useinkaan ole.) (Ja analyysit menevät helposti puihin, sitä ei pidä unohtaa.)

Tuntuu kummalta huomata, miten se, että suosii itsessään heikkouksia ja säröjä ja niiden tunnustamista, on vähitellen johtanut siihen, että suosii sitä myös muissa. Vai mitenkä päin nämä nyt ovatkaan menneet. En osaa sanoa sitäkään. Mutta sen osaan sanoa, etten pidä kulttuurista, jossa virheitä, hankaluuksia ja säröjä ei saisi esiintyä, ei edes työhaastatteluissa ja vastaavissa. Ja että saatan olla hyvinkin vastahankainen sitä mukaellen toimimisen suhteen.

Hiljainen ilta

2011-12-05T22:41:00.006+02:00

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Coetzee omistussuhteesta ja kehosta ja kielestä

2011-12-03T13:04:00.005+02:00

Luen tai oikeammin selailen ruokatauolla J. M. Coetzeen kirjaa Huonon vuoden päiväkirja. Coetzee taitaa olla niitä harvoja, joihin voisin olla valmis hurmaantumaan ajatusten perusteella. (Vaikka tuskin se kuitenkaan toimisi, luulen. Kranttu mikä kranttu.) (Mietin tätä, koska kävimme eilen katsomassa näytelmää Hannah ja rakkaus. Nuori Arendt ja Heidegger oli kuvattu sellaisina pökkelöinä, joiden pääkopassa ei näyttänyt vipisevän paljon mikään, että jäin ihmettelemään, miten dramatisoinnissa oli tuollaviisiin nukahdettu - ei tuollaisin elein tulla kenenkään kaikkien aikojen terävimmäksi oppilaaksi eikä kyllä karismaattiseksi, saleja hurmaavaksi luennoitsijaksi. Jopa omassa tuttavapiirissäni on paljon välkymmän ja karismaattisemman oloisia ajattelijoita. Mikä tuntuu vähän hurjalta. Vai onko kyse vain siitä, että kaksikymmen-, viisikymmen- ja jopa seitsenkymmenlukulainen meininki näyttää niin kehollisesti kankealta täältä käsin? Niin tökerön muodolliselta?)

Coetzee kirjoittaa:

Me puhumme koirasta jolla on kipeä jalka tai linnusta jolta on katkennut siipi. Mutta koira ei ajattele itseään siten, eikä lintu. Kun koira yrittää kävellä, se mieltää vain Minuun koskee, ja kun lintu pyrkii lentoon, se mieltää vain Minä en pysty.

Meillä näyttää olevan toisin. Se, että on sellaisia ilmaisuja kuin "minun jalkani", "minun silmäni", "minun aivoni" ja jopa "minun ruumiini", kertoo meidän uskovan, että on olemassa jokin aineeton, ehkä fiktiivinen olio, jolla on omistussuhde "ruumiinosiin" ja koko ruumiiseenkin. Tai sitten sellaisten ilmausten olemassaolo osoittaa, että kieli ei saa otetta, ei pääse liikkeelle, ennen kuin se on hajottanut kokemuksen yhtenäisyyden.

Ajattelen kipua, kun luen. Sitä repivää, kauheaa kipua, joka lävistää koko olemisen ja saa huutamaan ennen kuin tietää tai luokittelee, että kas, minähän se tässä huudan. Siinä kivussa olen kaikkien eläinten sisar. Ja se on jättänyt jälkensä. Kun katselen videoita sivulta Animals being dicks, en voi kuin ihmetellä, missä mielessä kuivalle maalle nostettu, elämästään kamppaileva, epätoivoisesti sätkivä kala - en saa henkeä! - on dick, mulkku. (Ja miksi muuten tuota tiettyä sympaattista ruumiinosaa tuolla tavalla käytetään ikävänä nimityksenä?)

Haluaisin kirjoittaa, että ainakin minulla, ainakin nyt, on sellainen ajatus tästä asiasta, etten voi omistaa kehoani. Etten voi hajottaa sitä osiin kuin hyvin abstrahoivana ajatusleikkinä. Tätä koetan aina välillä kuvata asiakkaillenikin: et sinä ole kipeä vain täältä, vaan myös täältä ja täältä. Mistä sinä voit tietää, he kysyvät. Koska nämä asiat liittyvät yleensä toisiinsa, vastaan. Ei, en lausu kausaaliväitettä. Mutta tietyt jännitykset liittyvät toisiinsa. En osaa enkä kenties edes halua sanoa, tapahtuuko ensin mieleen läikähtävä ahdistus vai rintalihaksien jännittäminen etenkin niiden säikeiden osalta, jotka kiinnittyvät suoran vatsalihaksen tuppeen, vagina musculi recti abdominis. (Tai tapahtuuko vielä jotakin muuta niitä ennen.) (Eikö olekin hauska tietää, että ainakin yhdessä kohdin latinan vagina on käännetty suoraviivaisesti tupeksi?) Tiedän vain, että itsessäni huomaan useimmiten ensin jälkimmäisen. Ehkä sen havaitseminen on jotenkin - turvallisempaa? (Miksi?)

Niin, omistaminen. Mead kirjoitti tästä asiasta ja en voinut hyväksyä hänen näkemystään, ettei esimerkiksi jalan menettäminen muuttaisi pysyvällä tavalla persoonallisuutta. Minun tekisi mieli sanoa, että jo vähempikin muuttaa - että ne vammaistunteet pyyhkäisevät välillä täydellä puhurilla kaiken muunkin lysyyn. Coetzee näyttäisi olevan jalan menettämisestä samaa mieltä kanssani, mutta toisaalta hän vaikuttaa monessa paljon kykenevämmältä menettämään muuttumatta:

Leikattuja hiuksenpätkiä, kynnenpalasia ja sen sellaisia kohtaan meillä ei ole mitään tunteita, koske niiden menetys kuuluu uusiutumiskiertoon.

Tässä kuljen eri linjoilla. Surin ja suren edelleen hiuksiani, jotka leikkasin. Minusta tuli joku toinen, jokin toinen. Jokin suruttomampi, illuusiottomampi (koska en voi kuvitella enää koskaan olevani sillä tavalla ehyesti kaunis, ei näillä hiuksilla voi, nämä eivät salli sellaista puvustautumista; toisaalta se tuntuisi valheelliseltakin, kun olen yksi armon ideologioin kokoonliimattu, arpikudostettu lasimurskaröykkiö ). Ehkä jonkin asian sureminen ja siihen tunteella kiinnipunoutuminen onkin tottumuskysymys. Ajattelen nyt paitsi sitä, miten en ollut totutellut leikkaamaan vapaaehtoisesti hiuksiani ja miten järisyttävänä koin lapsena siihen pakottamisen (koska sen myötä sai uuden naaman, apottinaaman), myös sitä suhdetta kehoon, jota tarkkailin Intiassa matkustaessani. Suhdetta kehoon, suhdetta terveyteen. Suhdetta itseen, myös. Siihen, mihin oma kontrolli ulottuu, voi ulottua ja mihin on viisasta toivoa sen ulottuvan. En haluaisi muuttua sellaiseksi kuin intialaiset tässä asiassa. Eikä se varmasti olisi sen mahdollisempaa kuin muuttua tuhatkahdeksansataalukulaiseksikaan. Mutta haluaisin pitää mielessä, miten se, mitä elän ja hengitän, ei ole mitään välttämätöntä eikä luonnollista.

Kynsiä en erityisemmin sure. Raapimisesta tulee joka tapauksessa vain ikävää sanomista, kuului se vaikka kuinka kaupallistettuun pornografiseen kuvastoon, johon moni tuntemistani miehistä on ollut jollain tasolla oloutunut, ja johon taas itse en oikein osaa solahtaa taitavasti. (Olen aika huono ottamaan objektin roolin noin muutenkin. Minulla tuppaa olemaan liikaa huomautettavaa, jos minut yritetään jähmettää sellaiseen. Uhmakkaasti poseeraavaa mutta turvallisen arvattavaa mirriä minusta ei kai saisi kuin lobotomialla. Kaikkein pahinta: saatan nauraa sen kummemmin sen uhkaavuutta ajattelematta. Olen kyllä koettanut pitää itseäni aisoissa tässä suhteessa mutta välillä täytyn huvittuneesta ilosta ja unohdan kokonaan, miten synkeää vakavuutta tai ainakin ei-huvittunutta nautintoa minulta odotetaan tietyissä konteksteissa. Ikään kuin nauraisin ilkeästi sellaiselle, jonka kanssa makaan. Ei - en minä makaisi sellaisen kanssa, jolle nauraisin ilkeästi. Huvittuneesti tai hiukan surumielisesti saatan kyllä nauraa. Mutta kuten sanottua, koetan säästää naurun tilanteisiin, joissa olen itseni kanssa, ja nauraa mieluummin itselleni. Koska minä en loukkaannu omasta naurustani. En haluaisi loukata. Ja silti onnistun siinä kerta toisensa jälkeen.)

Se, mitä Coetzee kirjoittaa kielestä ensimmäisen sitaatin lopussa, huvittaa minua. Sillä eikö hän juuri sen yllä kirjoita, miten toisinkin asiasta voi ajatella, ja tämä kirjoittaminenhan toki tapahtuu kielellä. En pysty. Minuun koskee. (Tai täsmällisemmin: Koskee.) Tämä ei onnistu. Tästä ei tule mitään. Tuo kokonainen halvaantuma, lamaannus on jotakin, joka häilähtää ja värjää kokemuksen hetkeksi täysin. Se on se pieni epäröinnin hetki, jähmetys, pysähdys liikkeessä, kun kivun sähkövirta lävistää kokemuksen tai maailman. (Minua kauhistuttaa kaiken aikaa se, että kun kirjoitan kokemuksesta, se luetaan yleensä ei-pragmatistisesti jonain automaattisesti hyvin subjektiivisena. Olen syksyn kursseilla huokaissut tämän asian kanssa useammin kuin kerran ja tuntenut voimakasta surua ja väsymystä. Mutta ei auta kuin selventää, ettei tässä ole kyse mistään automaattisesti subjektiivisesta: toinen voi huomata tuon lyhyen epäröinnin, katkon liikkeessä. Tietää sen merkityksen. Tarkoitan tätä: kun viimein menin alaraajojen toimintahäiriöihin erikoistuneelle fysioterapeutille, hän katsoi sisään kävelemistäni ja kysyi, sattuuko minua tänne ja tänne, ja kysyi sitten, olenko lapsena tanssinut balettia. Hänelle kokemani ei ollut mitään subjektiivista. Tarkkasilmäisyys - harjaannus - kykenee tulkitsemaan monta seikkaa, merkkiä, jotka toisille jäävät huomaamatta. Harjaantumista voi tapahtua monin tavoin: viettämällä toisen kanssa aikaa, viettämällä aikaa systeemeissä, joissa toistuvat tietyt tilanteet ja merkit, kunnes ne osaisi poimia unissaankin, perehtymällä systemaattisesti johonkin aiheeseen...)

Tuo halvaantuma on jotakin, josta ainakin minua on koetettu kasvatuksen myötä opettaa pois. Ettei saisi tai ainakin ettei olisi hyväksi vain jähmettyä ja lamaantua. Että on parempi selittää pois kipu, eristää se tiettyyn ruumiinosaan ja koettaa olla välittämättä siitä. Opin niin hyvin olemaan välittämättä siitä, että tanssin jalkapöytiini rasitusvammat. Sen jälkeen olen koettanut poisoppia kivun eristämisestä ja kehon palomisesta. Ja omistussuhteista, monissa muissakin konteksteissa. (Ajatella: idea omistamisesta. Kuka voi sanoa, ettei idealla ole valtaa, tai ettei se ole mitään todellista? Ajattelen esimerkiksi hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja sen niveltymistä kansainväliseen ilmastopolitiikkaan, spesismiä, moottoriteitä, metsänhakkuita. Sen miten laiton rajanylittäjä voidaan vaikkapa vangita.)

Nykyään koetan kai vain kuunnella, kuulostella herkästi, kosketella teemoja kehon suhteen kuuroutumatta sille, mikä voisi olla kuultavissa. (Kosketus ei ole välttämättä pelkkä hipaisu. Kosketeltuani, manipuloituani asiakkaita neljän tunnin hierontavuoron ajan olen välillä kuin muutaman traktorin yliajama hetkellisesti, ennen unta. Unessa yleensä palaudun.) Nämä ajatukset, joissa nyt liikun kehon suhteen, ovat minulle suhteessa hyvin uusia. Kuten että saa tuntua, miltä tuntuu. Ettei tarvitse pusertua siitä johonkin suotavampaan suuntaan. Että tuntemuksille voi antaa tilaa ja aikaa. Niille voi jopa vaatia sellaista toisiltakin, jos pitää sitä strategisesti järkevänä tekona.

(Sivuteemaan eli eiliseen palatakseni: Kun katselin näytelmää Hannah ja rakkaus, en osannut olla ajattelematta, että mitenkä olisikaan käynyt, jos professori Heidegger olisi jättänyt perheensä ja loikannut Arendtin matkaan, ja Arendt olisi saanut lapsia heti silloin ja opinnot olisivat jääneet kesken. Vaikka rakkauden banaliteetti tietysti on nähtävissä suhteen tietyissä käänteissä, niin en osaa ajatella Arendtille paremmaksi sitä mahdollista maailmaa, jossa hän olisi luiskahtanut tuollaiseen läheisyyden tarvetyydytyksen itsestäänselvään täyttymiseen tuosta noin vain. Tai no, eiväthän unelmasuhteet tietenkään pysy unelmina. Mutta silti. Paremmaksi minä tämän vaihtoehdon jäsensin. Mitähän Arendt siitä ajatteli? Itse tunnun ajattelevan lähes aina suhteiden päätyttyä, että vaikka kipuilenkin ja ikävöin, ja se saattaa tuntua melkein liian vaikealta kestää, vapaus on siltikin jollain tavalla arvokkaampaa. Ja tunnen helpotusta siitä, ettei minua ole kahlittu kuuntelemaan lasten yövalvomisia ja sen sellaista. Ja, suhteessa kuin suhteessa, jokin osa minusta pysyttelee aina ulkopuolella, aina varovaisena ja kuuntelevana, korvat liikahdellen, ja vaikken välillä haluakaan kuulla tuon osan kysymyksiä ja olen välillä tukkinut siltä korvat systemaattisesti - virhe, jota en aio enää tehdä, jos se vallassani on -, se pysyttelee etäällä, analysoi, kirjaa muistiin ja kysyy vakavasti ja huomiota vaatien kysymyksiään siitä, onko tämä nyt varmasti hyväksi molemmille, katso nyt tätä ja tätäkin piirrettä, joka toistuu toistumistaan. Luultavasti tuon osan takia en osaa sanoa täysin sanojeni takana seisten "ihanaa" ihmisten mennessä naimisiin ja "kamalaa" heidän erotessaan. Vaikka tiedän sen ihanan ja kamalan, eivät ne jäsenny yksiselitteisiksi.)

