tag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post2449966502058723..comments2024-01-20T09:40:55.195+02:00Comments on Veloena: LojuisuusVeloenahttp://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comBlogger8125tag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-78014865701215260642009-02-16T12:10:00.000+02:002009-02-16T12:10:00.000+02:00Timo ja Ripsa: Sukupolvien väliset erot tosiaan ov...Timo ja Ripsa: Sukupolvien väliset erot tosiaan ovat kiinnostava aihe. usein huomaan itse virittyväni aika luontevasti omien vanhempieni ikäpolven asenteisiin joissakin asioissa, koska olen oikeastaan enemmän mummojen kuin äitini kasvattama. Mutta toisissa seikoissa identifikaatio menee enemmän tämän ajan mukaisesti. <BR/><BR/>Mikko: kuulostaa hyvältä hankkeelta!<BR/><BR/>Suklis: Äh, kyllä olen saanut varsin suoraa palautettakin lohduttamiskyvyttömyydestäni. Ongelma on kyllä ehkä osittain siinäkin, että eri ihmiset kokee eri asiat lohduttavina. Minua esim. ärsyttää, jos ihmiset sanovat ottavansa osaa. Koska eiväthän he voi. Mutta en tietenkään salli itselleni suuttua siitä, koska TIEDÄN että he tarkoittavat vain, että "onpa surullista ja toivottavasti näemme sinut iloisena taas jo pian". He vain sanovat sen vähän kummasti. Yksi ystäväni on edelleen jotenkin takajaloillaan, kun koetin häntä lohduttaa kuolemantapauksen jälkeen sanomalla, että nyt hänen kannattaa varmaan tehdä kaikkia kivoja ja iloisia asioita. Hän jotenkin ei suostu ymmärtämään sitä mitenkään muuten kuin että en siedä hänen suruaan enkä halua kuulla siitä. Huuooh. Ja minä tunnen itseni ihan hirviöksi ja en oikein uskalla enää sanoa hänelle paljon mitään, koska pelkään niin kovasti, että hän suuttuu taas jostakin, mikä on tarkoitettu ystävälliseksi.<BR/><BR/>Syntymien ja kuolemien kohdalla kommunikaationi on selvästi niin monien mielestä niin loukkaavaa, että olisi turvallisinta, etten sano niistä mitään. Itse olen tyypillisisesti helpottunut ja iloinen hautajaisissa ja taas surullinen ja pelokas lasten syntyessä. Ilmeisesti hahmotan elämän enemmän haasteena kuin lahjana :D... Moni kokee sen todella loukkaavana. Se on jotenkin hankalaa, olla koko maailmankäsitykseltään loukkaava. <BR/><BR/>Mutta joo, piittaamaton en ole, vaikka olenkin vähän tumpelo, ;) ja hyvä kun olen saanut palautetta, ainakin voin näreksiä tätä ja koettaa miettiä jo valmiiksi etukäteen, mitä voisin sanoa jollekulle, joka menee surusta ihan piikkipalloksi ja tahtoo pysytellä sellaisena pitkään. Koska haluaisin kyllä osata sanoa jotakin muuta kuin latteimman ja valheellisen "otan osaa" mutta silti jotakin sen verran latteaa, ettei siitä muodostu ystävyydelle liian pahaa ryppyä.Veloenahttps://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-55622310423816936492009-02-14T01:18:00.000+02:002009-02-14T01:18:00.000+02:00" olen monesti huomannut olevani aivan surkea lohd..." olen monesti huomannut olevani aivan surkea lohduttajana.." Enpä vaan usko, että kukaan muu pitää sua surkeana lohduttajana. Oikeastaan jo se että tätä pohtii kertoo siitä, että YRITTÄÄ ainakin olla hyvä. <BR/><BR/>Minusta vähän tuntuu että se sinun hyvä tahto puskee läpi, vaikka sanat kuinka tulisi tankeasti ulos. Joskus se on melkein vilpittömämpää, että ne sanat tulee vaikeasti, haparoiden - siinä ainakin osoittaa, että esim. läheisen menettäneen menetyksen valtavuus on tajuttu. <BR/><BR/>Mulla on yksi tuttu, joka aina on valtavan sujuvasanainen ja herttainen, kutsuu mua 'rakkaaksi ystäväkseen' jne. Kuitenkin tämä ihminen ei lukenut kirjeitäni (mulle on aina ollut käsittämätöntä miten joku VOI jättää yksityiskirjeen lukematta) ja jätti kaikki elämäni negatiiviset asiat sirosti kommentoimatta, vaikka pari kertaa yritin niistä kertoa. <BR/><BR/>Sitten toisaalta mulla on ollut ystäviä, jotka ovat vain tiukan paikan tullen koskettaneet tai ostaneet suklaalevyn (vähän hullun kuuloista, mutta ajatus lämmitti) kun on ollut vaikeaa. Yksi kirjoitti runon, kun multa kuoli isä. Ehkä se ei ollut mitään suurta lyriikkaa, mutta se ajatus oli valtavan kaunis. Kukaan näistä ei varmaan sujuvasanaisesti sanoisi mua "rakkaaksi ystäväksi" tai poskipussailisi.. mutta hädän hetkellä heidän apuunsa saattoi luottaa. Siis siihen tunnetason tukemiseen.