Vihellystä ja sivuaskelia

2011-12-01T14:54:00.004+02:00

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Piilotettu

2011-11-26T13:20:00.004+02:00

Kun tilanne muuttuu, positio muuttuu, suhde toiseen muuttuu, myös itse muuttuu, tai kuva itsestä, se osa itsestä, johon on mahdollista päästä käsiksi. Ajattelen siirtymää hyvin konkreettisena. Jos kysyttäisiin, miten se voitaisiin esittää, sanoisin näin: Seiso ensin metrin päässä ovesta. Katso sisälle huoneeseen. Näet aika paljon siitä, mitä huonessa on ja tapahtuu. Vaikka tarkastelemistasi tarkastelisit, et näkisi kuin nämä ja nämä asiat. Nyt, muutos. Astu ovesta sisään, käänny 90 asteen verran. Pidä jalat paikallaan, mutta heijaa ja kierrä rankaasi muuten kuten lystäät. Niin, samat asiat, mutta erilaisissa suhteissa. Jotkin näkemistäsi seikoista saavat uuden selityksen. Salaperäisestä maton kulmasta jatkuu nyt kudos seinänviereen ja aiemmin näkymättömän kaapin alle. Kaapin päälle on ripustettu taulu, kuva... kasvien varjot heittyvät oviseinälle kulmissa, jota et osannut kuvitella tai jota et vain tullut ajatelleeksi.

Tai vielä toisin, tarkemmin: Ajattele, että on luvattu siirto ensimmäisestä paikasta toiseen. Voit seistä vain ja hengitellä. Sisään, ulos. Tauko. Sisään, ulos. Tauko. Odotusta. Ja sitten kun on jo kyllästynyt, äkisti humps onkin toisessa huoneessa ja alkaa hahmottaa kaikki nuo uudet asiat, jotka aiempi kohta esti näkemästä.

En muista vielä koskaan eläneeni niin, etten jo pian olisi päässyt huoahtamaan sitä, miten äsken en vielä tuntenut näitä ja näitä asioita. Miten en tuntenut, vaikka tarkkailemistani tarkkailin, etsin ja koetin puskea niitä kohti. Ja miten usein pysäytin etsinnän jossain kohdassa, epäröin, pistin sulkeisiin ja myöhemmin-mappiin ja jäin odottamaan siirtymää. Koska - tämä on nyt hyvin hämärä tuntemus, mutta koetan kuitenkin - jokaisessa positiossa on asioita, jotka tuntuvat teljetyiltä sellaisin salvoin, etten osaa avata niitä. Tai joiden avaaminen loukkaisi jotakuta toista liian pahasti, ja siksi pysähdyn. Tai pelkään, että se loukkaisi. (Jonkin aiemmin, toisenlaisessa tilanteessa tapahtuneiden kommunikaatioiden perusteella koen relevantiksi pelätä, että niin voisi nytkin käydä.)

Ja sitten, kun äkisti teletransportaatio pyyhkäisee toiseen huoneeseen, pysähtyy hetkeksi ja kiskaisee henkeä ja ajattelee, pistävästi havainnoivana: kas niin, tältäkö täällä näyttääkin... Se ei ole pelottavaa, mutta jollakin tavalla järkyttävää kyllä. (Käyn työajalla itkemässä vessassa. En osaa nimetä itkuun liittyvää tunnetilaa, paitsi ehkä pakahtuminen kaiken voimakkuuteen.) Tunnistaa sen kaapin alle suikertavan maton kulman, mutta äkisti näkee koko kuvion. Maton pituuden. Kuvat seinällä... varjot...

Tuntuu kuin näkisi, ensimmäistä kertaa. Taas. Mutta tietää, tuosta taasista, että tämäkin on huone. Yksi huoneista. Yksi kehoista. Yksi tulkinnankehyksistä. Yksi turtumisen paikka.

Mutta näkee sen, mikä vielä äsken oli piilotettu, ja syventyy katsomaan sitä, sen kuvioita. Niin paljon loukkaavaa, mikä sulkeistettiin. Niin paljon pelkoja. Niin paljon toivoa, johon ei uskaltanut nojautua. Katsoo sitä suoraan ja ahdistumatta, koska totta puhuen, se oli ongelma vain ollessaan piilotettua, seinän taakse jäävää. Helpottuneena siitä, että on tässä, tässä huoneessa. Ne kysymykset, jotka vielä eilen koskettivat itseä, ovat lakanneet kuulostamasta suurilta. Nämä ovat toisia kysymyksiä. Ja pyyntö, ohimennen: Anna aikaa. Vaikka askel tai siirtymä käy äkisti, ei tarvitse olla heti kotonaan, hulmauttaa pyrstöään.

Ikävöin ja olen epätietoinen ja se tekee minusta valppaan. Keveämmän. Täsmällisemmän, tarkemman. Mutta huonommin toiseen huoneeseen näkevän, jos kääntyisin takaisin kohti ovea ja äkisti tulisinkin uteliaaksi siitä, mitä siellä oli. Mitä siellä oli? Miksen painanut mieleen huolellisemmin? Eikä voi enää palata. Ei ikinä, en siihen huoneeseen.

Koetan kuvata sitä, mitä kehossa tapahtuu, en niinkään sitä, mitä näen. Koetan kuvata sitä vaikutusta, joka suhdestatusten muutoksilla on kehoon. Eikä vain minun statuksillani, vaan niiden statuksilla, jotka ovat suhteessa minuun. Jossakin epämääräisessä suhteessa, jota en osaa nimetä kovinkaan hyvin. Miten kuukautiset, jotka ovat loppumaisillaan, alkavat vuotaa järkyttävällä tahdilla uudestaan. (On tuokin tapa reagoida... näin on käynyt jokaisessa erossa, ja ehkä kehoni tulkitsee tämän jonkinlaiseksi erottautumiseksi, vaikkei mistään erosta olekaan käsittääkseni kyse... mutta tunnen, etten myöskään käsitä kovin etevästi tällä hetkellä.) Miten nälkä katoaa ja ruoka maistuu jotenkin ällöttävältä. Miten kadunvarren kiveys täsmentyy muhkuraiseksi ja suoraa kulmaa etäisesti muistuttavaksi. Miten suu ja huulet kuivuvat. Ja, miten äkisti havaitsen taas ihmiset jotenkin vähemmän rajautuneina olentoina, käyttöliittymämäisempinä, näen heidän välilleen kuroutuneet tahmeat rihmat (ja ajattelen paperiveneiden brutaalia elämää) ja tajuan, kuinka minua ei suojele niiden näkemiseltä vähään aikaan mikään.

Ihon kuori hiertyy lattialle. Yhteensopimattomasti muistan, että tälle päivälle oli ennustettu myrskyä. Ajattelin kirjoittaa ystävälle, että muutatte sateenvarjon kantamana, mutten ehtinytkään kirjoittaa, kun ajatus keskeytyi, ja sittemmin totean, että ehkä sittenkin liikahdan tänään itsekin ainakin yhtä paljon. Tai yöllä jo. En ole pitkiin aikoihin tuntenut levotonta, vedenalista, kaikessa kehossani, mutta tunnen sen taas. Näen unta, vähää untani, lampaasta, jolla on valtava erektio. Nukun lampaan kyljessä, se on ihanan pehmeä, paitsi se osa, joka on kourassani. Unessa pohdin, onko soveliasta tuntea vetoa lampaaseen. Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat.

Unet väkivaltaistuvat ja käyvät seksuaalisemmiksi. Valve - miten sen kuvaisin? Keho on valmis hypähtämään -

Tuntu avautumisesta, sisään johonkin laajempaan astumisesta, vähemmästä vastuusta. Vapaudesta. Suoristumisesta. Keveydestä. Kokeekohan joku joskus jossain sitä tunnetta käymättä vessassa välillä itkemässä? Minulla siihen liittyy näemmä itku ja järkytys. Siirretyksi tulemisen tai siirtymisen tuntu.

Mistä se johtuu, että vain astuessani kauemmas jostakusta, vain avatessani käteni ja luopuessani vastuista hänen itsestäänselvyydeksi muuttuneella läheisyydellä loukkaamisensa suhteen, vain siinä kohden tunnen käyväni jotenkin eettisesti ymmärrettävämmäksi, helpommin hyväksyttäväksi, enemmän siksi itseksi, jota kohti soisin kulkevani? Johtuuko se jostain metaforasta, jonka olen nielaissut? Jostain sellaisesta kuin painopisteen tukipisteen yläpuolella pitäminen, esimerkiksi? Tai itsen kannattelu? (Ja sitkeä tuntu, että herkästi köynnöstän.) En osaa sanoa.

Mutta kun tilanne muuttuu, itse muuttuu: tilanteen itse, tilanteen ajatukset, tilanteen mieli, tilanteen keho, tilanteen teot ja toiminta. (Käyttelen näitä melkein synonyymeinä tässä.) Äkkiä muistan ammoisen rakastajan ja mietin, lähettäisinkö hänelle kiitoskirjeen siitä, mitä häneltä opin. Ehkä en, koska se on ollutta ja mennyttä. Ei rakastaminen, ei se sillä tavalla lopu snip snip snip, mutta sen tyyppinen puhe loppuu, ja lopulta lakkaa ikävöimästä sitä puhetta vaikka kehoja ei kai voi lakata ikävöimästä, kehoja sellaisina kuin ne on kohdannut ilman sanoja. Hauraina ja naurua kavahtavina.

Jotakin muuttuu, mutta sitä on vaikeaa kuvata.

Säännöittä, mutta vain pintatasolla

2011-11-25T11:46:00.002+02:00

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

Tuivertavassa ajassa

2011-11-18T20:29:00.005+02:00

On se kohta, jolloin kasvoihin alkaa sattua silloin tällöin. Tietää kävelleensä pitkälle syksyyn. Kun tulee kotiin, siellä ei ole muita. Tai siis muita ihmisiä. Hämärästä tihentyvät kissa ja koira. Mau, sanoo harmaa.

Asiakkaiden kaulat, hartiat ja takaraivot kertovat omaa kieltään vuodenajasta. Ystävän kissa, ystävä sekin kaukaa, on kuolemassa. Huomenna, todennäköisesti, se saa eutanasian. Keskustelemme kaiken aikaa. Niin, useimmat eläinlääkärit tarjoavat tuhkauspalvelun. Se on aika kätevää jos maa on jo roudassa. Tuntuu ilkeältä astua ruumista kuoppaan sopivaksi, vaikka eihän ruumiista tietysti enää miltään tunnu.

Ihanaa että sentään harmaa voi hyvin, sanoo ystävä. Meinasihan sekin kuolla, vastaan. Mutta nyt se tietysti voi hyvin, onneksi.

Havaintokentän laitamilla tehdään kauaskantoisia, arkaluontoisia päätöksiä. Siinä vaiheessa kun kuulen niistä, on tietysti liian myöhäistä olla käymättä päiväsajan keskusteluita.

Yöllä herään tuntuun paitsi sanojen ja lukujen, myös kiinteiden keskikokoisten objektien liukuvuudesta, muuntuvuudesta. Ja vaikka nyt tiedän, mistä se horjunta johtuu, mistä se on vuotanut sinne, mikä on täysin syytön tähän epävarmuuteen ja ei se näin voi mennä -tuntuun, en saa nukahdettua uudestaan. Harmaa tulee luokse, puskee, kehrää.

Muistan, miltä tuntui saada se luokseen Tähtitorninmäellä tauon jälkeen.

Jostain syystä olen puhunut eläimistä jokaisen asiakkaan kanssa. Unelmoinut niitä esiin yhdessä. Ne eivät epäröi vaan tekevät. Ja muita arvioita. Muiden eläinten eduksi on sanottava sekin, etteivät ne epäile lukujärjestelmän horjuvan. Tietääksemme.

Ketkä ovat ne me, jotka tietävät tai ovat tietävinään vaikka missä kirjoissa ja kansissa?

Väsymyksen tummanharmaa

2011-11-17T19:05:00.005+02:00

Tentti on yhdeksästä kahteentoista. Kummaan, jäsentelen suttupaperille, tunnen, etteivät voimani riitä, että älyni pettää ja en usko yhteenkään saamaani tulokseen. Itkettää. On eri asia laskea asioita harjoituksiin, trallalla, niillä ei sillä lailla ole väliä. (Onko tälläkään väliä? Ei, paitsi että istun tässä ja yritän tuijottaa muistiinpiirrettyjä operaatioitani ja ymmärtää, ovatko ne okei.) Tehtävät tehty, jee, let's go. Nyt katson kaikkia vakavammin. Ja kun katson vakavasti, kuilut haukottuvat auki. Se, minkä ajattelen tietäväni itsestäänselvästi ja rutiinilla, kyseenalaistuu.

Joten istun taulukoineni ja operaatioineni ja katselen sotkuista käsialaa ja numeroita ja johtopäätöksiä ja äkkiä olen tyhjä ja itkuinen. Keho takkuilee edelleen hengästyneenä toissapäiväisen säikähdyksen kanssa, kun kuvittelin hetken koko lukujärjestelmän romahtavan itseltäni, paljastuvan tuplastandardiseksi samalla tavalla kuin ihmiset voivat paljastua. Sen jälkimainingit ovat kaikessa, äkillisissä elohiirissä, pakaran kramppaamisessa, kirjattujen sanojen ja symbolien äkillisessä vieraudessa.

Mutta pystyn toimimaan ahdistukseni kanssa. Tehtävä kerrallaan, ja jos jokin jää epäselväksi, siihen voi palata. En ole pintatasolla kovinkaan hermostuneen oloinen ja joissain kohdin hyväntuulinenkin, mutta jokin nimetön, sanallistamaton hätä pyörteilee sen kaiken alla. Miten hauraalta näyttävät kynät. Ja laskin vuodelta 1988. Ja kädet, jotka siirtävät paperia niin että voi kopioida havaintomatriisista rivin kerrallaan.

Jos tämä olisi tavallinen tentti, voisin purkaa kaiken epävarmuuteni berserkin lailla kirjoittamiseen. Niin, berserkkaamista minun kirjoittamiseni varmasti kaikista eniten lienee. Se, ettei tarvitse palata.

Jos ehtisin aina tarkastaa kaiken kirjoitetun tällä huolellisuudella, päätyisin ehkä aivan vastaavaan neuroottisuuteen. (Ajattelen gradua vuosien takaa: luin sitä tänä iltana. En päätynyt sen kanssa sellaiseen, mutta tunsin kyllä, miten koin ymmärtäväni hetki hetkeltä hauraammin ja oikukkaammin sitä, mitä niin halusin ymmärtää.) Jos ajattelisin olevan oikea tapa kirjoittaa tai edes minulle oikea tapa kirjoittaa, en varmasti saisi sanaakaan paperille. Tai ehkä toisinaan: "Hei, menin sinne ja sinne, voitko käyttää koiran ulkona heti kun tulet".

Halu ymmärtää... halu kysyä lisää... halu asettaa epäilyksen kohteeksi tai hypätä rohkean tulkinnan matkaan... joskus niiden kanssa on vaikeaa elää.

Saan viimein tenttipaperin viimeisteltyä kun suurin osa on jo lähtenyt tentistä. Itkettää edelleen, vaikken oikein keksi, mitä enää muovaisin paremmin. Juoksen mäen päälle, livahdan luokkaan ja takariviin, koetan neuloa säärystintä ja kuunnella, imeytyä kuultuun. Kuunneltuani kävelen puolijuoksua kotiin ja alan kirjoittaa ja silmäillä vanhaa gradua ja kirjoittaa lisää. Itkettää edelleen, ajatus pykii. Tajuan olleeni syömättä yli puoli vuorokautta. Se, ja kaikki epävarmuus päälle.

On väsymyksiä, joille ei ole nimeä ja jotka katoavat vasta kun saa ruokaa ja voi oikaista selän lauteille. Ja jäljelle jää vain kasa kysymyksiä ja lauteista haihtuvat hikijäljet, niin nopeasti haihtuvat. Mistä se kaikki itkuisuus? Pelko, ettei enää tunnista yhtään symbolia tai että niillä ei pysty kommunikoimaan, yksinäisen huimaus?

Temperamenttiarkeologiaa

2011-11-15T17:55:00.003+02:00

Äiti sanoo viikonloppuna jotain kiinnostavaa. Hän vastaa kertomukseeni eräästä seuraamastani oppimista käsittelevästä tutkimuksesta, jossa tutkitaan, miten vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa lapseen koulun ulkopuolella. "Ei siinä ole vain noita eroja vanhemmissa, kyllä myös lapsissa on eroja." "Totta kai", sanon. "En mä oletakaan, että me saatais vaan ympäristöstä, ei kai kukaan enää sellaista oleta. Lapsilla on tosi erilaiset temperamentit vauvasta asti." (Vaikka tässä kohden tietysti mieleeni nousee se tutkimustulos, jonka muistan joskus nähneeni: että äidin arvio vauvan temperamentista ennusti varhaista kehitystä ja sen suuntaa tarkemmin kuin puolueettoman tutkijan tarkasti operationalisoitu arvio vauvan temperamentista.) Tässä vaiheessa tullaan kiinnostavaan juttuun. Äiti nimittäin väittää, että olen lapsesta lähtien halunnut tietää kaikesta yhä tarkemmin ja tarkemmin, kerätä nimiä ja detaljeja. Että se oli innostanut heitä nimeämään ja käymään oppimisdiskurssia kanssani, ja että olin aika aktiivisesti painostanut heitä sellaiseen rooliin.

Se on jotenkin kiinnostavaa ja hämmentävää. Mistä sellainen taipumus tai tarve tulee? Tiedän kyllä, että pidän oppimista ja oivaltamista jotenkin enemmän itsessään palkitsevina kuin useimmat tuntemani ihmiset. Mutta miksi? Miten ihmeessä?

Vaikuttaa, että tällä temperamentilla eivät kysymykset ihan heti lopu...

Mummun maailma

2011-11-14T10:47:00.004+02:00

Käymme isänpäivänä tapaamassa mummua osastolla, jota isä kutsuu säiliöksi. Mummulla alkaa muisti pettää, ajatukset ovat synkeitä ja itsetuhoisia, sitä samaa laatua, jonka onnistuin lapsena saamaan esiin päivä toisensa jälkeen asettuessani vastustamaan, hyväksyessäni oman tottelemattomuuteni ja kysymällä takaisin mummun kauhisteluun siitä, miten hänen sukupolvensa lapset kyllä aina tottelivat ja olivat kilttejä ja kohteliaita: "Entä sitten?" Niin että mummun alavireen paljastuminen ei ole minulle sokki, eikä kyllä enää isällekään, joka ei ennen muistisairautta päässyt näkemään äidistään tätä puolta. Isä hoitaisi mummua kotona, he asuvat samassa taloyhtiössä, mutta mummu on kaatunut kaksi kertaa pahasti yöllä ja löytynyt aamulla ulosteistaan makaamassa ja lääkärit ovat sitä mieltä, että hän tarvitsee jo täystuetun asumisen. Koska vanhainkodeissa ei ole vapaita paikkoja, mummu on suljettu dementiaosastolle.

On muuten täysin käsittämätöntä, miten omaishoitajuudesta kuukaudeksi pääseminen on muuttanut isää. Hän on paljon hyväntuulisempi ja hövelimpi. Sen kuulee joka lausessa. Eikä hän näytä niin väsyneeltä.

Mummu ei katso minua, kun koetan tervehtiä. Hän väistää aktiivisesti katsetta muualle ja sähähtää sitten: "Mitä sinäkin siinä oikein haluat?" Isä kysyy: "Muistatkos sinä, kuka tämä on?" Mutta mummu ei muista. Ei hän isääkään nyt muista. Hänellä on kiire saada meidät pois siitä, ettemme sotke osaston aikataulua. Koska kohta on ruoka. Siihen on vielä puoli tuntia, sanon. Kyllä me keretään tässä hetki jutella. "En minä osaa... osaa jutella", sanoo mummu ja pelkää. "Älä nyt viitsi, osaathan sinä", yrittää isä. "En osaa en osaa en osaa", sanoo mummu ja näyttää entistä pelokkaammalta. "Niin, semmoista se välillä on. En minäkään aina osaa. Ei tarvitse osata. Ei sille aina voi mitään", sanon. Nyt mummu katsoo minua äkisti silmiin.

"Menkää pois", hän pyytää vaisusti. Mutta tiedän hänen tunnistaneen. Mistä sen tietää? Äänensävystä, asennosta. "Kohta mennään. Mutta haluttiin nähdä sinut ensin." Hymyilen, ja äkkiä mummu vastaa hymyyn. "Aijaijaija, sinoot kun pikkulikka. Sin se vaan nuorenet", hän sanoo. "No mutta niinhän sinäkin", sanon takaisin. Mummu hymyilee hilpeästi. "Minen aina muista", hän huokaa sitten. "Niin semmoista se on. Ei voi aina muistaa." Mummu tiirailee minua uteliaana. Mutta eihän minun tarvitse valehdella. En minäkään muista usein asioita, jotka haluaisin muistaa. Ei kukaan muista. Mittakaava on eri, mutta ei siihen tarvitse nyt mennä.

"Millaista täällä on?" kysyn kumartuen mummun puoleen. "Kauheaa", hän vastaa. "Ne kyttää koko aika. Koko aika on... vaarallista. Ne kyttää, haluaa pahaa. Kaikki, ihmiset." Pelko on palannut. "Sitten kai vaan pitää pysyä sinnikkäänä", ehdotan. "Olla ovelampi. Hymyillä vaikka pelottaa kuinka." Mummu virnistää innokkaasti takaisin. "Juujuu", hän sanoo. Isä katselee vieressä sen näköisenä, ettei ymmärrä, mistä puhumme.

"Menkää jo", mummu sanoo sitten. "Menkää jo... tulee hankaluuksia..." Nyökkään. Mitäpä sitä kiistämään ja aiheuttamaan hankaluuksia. Hyvästelemme, vilkutamme, hän melkein nostaa kättä vilkuttaakseen takaisin, mutta silmät seuraavat meitä ulos saakka.

Hän asuu osastolla, tai säiliössä, tai unikaupungissa.

Yksi valinnoista ja jotain kiinnikasvettua

2011-11-12T11:34:00.004+02:00

Viime päivinä olen taas miettinyt yhtä valinnoista. Tavoitetta olla vapaa sellaisessa suhteessa, jonka mieltää itse tärkeäksi. Minulle se tarkoittaa edelleen vapautta rakentaa päiväohjelmani rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä. Sillä tavalla näet pysyn hyväntuulisena enkä saa paniikkeja ja katastrofointikohtauksia. Itse päiväohjelmat saattavat olla hyvinkin pitkällisiä ja detaljoituja ja niihin on yleensä jätetty aikaa kohtaamisille, huudahteluille, halaamisille. Mutta niille on aikansa ja paikkansa. Moni muu tuntisi ehkä itsensä tässä kahlehdituksi, mutta minulle ne tarkoittavat vapautta. Vapautta huolesta, onko tehnyt tarvittavat asiat (tietysti on, niille on varattu kalenterista tietty slotti), muuttuuko sittenkin jonkin palikan paikka, ehtiikö syömään lainkaan, osaako sanoa toiselle ei silloinkin kuin se olisi hyväksi, sen sellaista. Kun kirjoitan haluavani rakentaa päiväohjelman rauhallisesti ja harkiten ja pitäytyä niissä, tiedän kirjoittavani joidenkin ihmisten - joista osa on minulle aika läheisiäkin - mielestä haluavani olla joustamaton. Olkoon niin. Kaikella on hintansa.

Minulle joustavuuden hinta - jatkuva tavoitettavuus, jatkuva puhelimen tarkkailu ja vastaamisvelvoite - on vain liikaa. Muutun sen piiriin ajautuessani (kuten aina välillä joudun ajautumaan, kun vaikkapa jokin iso työjuttu edellyttää tietyn viikon puhelimitse tavoitettavana pysyttelemistä) ihmiseksi, jollaisesta en pidä. Ärryn, ajattelen ikävää soittajasta jo ennen kuin vastaan ja tunnen helposti ihmisten kiusaavan minua, kun he haluavat siirrellä tapaamisia puoli tuntia milloin aiemmas, milloin myöhemmäs. (Se on ihan älytön tunne, mutta minkäs teet. Olen huomauttanut muutamalle moisen tempoilun stressaavan minua kohtuuttomasti; siitä ei ole seurannut mitään avartavaa keskustelua vaan kysymys, miksi minusta pitää tuntua siltä. Kunpa tietäisinkin. Siltä minusta nyt joka tapauksessa tuntuu.) Kaikkein tylsimmältä tuntuvat "myöhästyn vartin" -viestit. Ymmärrän, että ne lähetetään ystävällisessä tarkoituksessa, mutta stressihormonit vaan kohisevat korvissa, kun puhelin piippaa. Ei minusta se myöhästyminen tai vaikka tulematta jääminen ole niin paha juttu kuin tekstari. Olen tottunut semmoiseen ja semmoista välillä käy, joidenkin kohdalla kroonisestikin. Olen valmiimpi sietämään sitä ja sen arvaamattomuutta kuin puhelinta tai sen mukana pitämistä. Joten puhelin on jossain. (Etsin puhelimen lähinnä jos olen sairastunut ja joudun peruuttamaan jonkin tapaamisen. Ajattelen sen jostain syystä korrektiksi, vaikka voihan olla, että muutkin stressaantuvat kännykkäviesteistä ihan yhtä karmeasti.)

Tänä syksynä kun olen ollut tarmokkaampi ja iloisempi ja enemmän jaloillani kuin pitkiin aikoihin, olen jättänyt puhelimen entistä huolettomammin oman onnensa nojaan. Mikä onni! Joitain kaverisuhteita se tuntuu nihkeyttävän. Harmillista. Olen kyllä koettanut kuvata, miten reagoin kännykkään ja että sen mukana kantamisen hinta on minusta liian kova. Olen saanut muutaman moraalimurinan siitä, miten nykyään ihmisten väliset asiat normaalisti hoidetaan. Olen jättänyt vastaamatta, että minua kiehtoo enemmän onnellisuus kuin normaalius. Enkä osaa ajatella muuten kuin että tästä hankaluudesta varmasti joutuu maksamaan. Mutta että kenties se on sen arvoista. Eivät ne muutkaan lounaat nimittäin ilmaisia ole.

(Ja tietysti olen vähän hämmentynyt siitä, miten muuten niin fiksut ihmiset perustelevat minuun kohdistuvia vaatimuksiaan jollain hiton normaaliudella. Onko mitään tympeämpää perustetta? Koetan pitää itseäni lieassa sen suhteen, etten heijastaisi tällaista yhtään eteenpäin. Se, että minulta koetetaan vaatia moisia älyttömyyksiä, ei oikeuta mitenkään minua vaatimaan tai koettamaan vaatia niitä muilta. Jos saat minut kiinni jupisemassa jotain jonkin käytännön normaaliudesta, ole ystävällinen ja osoita minulle, mitä olen tekemässä.)

Yhtäkaikkisesti puhelinjuttu ja aikataulujuttu saavat jotenkin pienellä, epämääräisellä tavalla surulliseksi. Ihmisillä on niin erilaisia intuitioita siitä, miten asiat on helpoin järjestää. Toisten luontevan ymmärtäminen voi tuntua hyvin vaikealta. Joidenkin ystävien kanssa puhelinasia on keskusteltu ja ymmärretty ja he ovat ymmärtäneet, että mieleeni ei tosiaan juolahda suuttua siitä, jos he myöhästyvät siitä ilmoittamatta. Toisten kohdalla asiaa ei saada keskusteltua ja saa tehdä töitä sen eteen, että onnistuu vakuuttamaan itsensä siitä, että ei, eivät he varmasti toisissa konteksteissa kokisi näitä ymmärtämättömyyksiä ja että tämä nyt jostain syystä on vain heille (ja minulle) kipeä asia, ehkä koska he kokevat asioiden ja näkemisten viikkoa ennen sopimisen yhtä vangitsevana kuin itse koen sopimisen viime tinkaan jättämisen tai jo sovitun viime tinkaan asti venkslaamisen. Me vain elämme erilaista aikaa, erilaista kulttuuria.

Kuinka vaikeaa ymmärtäminen usein onkaan.