<BR/><BR/>Huono lohduttaja on minusta usein piittaamaton ihminen. Hyvä lohduttaja välittää, vaikka se välittäminen saisi oudon muodon tai olisi kömpelöä. Piittaamaton ei mieti sitä, osaako tukea ystävää vai ei. Piittaamaton sen kun porskuttaa. ;)suklaahirviöhttps://www.blogger.com/profile/13253869720526623092noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-88053026705399422052009-02-13T18:15:00.000+02:002009-02-13T18:15:00.000+02:00Veloena: Kiinnostavinta on ollut alkaa hahmottamaa...Veloena: Kiinnostavinta on ollut alkaa hahmottamaan muitakin pelejä kuin kirjassa mainittuja.<BR/><BR/>Nykyään kun joudun toistuvasti osalliseksi johonkin epämiellyttävään kuvioon, yritän hahmottaa kuviota laajemmin, myös omaa osuuttani kuviossa, olin sitten uhri tai syyllinen.Mikkohttps://www.blogger.com/profile/05658171198400839473noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-29228091922804519982009-02-13T16:21:00.000+02:002009-02-13T16:21:00.000+02:00Sukupolvista kun on kyse, niin luulen että teidän ...Sukupolvista kun on kyse, niin luulen että teidän nuorten sukupolvella on yksinkertaisesti se ongelma, että teitä on niin kamalan vähän.<BR/><BR/>Silloin voi olla että vanhempien/lasten ongelmakimput korostuvat, kun ei ole takana massaa nuoria jotka painavat eteenpäin ja lähinnä viisveisaavat vanhoista arvoista.<BR/><BR/>Tosin meillä se oli kyllä pakko, muuten oltaisiin jääty 40-luvun juoksuhautoihin. Ja tarkennukseksi: meitä oli niin paljon, että se äänekäs osa meitä oli pieni vähemmistö. Siis kuuskytlukulaisista.<BR/><BR/>Timon kuvaaman pietismin tunnistan kyllä heti, en tosin omissa vanhemmissani, vaan maalla asuvissa sukulaisissa. Se tuo maanhiljaisuus on jotenkin niin ylimaallisen siunausta tuottava olotila.<BR/><BR/>Joo, olen ollut körttihäissä ja hautajaisissa usein pienenä.Ripsahttps://www.blogger.com/profile/04888331457019581902noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-45525938879309587092009-02-13T15:23:00.000+02:002009-02-13T15:23:00.000+02:00On mahdollista, että vanhempasi kuvittelivat oleva...On mahdollista, että vanhempasi kuvittelivat olevansa lohduttamassa sinua sillä tutulla viisaudella, että itse kunkin on opittava olemaan lannistumatta vastoinkäymisistä, koska niitä sattuu kaikille ja etenkin niille, joilla on korkeat tavoitteet. Kertomasi perusteella on toisaalta vaikea välttää vaikutelmaa, että vanhempasi esittivät viestinsä kovin vääristyneessä muodossa, johon oli päässyt sekoittumaan vahingoniloa.<BR/><BR/>Sukupolvien välisen kommunikaation ja tunnesiteen ongelmat näyttäisivät tulevat omituisen kirkkaina esiin juuri silloin, kun vanhempi koettaa kannustaa aikuista lastaan. Oma äitimuorini ei haluaisi nähdä minua huolten riivaamana ja toivoisi, että luopuisin tuskaa tuottavista pyrinnöistäni hankkisin jonkin vaatimattoman ja tyydytystä tuottavan rutiinityön. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, etten osaa kokea ulkoa annettuja rutiineita siunauksellisina, sitä, että koen hänen puheensa loukkaavina, aliarvioivina ja lannistavina, ja sitä, että tässä hänen vihaamassaan ajassa jopa maan hiljaisten suojatyöpaikat ovat kiven alla. Vanhempieni, etenkin äitini kautta, olen itse yhä ongelmallisin tavoin sidoksissa maalaispietismiin, jossa kaikki kunnianhimo on ylpeyttä ja synti. Esikoisena omaksuin vanhempieni estoiset ihanteet ja kasvoin ristiriitaisella tavalla pikkuvanhaksi ja maailmaa pakoilevaksi, kun taas nuorempi veljeni sosiaalistui luontevammin omaan polveensa.Timohttps://www.blogger.com/profile/15367488957929472706noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-34422520011910618242009-02-13T12:47:00.000+02:002009-02-13T12:47:00.000+02:00Jep, Mikko. Siinä oli muutama aika tuttu kuvio...S...Jep, Mikko. Siinä oli muutama aika tuttu kuvio...<BR/><BR/>Suklis, hyvää tahtoa tai ei, olen monesti huomannut olevani aivan surkea lohduttajana, paitsi tietty silleen, että voin halata ja silittää itkevän hiuksia. Mutta jos minun pitäisi lohduttaa jotakuta esim. puhelimessa tai sähköpostilla, en oikein osaa sanoa mitään. Vasta viime aikoina olen alkanut tuumia, johtuisiko se kenties siitä, ettei minulla ole ollut tilaisuutta mallioppia sitä mistään... <BR/><BR/>Jotkut ihmiset ovat niin lämpimiä ja ihania pintatasolla, tuntuvat aina löytävän oikeat sanat. Se tuntuu ihmeelliseltä, kun itse on vain jotenkin tankea ja hädissään eikä tiedä, mitä sanoa. Ja jos yrittää sanoa jotakin ystävällistä ja piristävää, sekin saatetaan tulkita vittuiluksi. Se on todella pelottavaa ja saa aina välillä miettimään, onko itsestä lainkaan läheisiin ihmissuhteisiin muuta kuin itseä paljon, paljon empaattisempien ihmisten kanssa tai sitten niin, että suhteeseen liittyy olennaisesti kehollinen puoli. <BR/><BR/>Juu, tuo lapsilla nokittelu on aika monelle tuttua. Yksi ystäväni sai varsinaisen stressipannan päänsä ympärille, kun itse valmistuin - hänen äitinsä näet keksi yhden lisäsyyn sille, miksi ystävän valmistumattomuus oli vain laiskuutta ja kerrassaan ajattelematonta äitiä kohtaan: eihän hän nyt voinut enää sanoa työkavereilleen, että kyllä sen meidän tytön opiskelukavereillakin on vielä gradu kesken. Huooh.Veloenahttps://www.blogger.com/profile/05933218355713361785noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-72159993755967931462009-02-13T11:19:00.000+02:002009-02-13T11:19:00.000+02:00Siinä taannoisessa psykaväännössämme mainitsemani ...Siinä taannoisessa psykaväännössämme mainitsemani <A HREF="http://www.ericberne.com/Games_People_Play.htm" REL="nofollow">Games People Play</A> on antanut minulle hedelmällisen perspektiivin tuollaisiin kuvioihin.Mikkohttps://www.blogger.com/profile/05658171198400839473noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1321719589064355032.post-11069646359177015262009-02-12T22:53:00.000+02:002009-02-12T22:53:00.000+02:00.."mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämielui....."mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen.."<BR/><BR/>Mun Äetmuorissa on tuo sama ominaisuus. :( Joskus se suututtaa, joskus hävettää, joskus surettaa. En tajua mitä siitä oikeastaan SAA, että saa nolatuksi jonkun, tai saa jonkun tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Sen muuten huomaa näin vanhemmiten tosi selvästi, että joillekin ihmisille LAPSETKIN ovat oikeastaan vain kilpailuvälineitä suvun ja kaveripiirin keskinäisissä nokittelupeleissä. "MUN lapseni muuten valmistui juuri KAUPPAKORKEASTA.. ai SUN lapsesi se kävi lähihoitajakoulun.. joo joo, ihan kiva.." Ja roppakaupalla alentuvuutta päälle. <BR/><BR/>Miksi hyvää tahtoa, toivoa toisten onnistumisesta, ei voisi riittää oman perheen ulkopuolelle, tätä vain ihmettelen.. :( -No, sulla ainakin on paljon hyvää tahtoa, sen huomaa näissä kirjoituksissakin tosi hyvin.suklaahirviöhttps://www.blogger.com/profile/13253869720526623092noreply@blogger.com