Edes omien tuntemusten ymmärtäminen. Ne tuntee, ne ravisuttavat, estävät nukahtamasta, ovat niin kipeitä että unohtuisivat mieluiten tuossa tuokiossa... ne kiihdyttävät sykettä tai pudottavat verenpaineen äkisti niin että meinaa vajota kasaan. Ne tulevat... menevät... Niin, en ymmärrä itseänikään. Mutta olen muotoillut koko joukon itsen käyttöohjeita, jotka ovat osoittautuneet hyviksi ohjenuoriksi.

Kesken pohdintojen kirjastoon saapuu äiti poikineen. He ovat etsimässä pojan lukioesitelmään materiaalia, ovat ajelleet kaiken päivää ympäri pääkaupunkiseudun kirjastoja. Äiti selittää ylpeyttä uhkuen, että nuorellamiehellä on jo yliopistonkin kirjastokortti ja että pian aineisto on koossa, että hän tekee kaikkensa sen eteen, että esitelmää varten haalitaan parhaat kirjat. Poika hymyilee ujosti. Kesken kirjojen etsinnän äiti alkaa puhua meidän kanssamme älyllisistä ongelmista. Kirjastosta ei löydy pojan esitelmään soveltuvaa materiaalia, mutta äiti ei kiukuttele eikä väsähdä, vaan toteaa, että onpahan tämäkin kirjasto nyt sitten tullut tutuksi, ja että se on hyvä tietää jatkoa ajatellessa, millaisia tiloja ja missäpäin milläkin koulutusaloilla ja tiedekunnilla on. "Ettei tarvitse ihan tyhjän päältä valita", hän virnistää. Molemmat kiittävät kohteliaasti ja valuvat ulko-oville.

Katselen hämmentyneenä heidän etenemistään ja mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Miten televisio pauhasi kaiken aikaa vanhempien ollessa kotona. (Ei ihme, ettei minulla ole televisiota.) Miten suhtauduttiin, jos koetin pyytää sen volyymin hiljentämistä jonkin tärkeän esitelmän kyhäämisen tai kokeeseen luvun ajaksi. No etkö sä ole jo tarpeeksi lukenut, tule nyt katsomaan Napakymppiä meidän kanssa. Ei hitto, en osannut kuvitella, että joku vanhempi voisi suhtautua noin lapsensa esitelmäntekoon. Nuo vanhemmat eivät varmasti sano lapselleen sitten myöhemminkään, että miksi sinä semmoista juttua opiskelet, onko se mistään kotoisin, eikö tuo ole ihan paskaa eikä mitään oikeaa työtä. Pääsin kerran lukioikäisenä Kansalliskirjastoon, koska ystävän äiti oli heittämässä meitä jonnekin ja hänen piti hakea sieltä jokin omiin opintoihinsa liittyvä kirja, ja olisin kernaasti jäänyt sinne loppupäiväksi tai vaikka loppuiäkseni, mutten uskaltautunut sinne uudestaan ennen kuin pääsin sisään yliopistoon, koska minusta tuntui jotenkin, että se on jotakuta muuta varten.

Silloin kauan sitten ihmettelin niitä samoja asioita kuin nytkin. Kuten että miten joidenkin ihmisten hiukset menevät siististi ponnareille. Miten on mahdollista syödä ryönäämättä paidanetumusta. Millaista olisi elää elämää jossa ei unohdeta avaimia kotiin. Toki nyt ihmettely on monipuolistunut ja näen monen aiemmin valtavan ihailtavalta ja saavuttamattomalta tuntuneen piirteen taakse: Miltä tuntuisi jos ei voisi lähteä ihmisten ilmoille kuin huoliteltuna. Mitä tarkoittaisi ettei sietäisi vyötärörasvaa itsessään. Mitä tarkoittaisi potea jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei tee enemmän töitä. Olisiko rasittavaa sietää toisten irrationaalisuutta, jos asettaisi itselleen tiukan rationaaliset tavoitteet.

Koska puhelimeni on ollut hävöksissä jo useamman päivän ajan, en ole voinut sopia isänpäivästä huomenna. Koetan soittaa täältä kirjastosta, työpuhelimesta. Mutta ei siellä ole kukaan vielä vastannut. Ja jos he koettavat soittaa minulle, ääni kertoo vain, ettei numeroon juuri nyt saada yhteyttä. (Eivätkä he varmaan arvaa, että tuntemattomasta numerosta soittaja saattaisin olla minä, eivät he tiedä, millä numeroilla yliopiston lankanumerot alkavat.) Olen joka tapauksessa jättänyt kalenteriin suuren valkoisen aukon isänpäivän kohdalle. Ja ajattelen, että jollain maagisella tavalla he varmasti tietävät minun olevan tulossa. Olenhan tullut aina ennenkin. Omilla ehdoillani. Paitsi sinä yhtenä syksynä, kun he eivät vielä olleet ostaneet minulle puhelinta lahjaksi ja en halunnut kuulla heistä pihaustakaan. Mutta sen jälkeen olen aina tullut. Pelokkaana, epävarmana. Tietäen, että jos ei vie lahjaa, se ei ole hyvä ja osoittaa kiittämättömyyttä. Mutta että suurin osa ostamistani lahjoista on niinikään ollut jotenkin vääränlaisia ja huonoja. Enkä ole vielä lainkaan keksinyt, mitä veisin.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei isä ole enää se sama isä kuin aiemmin, että me osaamme jo luovia monien karikoiden ympäri eikä häntä satu eikä väsytä aiempaan malliin, työelämämalliin. Sitä on niin pirun vaikeaa muistaa. On vaikeaa muistaa, miten paljon päättäväisemmin osaa nykyään sanoa ei ja kyllä, miten paljon vähemmän on riippuvainen, miten usein siellä käydessä yli tulvahtaa vain suru siitä, miten emme voi koskaan kohdata samalta tasolta - miten joko he ajavat minua takaa tai jos otan paikkani riittävän napakasti, ryhtyvät pyytelemään anteeksi ja osoittamaan nöyryyttä. Jotta me voisimme kohdata ihmisinä, meidän pitäisi pystyä puhumaan toisillemme kuten aikuiset puhuvat keskenään. Jos emme voi kohdata ihmisinä, leikimme jotain hemmetin performanssia, jossa ei koskaan tunnu löytyvän tilaa empatialle ja ihmetykselle, eikä tasavertaisuudelle. Mutta eivät vanhempani halua oikeasti kuulla, mitä ajattelen, puuhaan ja arvostan. Aina välillä tätä keskustelua on avattu mutta se päättyy kerta toisensa jälkeen samaan: kavahtamiseen kauemmas, varovaisuuteen, ja usein suoraan syyllistymiseen siitä, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen, kun olen kasvanut näin hirviömäiseksi. Tai sitten olen itse paennut, kun olen kertonut jotain ja minulle on sanottu, ettei niin saa ajatella. (Niin että epäilen kyllä thoughtcrimen olevan ihan relevantti rikos siellä missä on perheitä. Ainakin semmoisia perheitä, jotka osaan kuvitella. Olen elänyt vain yhdenlaisessa ja nähnyt aika vähän mistään muunlaisesta.)

Helvetti että pelottaa huominen. Sanoin tuossa eilen Faunillekin, että onkohan minusta puhelin niin ahdistava juuri sen takia, että useimmiten siihen kuitenkin soittavat vanhemmat.

Hiekkapohja

2011-11-11T08:56:00.001+02:00

Mistä tietyt kuvat tulevat? Menneisyydestä, tietysti, mutta miksi juuri ne?

Viime päivinä minua on kiusannut kuva ensimmäisen ja toisen luokan välisestä kesästä (muistoni tapaavat olla kesiltä, koska talvisin olen ollut niin surullinen, vihainen ja itsetuhoinen, että se kaikki on kadonnut jonnekin mustaan aukkoon). Menemme uimarannalle äidin ja isän kanssa. Kaislamatot levitetään. Olemme Varkaudessa, muillla on pyyhkeitä, ei kaislamattoja. Vesi maistuu väärältä, koska siinä ei ole suolaa. Kyykin vesirajassa, työnnän käsillä pohjan hiekkaa keoiksi, jotka vajuvat vajumistaan. A jat te len vuo ri jo no ja.

Vanhemmat kauempana, hietikolla. Äidin vatsa on vielä litteä. (Asiaankuulumaton kommentti: en tiedä siskosta vielä mitään eivätkä vanhemmatkaan.) Kasaan vuorijonoja. Näen veden sameuden läpi sormessa kimmeltävän ohuen hopeasormuksen, jossa on kaunis vihreä kivi. Työnnän työnnän. Veden alla hiekka tuntuu kummalta, melkein mudalta, auringon edessä ei mitään. Lapset kirkuvat savvoo. Katselen heitä ja vanhempia ja sitten taas käsiä sameudessa tekemässä työtään. Sormusta ei ole enää.

Nousen seisomaan, potkin jaloilla hiekkaa, vesi sameutuu entisestään. En hätäänny tai masennu, alistun jotenkin itsestäänselvään kohtaloon, että vasta viikko sitten saatu sormus, joka voisi tarkoittaa jotain uutta, jännittävää, tyttömäistä, jotakin sellaista jota en osaa ja johon kuuluu ruokasututon paita ja sileästi letille kampautuvat hiukset, on kadonnut. Katson epäuskoisena sormea ja pohjaa ja alan epäillä, oliko sormusta koskaan olemassakaan. Jospa kuvittelin sen kaiken. Sormuksen kanssa on käsketty olemaan varovainen, se on aitoa hopeaa. Vilkuilen hiusten takaa vanhempia hiekalla. Ovatko he käskeneet olemaan varovainen, vai kuvittelenko senkin?

Laskeudun uudestaan kyykkyyn, haron pohjaa harasormin. Hiekka kierii raoista. Ei. Varmasti olen vain kuvitellut kaiken. Nousen seisomaan, työnnän molemmin käsin hiukset korvien taakse ja kävelen vanhempien luokse. Ilmoitan haluavani pois. Vastahan me tultiin, mankuu äiti. Äiti haluaisi ruskettua lisää. Isä haluaa lähteä. Isä ei pidä rannoista auringosta lapsista ruskettamisesta ja sen sellaisesta. Isästä on mukavampi mennä autoon. Auto on isän valtakuntaa. Vanhemmat torailevat, seison hiekalla, valun siihen tummempaa paakkua. Isä voittaa, kuten aina.

Menemme autolle, autoon. Sisällä autossa haisee kuumalle kokolattiamatolle. Tukehdututtaa. Ei saa imeksiä sormia, koska järvivesi on merivettä likaisempaa. Voi tulla vatsatauti. Sitten äiti huomaa: "Missä sormus on?" Mulkoilen sormet suussa takapenkiltä. "Et kai sinä vaan pudottanut sitä?" Lisää vaitonaista mulkoilua. Selvä, se ei ollut kuvitelmaa. Ellei tämä kaikki sitten ole kuvitelmaa. Vanhempien äänenvoimakkuus nousee. Auto käännetään takaisin. Mennään yhdessä etsimään hiekkapohjasta. Ei se löydy, tiedän. Haron pohjaa näön vuoksi. Lopulta vanhemmat suostuvat luovuttamaan. En kyllä yritäkään suostutella heitä. Isä marisee marisemistaan siitä, ettei minulle kannata antaa mitään, kun en osaa mitään arvostaakaan. Äiti kieltää leimaamasta negatiivisin ajatuksin. Isä kiroilee, äiti vaikenee.

Jos en olisi kadottanut sitä, ajattelen takapenkillä, te ette olisi alkaneet riidellä. Me olisimme olleet perhe. Olisitte hymyilleet, oltaisiin menty yhdessä syömään ja näytetty mainosten perheiltä. On nel li sil ta. Meillä olisi omakotitalo ja koira ja te tulisitte kotiin ennen iltakahdeksaa. Balettitunnilla jaksaisin muistaa vatsasisäänpeppusisään. Liian myöhäistä. Sormus on nyt hiekkapohjan. Ties kuinka syvälle sinne on mahdollista vajota.

Näyttämö/katsomo

2011-11-03T08:27:00.006+02:00

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.

Eronkäyntiä

2011-10-31T09:55:00.010+02:00

Ystävät tulevat kutsuttuina kylään. Tuntuu hauskalta istua hujanhajan tuoleilla lattialla, lankoja koukkuja puikkoja, tuntuma istuinluissa ja soittimien äänet. Kelloa on siirretty suuntaan, joka on useimmista ystävistä helpottava ja minusta hankala. Alkaa tuntua yöltä.

Keskustelussa nousee esiin tekijöitä, jotka välittömästi leikkaavat irti seurueesta, sosiaalisesta tilanteesta. Näin käy aina välillä. Sitä on kiinnostavaa tutkia ja käännellä jälkikäteen, vaikka siinä paikassa tunteekin lähinnä pientä pelkoa, kun ei pysty osallistumaan oikein mitenkään tilanteeseen, ei muuten kuin istumalla ja jatkamalla virkkaamista ja miettimällä, mikä halvattu tässä nyt muka on niin vaikeaa.

Puhun suomalaisista sketsisarjoista. Arka aihe. Joku ehkä hämmästyy: Miten niin? Miten ne voisivat olla arka aihe? Mutta ovat ne. En ole koskaan ymmärtänyt niitä. Ehkä se johtuu ajasta ja tilasta, jossa kohtasin ne, paikoista, joissa niihin törmäsin. Moni katselee näitä pätkiä youtubesta ja ne nousevat aina silloin tällöin keskusteluun. Heistä niissä on jotain hauskaa ja kutkuttavaa. En ole ikinä onnistunut pääsemään tuohon pisteeseen, jossa he ovat.

Minulle tulee mieleen lähinnä koti sellaisena kun se lapsena näyttäytyi: myöhään kotiin tulevat vanhemmat, jotka jättävät muovikassit keittiön pöydälle ja kysyvät, voinko purkaa ne koska teeveestä alkaa ohjelma ja en ole ilmeisesti siitä kiinnostunut. Selvä. Haitariovi keittiöstä olohuoneeseen on tiiviinä paakkuna toisessa karmissa, eikä sen sulkeminen auttaisi mitenkään, koska haitariovet eivät pidä ääntä. Nostelen jääkaappiin, leipälaatikkoon ja komeroihin asioita. Sitten ruttaan muovikassit viemärikaappiin. Kaiken aikaa televisio raikaa toisessa huoneessa. Äiti ja isä istuvat eri sohvilla, eivät koskaan osoita toisilleen hellyyttä. He tuijottavat televisiota. Ai kauheeta, jompikumpi sanoo. Hekottavat. Ruudussa suihkii välillä neonvärejä, koomikot hetkuvat naamiaisasuissa. Ahdistaa, keho on raskas, ei jaksaisi ajatella että pitää jaksaa elää vielä monta päivää. Samat vitsit, samat kuin koulutunneilla.

Se on toinen, mikä tulee mieleen: ala-aste, yläaste, ahdistus. Se kuinka yrittää pinnistellä kuullakseen opettajan äänen, koska se on ainoa järjen ääni oman elämän kakofoniassa. Kun kuuntelee ja ihmettelee ja ajattelee ja oppii, voi melkein unohtaa kuvotuksen ja vatsakivun, auki ihottumoineet kämmenet ja taipeet ja kutinan niissä ikään kuin iho kihisisi näkymättömistä ruumismadoista, koska jossain mielessä sitä on kuollut, miettiin kuolemaa enemmän kuin elämää, kaipaa sen hiljaisuutta ja rauhaa. Kaipaa unta. On vaikeaa kuulla opettajaa, koska monta kertaa luokalle jääneet isot pojat ja niiden innostamana pienemmät pojat huutavat Ehe ehe ja autsteksteks. Uudestaan ja uudestaan. Ja mitä näitä muita nyt on. Apuuva.

Enkä ymmärrä, mikä niissä asioissa niin tartuttaa. En silloin, en nyt. Vasteeni on ihan väärä: vanhemmat ja luokkalaiset nauravat, minun käy sääliksi karrikoitu roolihahmo. Se on rakennettu niin selvästi naurettavaksi, ihan niin kuin jotkut tuntemani ihmisetkin on rakennettu tahtomattaan ja tietämättään. Joku on tosi lyhyt tai honkkelilla tavalla tosi pitkä, tosi paksu tai änkyttävä, punasteleva, ahdistunut. Harrastaa väärää asiaa. On liian kiinnostunut jostain. Käsi läpyttää pakkoliikettä. Eikä se naurata minua. Ehkä hetkittäin, muttei tällä tavalla tematisoituna. Eikä ole niin, että ajattelisin toisten naurua välttämättä ilkeänä - se voi olla ilkeää tai olla olematta ilkeää ja joskus eroa on vaikeaa kuulla ja on parasta kysyä selkeästi, jos haluaa tietää, mistä oikein on kyse - koska se voi ihan yhtä hyvin olla vain osoitus hämmennyksestä ja jopa myötätunnosta. On asioita, joille nauran kyynelet silmissä, koska olen elänyt noita asioita ja kärsinyt niistä ja tunnen myötätuntoa ja huvitusta niitä eksemplifioivan hahmon kohdatessani. Mutta ei, en osaa nauraa niin suomalaisille sketsisarjoille. Ne herättävät minussa säälin, ja en ole varma, tarvitaanko sääliä mihinkään. Myötätunto ja sääli ovat eri asioita. Sääli katsoo ylhäältäpäin. En pidä säälistä. Koen, että näytetty kuva pakottaa katsomaan ylhäältäpäin ja en halua mukaan siihen leikkiin.

Miksi osaamattomuus sitten on vaarallista tai arkaluontoista? Yksi syy siihen on maku ja makuarvostelmien tietty hiearkisoiminen tiettyjen kulttuuristen pääomien mukaisesti. (No huh huh mikä lause. Aukikirjoitan.) Tietynlaiseen makuun liitetään tietynlaisen statuksen hakeminen. Monet tuntuvat ajattelevan, että makuun päädytään laskelmoiden, miltä maku toisista näyttää. Tai maku peritään. (Mutta keneltä, sitä kannattaa kysyä.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Olen kohdannut monia asioita, joista en osaa pitää. En yksinkertaisesti pääse niihin sisään vaikka minua on ystävällisesti kutsuttu ja olen yrittänyt vaikka edes päistikkaa kompastua kynnyksen yli. Sen sijaan saatan osata pitää toisista asioista, jotka jossain pirkaleen yleisessä tietoisuudessa ajatellaan ikään kuin snobbailevammiksi vaihtoehdoiksi näille asioille joista en osaa pitää. Esimerkiksi osaan pitää runoudesta mutten rakkausromaaneista, skumpasta mutten oluesta (poikkeuksena kirsikkaolut) tai siideristä ja monista taide-elokuvista mutten suomalaisista sketsisarjoista. Olen piru vie koettanut opetella nuorempana tykkäämään oluesta ja siideristä, mutta ei siitä mitään tule. Sen lisäksi, että suuni ei pidä niiden mausta, myös vatsani menee niistä sekaisin. Enää en edes yritä. En jaksa. Koska miksi jaksaisin? Siksi ettei joku voisi niin jostain syystä halutessaan leimata minua jotenkin yläluokkaista statusta hakevaksi? Huhhahhei. (Ei minua erityisemmin kiinnosta yläluokka, enemmän rohkeus ja kokemuksen tarkka kuunteleminen. Jonka ajattelen sitä tärkeämmäksi, mitä alemmalla hiearkioissa ihminen on toisten silmissä. Ilman noita kahta tavoitetta on nimittäin aika helposti pyöritettävissä.) Ja sitten vielä sekin, että musiikin, kuvataiteen ja sisustuksen suhteen suuntaudun aika nostalgisesti. Täysin epäsopivasti mihinkään kulturelliin makuun nähden. Niissä en nimittäin niin pääse sisään arvostetumpiin kategorioihin... ja olen ollut laiska maun avartamisessa. En jotenkin hahmota sitä mielekkääksi työsaraksi, kun perusasioidenkin kanssa on niin paljon tekemistä.

Joka tapauksessa, olen oppinut monissa seurueissa, että on vaarallista avata suunsa ja sanoa, ettei pidä tästä-ja-tästä. Niinpä istun hiljaa ja virkkaan ja totean vain lyhyesti jossain vaiheessa, että koulussa oli välillä vaikeaa keskittyä opetukseen, kun ehe ehe täytti luokkatilan. Toisaalta, ajattelen heti sanottuani, jos se ei olisi täyttänyt, eikö tilan olisi täyttänyt jokin muu vastarinnan muoto? Ehkä sellainen, jota itse harjoitin - salaa ikkunasta ulos katseleminen, kun pää on suunnattu opettajan suuntaan mutta silmät vinkaavat kohti kirkasta ja avointa, pilvenmuotoja, lehmusten oksia. Enhän minäkään suinkaan kaikkea hyväksynyt tai uskonut, vaikken osannutkaan vielä silloin perustella, mikä siinä oli mielestäni väärin, ja uskoin opettajien vihaavan itseäni henkilökohtaisesti silloin kun en vain sopinut heidän kategorioihinsa vaivattomasti. Kuten kun sai kokeesta hyvät pisteet mutta oli kummannut epäsiististi paperiin reiän. Tai kun nenästä tuli verta ja vuosi sitä koko pulpetinkannen ja hihat täyteen eikä sanonut mitään. Eivät aikuiset halunneet kuulla, miten kovasti heitä pelkäsi. He suuttuivat säännönmukaisesti tällaisissa tilanteissa. Miksi kukaan haluaisi antaa oppimisensa ja elämänsä tavoitteita tällälailla reagoivien ihmisten käsiin?

Sitä kai pelkään vieläkin - että suututaan, koska en sovi kategoriaan mukavasti. Ja ehkä siihen palautuu sekin, miten päättäväisesti pidän kiinni kokemuksen kuuntelemisesta ja rohkeudesta pitäytyä siinä (liitettynä toki toisten kokemuksiin). Aikuiset eivät tunnu yhtä vaarallisilta kuin lapset, ainakaan silloin kun sattuu itse olemaan aikuinen. Mutta lapsena oppi laajan oppimäärän siitä, miten aikuiset kohtelevat sellaista olentoa, jonka ajattelevat olevan jotenkin itseään tietämättömämpi, tiedostamattomampi, jotenkin aikuista vallattomampi ja aikuisen vallassa. Jotkut aikuiset kohtelevat kernaasti myös toisia aikuisia niin. Kuin ei vertaisiaan. Ja ei, en usko, että ystäväni tekisivät niin.

Mutta meidän välillämme on tässäkin kohdin ero, ja erojen huomaaminen saa levottomaksi, koska erot saattavat jossain vaiheessa alkaa merkitä eriarvoisuutta tai taistelua merkityksistä. Ja tunnen pientä surua tästä erosta ja siitä, ettei missään ja koskaan ole seuruetta, johon voisi solahtaa tuosta noin vain, ei ainakaan niin kauan, kun puhutaan. Mutta tässäkin on ongelma. Koska jos ajattelee seuruetta, jossa ilo on jakamaton, erottamaton, haluaisi ajatella delfiinien tai koirien leikkiä, pääskysiä, rakastelevia ihmisiä. Mutta ilo jakautuu, sirpaloituu tässäkin. Olen lukenut viime päivinä Jollienin kirjan Heikkouden ylistys. On niitä, jotka eivät tanssi. Haluan selvästi liikaa, jotakin pelotonta ja selkeää yhteyttä. Eikä elämä ole pelotonta tai selkeää yhteyttä.

Joten istun ja virkkaan ja kuuntelen toisten yhteisyyttä ja vähitellen palaan tilaan, yhteisöön, tilanteeseen keittiöstä ja muovikasseista ja koulusta ja omista näkymättömistä uhkistani, jotka eivät lopulta liene kovin erilaisia kuin muidenkaan uhkat, vaikka sanallistan ja käsitteellistän ne eri tavalla, vaikka ne saavat erilaisia ratkaisuja eri ihmisillä, vaikka ne tuntuvat eri kohdissa ja kysymyksissä. Ehkä kelpaan näin ystävänä. Vielä hetki kilahteluja ja laulua ja joulutorttuja, sitten eteisessä hyvää yötä, nähdään, törmäillään.

On vaikeaa nukahtaa, kun mieli kysyy, uudestaan ja uudestaan, miksi tietyt asiat tunnistaa omikseen heti ja toisiin ei opi. Vaikka usein elää ympäristössä, jossa ei-opituista voisi olla enemmän hyötyä ja välitöntä helpotusta kuin niistä, jotka on tunnistanut omikseen, vaikka muut pitäisivät niitä aivan triviaaleina tai jopa haitallisina. Jos ajattelee, että identifikaatio vaikkapa kulttuurituotteisiin solmiutuu jonkin ryhmäjäsenyyden kautta, mikä on silloin se ryhmä, johon ei tiedä kuuluvan ketään muuta? Fiktiivinen ryhmä? Jokin millä ei ole mitään tekemistä tavattujen ihmisten kanssa vaan jonkin muun... minkä? Ei, ei se ideaalikaan ole. Suunta? Niin paljon kysymyksiä.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

2011-10-29T13:38:00.003+03:00

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Vireää aikaa

2011-10-28T21:52:00.004+03:00

Pidän tästä syksystä paljon, paljon enemmän kuin yhdestäkään syksystä pitkiin aikoihin. Luulen sen johtuvan opiskelusta, äkillisestä solahtamisesta takaisin tuohon väljempään, kokeilemiseen ja puntaroimiseen ja omaksumiseen jonkin tuntikirjaten muokkaamisen sijaan. (Toki muokkaan tuntikirjaten pehmytkudoksia, mutta se on eri roolissa nyt. Sen maadoittava vaikutus ei katoa, mutta on muutakin kuin maata.) Kaikki luennot eivät tietenkään sytytä samalla tavalla. Oppimisen ja opetuksen kurssi jättää aika kylmäksi, koska sen kysymykset opetuksesta ja oppimisesta tuntuvat kaukaisilta. Mallissa on palluroita, palluroissa sanoja, spiraalikierre tai samanaikaispallurat lilluvat kulttuurissa.

Myös kehityspsykologia jättää epäuskoiseksi. Tuntuu vielä toki järkevältä puhua kehitysvaiheista vauvoissa, jotka oppivat puhumaan ja kävelemään ja vähitellen operoimaan ajatuksella kaiken suuhun tunkemisen sijaan. Mutta sitten kun aletaan puhua myöhäisnuoruuden ja varhaisaikuisuuden kehitystehtävistä, huomaan olevani hyvin eri mieltä kirjan kanssa. Ei, eivät nämä ainakaan mitään universaaleja ole. Ja miten missään kehitystehtävissä ei puhuta ystävyyden oleellisuuden ymmärtämisestä tai rakkaudesta ihmetyksenä, joka vaalii vapautta enemmän kuin sitoumusta? Omaa elämää ja tekoja koskevan omakohtaisen vastuun ymmärtämisestä? Tahdosta ymmärtää sormella osoittelun sijaan? Yrityksestä kohdella lempeästi itseä ja toisia? Toki olen huomannut ihmisten ympärilläni tekevän samanoloisia ratkaisuja, mutta se, että kehityspsykologit ottavat ja kutsuvat näitä tiettyjä ulkoisia asioita kehitystehtäviksi, tuntuu jotenkin kummalta. Olkoonkin, että nuo ulkoiset olosuhteet vievät ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän on kasvettava tilanteen tasalle. Ja että noita ulkoisia asioita toisinaan kärtetään, toisinaan oletetaan.

En usko yksiin polkuihin.

Sen sijaan uskon pienten vihjeiden kuunteluun. Olojen kuulosteluun. Kuten kirjoitin, tuntuu hyvältä ja virkistävältä palata yliopistolle. Siellä on sallitumpaa innostua, tulistua, tutkia, leikitellä, paneutua haudanvakavasti. Laajempi asennoitumisen ja ilmaisun kirjo on kaiken aikaa käsillä. Jotenkin siellä käy ponnekkaaksi, erottuu selkeämmin. Koska on ajatuksia, joita vasten erottua. Ja toisaalta, kehona sulautuu paremmin kuin työmaailmassa. Kehona erottuminen on uhkaavampaa kuin ajatuksina erottuminen. Tarkoitan: ajatuksista voi sentään pitää turpansa kiinni jos haluaa. No, en ole ihmeemmin kyllä halunnut. Mutta kuitenkin. Vaikka välillä ajattelen ajattelevani jotenkin kehnosti, se ei haittaa samalla tavalla kuin kehollinen kehnous. Itse asiassa nyt olen lakannut potemasta kehollisia kehnouden tunteitakin. En ole jotenkin enää niin eksyksissä ja uhattu. Saan keskustella, kritisoida, syttyä, ihmetellä ja peräänkuuluttaa. Monessa muussa ympäristössä se ei onnistu yhtä helposti. Eikä tarvitse edustaa mitään! EI TARVITSE EDUSTAA! Saa jumankekka mennä tenttiin pienessä mekonrietaleessa ja villasukkiksissa ja pureksia kynänpäätä ja kirjoittaa ja ajatella että onpas hupsuja ajatuksia ja menköön nyt, tämähän on herramunjee vaan yks tentti.

Koetan selittää Faunillekin vireyttä. Että menee nukkumaan aika tyytyväisenä ja siksi nukahtaakin, ja herää virkeänä ja iloisena ja odottavana, pieni kutkutus masussa: Mitähän tänään opin? Mitä kaikkea sinkoaa polulle? Se on niin erilainen tila kuin se, missä olen elänyt nyt jonkin aikaa. Jossa päivistä ja öistä tuli epämääräistä muhjua ja rahnustin sinne tänne miettien, tätäkö se loppuelämä nyt muka sitten on. (Onneksi ei ole!) Fauni yrittää selittää minulle omaa mittariaan: se liittyy vuodenaikojen vaihtumiseen. Seuraavan vuodenajan alkaessa hahmottua ympärille voi äkisti tajuta, että on ollut tyytyväinen tai aika onneton koko edeltävän, päättymässä olleen vuodenajan ajan. Tavallaan tunnistan ilmiön. Onnenhuippujen ja vaikeiden aikojen puristuksen tunnistaa niiden koko voimassa vasta kun tilanne on hellittämässä (niin, valitettavasti minulle on käynyt näin usein myös onnellisuuksien kanssa, mutta koetan toki muuttaa tätä ja tunnistaa ne nopsemmin ja analysoida hurjalla tarmolla, mistä kaikesta onnellisuus minussa kumpuaa ja tukea niitä asioita) mutta jotain kyllä tunnistan ja tarkkailen jaksojen aikanakin. Se on hurjaa - olen esimerkiksi tiennyt viime talvena, että olen ollut huimasti onnellisempi ja tyytyväisempi ennen, mutten ole hahmottanut, miten onneen tai tyytyväisyyteen voisi päästä.

Nyt tiedän, muistan, taas hetken, miten voimakkaasti oma tyytyväisyyteni liittyy siihen, että minulla on henkisesti vaativaa puuhaa. Tämä syksy on tuntunut uskomattomalta, etenkin kun nyt olen käynyt tosiaan hieromassakin, mikä tarkoittaa, etten ole täysin lipsahtanut maailman reunan ylitse ajatusten pyörremyrskyjen heiteltäväksi. Olen kiinni tässä maailmassa, olen jaksanut käydä salilla ja tanssimassa, hieromassa ja hierottavana, luennoilla ja pohtimassa sitä, mitä minulla on annettavaa toisille. Ehkei se ole ystävyyttä kummempaa, mutta ystävyyskin on aika kummallinen ja voimakas asia.

Ja olen nauranut hereästi tenttikirjan luonnehdinnalle vanhusten henkisestä tilasta, koska se muistuttaa sitä vaihetta, jota olen nyt elänyt jo monta vuotta.

Tämä on taas näitä kohtia, joissa rakastan ihmisiä hyvin yltiöpäisesti ja ylitsevuotavasti. Niin kai se menee: kun itsellä on hyvä olla ja tuntee olevansa kotonaan, koko maailma on koti ja siinähän on tilaa muille ja heidän outouksilleen. Olla kotonaan: niin hassu ilmaus. Niin moni ei halua kutsua kotiinsa. Minä kutsun monesti ihmisiä kotiin, koska kotona (muidenkin kodeissa usein) on helpompi olla, helpompi pitää toisista, tehdä yhdessä hassuja pikku puuhia pelkäämättä kenenkään puuttuvan asiaan. (Kun kävimme varttuneempien fuksien päivällisillä, pelkäsin joutuvani ravintolasta ulos heitetyksi, koska halusin tarjota muille kaakaorouheita omasta repustani. Mitään ei toki tapahtunut, mutta tuollaisissa kohdissa tulee vaivautunut fiilis, että onkohan tämä nyt varmasti ihan okei, vaikkei heillä olekaan jälkkärilistallaan kaakaorouheita.) Kun on turvallinen olla, toisista on helpompi pitää.

Nyt on luentotaukoviikon viimeinen päivä. Ensi viikolla alkaa taas minuuttiaikataulun mukaan hyppelehtiminen. Hyvä niin, koska olen jo ehtinyt levätä ihan tarpeeksi. Jos aikoo saada vielä opintoja raavittua kasaan ennen joulua, on ryhdyttävä töihin. Keho käy kuitenkin kaiken aikaa yhä hitaammaksi ja epäröivemmäksi päivien lyhentyessä lyhentymistään. Hieman kyllä kauhistuttaa seuraava kurssi, joka käsittelee aihetta, josta etukäteen arvelin olevani kiinnostunein, eli työssä oppimista. Kurssikirjallisuus vaikuttaa uskomattoman puisevalta. Jotenkin nämä johtamisen näkökulmat eivät sitten mitenkään onnistu nappaamaan minua. Tehokkuus, metalliyritysten kumppanuusverkostot.

Ylipäänsä tällä hetkellä olen kovin hämmentynyt siitä, miten koko ajan toitotetaan vaikka minkä olevan tavoitteellista tai päämääräsuuntautunutta toimintaa, mutta sitten noista tavoitteista tai päämääristä ei vaivauduta sanomaan juuri mitään konkreettista tai kiinnostavaa. Se tuntuu hurjalta. Ovatko ne muille jokin itsestäänselvyys? Opiskelu on tavoitteellista toimintaa, esimerkiksi. Mitä tässä tavoitellaan? Ymmärrystä, ehkä? Miksei sitten sanota sitä saman tien?

Olen taas tarttunut Sara Heinämaan kirjaan Ihmetys ja rakkaus. Tarvitsen sitä käydäkseni keskustelua runomuotoisesta etnografiasta. Tietyt teemat elämässä tuntuvat palaavan luokse viheltämättäkin.

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

2011-10-25T11:37:00.005+03:00

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.

Vaiheissa

2011-10-24T16:39:00.004+03:00

Kehityspsykologian lukeminen hauskuuttaa. Ei muuten, mutta vaiheiden järjestys ja päätepisteeksi valittu vaihe pyörityttävät silmiä. Esimerkiksi Piagetn kognitiiviset operaatiot. Siinä missä kykenen moniin formaalisiin operaatioihin, tietyt konkreettisen tason operaatiot... no, eivät ne ehkä ole kadonneet, mutta problematisoituneet. Esimerkiksi havaitseminen terminä. Tai havainnon kohde. Kaiken opiskelemani jälkeen minun on mahdotonta ajatella esimerkiksi näkeväni optisesti tuolin tuosta noin vain. Ensinnäkin tiedän, että se on tuoli. Tuolius on kirjautunut kehooni erilaisina painalluksina ja tuolinkäyttötapoina. On myös käyttöjä, joihin tiedän tuolin sopivan mutta joihin en ole sitä kokeillut käyttää. Ja sitten operaatioita, joihin en oleta sen soveltuvan. Ja en näe optisesti. (Tuolia ei itse asiassa ole esimerkeissä, mutta muovailuvahaa on. Muovailuvahan havaitseminen on ihan yhtä kinkkistä.) Ja sitten kolmanneksi ajattelen vielä pragmatistien jakoa havaitsemiseen ja tunnistamiseen. Että niinku kumpaa tässä tapahtuu. Ettei olisi liian helppoa. Tai siis, onhan se helppoa, se kaikki palaa mieleen iloisesti vihellellen, mutta vaikeuttaa joskus hieman, eh, operoimista. Tai ainakin pysäyttää kesken tekemistä ajattelemaan. Niin kävi välillä keramiikassa. Ajattelin molekyylirakennetta kierittäessäni suikaleita, joista rakensin veistosta. Ja ajattelin käsiä ja teorian ja käytännön spiraaliyhteyttä ja kulttuurisesti välittyneitä tekniikoita ja sitä, onko tämä savi nyt luontoa vai kulttuuria vai mitä ja mitä minun käteni ovat tai niiden liikkeet ja voi luoja pitääkö sinun mennä aina pohjaan saakka, ei sinulla ole kahdeksan kilometrin aaaaaa laaaaaaa raaaaaaaaaa joooooooo jaaaaaaaaaaa!

Ja sitten päätepisteet. Vaikkapa joissain aikuistumisen kehitystehtävissä. Hihitän niille ääneen. Voi apua, suojelkoot pilviset taivaat ja aurinkoiset päivät minua kehittämästä mitään identiteettiä, joka muistuttaa tavoitetilan kuvausta kirjassa. Mitään valmiutta. Tulevaisuusrakentamista tietystä lähtökohdasta.

Tietenkin tällainen ajatus psyyken rakenteesta tekee kertomuksellisuudesta jotain muuta kuin eeppistä tai tiiliskiviromaania.

Ajattelen eilistä improvisaatioteatteria ja miten hauskaa on, kun päästää irti oletuksista. Vaikka se tuntuu juuri vaikeimmalta. Ajattelen sitä, miten kehityspsykologiasta voisi kirjoittaa jotenkin ystävällisemmin - avoimemmin, vähemmän tosikkomaisesti ja samalla tarkkuus säilyttäen. Eikä vain kehityspsykologiasta. Tenttiinlukemisesta haaroo merkityksiä kauas siitä, mitä tekstiin on asetettu näytille yhdellä vilkaisulla.

Hipaisu ja ilmavirtaan tempautuminen

2011-10-22T14:38:00.003+03:00

Kummallisia kohtia elämässä: kun äkisti keho ja mieli käyvät keveäksi, hymyilevät, kuplivat naurua, tulevat hipaistuksi ja tempautuvat ilmavirtaan kuin maankamaran kuivat, rapisevat roskat.

On keskustelu, jota ajattelin olla käymättä. Se keskustelu koskee kirjoittamista, kirjoittamisen konventioiden funktioita, konventioiden murtamista vs. niissä pysymistä. Omaa ääntää, joka kaikuu toisten ääniä. Halua näyttää vaivihkaisuus ja keskeneräisyys, epävarmuus ja kuulostelu, kurottautuminen kohti toisia. Sallia hiljaisuus, yskäisyt, tuolinjalan ääni lattiaa vasten ja kosketus käsivarrella.

Ajattelin, että riittää, jos kirjoitan niin (silloin kun siltä tuntuu; välillä tuntuu toiselta). Ettei minun tarvitse pohtia asiaa. Ettei tule mitään, jos jatkuvasti tutkin ja tutkin ja tutkin ja tutkin. Että tätä elämä on kulutettava jotenkin muuten. Johonkin tärkeämpään. Johonkin, mikä voi merkitä jollekulle jotakin. (Aivan kuin olisin ei-kukaan.)

Sitten: keskustelun mahdollisuus. Tästä on muutamia päiviä. Taju siitä, että toinen pohtii edes osittain niitä samoja asioita, jotka olen koettanut päättäväisesti asettaa syrjään hedelmättöminä ja yksinäisenä jankkaamisena. Heleä, helähdys, kierähtäminen, helpotus, hipaisu, tempautuminen, kurottaminen, selkeys, ponnekkuus, iloinen tyyneys keskellä ilmaa, keskellä tenttiinlukukiireitä, keskellä asunnon sotkua ja rahaa koskevia huolekkaita mietteitä.

Miten keveästi käy keskusteleminen. Miten asiat äkisti muotoutuvat ja miten kerkeästi ja innolla vastaan, miten helppoa se äkisti on. Hämmennys: tämä, minkä luulin jotenkin umpikujaksi ja huonoksi, onkin jotain käytettävää. Se antaa jollekulle voimia. Toinen ilmoittaa hymyilevänsä lukiessaan ajatuksia, jotka ovat karanneet, pyrähtäneet rintakehän kalterien lomasta tiehensä pehmentäen ulos mukeltaessaan kylkivälilihakset.

Miten se voi olla näin keveää, ajattelen.

Mutta samalla kuulen, miten keskustelua sivusta kuuntelevat eivät ehkä aisti keveyttä. He näkevät sanojen julkisivuja. Teorioiden möyrivät kauhukoneistot. Ajattelen elokuvaa Liikkuva linna - eri ovia, joista voi käydä eri maailmoihin.

Kummallista, miten paljon valoisammaksi elämän voi muuttaa yhteen teoreettiseen keskusteluun törmääminen. Yhden ihmisen rohkeus ja itsepäisyys siinä kontekstissa. Se, että osuu samaan aikaan ja paikkaan hänen kanssaan ja voi suoraan kommunikoida keskenään.

Jokin lukko on auennut. En osaa vielä nimetä sitä, mutta tätä on tapahtunut ennenkin: tiedän jonkin auenneen ennen kuin tiedän, mistä tarkalleen on kyse.

Valtameri

2011-10-14T08:18:00.003+03:00

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Kuinka avaraa, kuinka fiktiivistä

2011-10-13T21:32:00.007+03:00

Matkaan tenttiin kävellen. Oikaisen puiston poikki virastotalon kulmalta, kuten useimpina aamuina tai puolipäivinä. Maa, tuuli, puut, pilvenretaleet. Taivas on valtavan suuri, vertaan sitä peltojenylistaivaaseen melkein joka aamu, mutta toki stressin takia se näyttää entistäkin lähemmältä maata. Se koskettaa ihoa, silittää kasvoilta murheet.

En ole koskaan onnistunut ymmärtämään, mitä olisi olla äidinkieleltään englanninpuhuja. Ettei näkisi yllä heaven-taivasta vaan sky-taivaan.

Ja siinä kävellessä kohoaa mieleen hahmoja, jotka liittyvät tenttialueen käsitteisiin. Momo ja lapsivarastot. Ehkä juuri Enden kuvaamat lapsivarastot auttoivat minua asettumaan koulun tiettyjä piirteitä vastaan. Luin kuitenkin kirjan ennen kouluikää. Sain sen lahjaksi eräältä äidinkielenopettajalta, joka tiesi minun oppineen lukemaan itsekseni ennen neljättä ikävuotta. Momon avulla opin, ettei tarvitse olla erityisen toimelias tai rohkea ollakseen sankari, voi olla kuunteleva ja mietteliäs ja silti pistää tuulemaan jähmettymättä. Momosta opin myös sen, ettei hyvä sydän katso vaatetusta ja että oikeastaan vaatetuksen takana voi olla tyhjyyttä. Riivasin vanhempia haluamalla kirpputorilta ostetut vaatteet. Etenkin tahdoin tilkuista tehdyn hameen. Minulla ei ole ollut sitä vieläkään. Mutta on ollut monia korvikkeita. Ja senkin opin, että on monenlaista kauneutta, monenlaista sydämellisyyttä. Että tärkeintä on lopulta läsnäolo. Jotain sellaista. Miten maaginen kirja, ajattelen siinä kulkiessani. Ilman sitä voisin ajatella, että minun pitää osata sanoa jotain fiksua.

Ja sitten ajattelen Maija Poppasta, hänen luokkaidentiteettiään. Hänen ponnekkuuttaan ja ryhtiään, joka kohoaa siitä, että hän tietää olevansa osa lumoa. Sitä rakastettavaa turhamaisuutta ja kopeutta, jonka alta löytyy lempeyttä ja kaikkea muuta kuin normaali aikuinen.

Ja ajattelen myös Villityn, ja ajattelen sitä osaa itsessäni ja muissa, joka ei muotoudu kovinkaan sosiaalisesti, vaikka se sosiaalisesti käsitettäisiinkin. Ajattelen ihon kananlihalle nousemista jonkun ihmisen läsnäollessa, äkillistä unen tuomaa muiston sirpaletta aiemmasta nuoruuden rikkumattomuudesta, kehon lämpöä ja jalkojen ligamenttien pehmittymistä, jonka huomaa vasta tanssista tauottuaan. Ajattelen niitä öitä, joina olen säpsähtänyt hereille kirjaamaan muistiin yksityiskohdan ja niitä päiviä, jolloin olen valveessa kuullut huut-laivojen huutavan kadulla ja kääntynyt ja nähnyt vain kävelykadun keskipäivän vilinän, kymmeniä vieraita kasvoja ja hahmoja ja tajunneeni, etten osaa täysin hahmottaa, mikä on valvetta ja mikä ei.

Aamulla ennen tenttiä olen itkenyt, koska tosiaan heräsin ennen kelloa unen tuomaan sirpaleeseen, jossa kävelen yksin syksyssä mutaista tietä ja isoäiti elää vielä mutta ei kävele kanssani, on sisällä keittiössä jonka valo näkyy lehtensä pudottaneiden puiden rankojen takaa, pitämyspuu kituu, monirunkoinen olento, mutta unessa olen yksi, jotenkin yhtenäisempi ja rikkumattomampi kuin nyt, sillä tavalla kuin ollaan rikkumattomia ennen kuin kyseenalaistetaan monia odotuksia ja sanotaan: ei, niistä joutuu maksamaan liian kovan hinnan, en halua. Unessa hinta ei ole vielä liian kova ja siksi olen kokonaisempi, ihmisempi, sellainen kuin ihmisten kuvat ovat. Ja uni tuo surun, koska tämä tilanne on niin erilainen. Että on tuskin kohtaa, jota en olisi tuosta kuvasta repinyt ja teipannut toiseen kohtaan.

Mutta itku on mennyt ohitse, olen koonnut päivän tarvikkeet ergonomiseen reppuun ja käynyt tuuleen ja puiston halki ja ajattelen: no niin, nämä minua pitävät koossa, nämä fiktiiviset kuvat. Näitä on monia eikä yksikään niistä ole Homo economicus. Ja mielessäni ihmettelen, miten monissa kohden tenttikirjaa puhutaan rakenteesta välittömän todellisuuden takana. Tai lopullisesta todellisuudesta. Tai sosiaalisista tosiasioista. Ne kuulostavat valtavilta betonikolosseilta sumun sisässä. Että en voi havaita niitä, voin havaita vain käsitykseni niistä, mutta silti ne ovat siellä sumun takana, ikkunattomat rakennemöröt. Ja että missään kohdin ei mainita sanaa fiktio, vaikka puhutaankin käsityksistä ja tulkinnoista ja ryhmistä. Koska eikö ryhmä käsitettynä lopulta tavallaan muistutakin fiktiota... Homo economicus ainakin muistuttaa fiktiota. Ja ajattelen T.S. Eliotin runoa, josta joskus kauan sitten pidin, kuvitin sen tuttavillani.

Niin että sitten kun pääsen tenttiin, en voi olla ihmettelemättä tekstissä tuota sanaa lopullinen. Enkä tietenkään voi olla kirjoittamatta myös fiktiivisistä henkilöhahmoista mahdollisena primaariryhmänä. Ne nyt yksinkertaisesti kaikuvat minussa liian voimakkaasti että haluaisin vaieta niistä.

Vasta tentin jälkeen tulen ajatelleeksi, että ainoastaan tuosta sanan lopullinen kritiikistä voi tentaattori päätellä minun ylipäänsä lukeneen tenttikirjan. Ja että kun piti määrittää käsitteitä ja kuvata niiden suhteet, olen ehkä kuvannut käsitteisiin liittyvää sälää ja murissut ohimennen kummallisuuksiani. Se on hivenen hupsua, etenkin kun kyseessä on opintojen ensimmäinen tentti ja kurssitoverit kyselevät tohkeissaan, miten tentti meni. No, se riippuu arvostelijan mielivallasta, sanon. Heitä huolestuttaa arvosana. Minä mietin, olenko ihan hullu, kun pidän tärkeämpänä hahmojen astumista avukseni kuin sitä, miltä se näyttää jonkun toisen silmissä. Ja sitten, sen kummemmin asiaa problematisoimatta, annan siihen luvan ajatuksenkin tasolla, käytäntöhän nyt joka tapauksessa on puoltanut tällaista lähestymistapaa tapahtumalla näin ja näin, kuten olen yllä kuvannut.

Iltaa kohden huomaan jonkin muuttuneen, liikahtaneen. Hengitys kulkee vapaammin. Ihmiset näyttävät hauraammilta. Enkä enää joudu ontumaan, kipu jalkapöydästä on kadonnut tenttiin.

Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

2011-10-11T08:49:00.007+03:00

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

2011-10-10T20:32:00.003+03:00

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Etuoikeutettuudesta, osa n

2011-10-09T09:27:00.005+03:00

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Keveys

2011-10-08T13:51:00.005+03:00

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

2011-10-06T12:59:00.006+03:00

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.

Kirjoista informaalisesti opittua

2011-10-04T15:39:00.005+03:00

Esseeseen saa käyttää kolmea kirjaa, ei enempää. Saamme kirjalistan, josta kirjat on valittava. Nyt te ehkä mietitte, miten nämä kirjat voi valita, sanoo luennoitsija. (Tai pitäisi ehkä puhua tehtävän antajasta ja vastaanottajasta, koska ei hän mitään luennoi.) Hän antaa muutaman neuvon: kirjoja voi katsella. Katsoo ensin takakantta ja sitten ehkä myös sisällysluetteloa.

Ajattelen: Voi luoja! Se, joka on kerrankin kirjoittanut takakansitekstin non-fictioniin ja sitten nähnyt saman tekstin markkinointikoneiston läpi sylkäistynä, ei ehkä hirveästi enää luota takakansiteksteihin. Mieleeni tulee äkisti, että olen oppinut kirjoista paljon niiden liepeillä maleksien. (Miksei työntekoakin voisi kutsua maleksimiseksi? Varmasti työllisyyslukemia tuijotetaan paitsi bkt:n, myös kansalaisten pahanteosta varastoinnin näkökulmasta. En tiedä, onko työteon varastointifunktiosta puhuttu, mutta koulutuksen varastointifunktiosta kyllä on. Ja, anteeksi nyt vaan, minusta työelämässäkin on hahmotettavissa jotakin tämmöistä...) Esimerkiksi: Joskus takakansitekstin kirjoittaa ihminen, joka ei ole lukenut teosta lainkaan. Ja ainakin tällainen ihminen tekee takakansitekstiin usein muutoksia tuntematta välttämättä kirjan alaa kovin hyvin. Niin että se niihin luottamisesta. Luota mainokseen, hyvin menee.

Tästä keksin koota pienen anekdootisto-ohjeiston kaikesta siitä, mitä päähäni pälähtää, kun ajattelen kirjaa.

Älä luota takakansitekstiin orjallisesti. Ks. perustelu yllä.
Kirjat ovat maagisia kapistuksia. Ks. Atwoodin haastattelu.
Muista, että kirja on monen ihmisen tekemä. Mielikuviin kirjoittajasta vaikuttavat ainakin taittaja ja kustannustoimittaja, usein kääntäjäkin. Niin ja se markkinointiosasto. Kirjojen oletetaan myyvän. Tai ainakin niiden halutaan myyvän.
Jos ostat raskassivuisen (killtävä, painava paperilaatu), paksun ja suurikokoisen opuksen selailuraamatuksi, ratko se jo aluksi kansistaan ja liimaa selustan sidoksen tueksi holkki ennen kuin sidot kirjan uudestaan. Näin kirja pysyy käyttökelpoisena vuosia, ei repeile eikä hukkaa alku- ja loppupään sivujaan. Holkin ansiosta kirjaa voi säilyttää avoimena pöydällä sen rakenteen vahingoittumatta. Kirjoissa on halvemmin valmiina holkkia, koska käsityöstä ei haluta maksaa.
Jos voit vaikuttaa kirjoittamasi kirjan lähdeluettelon muotoon, vaikuta. Ja vaikket voisi, aina kannattaa yrittää. Informaation rikkauden säilyttämisessä on nimittäin puolensa. Tietyissä lähdeluettelon muodoissa tekijän etunimi halutaan typistää alkukirjaimeen. Tämä informaatiokato saattaa suurestikin haitata sitä, joka myöhemmin koettaa etsiä salaperäisen H Taylorin teoksia tai artikkeleita kirjastosta (esim. kun alkuperäinen viitattu artikkeli on julkaistu lehdessä, joka pitäisi tilata kaukolainana). Kirjastohenkilöt tuntevat hyvin tämän probleemin. Kirjoitan "aina kannattaa yrittää", koska olen saanut itse jääräpäisyydelläni muutettua erään käännösteoksen lähdeluettelon ylläolevaan perusteluun vedoten. Tosin voi olla, että tietokannat alkavat nykyään olla niin hienostuneita ja netti niin suvereeni, että tämä huoli voi siirtyä pian ö-mappiin. Toisaalta, ei niiden nimien latomiseen nyt kovin paljon tilaa eikä vaivaa mene.
Samalla tavalla, jos voit vaikuttaa kirjahankintoihin, hanki ihmeessä kirjoja, joiden paperilaatu on huokoinen ja kevyt. Nämä kirjat eivät kovassa (kirjasto)käytössäkään murtaudu kansistaan. Lisäksi paperi ei heijasta ikävästi silmiin. (Kuka muuten on keksinyt, että kiiltävä paperilaatu on jotenkin hienompaa myös teoksissa, joissa ei juuri ole kuvia?)
Älä haaskaa aikaa sen ihmettelemiseen, miten vanhemmissa opuksissa joskus asiaa jankataan ja ilmaistaan vaikein lausein. Kirjoittaminen ja editoiminen on ollut erilaista ennen tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. Kirjaltaja (isäni ammattinimike; ammatti lakkasi olemasta, ihmiset eivät) ei ole uskaltanut kajota tekstiin samalla pontevuudella kuin kustannustoimittaja kolmannella rundillaan. Tai kirjoittaja itse kolmannella rundillaan.
Sen sijaan kannattaa ihmetellä ääneen, miksi kustannusmaailma ja kirjastohenkilöt eivät kommunikoi keskenään enempää. Tarkoitan tätä: kirjastohenkilönä voi havainnoida hyvin helposti, millainen paperi- ja sidostyyppi kestää käytössä. Kun kustannustaloissa suunnitellaan esim. oppikirjoja, tuolla tiedolla luulisi olevan käyttöä. (Ellei sitten pahansuovasti oleteta, että kustannustalon intresseissä on tehdä mahdollisimman pian hajoavia oppikirjoja uuden painoksen varmistamiseksi. Eivät ne varmaan sitä mielellään ainakaan ääneen myönnä, joten sikäli on hyvä nostaa aihetta esiin kerta toisensa jälkeen.) Mitä saataisiinkaan aikaan, jos meillä olisi kirja-alan monitieteinen koulutusohjelma/tutkimusverkosto, jossa yhdistyisivät kirjasto, kustannusmaailma, kirjan historia ja sosiologia, viestinnän teoriat, lukemisen ja kirjoittamisen estetiikka... Kertokaahan, jos tällainen on, haluan liittyä sen fb-sivulle.
Yhteiskäytössä olevat kirjat toimivat mainioina "aktiivisen" lukemisen tekniikoiden moneuden demonstraatioina. Mainittakoon neonväriset korostustussit, punaiset lainehtivat viivat sanojen alla, marginaaliin tai suoraan sanan ylle riviväliin ahdettu toisto keskeisestä termistä sekä marginaalien kysymys- ja huutomerkit. Niin ja "TÄRKEÄ!"
Joissain vieraasta kulttuurista suomennetuissa (kaunokirjallisissa) teoksissa on lopussa tukisanalista. Sen vuoksi kannattaa aina kurkistaa ensiksi kirjan loppuun, ettei käy kuten minulle on monesti käynyt: lopuksi on voinut tarkistaa, mitä ne vieraskieliset sitaatit oikein tarkoittivatkaan ja keitä olivat viitatut henkilöt. Eipä silti, että se olisi koskaan liiemmin pidätellyt etenemistäni.
Mitä tieteellisiin teoksiin ja oppikirjoihin tulee, eri aloilla on hyvin erilaiset viittauskäytännöt. Joillain aloilla halveksitaan pitkien suorien sitaattien käyttöä ja katsotaan sen osoittavan, ettei asiaa ole ymmärretty. Toisilla aloilla taas pidetään moukkamaisena sitä, ettei toisen kultivoitua, hiottua ääntä päästetä kuuluviin sellaisenaan, koska tulkinta nyt joka tapauksessa on äärimmäisen vaikeaa. Tai haastatellun ääntä. (Joskus jaot tuntuvat noudattavan jopa koulukuntajakoja. Mutta tämä on mutua, älä luota siihen.) Ennen kuin muodostaa mielipiteensä tietystä vieraan alan kirjoittajasta, kannattaa vilkuilla muita saman alan teoksia, sisarteoksia. Kyse voi olla jostain, joka ei kerrokaan niin paljon kirjoittajasta kuin alasta ja sen käytännöistä. Samanlaisia konventioita on myös lähdeluettelon muodostamisessa, siinä, viitataanko suoraan alkuperäisteoksiin vai tunnetumpiin nimiin kotimaisen fanittajan tulkinnan kautta ja laitetaanko tiedot viittauksesta tekstin lomaan vai ala- tai loppuviitteeseen. Närkästys vieraamman alan moukkamaisista käytännöistä alkaa tuntua surkuhupaisalta siinä vaiheessa kun on kohdannut useampia kuppikuntia eikä osaa enää identifioitua niistä mihinkään.(Ja siitä huolimatta huomaa, että preferoi tiettyjä tapoja; ei siksi, että ne olisivat ainoat oikeat ja sivistyneet ja hienostuneet vaan koska, pahalainen sentään, ne jostain syystä kuitenkin tuntuvat kosiskelevan itsen mielestä relevantimpien kuppikuntien hyväksyntää. Kuvitelmat, kuvitelmat... ja miksi muuten sitä ajautuu ajattelemaan, että relevantimpi kuppikunta olisi tyhmä kuin saapas eikä ymmärtäisi tällaista asiaa, jonka itse ymmärtää. Jännä juttu.)
"Lukea kuin avointa kirjaa" -sanonta antaa ymmärtää jotain muuta kuin miten se usein tulkitaan. Avaapa aukeamallinen, sanotaan, Plotinosta englanniksi. Lue. Tai, vielä parempaa: avaapa aukeamallinen vierain kirjoitusmerkein kirjoitettua kieltä. Sitä on vaikeaa edes teeskennellä lukevansa, koska ei tiedä, pitäisikö silmien liirata pysty- vai vaakasuoraan. Ja oikealta vasemmalle vai päinvastoin tai ylhäältä alas vai päinvastoin. Ja mikä parasta, kun haluaa teeskennellä lukeneensa koko aukeaman, kääntääkö siitä (meidän näkökulmastamme) seuraavalle vai edelliselle aukeamalle... Tällä näkökulmalla voi herkutella, kun sattuu tapaamaan sellaisen ihmisen, joka kehuu lukeneensa jotain toista kuin avointa kirjaa. Ei tarvitse sanoa ääneen mitään, voi vain nyökätä hilpeästi hymyillen.

Hankala ja helppo

2011-09-30T11:43:00.002+03:00

Kurssi, jota käyn, nostaa esiin kaikkea luokkataustatauhkaa. Kuten esimerkiksi: onko niin, että hyve-etiikka mahdollistaa poljetulle ryhmälle omanarvontunnon silloinkin, kun asioita ei voi oikaista. (Ja usein asiat jäävät oikaisematta, koska siihen tarvittavaa oikeuksien etiikkaa ei ole missään vaiheessa nähty tarpeelliseksi opettaa. Kuka sen olisi opettanut? Koulu? Jos sitä on yrittänyt soveltaa kotona tai edes kertonut sen soveltamisesta jossain, on tullut katastrofi.)

Muistan äkisti keskustelun hierojakoulussa. Keskustelussa käsiteltiin ikävän palautteen antamista ja vastaanottamista. Kommentoin, että minusta kyllä ikävää palautetta on aina helpompi vastaanottaa, kuinka sapekkaalta sen nieleksiminen sitten tuntuukaan siinä tilanteessa. Ikävän palautteen antaminen, oikeudenmukaisen kohtelun penääminen ja vaatiminen sen sijaan - huh! Onko sinulla esimerkkiä, kysyy opiskelutaitojen opettaja. On, vastaan. Esimerkiksi, hain tähän kouluun ja en saanut kutsua valintakokeeseen. Kun soitin, aluksi sanottiin, että kutsu lähetetään vain hyväksytyille ja jos en kuulu heihin, se on sitten siinä. Ryhdistäydyin kuitenkin ja vaadin pontevasti, että haluan saada tietää, miksi minua ei kutsuttu valintakokeeseen, kun kuitenkin olen tosissani kiinnostunut ammattitutkinnon suorittamisesta, ja että miten voisin siten parantaa mahdollisuuksiani päästä sisään ehkä jonakin toisena vuonna. Se tuntui kamalalta, sanoin, soitella sillä tavalla ja pistää sähköpostissa vaativia ukaaseja. Tietysti koetin tehdä sen mahdollisimman pehmeästi, vaikken tinkinytkään jämäkkyydestä, lisään. Niin, sanoo opiskelutaitojen opettaja, hän olisi varmasti toiminut suunnilleen samalla tavalla, koettanut olla pehmeäkin.

Jälkikäteen yksi luokamme oppilas tulee sanomaan, etten saa tällä asenteella elämästä ikinä mitään irti. Mielenkiintoinen väite, mutta tuskin oikeassa. Pääsinhän silloinkin sisään. Miksi se pitää tehdä noin hankalasti, hän kysyy. Miksei vain voi antaa vihansa ja epistunteensa räjähtää toisten naamalle? Se on kuulemma tehokasta. Mutta ei se olisi minulle helppoa, vastaan. Minulle se olisi äärimmäisen hankalaa.

Minulle oli äärimmäisen hankalaa jo oikeuksistaan pehmeän jämäkästikin kiinni pitäminen. Sen myöntäminen, että piru vie, on asioita, joissa ylitseni en salli käveltävän. Jollain toisella aikuistuminen on sitä, että oppii huomaamaan, että muillakin on tunteita ja intressejä. Minulle aikuistuminen on ollut suuressa määrin sitä, että olen vähitellen hapuillut jonkinlaisia pelisääntöjä sen suhteen, miten muut saavat suhtautua minuun ja vaatia minulta. Tai ainakin, mihin heidän vaatimuksiinsa saan vastata nauraen huvittuneesti.

Helpompaa taitaisi usein edelleen olla luopua oikeuksista. Ne ovat vieras maailma ja kieli. Sellaiseksi varmasti jäävätkin. Mutta vieraassa kielessäkin harjaantuu. Se käy tutummaksi, luontevammaksi. Helpommaksi. Omat mukavuusrajat on vain ylitettävä.

Ja huomaan, ettei sekään enää onnistuisi, että palaisi takaisin siihen pisteeseen, jossa sijaitsi kaksikymppisenä. Ei minua voitaisi kohdella niin monessakaan eri tilanteessa.

Helppo: paikka, asento, tyyli, jossa juuri sattuu olemaan. Hankala: oikeastaan kaikki muu.

Informaali yliopisto

2011-09-28T17:45:00.005+03:00

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.

Eksyksissä maailmoissa

2011-09-27T17:58:00.005+03:00

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?

Autkääst, autsaide

2011-09-21T17:27:00.003+03:00

Saamme valita koko syksyn jatkuvalla kurssilla itse pienryhmät. Tarkoitus on valita ryhmä kuohuttavien lööppiotsikoiden avulla: ohje kuuluu valita se otsikko, joka kutkututtaa. Nyt en taktikoi vaan valitsen sen, joka tuntuu hauskimmalta.

Kas kummaa, onnistun jalkautumaan ryhmään, jossa ei ole yhtään toista kasvatustieteiden pääaineopiskelijaa. (Kaksi vanhaa tuttua siellä kyllä on, toinen ekologi ja toinen esteetikko.)

Mutta kun minua sattuu kiinnostamaan korkeakoulupolitiikka. Aika jännittävää kyllä, jos muita pääaineilijoita ei. Tietysti monet muutkin lööpit tuntuvat kiinnostavilta, mutta tämä suorastaan lävistää sydämen. Ainakin minun sydämeni.

On jännittävää nähdä, millaiseksi ryhmä muotoutuu. Tunnen itseni ulkopuoliseksi mutta olisin hämmästyneempi jossen tuntisi. Ei ole toista minua. Ja sympaattisilta kaikki joka tapauksessa vaikuttavat.

Ryhmätapaamisen jälkeen näen ystävän kahvilassa. Ajattelen tapaavani vanhan tutun. Hän huomauttaa, että mehän taidamme tavata livenä vasta toista kertaa. Niin. Se pitää paikkansa. Mutta me emme olekaan ryhmä.

Kolme anekdoottia tältä päivältä

2011-09-19T14:32:00.004+03:00

1) Rappua alas jolkottaessa yhden ensimmäisen kerroksen asunnon oven luota tunnistan tuoksun tai hajun. Tekisi mieli puhua hajusta, mutta onko se korrektia, kun kyseessä on ruoka? Vaikea tätä on kuitenkaan tuoksunakaan ajatella, sillä kyse ei ole mistään mausteisesta tai monivivahteisesta aromista. Pydähdyn hetkeksi, kuulen hissin pysähtyvän ylös ja postinkantajan alkavan syytää hoidettavia asioita postiluukuista sisään. Minkä haju tämä on? Olen syönyt tätä. Siitä on kauan. Lihaa tämä ei ole, eikä kalaa. Mutta jotakin tämä on, jotakin josta on kauan. En osaa nimetä hajua. Juustonaksut? Kuka lämmittäisi juustonaksuja? Ja miksi ajatuksessa haju kiemurtaa rappuun oven alitse, kun se kai uhoaa postiluukusta?

2) Puiston läpi kiirehtiessä vastaan tulee kolme alkoholistia. Tai voivat he jotain muutakin päihdettä tietenkin käyttää. Mutta viinaa on ainakin juotu hajusta päätellen. Kaksi kulkee keskenään edellä ja kolmas seurailee muutaman metrin päässä. Kahteen ensimmäiseen en saa katsekontaktia, mutta kolmanteen saan. (Pidän katsekontakteista, olen liian utelias vältelläkseni niitä.) Hän terästää harhailevia silmiään, järjestää ryhtinsä ihailtavan rennolla tavalla ja vie käden kuvitteelliseen lippaan. En tiedä, miten hän odottaa minun vastaavan, mutta päädyn hymyilemään ystävällisesti ja nyökkäämään selkeästi. Sitten kiirehdin ohitse ja kohtaaminen on ohi. Kummallista kyllä, sitä seuraa välittömästi poeettinen kuva. Kuvassa mies ja nainen kulkevat valtavassa puistossa, josta on juuri leikattu ruoho. (Kuljen sellaisen puiston halki paitsi että puisto on hyvin rajallinen kooltaan.) Nainen sanoo miehelle: "Katso nyt, annan sinulle kaiken..." dramaattinen tauko "... vastaleikatun ruohosilpun. Eikö se ole hyvä syy olla onnellinen?" Kuvitelmassa tai kuvassa nainen katsoo miestä ja tämä ruohosilppua. Koska kyseessä on kuva eikä tarina, en tiedä, mitä mies vastaa. En osaa sanoa myöskään, mistä kuva tulee ja mitä se merkitsee.

3) Luennoitsija myöhästyy kolme varttia. Hän kuulostaa näihin sanankäänteisiin tottuneelta määritellessään itseään tiukkana, mutta hyvää tarkoittavana. Hän tekee sen ironisesti ja sen verran aggressiivisesti, että huomaan monen ärsyyntyvän. Itse en onnistu ärsyyntymään, vaikka se ehkä onkin tyylin tarkoitus. Sen sijaan mietin, mistä tottumus tuollaiseen tyyliin tulee (ja kas, olen tottunut siihen minäkin, en ehkä itseni määrittelyssä - jonka jätän usein mieluusti toisille, ainakin jos kyse on opetustilanteesta - mutta kylläkin toisten itsemäärittelyissä), mitä se tarkoittaa niissä pienissä käsikirjoituksissa, joita kohtaamisiin syntyy kuin suunnittelematta, ja miksi jossain elämäni vaiheessa etsin systemaattisesti tuon tyylin opettajia, etenkin ratsastuksenopettajiksi. Kuuntelen toisaalta hämmästyneenä, toisaalta en lainkaan hämmästyneenä opiskelijatovereiden purnausta tyylistä valuessamme ulos. Ajattelen kaikkia niitä tyylejä, joita olen jo laitoksella kohdannut. Sitä, etten ole onnistunut ärsyyntymään yhdestäkään niistä, vain sisältöpainotuksista. Ja miten turhaa sekin on. Ulkona tuulee hieman, mutta tarkenee vielä kulkea viereiseen rakennukseen takki käsivarrella.

Pätkä oikeasta opintopäiväkirjasta

2011-09-17T14:19:00.004+03:00

Nyrjäke sekin.

Ajatus kasvatuksesta pitkäjänteisten motiivien kehittäjänä tuntuu hauskalta, olkoonkin että ainakin minun on vaikeaa artikuloida, mitä nuo motiivit itsessäni täsmälleen ovat. Viisastua? Elää hyvä, sopivassa määrin vakava ja keveä elämä? Toivon kai suhteessa toisiin, että he saisivat itse valita motiivinsa ja epäröidä yhtä paljon niiden nimeämisessä.

Vaikeaa sanoa, mitkä ovat suunnat. Huvittaa, kun äkisti puhutaankin kasvatuksen ja kasvamisen suunnasta. Perinteinen ajatus - valoon, valaistumiseen, valistumiseen, ylös - kasvatuksen suunnasta tuo mieleen lähinnä feministisen kommentin Platonin kuvaukseen sielusta, joka pörhistää karvansa ja punkeaa pystyyn muistuttaen hämmentävästi miehistä sukuelintä. Ja kirkolliskokouksen, jonka kerrotaan (mutta mihin juoruun sopii luottaa?) ajatelleen, että sittenhän naisilla ei voi olla sielua.

Toinen suunta, vaihtoehtoinen, kuulostaa järkevämmältä, koska välillä sitä ajattelee, että se, mikä on toisen ylös, voi olla toisen alas, ja ainakin jos toisia aletaan kasvattaa, voisi olla hyvä olla painamatta heitä alas (ja joskus suunnassa erehtyy itsensäkin kanssa). Ajattelen nyt feldenkraistuntia, jossa makasimme pää kuka mihinkin ilmansuuntaan sojottaen. Opettaja ohjeisti rullaamaan nyrkkejä lattiaa pitkin ylös ja alas ja huomautti sitten jollekulle, että se ylös on sitten suhteessa kunkin omaan kehoon niin että pää on ikään kuin ylhäällä ja jalat alhaalla. Toinen ehdotettu suunta kasvatukselle ja kasvamiselle on nimittäin sivuttaissuuntainen. Niin että hyveen ja valaistumisen sijaan herkistyisikin vertaisten maailmoille, oppisi kuuntelemaan niitä, näkemään ja lukemaan niiden merkkejä. Kuuntelemaan lattiaa pitkin muiden pamppailevat nyrkit.

Hauska ajatus. Että kilvoittelun sijaan keittäisikin pannullisen yrttiteetä ja istuisi alas rupattelemaan jonkun toisen kanssa. Ja että jos tulee itse saaneeksi puheripulin - no, että sekin voi avata toiselle uusia maailmoita. Ei ehkä mitään kovin ylevää ja valaisevaa, mutta jotain ennen ajattelematonta kuitenkin.

Halusin kirjoittaa opintopäiväkirjaan, että olen oppinut blogeista enemmän kuin kodista, koulusta ja yliopistosta. Kirjoitinkin niin. Luultavasti aloin kasvaa vaakatasossa jo kauan sitten. Sitä en kirjoittanut.

Hyvä on: näitä tikkaita ei voi potkaista kumoon. Korkeintaan ne voi pystyttää. Jos sattuu huvittamaan.